[In Finnish] [In English]

Kesästä 2001 tulikin oikea vaelluskesä, kun lomasta puolet kului vaelluksen merkeissä. Keväällä amerikkalaiset ystäväni Val ja Charles houkuttelivat minua mukaan heidän vaellukselleen Washingtonin osavaltioon luoteis-Yhdysvaltoihin. Eipä minua paljon tarvinnut ympäripuhua ja kun samaan syssyyn yhdistyi työmatkakin "tois' pual' jokke", niin siitä vaan miettimään, miten saisin kaikki vaellustarvikkeet valtameren yli. Erinäisten lentolippu-, hotelli- ja muiden käänteiden jälkeen olin 10.8. Helsinki-Vantaan lentokentällä matkalla kohti Seattlea. Edessä oli melkoinen lentourakka, joka kaiken kaikkiaan kesti yhteensä 21 tuntia, kun lähdin kotoa aamulla kello 7:30 ja olin Seattlessa hotellissa illalla kello 18:30 eli seuraavana aamuna 4:30 Suomen aikaa. Mutta kaikki sujui erinomaisesti, lentokoneet kulkivat ajallaan ja suuresta pelostani huolimatta mitään tavaroita ei jäänyt matkan varrelle eikä Chicagon tullikaan ahdistellut epämääräisestä kassiröykkiöstäni huolimatta. 21 tunnin matkasta ei paljoa kerrottavaa ole: tylsää; yksi huippukohta sentään osui lennoille: ensimmäistä kertaa lensin Grönlannin yli niin, että maa näkyi: karuudessaan todella vaikuttava maisema. Ja tietenkin, kun olimme laskeutumassa Seattleen, näin Mount Reinierin ensimmäisen kerran. Tulivuori kohosi jylhänä korkealle kaiken muun maiseman yläpuolelle.

Lauantai kului Seattlessa kierrellessä ja muuta retkiseuruetta odottaessa, koska heidän lentonsa Chicagosta tuli vasta lauantaina. Iltapäivällä sitten Val, Charles, Kevin ja Rich ilmaantuivatkin hotellille. Heidän kanssaan jatkoimme Seattleen tutustumista ja teimme viimeiset hankinnat REI-retkeilytavaratalosta, joka oli kyllä jokaisen retkeilyostajan paratiisi, tavaraa löytyi joka lähtöön. Seuraavana aamuna nautimme brunssin Seattlen Spaceneedle-tornissa, jonka pyörivästä ravintolasta avautui huikeat näkymät koko kaupunkiin. Harmi vain, että sää oli utuinen, eikä Reinier näkynyt. Brunssi oli kallis, mutta sekä maisemat että ruoka olivat kyllä sen arvoisetkin. Eikä hintoja parane valittaa, suomalaiselle Usassa kaikki on kallista dollarin kurssista johtuen. Seattlesta suuntasimme vuokra-autolla lautalla Bremerhaveniin, josta edelleen Hoodin kanaalin (eli merenlahden) rannalle Alderbrook-nimiseen leirikeskukseen. Siellä viettäisimme kaksi seuraavaa yötä. Ensimmäinen iltapäivä kului kauppaa eli ruokaa etsiessä, pienellä kävelyretkellä ja ilta hevosenkenkää heittäessä. Ja kävimmepä uimassakin: vesi oli viileää ja hyvin suolaista.

Seuraavana aamuna halusimme lähteä katsomaan Tyyntä valtamerta. Minähän olin sen jo Japanssa nähnyt, mutta nyt olimme sitten vastarannalla. Aamu oli viileä ja sumuinen, ja kun vajaan parin tunnin ajomatkan jälkeen tulimme rannalle, hiekkarannasta huolimatta tunnelma oli kalsea. Emme kauaa rannalla viihtyneet, vaan päätimme palata takaisin Alderbrookiin. Vaihtoehtona olisi ollut kiertää Olympicin kansallispuisto autolla, mutta huonosta kelistä ja pitkästä ajoimatkasta johtuen luovuimme ajatuksesta. Sen sijaan saavuttuamme Alderbrookiin päätimme lähteä pienelle päivävaellukselle, koska aurinkokin alkoi pilkottaa. Leirikeskuksesta meidät opastettiin ranger stationille n. puolen tunnin ajomatkan päähän. Sieltä meidät opastettiin edelleen Olympicin kansallispuiston kaakkoisnurkkaan, josta löytyisi sopivia muutaman kilometrin vaelluksia iltapäivän ratoksi. Paikka olikin varsin mukava. Rehevää metsää, isoja puita, kukkuloita, järvi ja mielenkiintoista joenrantaa. Vähän esimakua siitä, mitä tulevina päivinä tulisi eteen. Iltasella uni tulikin nopeasti, vaikka vähän jännittikin, koska seuraavana päivä päästäisiin itse asiaan. Eli todellisen vaelluksen makuun.

