Operaatio "Uitettu Koira" Operation "Wet Dog" Die Operation "Nab Hund"

Operaatio Lyngen'99 alkoi perjantai-illalla Helsingistä. Henkilöautot suuntasivat kohti pohjoista. Tosin Miikka nautti tässä vaiheessa vielä äidin viime hetken eväistä Pohjanmaalla nousten yöjunaan ja liittyen seurueeseen Kolarissa. Henkilöautot saapuivat Kolariin aamun varhaisina hetkinä ja aikaakin jäi parin tunnin torkkuihin tilavilla(?) auton penkeillä. Kun Miikan juna saapui viimein Kolariin, jatkui matka saman tien kohti Kilpisjärveä. Heti Kolarin jälkeen tehtiin ensimmäistä kertaa tuttavuutta poroihin, tietenkin keskellä maantietä. Kännykät osoittautuivat käteviksi apuvälineiksi porovaroituksiin. Kilpisjärven Retkeilykeskuksessa nautittiin "viimeinen ateria" ja myöskin viimeiset posliinit. Retkeilykeskuksesta löytyi myöskin tuttuja, Harrin luokkakaveri Anna oli lähdössä jäätikköleirille, yllätys, yllätys: Lyngeniin. Tunnin paussin jälkeen suunta otettiin kohti Jäämerta. Suomen ja Norjan välinen rajanylitys osoittautui yllättävän hankalaksi, kun tullimiehellä sattui olemaan huono päivä. Loppuen lopuksi selvittiin FIN-tarran ostolla, joka ei kuitenkaan lakiopillisen raatimme mielestä ole pakollinen.

Lyngenin vuonoa kierrettiin pitkään ja hartaasti. Skibotnenista Furuflateniin on linnun tietä matkaa muutama kilometri, mutta rantaa pitkin ajaen aikaa kului tunnin verran, sisältäen pakolliset turistikuvat vuonon maisemista. Furuflatenissa pysähdyimme turisti-infoon kysymään varmistuksia vaellusreitillemme. Neuvot osoittautuivatkin varsin hyödyllisiksi keskiviikon reitin valinnallemme. Furuflatenista jatkoimme vielä tunnelin läpi Kvalvikiin. Auton jättäminen sujui paikallisten neuvoja noudattaen: ihan minne vaan kunhan se ei ole kenenkään tiellä. Tavarat purettiin autosta ja aloitettiin rinkkojen pakkaus ja yhteisten tarvikkeiden uusjako. Vihdoinkin oltiin valmiina aloittamaan varsinainen vaellus.

Alkusadat metrit käveltiin suoraan ylämäkeen. Parin kilometrin aikana noustiin 400 m. Täysillä rinkoilla ensimmäisenä päivänä alkoi matka painaa yllättävän äkkiä ja eteneminen ei ollut mitenkään vauhdikasta. Kvalvikhyttalle piti kartan mukaan mennä iso polku, mutta sellaista ei maastossa näkynyt. Sinne tänne risteileviä lammaspolkuja kyllä riitti. Ja lampaita, joihin ja joiden jätöksiin tehtiin tuttavuutta heti ensi metreillä. Kvalvikhyttalle saakka maasto oli myöskin melko pusikkoista, johtuen osittain siitä, että emme ehkä sittenkään löytäneet sitä oikeaa valtaväylää. Vähän ennen hyttaa tapasimme myöskin norjalaisen vastaantulijan (mainitsemisen arvoista, koska seuraavan kuuden päivän aikana tapasimme 3 muuta ihmistä, seuraavaan 4 vuorokauteen ei yhtään). Kvalvikhytta oli erittäin siisti, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa vielä jonkin verran ja kaikesta huolimatta yöpyä telttamajoituksessa. Ensimmäisen päivän intoa...

