Ryhmäkuva vasemmalta Miikka, Anne, Sami, Taina, Harri ja Pete.

On vanha jengi koolla taas... Ilmeisesti viimevuotinen Jotunheimenin vaellus oli onnistunut jotenkuten, koska sama poppoo suuntasi taas matkansa kohti Norjaa. Tällä kertaa kohteena oli Trollheimen vajaa parisataa kilometriä Jotunheimenista pohjoiseen ja satakunta Trondheimistä etelään. Anne ja Harri olivat viimevuotiseen tapaan lähteneet jo paria päivää aiemmin kiertelemään Ruotsia. Taina tuli suoraan Raumalta Turkuun, jossa Sami, Pete ja Miikka poimivat Tainan kyytiin. Traditionaalinen lähtöateria linja-autoaseman Hesellä kuului ohjelmaan ennen satamaan ajoa. Vakiokuljetusyhtiömme Seawind ei huolinut tällä kertaa meitä menomatkalla kyytiinsä, joten jouduimme tyydyttämään mummogeenejämme Vikingillä. Illasta ja yöstä selvittiin kohtuullisen hyvin, mutta aamiainen oli todellinen järkytys. No, ainakin jotain sämpylöitä saimme suuhumme ennen pitkää ajomatkaa Ruotsin ja Norjan halki.

Matka Ruotsin halki sujui leppoisessa lauantaiaamussa. Liikennettä oli vähän ja kun pääsimme Moran ohi kohti Norjan rajaa ei juuri muuta liikennettä ollut. Vähän ennen Norjan rajaa söimme pizzat Särnassa ja kun lasku oli selvitetty ruotsi-espanjasekasotkulla, jatkoimme matkaa Norjan puolelle erämaamaisemissa. Oppdalin rautatieasemalla liittyivät Harri ja Annekin seurueeseen, joten koko jengi oli kasassa. Oppdalista oli enää vajaa 20 kilometriä Gjevilvasshyttalle. Puomimaksuista selvittyämme huristelimmekin parkkipaikalle. Ensimmäinen operaatio oli rinkkojen kokoaminen. Tavaroita oli sillä sun täällä, koska osa oli lähetetty jo Annen ja Harrin kyydissä etukäteen matkaan. No, pikku hiljaa tavarat saatiin rinkkoihin ja kävimme tutustumassa myös Gjevilvashyttaan, joka on muuten Norjan vanhin edelleen retkeilykäytössä oleva maja. Yöpymistä varten päätimme etsiä sopivat telttapaikat. Vähän matkaa tietä kuljettuamme löysimmekin oivan paikan, jota oli ennenkin käytetty leiripaikkana. Iltasella söimme evään rippeitämme, kävimme tutustumassa komeaan hiekkarantaan Gjevilvasvattnetilla. Ranta oli entistäkin suurempi, koska veden pinta oli juoksutuksista johtuen todella alhaalla. Harri kävi myöskin hakemassa legendaariseen tapaan aurinkolasinsa, jotka olivat jääneet auton katolle. Vähitellen alkoi Nukkumattikin kolkutella ja kosken solinaan olikin sopiva nukahtaa rankan ajopäivän päätteeksi.

Ensimmäisen varsinaisen vaelluspäivän aamuna heräsimme kuohujen kohinaan aamuvarhaisella. Yöllä olivat kaikki nukkuneet hyvin rankan päivän jälkeen, eikä kylmäkään ollut vaivannut. Tosin puolella porukasta oli matkassa uudet makuupussit, joten ei viiden asteen lämpötila saisikaan tuntua. Aamupalaksi syötiin reippaat annokset mustikkakiisseliä ja müsliä, jota jäi sitten kyllä ylikin täydentämään seuraavia aamupaloja. Sitten rinkat vaelluskuntoon ja ensimmäiseen varsinaiseen vaelluspätkään.

