Torna alla pagina principale

Puhumme elokuvasta erään ohjaajan kanssa, joka tuli muutama vuosi sitten tunnetuksi sekä Italiassa että Italian rajojen ulkopuolella. Vaatimattomalla Il Loggionella on erittäin suuri ilo ja kunnia esitellä vieraamme Alessandro Piva. Elokuvien “LaCapaGira” (joka on voittanut Berliinin 50. elokuvajuhlien kansainvälisen palkinnon, Ciak d'oron 2000, Nastro d'Argenton 2000 sekä David di Donatellon parhaasta uudesta ohjauksesta) ja “Mio Cognato” ohjaaja, joka on varmasti osannut parhaiten kertoa osan Puglian rajamaakunnan todellisuudesta. Vuodesta 2000 Pugliassa on kuvattu kahdeksan elokuvaa, jos mukaan lasketaan Pupi Avatin viimeinen teos, joka ei vielä ole saanut ensi-iltaansa. Alessandro Piva edustaa paitsi erityisesti elokuvaa, myös sitä Etelä-Italian ja tarkemmin sanottuna Puglian kulttuuria, jonka tulevaisuudelta odotetaan paljon, ja jonka (hieman polemiikilla sanottuna) olisi pitänyt jo aikaa sitten löytää tiensä myös Suomen italialaisiin kulttuuripiireihin. Alessandro Piva tulee joka tapauksessa vierailemaan Suomessa ja Il Loggionen ja ohjaajan välille onkin jo ehkä syntynyt yhteisymmärrys, joka kenties tulevaisuudessa voi tuoda tullessaan miellyttäviä yllätyksiä. Lisäksi kerromme ennakkoon, että ensi viikolla vieraanamme on Anne Riitta Ciccone, joka on mm. ohjannut elokuvat “Le Sciamane” ja “L'amore di Marja”.

Alessandro Piva

Hei Domenico, teen sen mielelläni.

Käytän heti tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, voisitko tulla käymään luonamme, kenties Helsingissä 4.11. alkavilla italialaisilla elokuvajuhlilla?

Se on mahdollista. Tulisin mielelläni käymään sekä Helsingissä että Turussa. Olen utelias näkemään Suomen, en ole koskaan ollut siellä. Olen käynyt Tanskassa ja Ruotsissa, mutta en vielä Suomessa.

Tämä uutinen tekee varmasti onnelliseksi monet Suomessa asuvat italialaiset, jotka arvostavat teoksiasi. Voisitko kertoa meille sillä välin ammatillisen polkusi ennen ensimmäisen elokuvasi, “LaCapaGira”, toteuttamista?

Ammatillinen polkuni lähtee 360 asteen kokemuksesta. Aloitin valokuvauksesta, mutta ensimmäinen todellinen kosketukseni elokuvaan oli lukiossa. Järjestin elokuvafoorumin, se oli yksi niistä harvoista asioista, mitä silloin tehtiin ja koulu vaati sitä. Tämän ansiosta minulla oli tilaisuus nähdä elokuvia, joita arvostin paljon, erityisesti amerikkalaisia elokuvia. Ensimmäinen vaihe oli amerikkalainen elokuva. Sen jälkeen kävin elokuvakursseilla, ymmärsin, että se oli aihe, joka kiinnosti minua ja olin mukana erään englantilaisen elokuvan teossa ollessani 19-vuotias. Olin muutaman kerran statistina, olin todella nuori ja täynnä intoa, ymmärsin pitäväni elokuvasta, toistin itselleni: elokuva on siistiä. Kohtalo päätti, että eräänä päivänä minusta tulisi ohjaaja. Tuolloin kaikki se, mitä tehtiin ulkomailla oli hauskempaa, kun taas kaikki italialainen oli keskinkertaisempaa. Englannissa olin tiskaajana ja tein kaikenlaisia töitä elättääkseni itseni, halusin oppia kielen. Kun en ollut töissä, kiertelin paikkoja kameran ja valtavan videokameran kanssa. Sillä tavalla aloitin ensimmäisten videoiden tekemisen. Halusin mennä Roomaan, elokuvataiteen kokeelliseen keskukseen, mutta vanhempani eivät katsoneet hyvällä silmällä sitä, että heidän poikansa hukkasi aikaansa sellaisissa puuhissa. He lopettivat vihamielisyytensä, kun sain stipendin. Niinpä vuonna 1988 muutin 22-vuotiaana Roomaan, se on olennainen vaihe ohjaajalle. Kirjoitin ensimmäisen käsikirjoitukseni erään ystäväni kanssa, voitimme Solinas-palkinnon ja jollain tavalla tieni elokuvan maailmaan nuorena ohjaajana aukesi.

