Kairan Miikan kanssa on tullut muutamaan otteeseen vaihdettua ajatuksia vaeltamisesta, niistä tunteista ja kokemuksista, joita "itsensä kanssa" luonnossa liikkuminen parhaimmillaan antaa. Minulla on myös ollut tilaisuus lueskella Miikan Norjaan, USA:han ja Uuteen Seelantiin suuntautuneiden reissujen mielenkiintoisia vaelluskertomuksia. On kaveri tosissaan nähnyt maailmaa - ja aivan eri perspektiivistä kuin tavallinen katujen tallaaja turistimatkoilla. Itsekin vaellukseen hurahtaneena (tosin vain Lappia rinkka selässä kiertäneenä) pyysin Miikalta pohdintaa hänen vaellustarpeestaan ja sen syistä, ja hän tarttui "syöttiin" kuin nälkäinen ahma. Kaikkeen Miikan alla kuvaamaan minun on helppo yhtyä, sillä tunnelmat tuntuvat olevan jokseenkin samat, missä ikinä vaeltaakin. Mutta näin siis Miikka:

- Vaeltaminen on ennen kaikkea henkinen kokemus, ei niinkään fyysinen. Vaikka fyysinen puolikin usein on koetuksella, henkinen puoli on se, joka määrää kaiken. Mutta henkinen puoli on myös se, johon vaeltaminen eniten antaa. Luonto, ympäröivä metsä, avoin tunturi, luminen vuoren huippu tai vesiputous imee minusta kaiken stressin, työmurheet, arkiset surut ja tyhjentää mielen. Ja antaa takaisin voimaa siihen hetkeen, jolloin on aika palata takaisin arjen keskelle. Raskaan vaelluspäivän päätteeksi usein ihmettelen jälkeen päin, kun en muista, mitä silloin ajattelin. Mutta sitten huomaan, etten oikeastaan ajatellut mitään. Tai korkeintaan ajattelin, että missä kohdassa rinkkaa on päivän ruoka-annos tai mihin aamulla pakkasinkaan lautasen. Kulkiessakaan en oikeastaan ajattele mitään suuria filosofisia ajatuksia. Kaikki huomioni keskittyy siihen mitä ympärillä on, tuulen suhinaan puissa, lintuun puun oksalla, jostain kaukaa kuuluvaan kosken kohinaan tai pienen kiven varomiseen, etten taita nilkkaani.

- Vaeltaminen on myös paljon luottamusta. Se on luottamusta siihen toveriin, jonka kanssa vaeltaa. Jos jotain sattuu, se kaveri on ainut, joka voi auttaa. Ja kuitenkin loppujen lopuksi kysymys on luottamuksesta omaan itseensä. Siihen, että minä pärjään. Siihen, että teen vain sellaista, mihin voimani ja taitoni riittävät. Siihen, että olen valmis voittamaan itseni. En oikeastaan edes haaveile kiipeämisestä Mount Everestille. Minun mounteverestini voi olla seuraava harjanne tai silta joen yli.

- Kun Uudessa Seelannissa seisoin kielekkeellä, josta oli viiden sadan metrin pudotus suoraan alas, minusta ympärilläni ei ollut tyhjyys vaan täydellisyys. Täydellisyys, johon "hulluus" oli minut ajanut", sanoo Miikka lopuksi.

(julkaistu työpaikan sisäisessä DSSD-Uutisissa 1/04 teksti Miikka Kaira ja Ritva Kuosa)