Ensimmäiset sadat metrit sujuivat helposti tietä pitkin ja tien reunasta löytyi kyltit vaelluspolullekin helposti. Merkitty polku oli hyväkuntoista ja kulki harjanteita pitkin rinnesoita väistellen. Ylämäkeä kyllä riitti. Pikku hiljaa alkoivat männyt jäädä alapuolelle ja kipuaminen jatkui koivumetsässä. Polku myötäili Gravbekkenin kurua ja välillä vilahteli melkoisia koskiakin uoman pohjalla. Vähitellen jäi puuraja taakse ja matka jatkui skotlantilaisessa nummimaisemassa. Eräs norjalainen vaeltaja jäi jutustelemaan kanssamme hetkeksi. Hän oli matkalla päiväretkelle Blåhölle. Hetken turistuamme jatkoimme taasen matkaa. Blåhön harjanne alkoi hallita maisemaa. Kun tuli aika jättää merkitty reitti, harkitsimme hetken aikaa kiipeäisimmekö kukkulan yli vai seuraisimmeko Gravbekkeniä ja Blåhötja-järven rantaa. Päädyimme seuraamaan jokea ja järven itärantaa. Ratkaisu olikin ihan hyvä, sillä jonkinlainen polku kulki oikeastaan koko reitin ajan. Myöhemmin selvisi, että merkittyä reittiä oltiin siirtämässä ja sen takia polkua oli alkanut muodostua uudellekin reitille.

Iltapäivä oli aluillaan, kun saavuimme Blåhötjan rannalle. Oli siis sopiva keittotauon paikka. Maastokin alkoi muuttua kivikkoisemmaksi, mutta silti kulkeminen oli vielä helppoa. Yöpymispaikaksi olimme ajatelleet Svarttjörnin-järveä. Vielä oli kuitenkin n. 200 m harjanne ylitettävänä ennen päivän urakan päätöstä. Taas mietittiin vaihtoehtoja, mutta päätimme mennä suoraan. Tosin 20 m käyräväli kartalla kätki taasen muutaman jyrkänteen ja umpikujareitin. Suhteellisen helposti harjanne menikin, erityisesti Miikalla, jolla oli vaellussauvat korvaamattomana apunaan. Harjanteelta selvisi myös asia, jota olimme aavistelleetkin: Svarttjörnin oli puoliksi jäässä. Ensimmäisen päivän vaelluskiintiö alkoi olla täysi ja hetken aikaa talvivaellusseipäitä seurailtuamme, aloimme etsiä telttapaikkoja. Homma ei ollutkaan ihan yksinkertaista, kivikkoa riitti. Pienen haeskentelun jälkeen kuitenkin siedettävät telttapaikat löytyivät. Teltat pystyyn ja sapuskan laittoon. Pekonipastakananmuna-seos onnistui jo rutiinilla ilman suurempia härdeleitä. Ruuanlaiton yhteydessä seurailimme myös Blåhöltä laskeutuvia vaeltajia, jotka tulivat melkoista lumirinnettä alas. Tosin heidän leiripaikkansakin oli aika extreme: kallioharjanteen päällä ilman minkäänlaista tuulensuojaa mistään suunnasta.

Ruuan jälkeen osa porukasta päätti lähteä katsomaan Speisulenin jääluolaa. Tosin olimme kyllä lukeneet, että luolaa ei todennäköisesti enää olisi, koska ilmaston lämpeneminen on syönyt jäätikköä. Emmekä mitään luolaa kyllä löytäneetkään. Puro, joka aikaisemmin oli luolan muodostanut kyllä meni jäätikön alle, mutta luolaa ei enää ollut. Seikkailijat tyytyivät kiipeämään lumella ja ihastelemaan aurinkoista iltaa ja taustalla häämöttävää Trollhettaa. Päivä alkoi painaa vaeltajia ja makuupussi kutsua houkuttelevasti. Iltapesut tehtiin olosuhteisiin sopivasti jääpalojen seassa.

Yö puoliksi jäätyneen järven rannalla oli mitäpä muutakaan kuin viileähkö, ja ainakin Harrin ja Miikan makuupussien comfort-lämpötilat alitettiin, sen sijaan uusien makuupussien omistajat eivät lämpötilasta valitelleet. Aamu kuitenkin vaikutti mukavahkolta ja aamupalan jälkeen leiri kasaan ja matkaan. Kivikkoa jatkui, samoin kuin rinnettä ylöspäin. Osalla matkaa jouduttiin kulkemaan lumenkin poikki. Tämän aamupäivän osuus oli reitin suunnistusosuus, jolloin etenimme lähinnä lampia ja kukkuloiden huippuja myötäillen. Osa lammista oli vielä kokonaan jäässä. Harjanteen päältä aukeni myös Slettåa-joen laakso upeasti samoin kuin Mellomfjelletin harjanteet, joita parin päivän päästä tulisimme kulkemaan. Lopulta tulimme harjanteen käännekohdalle, josta alkoi suunta alaspäin. Olimme hieman idässä suunnittelemaltamme reitiltä, mutta silti rinteen jyrkkyys yllätti. Rinne voitaisiin luokitella vaikka DtM erään helsinkiläisen vähemmistöravintolan mukaan. Alas kuitenkin päästiin vähän eri reittejä pitkin. Juuri, kun olimme selvittäneet vaikeimman kohdan, yllätti pieni sadekuuro. Vielä pahimman kohdan jälkeenkin tuli hieman hankaluuksia, kun jyrkänteitä tuli vastaan ja jouduimme tekemään pienen kierroksen taaksepäin. Porovaadin ja vasakin yllätettiin matkan varrelta lumelta lepäilemästä. Aamupäivä oli melkoisen rankka ja keittotauko tuli tarpeeseen.

