PAPERIN SISÄLLYS:

OIKEUDEN
MIEHEKÄS
AIKAKÄSITYS

RIKOS AIKAA VASTAAN

Tuomarit siis eivät usko uhrien olevan ajan kulumisesta eri mieltä kuin tuomarin kello, eli tuomarit eivät usko ajan olevan suhteellinen käsite. Koska tiede on kuitenkin päässyt jatkuvaan edistykseen luonnon tosiasioilla, niin siksi voidaan pitää varmana, että valtion palkkaamat tiedemiehet ovat sanoneet totuuden, kun He todistavat ajan suhteellisuudesta. Jos siis valtion hallinto ei toimi suhteellisen ajan tosiasiallisuuden pohjalta, niin silloin valtion hallinto rikkoo räikeästi miehistä aikaa ja edistystä vastaan, eli valtion hallinnon aikakäsitys on ajalta ennen tiedettä, jolloin miehet eivät olleet miehiä, vaan fariseuksia.

Valtion hallinnon nykyinen aikakäsitys on rikos itse aikaa vastaan, joten valtion hallinnon aika on jo sinänsä rikollista aikaa, eli vain ajan harhaa. Oikeusvaltion lakien tulee aina perustua vähintäin tieteen viimeisille tosiasioille, jos niitä ei voi suoraan soveltaa ihmiarvoisesti. Tosiasiat ylittävät aina laillisuuden ja sen rajat. Tosiasioiden tunnustaminen on viisaan oikeudenmukaisuuden alku. Oikeus ja kohtuus löydetään vain siitä suunnasta, missä ovat tosiasiat. Mutta tosiasioiden ylitse ei voida mennä.

1. UHRIN LAILLINEN EPÄINHIMILLISTÄMINEN

Tuomarien mukaan vain rikoksen tekemisen aika ratkaisee lain tulkinnassa, eli tuomiossa. Tuomarien mukaan rikosten uhrien aikakäsitys on täysin merkityksetöntä heti teon alkamisesta aina uhrin kuolemaan asti. Eli tuomiolaitoksen käsityksen mukaan rikollisen uhri on täysin epäinhimillinen olento välittömästi siitä hetkestä alkaen, kun Häneen kohdistuu rikollisen ensimmäinen toimenpide, eli ajatus murhaamisesta.

Lain mukaan tuomarit eivät saa ottaa lain tulkinnassa huomioon mitään muuta kuin tosiasioita. Laki sanoo täysin yksiselitteisesti, että tuomarien on perustettava tuomio vain luonnon tosiasioille, kuten ajan suhteellisuudelle. Jos aika otetaan absoluuttisesti, niin silloin tietysti tuomarit toimivat luonnottomasti. Koska kuitenkin lain tulkinnassa aika kuluu vain rikollisen kertomalla tavalla, niin silloin laki todistaa, että aika ei ole suhteellista, vaan pikemminkin absoluuttista. Ihmisen kokemus ja tiedemiehet ovat siis väärässä sanoessaan ajan olevan suhteellinen käsite. Tuomarit eivät ole perustaneet lain tulkintaa tosiasioille, jos aika otetaan kellolla eikä subjektin funktiona.
Lakiuskovien asiaan kuuluu siis, että He eivät saa uskoa ajan suhteellisuuden tieteelliseen tosiasiaan. Koska jos lakiuskovien pitäisi uskoa tieteellisiin faktoihin, niin silloin Heidän olisi täysin pakko ottaa tuomioissaan huomioon uhrin tuntema aika. Onneksi meillä on kuitenkin uskonnon vapauslaki, jonka mukaan tuomarit eivät ole rikkoneet lakia, kun He eivät usko valtion palkkaa nauttivien tiedemiesten kertomiin tieteen totuuksiin, vaan vain lainsäätäjien aivoituksiin.

Tuomarit ovat siis omasta mielestään täysin viattomia, kun He rikkovat tieteen totuuksia vastaan pitäessään uhria ajan suhteen kuolleena jo ennen kuin uhri on kuollut. Sillä näin se on silloin, kun tuomiossa otetaan huomioon vain rikollisen käyttämä aika. Tämä voidaan erittäin hyvin todistaa, kun huomataan, miten esimerkiksi siellä Imatran puolessa oikeus lavasti sen Eveliinan surman. Katsokaa vaikka sielunne silmin, miten tuomarit seisovat Rolexit kädessä ottaen aikaa, kun murhaaja pomppii uhrin päällä. Siinä havaitaan, miten uhri nähdään pelkkänä räsyobjektina ilman omaa aikakäsitystä jo kauan ennen kuin uhri todetaan laillisesti kuolleeksi.
Tuomarit eivät lainkaan mielessä ole kuvitelleet, miten hitaasti Eveliinan aika on kulunut, kun Häntä murhataan, koska tuomarit katsovat vain Rolexejaan! Eveliinan subjektiivinen aika olisi voitu nähdä vain ilman kelloon katsomista. Oikeudenmukaisuus ei koskaan tule kello kaulassa. Tuomareilla on siis oikeusalissa käytössä vain rikollisen kuluttama aika, eli rikollinen aika, joka on myös epätieteellinen aika, koska tieteen mukaan aika ei kulu tasaisesti, vaan siinä on on otettava huomioon liikekin.