Aamusella heräsimme ennen kukonlaulua, koska meidän tulisi olla Tacomassa kello kahdeksalta, jonne palauttaisimme vuokra-automme ja josta pikkubussikyyti veisi meidät itse Mount Reinierin kansallispuistoon. Vähän vaille kahdeksan löysimmekin hotellin, jonne palautimme auton ja pikkubussi otti meidät kyytiin. Vajaan parin tunnin matkalla ystävällinen naiskuskimme kertoi meille puistosta ja missä kannattaisi käydä ynnä kaikkea mahdollista hyödyllistä informaatiota. Pysähdyimme puiston ranger stationille hakemaan vaelluslupamme. Suomalaiselle luvan hankkiminen tuntui oudolta, saammehan me nauttia Skandinaviassa jokamiehenoikeuksista, joiden arvoa tuskin täysin edes ymmärrämme. Lupa tarvitaan sekä puistossa olemiseen että yöpymispaikoille. Olimme puistossa parhaaseen vaellusaikaan, joten luvan hankkimisessa oli ollut Valilla suuria hankaluuksia. Alkuperäiselle reitillemme ei lupaa herunut, mutta kovalla vaivalla Val oli meille saanut kohtuullisen luvan ja yöpymispaikat. Luvanhankinnan jälkeen matka jatkui kiemuraista tietä pitkin kohti Mowich Lakea, jossa olisi myös ensimmäinen yöpymispaikkamme. Lopulta tulimmekin parkkipaikalle, jossa purimme tavaramme, paitsi Valin vaellussauvat, jotka jäivät pikkubussiin. Sitten muutaman kymmenen metrin tallustaminen vanhalle parkkipaikalle, joka toimi leirintäalueena. Valtasimme alueen nurkalta telttapaikat ja laitoimme teltat pystyyn. Lounastimme jenkkityyliin täytetyillä patongeilla. Myöskin kotimurmelimme, jonka pesä oli noin 5 metrin päässä teltoistamme, kävi meitä tervehtimässä.

Koska yövyimme Mowich Lakella, täytyi iltapäiväksi keksiä ohjelmaa. Olimme kuulleet, että Spray Park noin 5 km päässä olisi kokemisen arvoinen paikka. Siispä päiväreppu selkään ja polulle. Ensimmäiset askeleet amerikkalaisella vaellusreitillä sujuivat leppoisasti. Polku oli leveää ja tasaista, ja kun reittikin oli vielä alamäkeä, niin mikäs sitä oli tallustellessa. Reitti kulki harjanteen reunaa korkeassa männikössä. Välillä rinne polun ulkopuolella oli jyrkkääkin, mutta polulla ei mitään hätää ollut. Laskeuduimme alaspäin ja aloimme kuulla kosken jylinää ja ilmakin viileni. Pääreitiltä erkani polku Spray Fallsin putouksille, joita koukkasimme katsomaan. Ja todella katsomisen arvoinen putous olikin. Kiipesimme joen vartta pitkin aivan putouksen alle, jossa vettä tuli alas 50 metrin levyisenä putouksena parikymmentä metriä suoraan alaspäin. Vesi oli jäätävän kylmää, mutta näky sitäkin vakuuttavampi.

Putouksilta matka jatkui ylämäkeen kohti Spray Parkia. Sanakirjan avulla olin ymmärtänyt, että "meadow" tarkoittaisi samaa kuin saksankielen "Alm", mutta käytännössä ainakin Mount Reinierin tienoilla "meadow" on enemmänkin nummi. Spray Park oli upea. Kukat kukkivat upeimmillaan ja niiden huumaava tuoksu levisi kaikkialle. Aurinko paistoi ja lämpöä riitti varjossakin likimain 30 astetta. Ja kruununa valtava näkymä Mount Reinierille ja sen jäätikköiselle huipulle. Kuljimme nummea eteenpäin maisemia ihastellessa. Polulla oli melkoisesti liikettä: osa päiväretkeläisiä Mowich Lakelta, osa pidempireissulaisia rinkkoineen. Täällä näimme myös runsaasti eläkeläisiä, jotka iästään huolimatta olivat rinkoista päätellen pidemmällä vaelluksella. Nummea kulkiessamme tulimme jopa lumipälveellekin, jossa sitten alkoi pieni lumisotakin. Auringosta johtuen juomankulutus oli melkoinen, joten osa porukastamme otti riskin ja täydensi juomapullonsa lumella. Lumelta käännyimme takaisin kohti Mowich Lakea. Takaisin päin tallustellessamme maisemassa riitti edelleenkin ihailemista.