Iltapäivän reitin olimme ajatelleet kulkevan Geithetta-tunturin yli. Keittotauolla totesimme kuitenkin, että olisi ehkä järkevämpää laskeutua suoraan keittotaukopuroamme seuraillen Slettåan laaksoon kuin nousta taas 300 metriä ylöspäin kivikkorinnettä. Ratkaisu olikin varmasti järkevä, sillä laskeutuminen sujui nummea pitkin helposti. Joen lähellä tosin suot tuottivat pientä lisärasitusta, mutta muuten reitti oli varsin helppoa kuljettavaa. Kaiken kaikkiaan olisikin ollut järkevää laskeutua Svarttjörnin-järviltä suoraan Slettåan laaksoon, eikä jatkaa matkaa kivikkoharjanteella (vinkiksi jos joku meidän kulkemaamme reittiä joskus aikoo seurata). Puurajakin alkoi lähestyä, kun taivalsimme kohti Trollheimshyttaa. Löysimme myöskin helposti Geithettalta tulevan merkityn polun, jota pitkin laskeuduimme Trollheimshyttalle. Aluksi rinne oli puurajan alapuolella varsin kivinen, mutta sitten polku jatkui soita väistellen hiekkaharjanteita pitkin. Kartasta ei reitin seuraamisessa ollut juurikaan hyötyä, mutta positiivisena yllätyksenä olimmekin perillä jo hieman aiemmin kuin odotimme. Trollheimshyttan pihalla rinkat seinää vastaan nojaamaan ja pikainen jatkosuunnitelma. Kuvittelimme, että hyttan läheisyydessä joutuisi telttapaikasta maksamaan, mutta päädyimme kuitenkin tähän ratkaisuun, koska voimat alkoivat olla tältä päivältä vähissä emmekä jaksaneet enää ryhtyä etsimään "ilmaisia" telttapaikkoja. Menimme sisälle hyttaan selvittämään tilannetta. Kerrankin rehellisyys kannatti, sillä meille osoitettiin telttapaikka noin parinsadan metrin päähän majasta ja vielä ilmaiseksi. Nuotiopaikan vierelle saikin kaksi telttaa helposti pystyyn ja virtaava vesikin oli vain muutaman askeleen päässä. Nälkäkin jo kurni vatsapohjassa, joten päädyimme laittamaan peruspataa, koska se ainakin valmistuisi nopeasti, vaikkei välttämättä ranskalaisen keittiön visuaalisia vaatimuksia täyttäisikään. Seuraamme ilmestyi myös kutsumattomia vierailijoita, joita sitten Offin voimalla yritimme karkottaa paremmalla tai huonommalla menestyksellä. Ruuan jälkeen palasimme Trollheimshyttalle, jossa ihastelimme todella kaunista majaa. Osa kirjoitteli postikortteja ja osa muuten vain lepuutteli itseään sisätiloissa. Hyttan vessapalveluja käytettiin tietenkin hyväksi. Iltasella muutamat hullunrohkeat suomalaiset menivät uimaan telttojen vieressämme virtaavaan jokeen. Päivä oli kaiken kaikkiaan raskas, joten uni tuli silmään nopeasti.