Alkuperäinen tarkoituksemme oli edetä aina Dalvatnetille saakka ensimmäisenä päivänä, mutta pitkä ajomatka ja rankka alkunousu vaativat veronsa, ja kun sopivat telttapaikatkin löytyivät, päätimme yöpyä noin parin kilometrin päässä suunnitellusta leiripaikasta. Iltaruuat olivat tosi eräruokia, tyyliin nakkeja, lihapullia, lihapiirakkaa, banaaneja. Eräruokia kyllä pääsisimme nauttimaan tämän reissun aikana ihan riittävästi. Telttakunta jako sujui helposti: teltta 1 (Anne, Harri ja Miikka) ja teltta 2 (Kimmo, Mika ja Pete). Ykkösteltan väelle ei vielä ensimmäisenä iltana ihan selvinnyt, miksi kakkostelttaan meno vaati hyvin tarkkaa järjestelmällisyyttä ja suunnittelua. Unen tuloa ei tarvinnut kauaa odotella ja kohta kuului Kvalvikdalenin kuohujen yli lammasten määkinän lisäksi tasainen kuorsaus.

 2. päivä (sununtai 1.8.) Kvalvikdalen-Dalvatnet-Rypdalen-Rypdalsvatnan-Dalvatnet

Aamuherätys oli raskaasta edellisestä päivästä huolimatta selkeästi aamupäivän puolella. Emmehän ole mitään partiolaisvaeltajia. Täynnä intoa rinkat selkään ja matka kohti Dalvatnetia. Tutustuimme myöskin kahlaamiseen ensimmäisen, ja viimeisen, kerran tämän reissun aikana. Kaikki selvisivät purosta helposti, vaelluskengälliset jopa kenkiä jalasta pois ottamatta. Dalvatnetin rannalla maisematkin alkoivat jylhentyä. Vuoret kohosivat käytännössä suoraan järvestä ja turkoosi jäätikkövesi ihmetytti. Dalvatnetin eteläkärjestä löytyi oiva tasainen telttapaikka. Paikka näytti kostealta, ja kai siinä joskus vettäkin oli ollut, mutta lähemmässä tarkastelussa sammal osoittautui rutikuivaksi. Ei muuta kun teltat pystyyn, päiväreput kokoon ja ensimmäisiä jäätiköitä etsimään.

Nousimme Rypdalenin laaksoa pitkin kohti Rypdalsvatnan-järveä nähdäksemme Rypdalsbreen-jäätikön. Pari sataa metriä Dalvatnetin jälkeen maasto muuttui karuksi, siis todella karuksi. Pelkkää kivikkoa, tai pitäisikö sanoa rakkaa, mutta Suomessa tai Ruotsissa ei seurueestamme kukaan ole moiseen törmännyt, vaikka rakassa ollaan kuljettukin. Kolme kilometriä kiveltä kivelle hyppimistä. Mutta lopulta, kun saavuimme Rypdalvatnanin rannalle, urakka palkittiin (katso esim. kuva). Ensimmäinen todellinen jäätikkö laskeutui suoraan järveen ja järven vesi oli entistä turkoosimpaa. Totesimme myös ilmaston lämpenemisen, sillä Vestbreenistä laskeutuva kieleke oli järvestä noin 500 metrin päässä, kun 90-luvun alkupuolen kartoissa se vielä laskeutui järveen saakka. Rypdalsvatnanin rannalla keittelimme MeksiKana-keittoa, kanaa ei tuoteselosteesta huolimatta löytynyt.

Paluumatkalla pompimme edelleen kiveltä kivelle. Osuimme myös lähelle lokin pesää, koska jouduimme hyökkäyksen kohteeksi. Taitavalla sissiharhautuksella onnistuimme hämäämään lokkia ja pääsimme jatkamaan matkaa. Lopuksi meinasimme joutua uintireissulle, mutta Mikan ansiosta palasimme pari sataa metriä taaksepäin ja pääsimme puron yli kuivin jaloin.

Illalla teimme ensi tuttavuutta Harrin kylmäkuivattuihin ruokiin (perunaa ja jauhelihaa). Hyvältä maistuivat, ankaralla nälälläkin oli oma pieni osuutensa. Iltalämmikettä löytyi myös Norjan lakeja uhmanneesta pikku rommipullosta. Kakkosteltan yöpymisjärjestelyt alkoivat pikkuhiljaa valjeta myöskin ykkösteltan väelle: 2 hengen telttaan ahtautuminen vaatii kolmelta täysikokoiselta mieheltä enemmän järjestelyä kuin 4 hengen telttaan kulkeminen daamilta ja kahdelta mieheltä.