Elokuvan "LaCapaGira" juliste

Kyllä, olet aivan oikeassa. Aloitin hyvin nuorena työskentelemään elokuvan parissa, joten kuvittelin, että menestys olisi tullut heti. Tein videoita ja dokumentaarioita ympäri maailmaa; Pakistanissa, Palestiinassa jne. Ymmärsin heti, että vuodet vierähtivät ja olin vaarassa tulla yhdeksi niistä nuorista ohjaajista, jotka odotellessaan vanhenevat ennen kuin toteuttavat ensimmäisen elokuvansa. Minun piti päättää jäädäkö odottamaan vai riskeerata ja tehdä jotain heti, omiin voimavaroihini luottaen. Valitsin jälkimmäisen tien. Minulla oli kiire, joten ehdotin veljelleni Andrealle, että kirjoittaisimme Barista kertovan elokuvan, jossa tulisi ilmi olennaisin osa kaupungista, jossa olemme kasvaneet. Siten toteutimme elokuvan “LaCapaGira”, alkuperäisteksti yhdellä sivulla ja käännös italiaksi toisella.

Suuret elokuvien jakelukanavat eivät tukeneet elokuvaa, mutta siitä huolimatta voitit elokuvallasi “LaCapaGira” Berliinin 50. elokuvajuhlien kansainvälisen palkinnon, Ciak d'oron 2000, Nastro d'Argenton 2000 sekä David di Donatellon parhaasta uudesta ohjauksesta. Lisäksi Barissa se oli ohjelmistossa samaan aikaan pyörineistä elokuvista nähdyin, mukaan luettuna amerikkalaiset elokuvat.

Elokuva tuotti yli miljardin kassatulot, sain suunnattoman määrän tunnustuksia, suuri yleisömenestys ja kritiikin hyväksyntä antoivat oman leimansa elokuvalle.

Kun menestys tulee tällä tavalla yhtäkkiä ja voimakkaasti, miltä se tuntuu? “Pää on pyörällä”? (“la capa gira” = pää pyörällä)

Aivan; niin että huimaa. Mietin monia asioita, yritin ymmärtää mikä voisi olla oikea tie. Ajattelin: jään “rikospaikalle”, Bariin? Kerron siihen kaupunkiin sijoittuvan tarinan, mutta tunnetummilla menetelmillä ja näyttelijöillä. Halusin saavuttaa laajemman yleisön.

Ja siten syntyi toinen elokuvasi: “Mio Cognato”. Mutta puhukaamme vielä vähän elokuvasta “LaCapaGira”. Miksi mielestäsi yleisö halusi palkita elokuvasi?

Siihen asti suuri osa elokuvatuotannosta oli kertonut keskiluokkaisen porvariston unelmista, ei siis kovin kiinnostavia asioita, joita mennä katsomaan elokuviin. Elokuva tuli hetkellä, jolloin yleisö oli irtautumassa rajulla tavalla. Tuolloin kuvio oli selvä: mennään katsomaan leffaa, mutta ei italialaista. Elokuva kuten “LaCapaGira” lähensi elokuvaan tietyn tyyppistä italialaista, sitä aitoa. Elokuva saapui juuri oikeaan aikaan, todellisin tarkoituksin ja se menestyi, sillä sellaiselle elokuvalle oli tarvetta.

Kertoisitko, miksi elokuvassa puhutaan yksinomaan barin murretta? Toisin kuin suomalaiset, me emme ole tottuneita lukemaan tekstityksiä, myös tämä oli tietyssä mielessä rohkea valinta.

Minuicchio ja Pasquale elokuvasta "LaCapaGira"

Asiat ovat paremmin siis Suomessa, täällä ulkomaalaiset elokuvat tekstitetään.

He ovat onnekkaita, heillä on mahdollisuus oppia paremmin englantia, siitä on vain hyötyä. Suomessa on myös taitavia ohjaajia.

Onko jotain mitä olisit tehnyt toisin ensimmäisen elokuvasi kohdalla, sillä sinun piti uhrautua, koska sinulla ei ollut tuottajaa, joka olisi rahoittanut elokuvan?