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Snota ja Trollhetta olivat melkoisen valokuvauksellisia aamuauringon loistaessa pilvettömältä taivaalta. Eilisistä sääennusteesta olimme lukeneet, että ainakin aamupäivä olisi kirkasta, joten lähdimme kohtuullisen aikaisin valloittamaan Trollhettaa. Päivän varusteet pikkureppuihin, joten kantourakka olisi tänään helpompi. Tosin reitti sitäkin hurjempi: aluksi laskeutuminen noin 500 metriin, josta sitten jatkuva nousu aina Trollhettan huipulle 1614 metriin. Merkityt polut olivat taas hieman vaihdelleet paikkaa ja puurajan alapuolella tutustuimme myös varsin konkreettisesti norjalaisiin soihin. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta, joten erityistä nautintoa avosuot paarmoineen ja hyttysineen eivät tarjonneet. Tosin maisemat avoimilta soilta laaksoon ja ympäröiville rinteille olivat silmiä hivelevät. Soiden välisillä harjanteilla kasvoi upean paksuja ikimäntyjä ja valtavia keloja.

Nousu Trollhettalle alkoi rankentua. Polku muuttui koivikossa kivikkoiseksi ja "askelmat" eivät suosineet lyhytjalkaisia. Puurajan jälkeen hieman alle 1000 metrissä Taina ja Sami päättivät kääntyä takaisin valmistautumaan seuraavan päivän kovaan nousuun rinkkojen kanssa (a good choice). Anne, Harri, Pete ja Miikka jatkoivat kipuamistaan. Reitti muuttui aina vaan hankalammaksi. Erityisen lisänsä toivat "portaat", joilla noustiin kivenlohkareita pitkin noin 20 metriä hyvin jyrkästi ylöspäin, jonka jälkeen taas pieni tasaisempi nousu ja taas uusi porras. Löysimme pienen pienen puronkin, jonka veden menomatkalla totesimme keittokelpoiseksi, paluumatkalla se kelpasi jo juomavedeksi sinälläänkin. Vihdoin pääsimme kivikosta pyöreälle harjanteelle, joka oli "päällystetty" liuskekivillä. Harri sai todeta urbaanin maailman olevan yllättävän lähellä, kun sotki kätensä reittimerkin tuoreeseen maaliin. Hieman ennen huippua tuli vastaan myös sporttinen norjalaisnainen; juosten! Arvelimme tuoreella maalilla ja naisella olevan jotain tekemistä keskenään.

Lopulta pääsimme huipputornille. Huipulla tulee piti taasen paikkansa, ja lämmin pinaattikeitto teki tehtävänsä. Valokuvia näpsittiin ahkeraan kaikkiin suuntiin. Iltapäivä oli kuitenkin pitkällä, joten paluumatkan oli syytä alkaa. Jos oli ylöskapuaminen ollut rankkaa, niin oli alaspäin tulokin. Norjalaisiin verrattuna laskeutumistekniikkamme oli huono, joten aina silloin tällöin päästimme ohittajia edellemme. Väkeä riittikin ja paluumatkalla näimmekin ainakin parikymmentä vaeltajaa. Rauhallisesti edeten ohitimme puurajan ja laakson suot. Päiväreissu alkoi jo painaa, ja jutut vähetä. Viimeinen tauko Svartåan sillalla taisi kulua puuskuttaessa. Vielä nousu Trollheimshyttalle, jossa Taina ja Sami olivatkin vastaanottokomiteana. Trollhettan valloitus vei kaiken kaikkiaan lähes 10 tuntia. Ja illan kanapata oli todellakin ansaittu. Päivän ja illan aikana oli ilmestynyt telttojemme lähistölle myös useita muita telttoja, joten tänä iltana ei tarvinnut olla yksinäisyydessä.

Illan mittaan palasimme vielä Trollheimshyttalle kotitekoisen oluen kiilto silmissä. Olut oli kuitenkin loppu, mutta ostoksia silti riitti. XL-kokoiset kartuttivat varastojaan Trollheimshytta-T-paidoilla, ja appelsiinimehu ja suklaapatukka maistuivat kumman hyviltä muutaman retkipäivän jälkeen. Päivä oli ollut hyvin aurinkoinen ja yksi jos toinenkin vaeltaja oli saanut erityisesti punaista väriä iholleen. Ja sitten yöpuulle keskittymään huomisaamun nousuun.