Mowich Lakelle päästyämme uiminen tuntui loistavalta ajatukselta. Järven vesi oli kyllä viileää, mutta niin virkistävää. Illalliseksi keitimme "beef Stroganoffia" tai siis lisäsimme vettä valmiskuivapakkaukseen. Ei mitään gourmeta, mutta ajoi asiansa, vaikkakin annos oli aika pieni. Val teki myöskin juustokakkumiksauksen jälkiruuaksi. Iltasella heiteltiin vähän jenkkifutista, löydettiin vesiputous ihan leirialueen vierestä, käytiin iltakävelyllä järven rannassa ja sitten olikin aika jo mennä nukkumaan ensimmäistä kertaa telttaan tällä vaelluksella.

Aamulla heräsimme seitsemän aikoihin, mutta silti olimme lähes viimeisiä lerintäalueella. Aamupalaa odotin jännityksellä, koska minulla on tiettyjä epäluuloja amerikkalaista aamupalaa kohtaan. Mutta aamupala olikin tuttua pikakaurapuuroa. Sitten teltat kasaan ja viimeiset viritykset rinkkoihin. Ja matkaan. Ensimmäinen päivä vaikutti ainakin kartalta helpolta: matkaa kuutisen kilometriä ja alamäkeä koko matka, laskua n. 800 metriä.

Reitti kulki samanlaisessa maastossa kuin olimme edellisenä päivä jo kulkeneet, samaa harjannettahan se oli. Polku oli helppo kulkuista, mutta polulta rinne oli jyrkkä. Niinpä polku olikin sik-sakkia. Ja niitä käännöksiä riitti. Norjassa ensimmäinen päivä on yleensä ylämäkeen, joten se kelpaa selitykselle päivän rankkuudelle, mutta kyllä tuo alamäkikin ihan tarpeeksi rankkaa oli. Lämpöä riitti heti aamusta alkaen, joten juominen oli tärkeää. Minulla oli jugurttiananaksia taukoeväänä, ja jenkit ihastuivat heti niihin. Lopulta pääsimme jokilaakson rehevälle pohjalle. North Mowich ylittyi siltoja pitkin ja joelta olikin enää pieni pyrähdys leiripaikalle. Leiripaikalla valtasimme laavun, josta tuli Richin yösija ja muiden rinkkojen säilytystila. Lounaaksi oli varsin erikoiselta kuulostava retkiruoka: lämpimiä pitaleipiä, jossa täyteenä meetwurstia ja juustoa. Kuulostaa raskaalta kantaa, mutta ainakin se oli maistuvaa. Rankka lasku oli vaatinut veronsa, ja Kovachin veljekset vetäytyivät päiväunille. Muut puolestaan puuhastelivat yhtä jos toista. Minäkin tutustuin ensi kertaa veden suodattamiseen, aikasempien vaellusten vedet, kun ovat olleet juomakelpoisia ennen suodatustakin. Toinen uusi asia tällä leiripaikalla oli karhupaalu, johon kaikki ruoka ripustettiin roikkumaan suojaan yllätysvierailta.