Puolustus ei koskaan voi oikeudessa vedota ajan suhteellisuuteen juuri siksi, koska tuomareilla on käytettävissään joko poliisin todistus tai rikoksen konstruktiosta saatu tarkka kellon aika, miten paljon murhaamiseen kului --rikollisen aikaa! Tuomarit eivät taasen pysty pitämään aikaa suhteellisena, koska He eivät omasta mielestään saa olla tuntevia persoonallisuuksia. Ihminen voi olla tunteeton vain silloin, kun Hän toimii luonnonlakeja vastaan, luonnottomasti. On täysin tunteetonta väittää, että sekunti on täsmälleen sekunti kaikille kaikissa tilanteissa. Vain ymmärtämätön ihminen voi olla tunteeton ajan suhteellisuudelle.

Koska siis tuomarit eivät saa huomioida millään tavoin uhrin tuntemaa aikaa, niin silloin uhri on ollut ilman omaa aikakäsitystään välittömästi siitä hetkestä alkaen, josta tuomarit mittaavat tunteettomina tekijän kuluttamaa aikaa. Lakiuskovat siis epäinhimillistävät uhrin jo ennen kuin uhri on kuollut, koska lain mukaan tuomarit eivät saa ottaa aikaa suhteellisesti, vaan tuomareiden on pakko tuomarina ollessaan toimia tieteen totuuksia vastaan, eli epätieteellisesti.

2. AIKA JA IHMISYYDEN TOTEUTUMINEN

Tuomarit voisivat ottaa huomioon uhrin tunteman ajan vain siinä tapauksessa, että tuomarit toimisivat tieteen tosiasioiden perusteella. Se on suurempi kuin tieteellinen tosiasia, että ihminen tarvitsee jokaisen funktionsa, jotta ihminen toteutuisi. Elävä inhimillinen ihminen ei toteudu, jos Hänellä ei nähdä omaa aikaa. Uhrin aika ei koskaan voi oikeudenmukaisuuden mukaan olla sama kuin rikollisen aika, eikä edes tuomarin aika ole sama kenenkään muun kanssa.

Käräjäoikeuden lautamiehet ja tuomarit kokevat kukin jopa murhaoikeuden käynnin keston eripituisena, sanokaan tuomarin Rolex mitä tahansa. Aika ei koskaan ole jonkun pituuden mitta, vaan sekuntikin on ainoastaan ja vain pituusmitta, jota verrataan jonkun muun pituuteen, joka sitten tulkitaan ajaksi. Jos tuo olisi totta, niin silloinhan aika olisi pelkästään osamäärä.

Aika on siis täysin jotakin muuta kuin se, mitä kellosta katsotaan. Aika tapahtuu ihmisen tietoisuudessa. Kaikki liike tapahtuu ajassa. Liikkeen pituuden mittaaminen ei siis anna meille aikaa, koska itse se mittaaminenkin tapahtuu subjektin ajassa, joka on eri pituinen riippuen subjektista ja Hänen sen hetkisistä mielteistään. Esimerkiksi planeetta Maan pyörähtäminen kerran itsensä ympäri ei ole aikaa, vaan se tapahtuu ajassa. Perjantaitkin ovat mykyisin pitkiä päiviä.
Yllä oleva on täysin selvää, kun ajatellaan pyörimisen olevan nopeudeltaan jotakin muuta tai jos pyörimistä ei olisi. Kaikissa tapauksissa me vertaisimme Maan pyörimistä johonkin toiseen liikkeeseen, kuten esimerkiksi sekunnin määritelmään.

Sekunnin pituutta voidaan vastaavasti verrata jonkin toisen liikkeen pituuteen. Tästä nähdään, että aika on jotakin muuta kuin olioiden liikettä tai ilmiöiden kestoa. Ajan on ehdoitta kuuluttava ihmissubjektiin ilman, että se on siellä liikkeen omaisena olemassa. Ilman tuota subjektin sisäistä aikaa ihminen ei voi toteutua. Subjektin sisäinen aika siis vaaditaan ihmisyyteen.

Subjektinen sisäinen aika ei voi olla peräkkäin laitettuja sekunteja, koska sekunti on vain pelkkä määritelmä, joka perustuu tiettyyn liikkeeseen. Sekunti tapahtuu myös ajassa, mutta sekunti ei ole aikaa, eikä ajan yksikkö. Sillä yhtä hyvin me olisimme voineet jakaa vuorokauden vaikka millä luvulla, ja kutsua tuota osamäärää aina sekunniksi. Jos nimittäin sekunti ei tapahtuisi ajassa, niin siinä tapauksessa me emme kykenisi ajallisina olentoina tiedostamaan ilmiöiden liikettä ja niiden kestoa.