Neljännen päivän aamuksi olikin tiedossa melkoinen urakka, leiristä nousua suoraan ylös vajaa 700 metriä. Siksipä olimmekin hereillä jo varhain, ja kahden yön leiri oli purettu, kun naapuriteltoissa vasta heräiltiin. Hyttysiä riitti jälleen, mutta Peten ja Annen myrkytykset karkottivat ylimääräiset seuralaiset myös muiden ympäriltä. Heitimme rinkat selkään ja Annen johdolla lähdimme ylämäkeen. Nousun aikana kevyemmin varustautuneet ja kiireellisemmät norjalaiset ohittelivat meitä, pääosin he olivat tuttuja edellisen päivän Trollhettalta laskeutumisesta. Me olimme päättäneet jakaa matkan Gjevilvasshyttalle kahdelle päivälle, joten raskaitten rinkkojemme kanssa meillä ei mitään erityistä kiirettä ollut. Nousu oli kyllä rankka, mutta onneksi polku oli hyväkuntoinen, joka hieman helpotti asiaa. Pikku hiljaa matka taittui ja 1200 metrin kohta lähestyi. Viimeisen sadan metrin nousun ajan samaa tahtia nousi norjalaisporukka, jossa oli n. 10-12-vuotiaat tytöt, 15-vuotias poika ja 2 miestä. Melkoinen urakka taisi tytöillekin olla. Skallenille nousun päälle päästyämme oli ansaittu lepotauon paikka. Samalla otimme viralliset ryhmäpotretit ja muutenkin poltimme filmiä upeina avautuviin maisemiin.

Nousun jälkeen polku kulki Mellomfjelletin kivikkoisissa maastoissa. Lähellä Mellomfjelltjörnin-järviä pidimme keittotauon: meksikolaista kanakeittoa, jonka kanat olivat tainneet jäädä sinne Meksikoon. Olimme kuulleet edellisenä päivänä säätiedotuksista Trollheimshyttalla, että iltapäivällä saattaisi tulla ukkonen. Siksi etenimme kohtuullisen reipasta vauhtia kohti Fossådalsvatnet-järveä, jonka rannoille olimme suunnitelleet yöpymispaikkamme. Matka sujuikin joutuisasti ja kun erittäin sopiva leiripaikka kivistä kasattuine ruokailupöytineen ja tuolineen löytyi, niin ei muuta kuin teltat pystyyn tukevasti, jos myräkkä sattuisi yllättämään. Myös juokseva vesi kuului asiaan ja vieläpä telttojen välistä. Leiripaikka oli kohtuullisen viileä ja lämmintä vaatetta lisättiin ylle tasaista tahtia tuulen yltyessä. Ajan kulua keksittiin muun muassa heittelemällä "leipiä" järven aallokkoihin. Iltaruuaksi keittelimme tortelliineja ja juustokeittoa. Ruoka onnistuikin varsin hyvin ja sitä oli jälleen riittävästi. Jokunen sadepisarakin tipahteli illan mittaan. Vaikka leiripaikka tarjosi pienen hiekkarannankin, iltapesut olivat melkoisen hyinen kokemus. Uhkaavat pilvet lähestyivät ja kylmä viima pakottivat teltan suojaan, jossa loppuilta kului korttia läiskien. Illan mittaan alkoi sataa ja ukkonenkin jyrisi jossain kauempana. Onneksemme ukkonen kuitenkin kiersi meidän leirilaaksomme.

Juuri heräämisaikaan osui pieni sadekuuro. Kuitenkin sopivasti teltasta ulostuloa vitkuttelemalla sade loppui juuri, kun aloimme kokkailla aamupalaa. Eilisillan myrsky oli tiessään ja leirijärvemme oli aamulla peilityyni. Alhaalta laaksosta pilvet yrittivät nousta ylös, mutta nekin hajosivat ilman, että jouduimme konkreettisesti pilveen.