 3. päivä (maanantai 2.8.) Dalvatnet-Myrvatnet

Yöllä alkoi teltan ulkopuolelta kuulua kosken kuohunan lisäksi loppureissun aikana hyvin tutuksi tuleva ääni: sateen ropina. Aamuherätys siirtyi vajaan tunnin tavallista myöhemmäksi, kun makuupussi tuntui houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin sade. Vielä tällä kertaa odottelu auttoi. Kun kömmimme ulos teltoistamme oli sade jo loppunut lähes kokonaan. Aamupalaa kokatessamme loppui sade kokonaan ja teltat saatiin purettua kuivina ja rinkat vaelluskuntoon ilman suurempia kosteusvaurioita. Aamupalalla tarjosi myöskin nimipäiväsankari Kimmo kakkua. Tosi erähenkiset eivät tietenkään olisi moista hyväksyneet, mutta sateiseen aamuun tuli kummaa piristystä. Sitten alkoi vaellus ylös tai ainakin norjalaisen topografikartan mukaan. Tosin ennen varsinaista ylämäkeä oli noin viidenkymmenen metrin pudotus laaksoon, eihän sellaista kannata karttaan piirtää. Sitten alkoikin ylämäen kapuaminen; 500 metriä ylöspäin 25 kilon rinkka selässä sulattaa varmasti ylimääräiset selluliitit takapuolesta, mutta onko se sittenkään sen arvoista. Taukoväli tiheni ja matka eteni sitä hitaammin, mitä ylemmäs päästiin. Lopulta kuitenkin tultiin huippuharjanteelle 900 metrin korkeuteen. Siellä odotti myös kännykkäkansaa iloinen yllätys: täydet kentät ja kotiväelle lähti kaikki hyvin -terveiset. Myöskin formulatulokset saatiin selville, vaikkei tulos häkkisfaneja ilahduttanutkaan.

Pikkuhiljaa aukeni myöskin Myrvatnet-järven kraateri. Dalvatnetilla oli tuntunut, että vuoret nousivat suoraan järvestä, Myrvatnetilla Rundfjellet nousi suoraan järvestä. Myrvatnetin rantaharjannetta kierrettiin kohti etelää ja laskupuron löytyikin myös suojaisa ja tasainen pikkulaakso telttapaikaksi. Keittelimme kanakeittoa, sieltä löytyi myös kanaa, ainakin että voi sanoa kanaa olleen, ei juuri enempää. Äänestimme myöskin, lähtisimmekö saman tien huiputtamaan Pollfjellettiä, mutta keskustelun jälkeen päätimme siirtää sen huomiseen. Päätös osoittautuikin viisaaksi, koska iltapäivällä alkoi sataa uudelleen ja vetäydyimme telttoihin päiväunille ja kortinpeluuseen.

Sateen hieman hellitettyä suuntasivat retkeläiset tutustumaan lähiympäristöön, kuka missäkin tarkoituksessa. Harri ja Pete kipusivat harjanteen huipulle suunnittelemaan Pollfjelletin valloitusreittiä, alastullessa he harjoittelivat myös lumilaskua. Päivän kokille Mikalle alkoi pikkuhiljaa kertyä paineita iltaruuasta, koska olihan tämä aterialaji jäänyt muille hieman mysteerioksi ennen reissua. Sateen tauottua ja nälän alkaessa kurnia vatsaa, Mika kaivoi rinkastaan pekonia, pastaa ja kananmunia. Pastasta muodostuikin varsin herkullinen ateria, jota riitti kaikille kylliksi saakka. Tosin ruuan maustaminen aiheutti eriäviä mielipiteitä. Mutta makuasioista ei sovi jne. Vatsat kylläisinä vetäydyimme yöpuulle, Kimmollakin oli hymy herkässä, kun päivänsankarin iltateessä oli extra annos lämmikettä.