Koska siis aika on täten todistettu täysin subjektiiviseksi, niin silloin kenenkään ihmisen aika ei voi olla objektiivista. On siis täysin epäoikeudenmukaista pitää rikoksen tekemiseen kuuluvaa aikaa obejtiivisena. Parhaimmassakin tapauksessa syyttäjän syyte koskee vain rikoksen tekijän kellon aikaa, joka on myös rikos ihmisyyttä vastaan. Oikeus ei voi kumota kenenkään ihmisen aikakäsitystä. Oikeus on kuitenkin kumonnut ajan olemuksen tosiasian aina, kun oikeus mittaa tuomion perustana olevaa aikaa kellolla, eikä subjektilla.

3. MIEHEKÄS SUBJEKTI OIKEUDEN PERUSTANA

Jos subjektilla ei ole oikeutta subjektiiviseen aikaan, niin silloin laillisuus ei ole inhimillistä. Subjekti ei voi olla olemassaolossa ilman suhteellista aikaa. Lain tulkinnassa tulee ottaa huomion ihmisten subjektiivisuus, tai muutoin laki ei voi olla objektiivinen, jos sen kuvitellaan olevan objektiivinen ilman subjetiivisia ihmisiä. Objektiivisuus ei voi esiintyä yksinään, vaan vain subjektiivisuuden kanssa.

Oikeus ei voi toimia oikeudenmukaisuuden periaatteella, jos se pitää vain syytettyjä subjekteina unohtaen tyystin uhrien oman subjektiivisuuden. Uhrien subjektiivisuus tulee taasen liimattua olennaiseksi osaksi lain tulkintaa vain siten, että oikeus antaa arvon uhrin subjektiivisille aikakäsitykselle. Jos näin ei menetellä, niin silloin oikeus vetää omalla tunteettomuudellaan yhtäläisyysmerkin ajallisen tuomion ja elämättä jääneen elämän välille. Mikään ajallinen tuomio ei voi korvata uhrin kohtaloa.
Oikeuden ei pidä koskaan edes yrittää sovittaa jotakin ajallista vankeusaikaa yhteen uhrin kärsimään vahinkoon, koska mikään ajallinen tuomio ei koskaan voi olla yhteismitallinen sellaisen kanssa, missä ollaan kasvokkain ikuisuuden kanssa.

Oikeuden tuomareiden on oltava kaikissa asioissa ehdottomasti miehekkäitä, ja unohdettava täysin lain kirjan. Vain miehinen mies voi lopultakin olla ehdottoman oikeudenmukainen ja kohtuullinen tuomarina. Naiset tuppaavat esittämään siinä roolissa aivan liikaa sitä roolia, jota farisealaiset ei-miehiset miehet ovat Heihin jatkuvasti installoimassa. Naiset eivät osaa olla sopivan kokoisia, vaan He reagoivat aina ylitse sen, mitä ei-miehiset miehet Heiltä odottavat, jos nainen ei tunnusta omaa olemustaan omalla olemuksellaan, vaan toimii seksuaalisena objektina mies-yhteisölle.

Nais-tuomarin ei tule pukeutua naisellisesti, eikä korostaa naisellisuuttaan maalailulla eikä kielen käytöllään, sillä miehinen mieskään ei koskaan puvullaan tai muutoin korosta arvovaltaansa. Tuomarin arvovallalle ei sovi huulien korostaminen, eikä ihonhoito. Naisten halu hienostolla on peräisin selkärangattomilta miehiltä.
Tämä sama koskee erityisesti miehiä, jotka eivät ole tuhansiin vuosiin osanneet olla oikeita miehisiä miehiä, subjekteja, vaan He vain pelleilevät ihmisten elämällä kuvitellessaan olevansa jotakin, kun pystyvät voimillaan tai systeemillä alentamaan heikompiaan.

Oikeudesta siis puuttuvat subjektiiviset tuomarit, koska miehekkyys on täysin hukassa, ja koska naisilla ei ole ollut lähellään oikeita miehiä, vaan vain miesten kuvatuksia, joten silloin myös naiset ovat täysin ymmällä omasta olemuksestaan, joka on yläpuolella kaiken kikattelun ja itsensä tehostamisen. Miehekäs tuomarismies ei varmasti epäröisi käyttää lakia siten, että siinä tulee esille uhrin ja syytetyn ihmisarvo koko subjektiivisuudessaan. Koska tuomarit eivät uskalla toimia miehekkäästi, niin se on osoitus siitä, että koko yhteiskuntaa vaivaa ankara rehdin miehekkyyden puute.

Aito mies voi tulla ilmi vain omaehtoisuudessa. Aito mies ei koskaan tarvitse rahaa tehdäkseen oikeita tekoja. Aito mies ei siis koskaan voi esittää, että kyllä Hänkin pystyisi rakentamaan oman kivilinnan omin käsin ilman rahaa, mutta nyt Hän ei sitä halua tehdä. Aito mies ei perustele mitään haluttomuudellaan, koska mies voi olla aito vain silloin, kun Hän on jo tullut esille aitona miehenä, joka ei ole tarvinnut rahaa oikeisiin tekoihin.