Olimme kuulleet, että seuravan aamun South Mowich -joenylityksessä ei olisi siltaa ollenkaan. Ylityskohtaan ei leiristä ollut pitkäkään matka, joten päätimme lähteä tilannetta jo etukäteen selvittämään. Joki oli vuolas ja hiekasta samea jäätikköjoki. Siltaa ei tosiaankaan ollut, vain jäännökset rannalla. Harjoitusylityksiin valitsimme sopivat sauvat rannalta. Vettä olikin aina polviin saakka ja vuolas virta aiheutti hankaluuksia. Sopivia kohtia ylityksiin kuitenkin löytyi ja lopulta oli varaa vähän kikkaillakin joen kylmässä vedessä. Sitten olikin aika palata leiriin päivällistä kokkaamaan. Ruoka oli jonkinlaista kanapataa, mutta Harrin ruokia tuli kyllä ikävä. Iltapäivällä alkoi leiripaikallemme kerääntyä väkeä, ja kohta kaikki telttapaikat olivatkin täynnä. Hieman vanhemman yksinvaeltajan kanssa tulikin enemmän juttua eri vaelluspaikoista ja sen sellaisesta. Yksinvaeltajia Mount Reinierillä olikin yllättävän paljon. Muutama muu vaeltaja oli sen sijaan tyypillistä suomalaista porukkaa, jotka eivät juttuun lähteneet yrityksestä huolimatta, tuskin edes tervehdykseen vastasivat. Minulle tämä oli outoa, Itävallassa ja Norjassahan automaattisesti tervehditään kaikkia vastaantulijoita. Iltasella tehtiin vielä pieniä retkiä lähiympäristöön ja sitten olikin aika vetäytyä keräämään voimia huomiseen, olisihan edessä ensin joen ylitys ja sitten yli 800 metriä nousua seuraavaan leiripaikkaan.

Herätys taasen seitsemän aikoihin. Tällä kertaa olikin aamupalaksi amerikkalaisempi vaihtoehto: eräänlainen perunakakku. No, jotain energiaa kai siitäkin sai. Leiri purkuun ja menoksi. Kaikki muut olivat jo kyllä leiristä häipyneet. Vanha yksinvaeltaja oli unohtanut linkkarinsa, toitottavasti hänellä oli varapuukko mukanaan.

Aluksi oli edessä se jännittävä joenylitys. Olimme kyllä kuulleet, että joen pinta olisi alempana aamulla, mutta yllätys oli melkoinen, kun tulimme joelle. Eilisestä vuolaasta virrasta oli jäljellä pieni puronen, jonka yli pääsi kenkiä kastamatta. Emme tietenkään panneet tätä pahaksemme, vaan vaihdoimme ylitykseen varaamamme sandaalit vaelluskenkiin ja jatkoimme matkaa. Sitten alkoi siksak-ylämäki. Tasaisesti käännöksi oikealle ja vasemmalle ja ylämäkeä riitti. Vastaantulevalta pariskunnalta kuulimme, että he olivat laskeutuneet 14 käännöstä, me puolestamme olimme laskeneet 22 käännöstä ylöspäin. Loppuen lopuksi saimme luvuksi yhteensä 37 käännöstä ja nousua siis 800 metriä, melkoinen urakka. Nousun jälkeen tulimme avoimelle nummelle, jossa paahtava aurinko riisti viimeisiäkin voimia. Onneksi leiripaikalle ei ollut enää pitkä matka. Leiripaikka oli varsin mukavan tuntuinen heti alusta alkaen. Alue koostui pienistä lammista, joiden väliselle kankaalle oli telttapaikat raivattu metsän siimekseen. Lähdimme pumppaamaan vettä lammen rannalta ja eteemme aukeni yllättäen huikea näkymä itse Mount Reinierille. Kun vettä oli tarpeeksi, olikin jo lounaan aika. Kanakeittoa, joka muistutti hyvin paljon suomalaista eli ei juuri kanaa. Jos lounas ei ollut päivän kohokohta, niin seuraava oli. Hikinen päivä, kun oli ollut niin uiminen lammessa, joskin kylmä vetisessä, tuntui houkuttelevalta. Eikä se vesi nyt niin kylmää sitten ollutkaan. Lammen keskellä oli pikkuinen saari, jolle uimme ja pesimme reissuhikeä pois. Ainut haitta täydellisessä hetkeässä olivat hevospaarmat, jotka yrittivät syödä veti vedestä noustua.