 4. päivä (tiistai 3.8.) Myrvatnet-Pollfjellet-Myrvatnet

Huiputuspäivä. Yöllä oli kuulunut uhkaavaa ropinaa ja sade jatkui myöskin aamulla. Yön aikana olivat myös kesämakuupussilaiset lisänneet vaatekertaa tasaiseen tahtiin. Sateesta johtuen lämpömittari sanoi työsopimuksensa irti, mutta aamulämpötilaksi arvioitiin 3 astetta. Aamupalaa kuitenkin Harri ja Miikka uskaltautuivat sateeseen laittamaan, ja muutkin joutuivat vähintään tulemaan sitä sateeseen hakemaan. Koska sade jatkui aina vaan päätimme odottaa ainakin vielä hetken sateen loppumista. Olimme arvioineet Pollfjelletin huiputtamiseen Myrvatnetilta kuluvan noin 7 tuntia, lähdön takarajaksi asetimme puolen päivän. Sade sopivasti laantuikin puolilta päivin niin että päätimme lähteä reissuun. Piristimme mieltämme muistelemalla erästä nettijuttua, jossa huono sää loppui, kun Pollfjellet oli huiputettu. Päiväreput mukaan ja kivikkoon. Alkureitin valitsimme kartan perusteella ja reitti oli vähän kivikkoinen ja kalteva. Lähestyessämme Lyngsdalenia maasto muuttui helpompi kulkuiseksi tunturinummeksi, ainakin hetkeksi aikaa. Lyngsdalenin laakso avautui upeana, ja kun vielä pilvetkin järjestivät varsinaisen näytelmän pyyhkien välillä näkyvyyden minimiin ja välillä aukaisten koko laakson jäätiköineen. Kamerat olivat kovassa käytössä. Lyngsdalenin pohjalla näkyi myöskin telttaleiri. Ensimmäinen merkki ihmisistä sitten Kvalvikshyttan.

Sitten alkoi kipuaminen Pollfjelletille. Rinne oli kivikkoinen, erona Rypdaleniin oli se, että koko ajan noustiin ylöspäin ja varsin jyrkästi. Varsinaisen huipun erottaminen oli todella vaikeaa, ajauduimme liian lähelle vuonon rantaa ja kapusimme huipulle itärinnettä myöten. Olo oli veikkagustafsonimainen, kun lohkareet kasvoivat, rinne jyrkkeni ja kädet oli otettava apuun kipuamiseen. Lopulta huippupaasi löytyi ja oli aika keitellä huiputusjuomat. "Huipulla tulee" tuli myöskin kirjaimellisesti todistettua. Valmistautuessamme alaslaskuun alkoi sää selkiintyä. Lyngsdalen oli näkynyt jo hetken aikaa, mutta myöskin Lyngenin vuono alkoi paljastua pilviverhon takaa. Näkymät olivat valtaisat.

Emme ehkä valinneet helpointa reittiä alas Pollfjelletiltä. Alaslaskeutuminen alkoi mennä extremen puolelle, mutta kunnialla selvittiin. Harri laski kenkämäkeä tarkoituksella ja varsinaisen Pollfjelletin jälkeen myös tahattomasti. Mika teki historiaa, johon haasteen pystyi heittämään vain Kimmo paria päivää myöhemmin Vestbreenin lähistöllä. Pollfjelletin rinteistä selvittyämme keittelimme ranskalaista sipulikeittoa ja ihailimme maisemia ilman edelleen selkiintyessä. Etsiskelimme samalla myös sopivaa reittiä huomiselle Lyngsdaleniin siirtymisellemme. Lähestyttäessä leiripaikkaamme tulkitsimme parhaaksi reitiksi sen kolmesta mahdollisesta, jota emme olleet vielä käyttäneet.

Pollfjelletin huipus kesti kahdeksan tuntia, ja saavuimme teltoille kohtuullisen uupuneina ja jalat ylämäki-alamäki kiipeilystä täristen. Kukaan ei ainakaan tunnustanut jalkojen tärinän syyksi reitinvalintojamme, muuta kuin fyysisistä syistä. Iltaruuaksi jälleen kätevää kylmäkuivattua, kanaa ja riisiä. Maustamisesta riitti jälleen puhetta. Annoksen koko oli myöskin riittävä ja Miikalle liian suuri, josta nälkäisemmät sitten hyötyivät. Kakkosteltta oli hajottanut telttansa toisen sisäänkäynnin vetoketjun, joten sisäänmeno aiheutti entistä enemmän pohdittavaa.