Miehekäs ihminen ei ole rahan tarpeessa, eikä siten aito mies koskaan kerjää itselleen enempää kuin mitä Hän on valmis antamaan kelle tahansa ihmisille. Koska tuomarit eivät pysty olemaan päteviä ilman huimaa palkkaansa ja korkeita palkkioitaan ja muita korvauksia, niin se on kiistaton todiste siitä, että tuomarit eivät ole olemukseltaan sitä, mitä He olisivat ihmisinä, rehellisinä ja Korkeinta kunnioittavina miehinä ja naisina.
Se ei ole lainkaan ihmimillistä vaatia itselleen huimaa palkkaa, koska se ei ole rohkeutta elää vaatimattomasti.

Tämä sama aidon miehekkyyden puute vaivaa yhtä lailla koko valtion hallintoa. Naisetkaan eivät voi olla omia itsejään niin kauan, kun He eivät uskalla muuta kuin miellyttää miehiä, eli kun naiset vain toteuttavat miesten haavekuvia naiseudesta tajuamatta lainkaan, ettei yhtäkään ihmistä ole luotu kenenkään ihmisen miellyttäjäksi. Kaikkein vähiten hallinnossa tarvitaan ihmisten miellyttäjiä, vaan siellä tulee olla ainoastaan ihmisiä, jolloin koko ihmisyys tulee sitä kautta miellyttäväksi.

Aito subjektiivinen ihminen ei koskaan toteuta omaa itseään muita miellyttämällä. Muiden miellyttäminen on alistumista ja alentavaa, eikä koskaan subjektiivista. Subjektiivisuus ei koskaan alenna ihmistä, vaan subjektina ihminen on ylevä olento, koska silloin Hän on silloin sitä, mitä Hän on, eikä yritä olla jotakin muuta. Jos ihminen haluaa olla jotakin, niin silloin Hän ei toimi subjektiivisesti, koska Hän yrittää miellyttää muita.
Subjektina ihminen ei voi nöyryyttää muita, koska Hän ei ole alentunut muiden miellyttäjäksikään. Muiden kaltoin kohteleminen on totta vain siellä, missä ihmisiä vaaditaan olemaan miellyttäviä, tai päin vastoin. Subjekti ei siis koskaan voi kieltää kenenkään subjektiivisuutta.

Tuomarikin toimii alentavasti, jos Hän vaatii ihmisiä kunnoittamaan (miellyttämään) oikeutta. Jos oikeus ei toimi subjektiivisesti, niin silloin tietysti oikeuden palvelijatkaan eivät pysty toimimaan oikein, koska ihminen toimii oikein vain subjektina. Ihmisen käsikirjassa lukee täysin selvästi, että jokaisen ihmisen tulee olla vain sitä, mitä on, jotta ihminen toimisi luotettavasti ihmisenä.

Kukaan ihminen ei voi olla objektina ohjektiivisuutta toteuttaen, vaan jos tuomari ei kohtele itseään ja asianosaisia subjekteina, niin silloin kyseessä on ymmärtämättömyys järjestä, eikä suinkaan laillinen lain toteuttaminen. Objektiivisuus voi toteutua subjektissa vain siten, että se ottaa huomioon kaikkinaisen subjektiivisuuden, eikä jätä ketään subjektiivisuudesta osattomaksi. Ei ole objektiivista kohdella vain syytettyä subjektina, koska syyte koskee aina mitä ilmeisimmin sitä aikaa, jolloin uhri oli elossa, tai muutoin omissa voimissaan.

4. OIKEUDENMUKAISUUDEN PERUSTA

Jos nimittäin oikeuden ei tarvitse pitää uhria enää subjektina, niin mitä järkeä silloin on käydä oikeutta syytettyä vastaan? Tähän voi antaa vastauksen vain miehekäs mies. Vain miehekäs mies voi asettaa pelkän korostamattoman arvovaltansa vastakkain epä-miehekkäästi käyttäytyneen syytetyn kanssa, jolloin syytetyt joutuvat häpeämään omaa käytöstään jo heti, kun joutuvat kohtaamaan miehekkään miehen.

Oikea oikeudenmukaisuus on siis miehekkyyttä, koska vain ihmisen aidoin olemus voi näyttää jokaiselle väärintekijälle sen, että He eivät ole käyttäytyneet sen arvon mukaan, joka on Heidän korkein olemus. Epäihmismäisesti käyttäytyvät eivät kestä, kun joutuvat paljas-kasvokkain oikean ihmisen kanssa. Laillisuus ei tarvitse mitään muuta lakia kuin vain sen luonnonlain, joka on jokaiseen ihmiseen asetettuna. Ihmisen sisäinen arvokkuus on jo jokaisen ihmisen sisällä, mutta se ei voi tulla esille, jos ihminen käyttäytyy periaatteettomasti, eli epäjohdonmukaisesti, subjektittomasti.