Golden Laken leiripaikka oli suosittu, jopa niin suosittu, että telttapaikat olivat täynnä ja myös "alivuokralaisille" yritettiin järjestellä tilaa. Meidänkin paikallemme tuli nukkumaan yksinvaeltaja, jolla oli vain pieni reppu mukanaan. Edes telttaa hänellä ei ollut, vaan makuupussi ja sitten eräänlainen kokovartalopussi makuupussin päälle. Leiri oli myös varsin kansainvälinen, Eurooppaa minun lisäkseni edustivat kaksi saksalaista tyttöä, kanadalaisia oli useampikin. Iltapäivä kului maisemia ihaillessa. Houkuttelimme ihmisiä katselemaan Mount Reinieriä patrol cabiniin nähden lammen vastarannalta. Missään oppaassa tuosta näkymästä ei kerrota mitään, joten yllätys oli kaikille suuri. Toinen näköalapaikka oli 4- ja 5-telttapaikan välissä, josta aukeni upea näköala alas laaksoon. Maisemia ihaillessa, Everclean-paukkuja nauttiessa ja vaeltajien kanssa jutustellessa ilta kului nopeasti. Joitakin hyttyset kiusasivat, mutta suomalaista ne eivät hetkauttaneet, eivät edes eteläsuomalaista. Vielä kerran laskeuduimme lammen rantaan ihailemaan laskevassa auringossa hehkuvaa Mount Reinieria, jonka kuva heijastui tyyneen lammen pintaan. Näky oli varsin uskomaton ja varmasti yksi tämän vaelluksen mieleenpainuvimmista.

Sen verran eilinen päivä oli rasittanut, että heräsin ensimmäistä kertaa vasta kellon soittaessa. Mitään hätää ei ollut, koska ainoastaan alivuokralaisemme oli hereillä. Pikku hiljaa muutkin heräilivät ja päästiin aamutouhuihin ja pakkailemaan. Eilispäivästä poiketen tänään olisi helppo urakka, lyhyt päivämatka ja sekin alamäkeen. Aluksi tosin oli nousua lammelta ylöspäin, mutta sitten alkoi polku viedä alamäkeen. Aluksi oli viimeisissä järvissä vielä vähän katselemista, sitten pätkä metsää ja metsäpaloaukealle. Ja edessämme avautui reissun paras näkymä Mount Reinierille. Eikä ollut näkymissä vastakkaiseen suuntaan alas laaksoonkaan valittamista. Kuvia räpsittiin tiuhaan auringon helottaessa kuumasti kirkkaalta taivaalta.

Matka jatkui ja leiripaikkakin saavutettiin ennen puoltapäivää. Olisimme halunneet jatkaa pidemmälle, mutta siihen ei lupaa ollut herunut. Päätimme olla kuuliaisia, ja jäimme määrätylle paikalle, vaikka intoa olisi ehkä ollut pidemmällekin. Hyvä näin, sillä iltasella leiripaikkaamme ilmestyi ranger-nainen tarkistamaan lupaamme. Laitoimme leirin pystyyn, lounastimme ja laskeuduimme alas North Puyallup -joen sillalle ihastelemaan joen koskea, joka näkyi pitkältä vuoren rinteeltä sekä harjanteiden välistä pilkottavia jäätiköitä ihastellen. Teimme myös pienen kävelyretken leiristä pitkin entistä tienpohjaa, joka oli nyt varsin rehevöitynyt. Lenkillä näimme myös karhun jätöksiä sekä vadelmapensaita, joista oli syöty marjat karhunkorkeudelta. Joten ripustimme entistäkin tarkemmin ruokamme karhupaaluun. Iltapäivä kului lepäillessä ja jenkkipalloa heitellessä. Karttoja myös tutkisteltiin ja päätettiin seuraavan päivän reitistä. Sen verran kaikilla tuntui olevan voimia jäljellä, että emme valinneet helpointa reittiä, vaan päätimme kiivetä Klapatche-harjanteen yli South Puyallupille ja siltä Westside Roadille, jota pitkin noutopaikallemme. Osittain reitinvalintaan vaikutti myös näkemämme karhun jäljet helpoimmalla reitillä. Leiripaikkamme oli rauhallinen, vain ryhmäpaikka joen toisella puolella ja yksi tavallinen telttapaikka oli miehitetty. Iltakin sujui rauhallisesti sillan pielessä istuskellessa. Amerikkalaiset maistoivat suomalaista näkkileipää, ja kohteliaisuuttaan myös väittivät pitävän siitä. Illan tullen alkoivat myöskin pilvet laskeutua alemmas ja välillä näytti jopa sateiselta, mutta itse sadetta ei tullutkaan. Sen verran keli kuitenkin normaalisti taivasalla nukkuvaa Richiä pelotti, että hän rakensi kevyt katoksen suojakseen. Viimeisenä päivänä olisi edessä koko reissun pisin päivätaival, vajaa parikymmentä kilometriä, joten painuimme pehkuihin ajoissa, ja laitoimme herätyskellot soimaan tavallista varhemmin.