 5. päivä (keskiviikko 4.8.) Myrvatnet-Lyngsdalen

Aamu valkeni, tai erityisemmin valjennut, koska satoi. Mutta ei auta. Aamupalat nassuun ja leiri kasaan. Edessä oli laskeutuminen Lyngsdaleniin huolimatta siitä, että lämmin makuupussi olisi tuntunut järkevältä ratkaisulta.

Olimme Furuflatenissa tulomatkallamme saaneet tietää paikallisilta, että Pollfjelletin ja Rundfjelletin välisestä laaksosta pystyisi laskeutumaan alas Lyngsdaleniin. Tämä ei ollut alkuperäisen suunnitelmamme mukainen reitti, mutta olimme Pollfjellettiä valloittaessamme katsoneet reittiä sillä silmällä ja tulleet tulokseen, että reitti vaikutti mahdolliselta. Näin säästäisimme matkassa useita kilometrejä ja tietäisimme mitä edessämme on. Tämä olikin jälkikäteen hyvin viisas päätös, sillä alunperin suunnittelemamme reitti olisi päätynyt 10 metrin jyrkänteisiin, joita ei karttaan ollut painettu. Valitsemamme kultainen keskitie Pollfjelletin valloitusreittien välistä olikin kohtuullisen helppokulkuinen. Tosin legendaksi alkoi syntyä: "Tämä on sitten viimeinen ylämäki, tämän jälkeen on vain pelkkää laskua". Matkaan päästyämme loppui sadekin ja saimme vaeltaa tunturissa "unelma vaellussäässä". Lopulta alkoi sitten myös laskuosuus. Siksak osoittautui käyttökelpoiseksi laskeutumismuodoksi, hyvä pohjainen maasto helpotti myöskin laskeutumista. Rinne alkoi kuitenkin jyrketä jyrkkenemistään. Reitillemme osui sopiva puron notkelma, jossa keittelimme keitot ja valmistauduimme loppulaskuun, pudotusta olisi vielä jäljellä nelisensataa metriä. Jonkin matkaa käytimme polkua apuna, mutta suunta oli vähän väärä ja muutenkin polku alkoi häipyä (myöhemmin näkemämme kartan perusteella ko. polku olisi kyllä laskeutunut viistosti alas laaksoon). Mutta valitsimme siis offroad-reitin ja jyrkkyyttä löytyi. Laskeuduimme puurajan alapuolelle ja ryhdyimme Tarzanin perillisiksi. Puista pystyi ainakin roikkumaan ja saamaan tukea. Kaiken "kruunasi" keittotauon jälkeen alkanut kaatosade, joka sitten jatkuikin käytännössä taukoamatta aina perjantaihin Kilpisjärvelle pääsemiseen saakka. Hammasta purren ja (melkein) itkua vääntäen laskeuduimme rinnettä alas kukin omalla tyylillään. Puhtaita kaatumisiakin nähtiin, mutta ottaen rinteen jyrkkyys ja sää huomioon yllättävän vähän.