Oikeudenmukaisuuden perusta ei ole laillisuus. Laillisuus ja oikeudenmukaisuus eivät ole sama asia. On epäjohdonmukaista väittää, että oikeudenmukaisuus perustuisi lakiin. Se on järjen käyttämistä, kun tunnustetaan, että lakien tulee ehdoitta perustua oikeudenmukaisuudelle, eli ihmisen subjektiiviselle olemukselle, jolla on oma aikansa. Oikeudenmukaisuus on vain subjektin tunnistettavissa. Lakiuskova ei koskaan voi tuntea oikeudenmukaisuutta, vaan lakiuskovat riemuitsevat vain, jos tuomiot ovat lakien mukaisia.

Järjen mukaan ihminen on ihminen vain subjektina. Ihminen ei ole oma ihminen, jos Hän vaatii muita käyttäytymään miellyttävästi itseään kohtaan, tai ei itse käyttäydy miellyttävästi muita kohtaan. Subjekti on subjekti vain silloin, kun sitä ei käskytetä toimimaan oikein, koska subjekti toimii oikein laeista ja käskyistä huolimatta.

Subjektiivinen ihminen on siis kaiken perusta, eikä yksikään subjekti voi koskaan nostaa mitään subjektiivisuuden yläpuolelle. Objektiivisuuskin voi korkeintain olla rinnakkaista subjektiivisuudelle, mutta se ei koskaan voi olla ylhäistä ja aitoa ilman vastaavan tasoista subjektiivisuutta. Objektiivisuuden korostaminen ei siis koskaan ole loogista, jollei samaan aikaan subjektiivisuutta korosteta täsmälleen ytä paljon. Mutta siellä, missä subjekti on aitona läsnä ei tarvita mitään korostusta, koska silloin subjekti on korkeinta yhdessä kaikkien muiden tosiasioiden kanssa.

Itsestään olemassaolevien faktojen korkeimmuus on siis kaiken perusta. Lait taasen eivät ole faktoja, koska ne eivät ole olemassa itsestään. Subjekti sitä vastoin on olemassa itsestään, joten silloin subjektin on vain hyväksyttävä se, että se on korkeinta, vaikka ihminen ei miellyttäisikään muita. Subjektina kuka tahansa mies tai nainen on oma itsensä, kun vain muistaa, ettei Hänen subjektinsa voi tulla esille, jos Hän vaatii muilta jotakin, tai jos Hän elää muiden vaatimusten mukaan.

Oikeudenmukaisuus on olemassa siellä itsestään, missä ihminen toimii subjetina, koska ihmisyyteen kuuluvat kaikki funktiot, eikä yksikään ihminen ole voinut jäädä paitsi ihmisyyden toteuttavia funktioita. Subjektina kukaan ihminen ei voi opettaa muille, että ihmisissä ei luonnostaan olisi oikeudentajua, vaan se saataisiin vain kirjojen lakitietoa oppimalla. Subjektina ihminen tajuaa ja ymmärtää luonnostaan kaiken sen, jota ihmisen senhetkinen elämäntilanne vaatii.

Todellisuus ei koskaan anna tilanteelliselle ihmiselle jotakin sellaista, jota ihminen ei juuri sinä hetkenä tarvitse. Todellisuus ei koskaan myöskään jätä antamatta aidolle ihmiselle kaikkea, mitä elämiseen juuri sinä hetkenä kuuluu. Tästä syystä subjektiiviset ihmiset elävät näennäisesti vaatimatonta elämää, koska Heidän kaikki tarpeensa on jo tyydytetty, eikä Heidän tarvitse vaatia elämisensä hetkeen mitään ylimääräistä, jolle Heillä ei olisi juuri sinä hetkenä käyttöä.

5. TUOMITSEVUUS VAIKO PARANTAVUUS

Kun tuomari on mies, eikä mikään lakipelle, niin silloin pelkkä Hänen puhdas ja reipas olemuksensa on parantava tekijä oikeudessa. Laki ei itsessään paranna ketään, vaan parannukseen tarvitaan aina subjekti. Rikollinenkaan ei voi olla huomaamatta subjektia silloin, kun se on läsnä, koska joku voi olla rikollinen vain silloin, kun ei ole oma itsensä.
Objektiivisuus ei paranna ketään eikä mitään, jos sitä ei esitetä subjektiivisesti kaikkien subjektit ehdoitta tunnustaen. Tuomarit eivät siis ole oman olemuksensa tasolla, jos He eivät huomioi jokaisen ihmisen subjektiivisuutta.

Täten on näytetty toteen, että Korkein Oikeus on tehnyt lukemattomia oikeusmurhia, kun se ei lainkaan ota huomioon ajan tosiasiaa, eli ajan suhteellisuutta subjektiivisen ihmisyyden toteutumiselle. Aika ei ole absoluuttista, joten ajan pitäminen absoluuttisena kumoaa ihmisen subjektiivisuuden niin oikeusalissa kuin eduskunnassakin. Vain ymmärtämätön ihminen voi esittää uskomuksen ajan absoluuttisuudesta ilman ikuisuuden tosiasiaa.