Viimeinen päivä aiheutti kai pientä levottomuutta, kun heräilin yöllä useampaakin kertaan. Muutkin olivat kai hieman levottomia, kun kaikki alkoivat nousta ylös jo kuuden jälkeen, vaikka varsinainen herätys oli sovittu puoli seitsemäksi. Aamu oli muutenkin erilainen. Yön aikana olimme joutuneet pilveen ja lämpötilakin oli enemmän Norja-tasoa, kymmenen asteen tienoilla. Leirin purku sujui huomattavasti muita aamuja nopeammin ja aamupala syötiin vauhdilla: suomalaista luumuomenapikakaurapuuroa tällä kertaa. Rich ja Kevin väittivät olevansa meitä nuorempia huonokuntoisempia, ja lähtivät matkaan vähän aikaisemmin. Tosin ero ei lopulta ollut kuin vartti.

Tuttua siltaa ylitimme North Puyallupin ja sitten alkoi taas siksakkaus. Nousua oli edessä n. 700 metriä. Tällä kertaa polku olikin varsin jyrkkä, ja välillä piti oikein tosissaan kavuta ylöspäin. Itselleni tällainen runttaus sopi kuitenkin paremmin kuin toissapäiväinen tasaisempi, mutta matkallisesti pidempi ja loivempi nousu, vaikka korkeuseroa olikin suunnilleen yhtä paljon. Siksak oli kaksivaiheinen, ensin pidempi ja jyrkempi osuus, sitten tasaisempaa maata ja lopuksi vielä toinen lyhyt siksak. Matka sujui nopeasti ja lopulta saavutimme Kevinin ja Richin ennen toista siksakkia. Maisemat olisivat saattaneet olla komeatkin, mutta pilvet ja sumu rajoittivat näkyvyyden muutamaan kymmeneen metriin. Lämpötilakin oli sen verran alhainen, että ensimmäisen kerran joutui lisäämään vaatetta, kun pysähdyttiin tauolle. Harjanteen huipulla avautuivat, tai olisivat avautuneet, jos pilvessä olisi nähnyt, jälleen nummimaisemat. Harjanteen huippu saavutettiin parissa tunnissa, joten olimme selvästi edellä suunnittelemaamme aikataulua. Aikataulua tarvittiin, koska pikkubussi noutaisi meidät klo 16 Westside Roadilta sovitusta paikasta.

Klapatche Ridgeltä Klapatche Parkin ja St. Andrews Parkin nummien kautta alas kohti South Puyallup Riveriä. Klapatche Parkissa pari kymmentä metriä edellä kulkeneet Rich ja Kevin pysähtyivät ja lausuivat taikasanan "bear". Totta tosiaan, siellä oli karhu, jota olimme vähän odottaneet ja pelänneetkin. Joitain karhuhavaintoja olimme kuulleet vastaantulijoilta muinakin päivinä ja jälkiä olimme nähneet edellisen leiripaikan lähettyvillä. Karhu oli tosin reilun sadan metrin päässä ja parikymmentä metriä alapuolellamme. Se oli varmaankin toinen yksivuotiaista pennuista, joista ja joiden emosta oli sekä meidän leiripaikallamme että Klapatch Parkin leirissä varoitettu. Heinikosta se meitä ihmetteli ja me ihmettelimme sitä. Pienen tarkkailu- ja valokuvaustuokion jälkeen jatkoimme matkojamme eri suuntiin. Kohtaamisen jälkeen yritimme pitään sen verran meteliä, että jos lähistöllä sattuisi olemaan muita karhuja, emme niihin enää törmäisi. St. Andrews Parkista alkoi alamäki. Välillä reitti oli pusikkoista ja muutama puronylitys silta oli kärsinyt vaurioita. Lopulta alkoi South Puyallupin kohina kuulua ja saavuimme leirialuueelle, jossa olimme päättäneet pitää lounastauon. Leirialue oli joutunut myrskyn kouriin, ja kaatuneita puita oli sikinsokin. Telttapaikat olivat kyllä hyvässä kunnossa. Lounas oli kylmä eli voileipää ja mitä nyt sattui jäljellä olemaan.