Lopulta rinne loiveni, mutta sade jatkui. Harri löysi metsän keskeltä matkamuistoksi lampaan kellon, lammasta tai sen jäännöksiä ei löytynyt. Löysimme myöskin Lyngsdalenin laaksossa kulkevan polun, jota olikin sitten lapsellisen helppo seurata rinnelaskeutumisen jälkeen. Polulla tapasimme myöskin kaksi norjalaista eli kahdessa sekunnissa puolet kuuden päivän vaelluksemme aikana tapaamistamme ihmisistä. Lyngsdalenissa oli todella hieno ja valtava koski, jota ihailimme ja filmiä paloi. Yöpaikaksemme olimme etukäteen suunnitelleet Lyngsdalenin hiekka-alueen itäkärkeä. Hiekka-alue osoittautui kylläkin kivikoksi, mutta sen reunalta löytyi suojaisa ja tasainen leiripaikka. Ja sade jatkui aina vaan. Rinkoista kaivettiin esiin kuivat vaatteet ja olo helpottui hieman. Kivikkoalueelle, jolla pienet ja isot joen uomat risteilivät, tehtiin sadetta uhmaten tutkimusretkiä. Sadetta pidettiin teltoissa korttia pelaten ja kivipaperisakset-mestaruuksia ratkoen. Harri rakensi sadekatoksen ruuanlaittoa varten suurella insinööritaidolla. Haittapuolena mainittakoon, ettei tukikeppeihin saanut mennä puolta metriä lähemmäksi. Iltaruuaksi kokattiin tortellineja. Ainakin Kimmon annos oli liian pieni, ja maustamisesta riitti edelleen puhetta. Sateissa illassa vaikutti makuupussi houkuttelevalta vaihtoehdolta.

 6. päivä (torstai 5.8.) Lyngsdalen

Sataa, sataa, ropisee, pilipilipomp. Eilisiltana sade oli hieman tauonnut, mutta iltayöllä se jälleen jatkui. Pisin tauko sateessa oli ollut kai viisi minuuttia. Aamulla toiset miettivät teltasta ulostuloa pidempään ja toiset lyhyempään. Ensimmäisten kömpiessä sateeseen, oli havainto karu: lähimmät harjanteet ja huiput olivat lumen peitossa. Lumiraja kulki arviolta 700 metrissä, Pollfjellet oli aivan valkoinen, laakso, josta eilen olimme tulleet alas oli saanut myöskin lumipeitteen. Ja me näimme vain etelärinteen, pohjoispuolella oli varmaankin vielä enemmän lunta. Edellisyön leirimme reilussa 800 metrissä oli varmaankin paksussa lumipeitteessä. Aamu oli sateesta johtuen vähän tahmeaa, pikapuuro osoittautui varsin käteväksi tällaisina aamuina, vaikka "tosi prot eivät niitä käytäkään".

Puolille päiville saakka odottelimme sateen taukoamista, sitten jäätikköhimo voitti ja lähdimme uhmaamaan sadetta. Tosin jakauduimme kahteen retkikuntaan, joista toinen taistelupari jäi vielä odottamaan sateen taukoamista makuupusseihin. Neljän hengen tutkimusryhmä lähti kohti Sydbreen-jäätikköä Lyngsdalenin pohjukassa. Ensimmäiset nelisen kilometriä sujuivat helposti leveää polkua pitkin kävellen ja "Obs Telefonkabel"-viittoja seuraten. Puhelinkaapeli-viitat johdattivat meidät telttaleiriin, jonka nokkelina salapoliiseina päättelimme olevan suomalaisten asuttama... kaikki muovipussit olivat nimittäin suomalaisia. Arvuuttelimme, olikohan tämä sen jäätikkökurssin leiri.

Löysimme eräästä lohkareesta muistolaatan, joka oli omistettu 80-luvulla tunturiin kadonneelle 24-vuotiaalle norjalaiselle. Pikkuhiljaa alkoi myös nousu kohti jäätikköä. Reitti alkoi myös muuttua kivikkoisemmaksi ja jokaisen harjanteen kohdalla sai arvuutella, pääsisikö tästä vielä eteenpäin. Läheltä jäätikköä löytyi tasainen laakso, jossa keittelimme lounaskeittoa. Reitti jäätikön lähelle näytti kohtuullisen helpolta, joten päätimme lähteä vielä lähemmäs toteuttamaan reissun yhtä tavoitetta: koskea jäätikköä. Lähestyessämme jäätiköitä tajusimme, kuinka valtavia ne todella olivat. Jäätä oli kymmenien, ellei satojen metrien paksuudelta. Pelkästään sulamisjoki tuli kymmenen metrin korkuisesta luolasta. Pohjoisemmalle Sydbreen-jäätikön osalle pääsi aivan helposti ja jäätikköäkin päästiin koskemaan. Seisominen metrin päässä valtavasta jäätiköstä sai tajuamaan, kuinka pieni sitä onkaan luonnon edessä.