"Aamujumpaksi" oli edessä nousu Riarenin harjanteen yli n. 100 m. Kauempaa katsottuna harjanne oli jyrkän näköinen, mutta yöpymispaikaltamme harjanteen alta se näytti ihan piece of cakelta. Anne veti rinteen ylös hyvin reipasta vauhtia, joten nousuun ei kulunut kuin reilu puolisen tuntia. Nousua seurasi vastaava jyrkkä lasku Kamtjörnin-järville, joiden rantaa polku sitten seuraili pidemmän matkaa. Järvi laski upeana porraskoskena alas laaksoon. Koskea ihastellessamme osui päällemme oikeastaan reissun ainut vähän rankempi sadekuuro, mutta tämäkään kuuro ei kestänyt kuin vartin verran. Uuteen karttaan oli merkitty jonkin kulttuurinähtävyys kosken lähettyville, mutta ainut mitä huomasimme oli risukasa, lienikö sitten nykytaidetta. Toisaalta karttaan reitti oli piirretty myös uutta linjaa pitkin, jota ei edes vielä ollut olemassa. Laskeuduimme alas Tverbekkenin laaksoon, jota sitten enemmän ja vähemmän soisessa maastossa kuljimme hyvän matkaa. Tulimme Tverbekkenin ja Gravbekkenin risteykseen, josta sunnuntaina olimme eronneet omille teillemme. Joen ylitys sujui helposti, lähes kaikilla ilman kenkien jalasta ottoa. Ylityksen jälkeen keittelimme lounaskeitot, ja jatkoimme viimeiselle laskeutumispätkälle kohti Gjevilvasshyttaa. Harri ja Anne päättivät ottaa loppukirin ja muut tyytyivät vähän rauhallisempaan tahtiin. Lopulta saavuttiin tielle, mutta lauantai-iltana niin lyhyeltä tuntunut pätkä ensimmäiseltä leiripaikaltamme hyttalle, olikin paluumatkalla yllätävän pitkä. Tiellä myös ensimmäiset Trollheimshyttalta päiväurakkana tulleet saivat porukkamme häntäpään kiinni. Vihdoin kuitenkin pääsimme parkkipaikalle asti. Rinkkoja purettuamme ja vähän tilannetta selviteltyämme, päätimme, että olisimme viimeisen yön sisämajoituksessa hyttassa. Tulisipahan sekin kokeiltua, kun norjalaiset pääsääntöisesti hytteissä yöpyvät. Saimme 6 hengen huoneen, joten koko poppoo pääsi (joidenkin mielestä joutui) samaan huoneeseen.

Rohkeimmat käväisivät iltapäivällä Gjevilvatnetissa pulahtamassa. Hyttan lämmin suihku teki terää ja suihkupoletteja tungettiin automaatteihin tasaista tahtia. Sen verran suomalaisia kuitenkin olimme, että kokkailimme iltapalan hyttan pihalla. Iltasella vetäydyimme sisälle tupaan haistelemaan ilmapiiriä ja nauttimaan vaelluksen päätös oluita, "in mountain price".

Virallisen hiljaisuuden päätyttyä kello 7 nousimme ylös. Toiset olivat nukkuneet pehmeissä sängyissä paremmin kuin toiset... Aamupalan kokkailimme jälleen Gjevilvasshyttan pihalla. Nopeat aamutoimet ja sitten pakkaamaan autot lähtövalmiuteen. Varsin aikaisin pääsimmekin aloittamaan uuvuttavaa ajomatkaa. Matkan varrella poikkesimme Rörosin kaupungissa katselemassa vanhaa kaupunkia. Muuten matka sujui sitten maisemia ihaillessa ja muuten vain autossa istuessa. Ruotsin puolella pysähdyttiin syömään. Perjantai-iltapäivä toi omat hidastuksensa matkaan, kun viikonloppuliikenne, matkailuautot ja norjalaiset ja ruotsalaiset lomailijat hidastivat liikennettä. Iltapäivän ja illan mittaan Tukholma alkoi kuitenkin lähestyä ja noin kymmenen aikoihin illalla saavuimme satamaan. Päädyimme jälleen yöpymään autoissa silläkin uhalla, että nukkuminen saattaisi olla hankalahkoa. Toiset onnistuivat jälleen nukkumisessa paremmin kuin toiset. Eräs yllättävä ongelma oli aurinko, joka sekä valaisi että lämmitti tällä kertaa turhankin hyvin. Seawindin lastaus aloitettiin jo puoli seitsemältä, jonka jälkeen osa halusi aamupesulle Siljan terminaaliin, erilaisten laillisten ja laittomien keinojen jälkeen tämä onnistuikin. Autotkin saatiin vihdoin Seawindiin ja sitten saunaan ja päivää laivalla kuluttamaan. Jos ei ollut vielä viikon aikana onnistunut käräyttämään itseään niin aurinkokannella oli oiva tilaisuus; samoin kuin erilaisten sukka-, polvituki- ja T-paitarajojen lieventämiseen. Iltasella Seawind saapui Turkuun ja viimeinen ajomatka tämän vuoden vaelluksella kohti pääkaupunkiseutua alkoi.

 Teksti ja kuvat: Miikka

[email protected] tai/or/oder [email protected]