Minun täytyy sanoa, että minun ei tarvinnut uhrata mitään elokuvan eteen, se oli niin äärimmäinen. Tiesimme, että rahaa ei ollut; kuvaus on yksinkertaista, erikoistehosteita ei ole. Alussa tarkoituksena oli tehdä elokuva ilman minkäänlaista budjettia. Kaikki, jotka osallistuivat elokuvan tekoon, tekivät yhteistyötä. En voi valittaa, erinomainen lopputulos on siitä todisteena.

Sitten ilmestyy siis Alessandro Pivan toinen työ, ja elokuvan “Mio Cognato” myötä saavat alkunsa vertailut, joiden mukaan olisit saanut vaikutteita Scorseselta ja Tarantinolta tai Viscontilta, Rossellinilta, Pasolinilta. Elokuvan “Mio Cognato” kaava vaikuttaa samanlaiselta kuin elokuvan “Il sorpasso”. Siinä, kuten sinunkin elokuvassasi, yksi päähenkilöistä löytää auton kyydissä maailman, joka siihen asti on ollut hänelle vieras. Jos nyt täytyy yrittää tehdä vertailuja johonkin toiseen ohjaajaan, eikö tähän mennessä osuvin ole mielestäsi siis Dino Risi?

Sitruuna, Lo Cascio ja Rubini elokuvassa "Mio Cognato"

Elokuvanystävät ovat jo antaneet oman arvionsa Pivasta, erittäin positiivisen arvion. Monet, kuten minä, ovat vakuuttuneita siitä, että italialaisella elokuvalla ei voi eikä pidä olla tulevaisuutta ilman Alessandro Pivaa.

Teen parhaani. Tällä hetkellä olen toteuttamassa videoita, jotka kertovat meitä ympäröivästä maailmasta. Laitan niihin myös hieman politiikkaa. Uskon, että on tärkeää puhua siitä, toisinaan emme välitä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu; unohdamme todellisen sykkeen.

Bari on kaupunki, jossa olet kasvanut, Rooma kaupunki, missä asut; mikä ammatillinen merkitys on ollut muutolla pienestä suurkaupungista suureen metropoliin?

Bari on aina se kaupunki, jonka tunnen parhaiten, jonka ihmisiä ymmärrän varmasti parhaiten. Roomassa minulla on etuoikeutettu asema. Bari on kaupunki, jossa likaan käteni, todellinen maailma. Seuraava elokuvani sijoittuu Roomaan, joka minun täytyy vielä oppia tuntemaan paremmin.

Viimeinen kysymys; Alessandro, luuletko, että Italiassa elokuva ja erityisesti nuoret ohjaajat tarvitsevat enemmän huomiota valtiolta?

Viimeinen ja vaikein kysymys. Lähtisin liikkeelle eräästä huomiosta; olemme ammattiamme koskevan merkityksen syvän muutoksen vaiheessa. Elokuvateatterin havaitseminen on muuttumassa. Henkilökohtaisesti minua huvittaa aina vain vähemmän mennä elokuviin, lehdet kyllästyttävät minua aina vain enemmän, uutiset kiinnostavat yhä vähemmän, audiovisuaalisuus on muuttumassa. Meitä pyydetään muuttamaan elokuvaa. Meidän täytyy kysyä; mitä yleisö haluaa? Amerikkalaiset ovat erittäin hyviä elokuvantekijöitä, vaikka heidän elokuvansa onkin kriisissä. Nyt siis pitäisi yrittää muuttaa alhaisen kustannuksen tuotetta; tämä on minun provokaationi. Se, joka tekee ensimmäisen elokuvan videokännykällä, voittaa. Pitää lähteä televisiosta, luoda voimakasta tositv:tä ja sen avulla voittaa itse televisio. Ei teennäistä tositv-ohjelmaa, vaan todellisuudesta kertova elokuva, johon yleisö voi todella samaistua.

Kiitän sinua vielä ystävällisyydestäsi antaa meille tämä haastattelu. Tapaamme siis 4. marraskuuta Suomessa?

Kiitos sinulle, Domenico. Tulen varmastikin käymään luonanne marraskuussa. Terveiset vielä kaikille lehtesi yhteistyöntekijöille ja lukijoille sekä Turun yliopiston italian kielen oppiaineen opiskelijoille ja opettajille. (18.9.05)

Domenico Sternativo

Käännös: Sanna Autere

Muutaman päivän kuluttua Il Loggionessa haastattelussa Anne Riitta Cicconen, elokuvien “Le Sciamane” ja “L'amore di Marja” ohjaaja.