Kokemuksesta mykistyneinä aloitimme paluumatkan. Suomalaisleirissä ei näkynyt eloa, mutta ylittäessämme Vestbreeniltä tulevaa jokea törmäsimme kohtuulliseen märkään vaeltajaan, joka kylläkin aloitti puheen norjaksi. Huomattuaan Koff-lippiksen hän kuitenkin vaihtoi puheen suomeen, kaikkien kotikieleen. Selvisi, että mies oli jäätikköleirin vetäjä ja löytämämme leiri oli todellakin se suomalaisten jäätikköleiri, jolla Harrin luokkakaverikin oli. Leiriläiset olivat parasta aikaa ylhäällä jäätiköllä, joten leiri oli tyhjä. Leirin vetäjä oli vieraillut Lyngsdalenissa jo vuosikymmenien ajan ja häneltä kuulimme monia juttuja jäätiköistä, jäätikkövaeltamisesta ja Lyngsdalenista. Hän kertoi, että jäätiköt saattavat olla jopa 300 metriä paksuja. Juttelimme myöskin jäätiköiden vetäytymisestä, valitettavasti pienemmät jäätiköt ovat ilmaston lämpenemisen johdosta häviämässä. Mies kertoi myöskin näkemämme muistolaatan kohtalon. Norjalainen oli ollut jäätikköleirillä samassa paikassa, jossa suomalaisten leiri nyt oli. Norjalainen oli lähtenyt seikkailemaan omin päin, eikä ollut koskaan palannut. Hyvin mielenkiintoisen juttutuokion jälkeen palasimme omaan leiriimme.

Toinen retkikunta kävi tutustumassa Vestbreen-jäätikön jyrkkiin rinteisiin ja pudonneisiin jäälohkareisiin. Tällä retkellä selvisi myöskin, että alunperin suunnittelemamme laskeutumisreitti Lyngsdaleniin olisi ollut mahdoton. Tämä retkikunta oli odotellut sateen taukoamista leirissämme hieman pidempään, ja kun sade taukosi puoleksi tunniksi olivat hekin lähteneet liikkeelle. Mutta sadetauko oli väliaikainen ja illan tullen molemmat retkikunnat olivat jälleen litimärkiä.

Iltaruuaksi keittelimme perunamuusi-jauheliha-kasvis-muhennosta. Pippuria taisi lipsahtaa kumpaankin muhennoserään "vähän" liikaa, ja kokit saivat taas kuulla kunniansa ruokien maustamisesta. Illalla myöskin vahvistimme jo parin päivän ajan mielissämme pyörineen suunnitelmamme: lähtisimme päivää aikaisemmin eli huomenna perjantaina ihmisten ilmoille Kilpisjärvelle. Jatkuva sade ja kylmyys alkoivat vaatia veronsa, varsinkin, kun kaikki tavarat alkoivat olla pikkuhiljaa ainakin kosteita huolimatta kaikista sadesuojauksista.

Sade jatkui koko yön taukoamatta. Vähän leiripaikkamme yläpuolella oli lunta tullut entistä enemmän ja entistä alempana. Teltatkin alkoivat näyttää kastumisen merkkejä. Oli siis aika siirtyä toivottavasti kuivempiin maisemiin, Kilpisjärvellähän ei sada koskaan, kuten meitä oli valistettu tulomatkalla Retkeilykeskuksessa. Aamupalat nassuun ja tavarat kasaan. Rinkat osoittautuvat yllättävän painaviksi välipäivän ja kosteuden vuoksi. Ennen matkaan lähtöä suoritimme koeäänestyksen ensi yön majoitusmuodosta. Jostain kumman syystä sisämajoitus sai kohtuullisen yksimielisen kannatuksen telttaan verrattuna. Oltiin siirrytty vaiheeseen, jossa pehmeästä ja lämpimästä sängystä oltiin valmiit maksamaan muutama kymppi enemmän.