Oikeus ei pidä uhreja ihmisinä, jos lain tulkinnan mukaan tuomareiden ei tule pitää aikaa täysin subjektiivisena ihmisyyden funktiona. Valtiovalta tuomiolaitoksineen on epäinhimillistänyt --kohteellistanut-- kaikki ihmiset silloin, kun ihmisellä ei nähdä olevaan omaa sisäistä, subjektiivista aikaa. Ihmiset ovat hallinnolle pelkkiä lain säätämisen ja lain käytön kohteita silloin, kun korostetaan laillisuutta ylitse ihmisen luonnollisuuden. Jos vain lainsäätäjät ja lain toimeenpanijat olisivat itsessään luonnollisia, niin silloin He eivät pystyisi kieltämään ihmisen luonnollisuutta missään, ei edes ihmisen pesän rakennuskaan olisi silloin oletusarvoisesti laitonta, joka pitää kompensoida laillisilla arkkitehdeillä ja rakennusluvilla, jotta lainsäätäjät saisivat rahaa palkkaansa.
On huomionarvoista, miten objektiivinen aika palvelee hyvin rikoksen tekijöiden rikollista urakehitystä, kun tuomioiden parantava vaikutus jää kokonaan tulematta ilmi silloin, kun laki ja sen tulkinta ei perustu ihmisen funktionaalisuudelle. Kumpi onkaan julkisen vallan haltijan mukaan tärkeämpää; laillinen tuomio vaiko parantava tuomio?

Yllä on jo esitettynä keino, jolla oikeusalit voisivat toimia ihmispsyykeen hoitolaitoksina, mutta se toden totta vaatii, että jokaisen oikeuden palvelijan on ehdoitta toimittava subjektina subjektien joukossa. Älköön yksikään subjekti milloinkaan alentuko siihen, että Häntä pitää kunnioittaa jonkun lain tähden. Kunnian vaatiminen on aina kunniattomuutta. Ihminen halveksii omaa arvoaan, jos Hänen arvonsa nousee laista. Lain tähden annettu kunnia ei koskaan tuo esille ihmisen omaa arvovaltaa, vaan lain mukainen kunnia esimerkiksi oikeuden tuomareille kumoaa tuomarin luonnollisen arvovallan. Lue tästä asiasta lisää paperista Oikeuden Loukkaus.

6. TOSIASIA KUMOAA LAIN

Koko objektiivinen tuomiolaitos ilman täydellistä subjektiivisuutta kuuluu ns. rajatieteeseen, jota tässä yhteydessä myös huuhaaksi tulee kutsua. Tuomarien mukaan kyseessä ei kuitenkaan ole lain vastaisuus, koska tuomarit saavat uskoa lain mukaan mihin tahansa, sillä maassa on uskonnonvapauslaki, joka koskee myös tuomareita. Jos tämä on oikeuslaitosta loukkaavaa, niin silloin tietysti tuomarit pääsevät laillisuuteen vain siten, että He haastavat ryhmäkanteena Kati Sinenmaan oikeuden loukkaamisesta, jolloin Hän pääsee esittämään oman asiansa täysin subjektiivisen objektiivisesti.

Kati Sinenmaa ei silloin epäröisi ottaa todistajikseen valtioiden palkoilla eläviä tiedemiehiä, joista yksikään ei pystyisi todistamaan ajan absoluuttisuuden puolesta. Tiedemies ei voisi vedota uskonnonvapaus lakiin, jos Hän olisi eri mieltä kuin vallitseva tieteellinen paradigma, joten tästä huomataan, että tosiasiallisuus nousee laillisuuden yläpuolelle. Tieteen faktat siis pystyvät kumoamaan uskonnonvapauslain jopa tuomareiden kanteesta Kati Sinenmaata vastaan, jos tuomareilla olisi jotakin pelkoa siitä, että ihmisiä ei saa pitää oikeudessa ajan suhteen suhteellisina, jotta oikeus voisi ratkaista asian vain rikollisen aikakäsityksen mukaisesti.

Näissä papereissa korostettu subjektiivisuus ja johdonmukaisuus on näiden papereiden todistaja. On hieman hankalaa tunkeutua näillä sanoilla tuomareiden kallojen sisäpuolelle, kun esimerkiksi Jukka Kemppinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa 22. heinäkuuta 2004 sivulla A5, että tuomioistuinten ei pidä ottaa huomioon kansan oikeuskäsitystä, ja että tuomioistuimia ja kaikkia viranomaisia on jatkuvasti arvosteltava.
Edellä siis Jukka Kemppinen selvästi itse todistaa olevansa epäjohdonmukainen, koska Hän Hän antaa kansalle luvan arvosteluun, mutta samaan hengen vetoonsa Hän kieltää tuomareita kuuntelemasta kansan mielipiteitä, olkoot ne kuinka perusteltuja tahansa. Epäjohdonmukaisuus siis kumoaa tuomareiden oikeuskäsityksen, koska Heidän oikeuskäsityksensä perusta ei ole ihmisen luonnollisuudessa, vaan oppineisuudessa, jota ei saada loogiseksi millään keinolla, koska se ei ole elämää.