Lounaan jälkeen hylkäsimme tähän asti seuraamamme Woderland Trailin ja käännyimme kohti Westside Roadia vievää polkua. Heti leirin jälkeen avautui erikoinen luonnonoikku: jyrkänne, joka oli muodostunut täysin neliskanttisista, katukiven tapaisista laavakivipilareista. Sitten polku jatkui jokea myötäillen rehevässä metsikössä. Tie lähestyi mukavaa tahtia. Vähän ennen tietä päätimme valita Round Pass Trailin oikaistaksemme vähän ja lyhentääksemme tiemarssia. Tämä kuitenkin vähän kostautui, sillä polku oli yllättävää ylämäkeä, joten reitin viimeiset nousut tuli vielä koettua. Oikaisun jälkeen tulimme Westside Roadille, jota pitkin olisi vielä vajaan viiden kilometrin tiemarssi noutopaikalle. Ennen marssille lähtöä kävimme vielä muistomerkillä, joka oli pystytetty vuonna 1946 Mount Reinierin huipun lähelle tippuneen lentokoneen muistolle. Sääkin on sen verran selvennyt, että jäätikkö, jolle kone oli tippunut, näkyi puiden latvusten välistä. Sitten tietä eteenpäin. Kova tien pohja ei ollut herkkua jo väsyneille jaloille, mutta tasaisesti matka eteni. Huomasimme myöskin, miksi autot eivät pystyneet tietä ajamaan: kevättulva oli vienyt osan tiestä. Hieman ennen perille tuloa, eteemme aukeni Mount Wow. Nimi tuli selväksi, kun katsoi kilometrin pudotusta suoraan alaspäin. Marssiminen alkoi jo uuvuttaa, kun tulimme noutopaikallemme. Ja vielä puoli tuntia etuajassa. Pikkubussi oli jo odottamassa, olivat kuulemma juuri tulleet.

Bussikyyti vei meidät ensin Ashfordin kylään, josta sai retken aikana kaipaamiamme virvokkeita: jäätelöä, kokista, olutta. Sitten jatkoimme varsinaiseen majapaikkaamme Tukwilaan, jossa majoittauduimme motelliin. Päätösillallinen nautittiin Rainforest Cafessa, jossa jälkiruokana oli retken henkeen sopivasti "Volcano".

Suomessa, Norjassa ja Itävallassa vaeltaneelle, vaellus valtameren toisella puolella oli osittain samanlaista ja osittain erilaista. Olin etukäteen päättänyt olla asettamatta mitään ennakkokäsityksiä vaellukselle. Toisaalta mielessä pyöri standardimielikuva amerikkalaisista, joille 10 metrin kävelymatka autolta on liikaa, toisaalta, kartta reitistä kertoi varsin vaativistakin osuuksista.

Teknisesti vaeltamisessa ei juurikaan ollut eroa. Korkeuserot ja kaltevuus olivat samaa luokkaa kuin Norjassa paria viikkoa aikaisemmin. Toki erittäin hyväkuntoiset polut helpottivat urakkaa Mount Reinierillä. Varusteeni olivat lähes samat kuin Suomen tai Norjan vaelluksillani. Lämmin sää tosin helpotti tilannetta. Suomalainen retkimuona on todennäköisesti hyvin samanlaista kuin amerikkalainen. Toki pikaruokakulttuuri näkyy myös amerikkalaisten retkimuonissa, mutta varmasti jotain ideoita sain minäkin heiltä. Veden suodattaminen ja ruokien ripustaminen karhupaaluihin kuulosti etukäteen paljon hankalammalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

Maisemat olivat myöskin osittain samanlaiset kuin Euroopassakin, mutta osittain erilaiset. Mahtava Mount Reinierin tulivuoren kaltaista tuskin Euroopasta löytyy. Sen sijaan metsässä, jossa polku pääosin kulki, voi kuvitella olevansa jossain rehevässä etelä-Suomen männikössä, jos korkeuseroa ei ottanut huomioon. Mount Reinierin tienoo on kyllä monipuolista maisemaa, kun pieneltä alueelta löytyy kaikkea jäätiköstä, alppinummista, vuolaista joista, järvistä alkaen aina reheviin lehtoihin saakka.

Ehdottomasti antoisa reissu! Kokemus, johon tuskin montaa kertaa elämässä tulee mahdollisuus. Ehkä jonain päivänä kuitenkin palaan Mount Reinierin juurelle. Tai sitten Olympicin tienoille, joka sekin vaikutti hyvin kiehtovalta.

[email protected] tai/or/oder [email protected]