Edessä oli siis siirtyminen Furuflateniin. Leveä, joskin kurainen, polku vei meidät sujuvaa tahtia kohti meren rantaa. Maisemat olivat sateesta huolimatta upeat. Njallavarrilta laskevat putoukset olivat upeita. Kauhisteltiin muutaman päivän takaista laskeutumisreittiämme. Laakso oli muistutti osittain trooppista sademetsää. Välillä kasvillisuutta katsellessa oli vaikea uskoa, että oltaisiin tundravyöhykkeellä. Pikku hiljaa alkoi myöskin tulla merkkejä asutuksesta. Furuflatenin kylä alkoi näkyä. Laskeuduimme serpentiinitietä pitkin kylää ja hakeuduimme turisti-infoon kyselemään kyytiä Kvalvikiin, jossa automme olivat. Onnistuimmekin tilaamaan taksin, ja Harri ja Mika lähtivät hakemaan autoja. Muut jäivät Furuflateniin odottelemaan, ja kannattamaan paikallista lähikauppaa. Turisti-infoon osui myöskin suomalaisperhe, joka oli aikonut mennä Lyngsdaleniin jäätiköitä katsomaan. Sateesta johtuen, ja viimeistään meidät nähtyään, he kuitenkin peruivat suunnitelmansa ja jäivät odottamaan parempia kelejä. Heiltä kuulimme myöskin ilouutisen (tai miten sen ottaa), Kilpisjärvellä ei ollut satanut koko viikkoon. Harri ja Mika saivat autot vaivatta liikkeelle ja hurjastelivat pika pikaa turisti-infon pihaan. Paluumatka kohti Kilpisjärveä voi alkaa.

Kilpisjärvellä onnistuimme saamaan sisämajoitusta, onneksi! Sää Kilpisjärvellä vaikutti jotenkin tutulta, sataa tihutti ja lämpöä oli +5 astetta, ei houkutellut teltta ei. Onnistuimme myöskin siirtämään saunavuoromme lauantailta jo perjantaiksi. Rinkat tyhjennettiin käytännössä suoraan kuivaushuoneeseen. Kimmolle oli jäänyt vielä vaellusenergiaa, ja hän lähti valloittamaan Saanaa. Muut jäivät kuivattelemaan tavaroita, sopeutumaan takaisin sivistykseen lukemalla lehtiä ja etsiskelemään "kolmosrastia". Illansuussa odotti sitten reissun kohokohta, sauna. Jäsenet alkoivat saunassa pikkuhiljaa sulaa ja likakerroksen alta paljastua puhdastakin ihoa. Iltaruuaksi haaveilemamme poropizza jäi vain haaveksi, sillä se oli poistunut listalta, mutta muita herkkuja kyllä sitten Kilpisjärven Retkeilykeskuksen ravintolasta löytyi, ettei sentään retkimuoniin enää tarvinnut turvautua. Väsykin alkoi painaa ja kovin ihanalta tuntui pujahtaa pehmeään ja lämpimään sänkyyn.

Hyvin nukutun yön jälkeen kokosimme ainakin osittain kuivuneet tavaramme ja pakkasimme autot paluumatkaa varten. Juttelimme myöskin jäätikköleiriläisten kanssa. Kummasti sauna ja yksikin yö lämpimässä alkoivat pikkuhiljaa tuoda hymyä suupieleen, eikä se sade ja kylmyys enää niin kauhealta tuntunutkaan. Molemmat ryhmät olivat kovasti tyytyväisiä kuluneeseen viikkoon.

Nautimme vielä lounaan Kilpisjärvellä. Sitten alkoi pitkä paluumatka. Miikka jättäytyi jälleen Kolariin hyödyntäen yön junassa nukkumiseen ja työmatkaan valmistautumiseen. Mikan auton kestotesti alkoi hyytyä Kolarin jälkeen, mutta pienillä virityksillä auto saatiin Helsinkiin asti. Yön kääntyessä kohti aamua saavuttivat autokunnat etelärannikon ja sopeutuminen sivistyksen pariin voi alkaa.

Teksti: Miikka Kuvat: Harri, Pete, Miikka

[email protected] tai/or/oder [email protected]