Vain elämä on täysin johdonmukaista, koska siinä ei ole pienintäkään katkoa. Kun jokin asia ei koskaan katkea, niin silloin mieli pystyy liikkumaan siinä täysin johdonmukaisesti, ja se pystytään kirjoittamaan ylös puhtaana logiikkana. Elämä on aina mielekästä, kun taasen opillisuus aina mielettömyyttä. Koska oppineisuus ei ole elämän ylöskirjoittamista, ja koska oppineisuus ei ole ylöskirjattua elämää, niin silloin oppineisuus ei koskaan voi sisältää olemuksessaan loogisuutta. Oppineiden opit katkeilevat tuon tuostakin, eikä yksikään oppinut pysty perustelemaan oppiaan johdonmukaisesti ilman, että Hän välillä hyppelisi elämään ja sieltä takaisin kuolleeseen kirjaimeen.

Elävä subjektiivinen ihminen ei koskaan voi nähdä elämää ilman loogisuutta, kun taasen oppineet eivät muuhun pystykään, ja siksi juuri Heidän on täysin pakko yrittää jatkuvasti hallita opeillaan kaikkia ja kaikkea, jotta Heidän opillisuutensa olisi Heille uskottava tosiasia ilman elämää.
Elämän loogisuuden tosiasian näkeminen kumoaa välittömästi kaikki lait, koska silloin lakien pitäminen loogisen elämän paimenena tai rinnalla olisi täydellistä epäjohdonmukaisuutta, joka kumoaisi tuon näkemyksen. Elämän johdonmukaisuuden voi siis nähdä vain sellainen, joka toimii oikein ilman lakia.

7. TUOMAREIDEN AIKAKÄSITYKSEN TIETEELLISYYS

Riippumaton tiede voisi tehdä oman tutkimuksensa niistä syistä, miksi riippumattomat tuomarit eivät saa ottaa huomioon uhrin aikakäsitystä. Luultavasti tiedemiehet kirjoittaisivat tieteellisesti pätevän selvityksensä tuomareiden aikakäsityksestä hieman samoin kuin se tähän on kirjattu.

Ensimmäiseksi tiedemiehet huomaavat, että tuomarit eivät saa ottaa huomioon tunteitaan, kun He tekevät lain tulkintaa. Koska siis tuomarit ovat torjuneet omat tunteensa, niin siksi Heidän on täysin pakko uskoa sekunnin olevan aina täsmälleen sekunnin pituinen. Eli tuomareiden sekunti on täsmälleen se sama, jonka kello ilmoittaa.

Tuomareiden sekunti ei siis ole aikaa, koska se on kellon ilmoittama sekunti. Kellon ilmoittama sekunti ei tietystikään ole aikaa, vaan se on vain muuan mitta ajalle. Aika tapahtuu ihmisen tietoisuudessa, joten kellonkin sekuntiviisarit voivat saada ajallisen luonteensa vain ihmisen tietoisuudessa. Mutta koska tuomarit eivät saa käyttää omaa ihimillisyyttään oikeusalissa, niin siksi sekunnin on oltava kaikille täsmälleen saman pituinen, eli tuomarit ovat samaistaneet sekunnin ja ajan.

Tuomarien ajallinen sekunti on siis täysin mekaanista aikaa, koska lain mukaan ajan on oltava kaikille täsmälleen sama, koska jos näin ei olisi, niin silloin lain mukaan tuomarit eivät saisi toimia oikeudessa tunteettomasti. Lainsäätäjät ovat siis vetäneet hihasta sen, että ajan on oltava kaikille sama, joka siis kuuluu laissa, että lain on oltava kaikille sama. Sillä jos vain lainsäätäjät uskoisivat palkkalistoillaan olevia tiedemiehiä, niin sillpoin He olisivat kirjoittaneet lakiin, että aika on suhteellista, joten tuomareiden ei tule olla mekaanisia lain tulkitsijoita.

Tästä tieteellisestä artikkelista siis huomataan, että laki tulee mekaanikseksi, koska lainsäätäjät ja lain toimeenpanijat eivät usko nykyaikaiseen tieteeseen, vaan He elävät yhä edelleen Vanhan Testamentin aikakautta, jolloin vallitsi käsitys ajan absoluuttisuudesta. Koska jos nykyiset lainsäätäjät uskoisivat tieteeseen, että aika on suhteellista, niin silloin Heidän olisi pakko kirjoittaa laeista sen mukaisia.

Koska siis lait eivät tue ajan suhteellisuutta, niin se todistaa, että lainsäätäjien on ollut pakko kirjoittaa lait jonkun muun perusoletuksen mukaan. Ja tästä nähdään, että lakiuskovien perusoletuksena on ajan absoluuttisuus, koska muutoin He olisivat suvaitsevaisia myös uhreja kohtaan.

Eivät edes tuomarit pysty tuomitsemaan lain mukaan silloin, kun vastassa on tieteellinen tosiasia. Uskonnonvapauslakiinkaan ei voida vedota silloin, kun vastassa on tiedemiehen todistus ihmisestä ja ihmisen ympäristöstä. Lain mekaaninen aikakäsitys on siis tieteen vastainen, joka ei kestä, jos oikeuden aikakäsitys viedään oikeuteen. Sillä silloin sinne oikeussaliin vietäisiin lopultakin myös tiede ja sen koko arvovalta.

Oikeudenmukaisuus edellyttää, että tieteen arvovalta on suurempi kuin lainsäätäjien tuomareiden arvovalta. Totuuden mukaan lainsäätäjien ja laintoimeenpanijoiden on ehdoitta toimittava tosiasioiden perustalta. Ajan suhteellisuus on varmasti yksi perustavanlaatuisempia faktoja, mille ihminen kokonaisuudessaan perustuu. Jos siis tuomarit eivät ota tuomioissaan huomioon ajan suhteellisuutta, niin silloin He toimivat ihmisyyttä vastaan. Laki tai sen tulkinta on rikos ihmisyyttä vastaan, jos aikaa pidetään mekaanisena, eikä suinkaan elävän ja tietoisen mielen funktiona.

Tuomarit toki voivat uskoa, että Heidän käsityksensä ajasta tulee olla vain laillinen. Mutta juuri se on sitä oman inhimillisyytensä torjumista, jotta voisi toimia oikeudessa helppojen ratkaisujen tekijänä, joista ei tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa. Semminkin, kun laki vaatii tuomareilta vain tosiasioiden --esimerkiksi tieteellisyyden ja subjektin-- tunnustamista. Ymmärryksen mukaan kaiken laillisuuden perustana tulee olla ihminen ja Hänen selville saamansa viimeisimmät tosiasiat. Laillisuutta ei saa perustaa muinaisille uskomuksille, koska ne eivät voi olla oikeudenmukaisuutta nykyaikaisten ihmisten mielestä.

8. MIEHISEN LOGIIKAN ESIINTYMINEN

Aikaa ei siis olemassa kellosta katsottuna, koska kello ei ole ajan edelltys. Aika on olemassa suhteellisena ainoastaan jokaisen elävän ihmisen pään sisällä. Täten aika on olemassa myöskin uhrien pään sisällä suhteellisena niin kaun, kun uhri ei ole kuollut. Looginen ihminen ei voi kieltää tätä, joten loogisuus on äärimmäistä myötäelämistä, koska logiikka ei voi jättää aikaa kenenkään ihmisen pään ulkopuolelle. Logiikka, eli järki on esillä vain siellä, missä jokaiselle ihmiselle annetaan oma aikansa.

Jos siis lakiuskovat haluavat tuomioiden olevan loogisia, niin silloin Heidän on ehdoitta käsiteltävä aikaa suhteellisena, joka tarkoittaa sitä, että Heidän on ehdoitta otettava huomioon myös uhrin aikakäsitys. Koska jos uhrin ajan sanotaan olevan sama kuin tekijän aika, niin silloin aikaa ei ole käsitetty suhteellisena, vaan vain mekaanisesti, kelloa katsomalla.

Tuomareiden ei siis tule jättää tunteitaan oikeussalin ulkopuolelle, jos He haluavat tuomioiden olevan loogisia, eli oikeudenmukaisia. Sillä tuomio ei ole oikeudenmukaisuutta, jos on jättänyt uhrin aikakäsityksen täysin vaille lain ja elämän vaatimaa huomiota.

Miehekäs, selkärankainen tuomari uskaltaa kohdata lainsäätäjien katseet otettuaan huomioon vain tosiasiat, kuten ajan suhteellisuuden ja ihmisen subjektiivisuuden. Miehekäs tuomari ei pelkää saavansa potkut virastaan siksi, että osaa tehdä oikeita ratkaisuja vain omaan subjektiiviseen järkeen nojaten luottaen siihen, että lait perustuvat kaikkialla siihen samaan järkeen, eivätkä suinkaan laillisuuteen.

Miehekkään tuomarin ei koskaan tarvitse pelätä mitään eikä ketään, vaan jos Hän saa potkut työstään tehtyään järkipäätöksiä, niin miehekkyys ei jätä Häntä silloinkaan pulaan ja tyhjän päälle. Sillä miehekäs mies tietää, että jos Hän tuomitsisi ihmisiä sillä asenteella, että pelkäisi työttömyyttä, niin tuomiot olisivat ihmisarvon, ja siten myös perustuslain vastaisia.

Asiasta lisää:
Ajankohtainen: Erään Tuomion Anatomia
Laki ja Oikeus: Oikeustiede
Laki ja Oikeus: Oikeuden Loukkaus
Huone III: Oikeuden Anatomia