[In Finnish] [In English]

Herätyskello soi klo 4:50 aamulla. Hetken aikaa mietin, että miksiköhän se soi tähän aikaan keskellä kesälomaa. Ai niin, edessä olisi lento Montanaan Yhdysvaltoihin lähelle Kanadan rajaa ja yhteensä 12 päivän vaellusmatka Kalliovuorille. Unihiekat pois silmistä ja lentokentälle. Finnairin virkailijalta kestää hetken aikaa ennen kuin löytää paikan nimeltä Kalispell tietokoneelta, mutta eipä siitä ole paljon apua, kun lentolippunipustani varsinainen lentolippu onnistuu ainoastaan välille Helsinki-Amsterdam, matkalaukut saa sentään New Yorkiin saakka. Pikku pyrähdys Amsterdamiin ja siellä transit-tiskille, jossa jono on melkoinen. Vaihtoaika hupenee nopeasti ja virkailijat käyvät tarkistamassa, että paljonko New Yorkin koneeseen tulijoita on vielä jonossa. Tiukan suullisen turvakuulustelun jälkeen pääsen koneeseen aivan viimeisten joukossa. Sitten puuduttavat 8 tuntia koneessa, mutta kohta ollaankin jo New Yorkissa. Passitarkastus sujuu yllättäen tällä kertaa ei-amerikkalaisilta sujuvasti. Sen sijaan amerikkalaisilla on tyypillinen "karjajono", jollaisiin yleensä ulkomaalaiset Amerikkaan tullessa joutuvat. Tullin jälkeen olikin vähän setvimistä, koska lentolippuni oli jo Salt Lake Cityyn, mutta matkalaukku vain New Yorkiin. Kyllähän asia sitten selkeni, ja kasseihin uudet määräpäälaput. Ja sitten odottamaan seuraavaa askelta Salt Lake Cityyn. JFK-kentällä tuli myös juotua elämäni kallein Japanin ulkopuolella nautittu olut, 6 taalaa. Odottelun jälkeen viiden tunnin lento SLC:hen, jonne saavuttuani olin kovasti kiitollinen, että päätin yöpyä SLC:ssä ja jatkaa lopulliseen määräpäähän vasta seuraavana päivänä. 24 tunnin matkustamisen jälkeen uni lentokenttähotellissa maistui. Aamulla sitten aamupala hotellissa ja takaisin kentälle ja vajaan parin tunnin lento lopulliseen määränpäähän Kalispelliin Montanaan. Kalispelliin laskeuduttua menin odottelemaan matkalaukkuja, kun olkapäähäni koputettiin. "Hi Miikka", Charles ja muu retkikunta olikin jo odottelemassa.

Hetken jo ehdin huolestua, kun matkalaukkuja ei hihnalle näyttänyt ilmestyvän. Toinen huolen aihe oli, kun Charles ja Kevin kertoivat, että Valerie oli taittanut nilkkansa ja osallistuminen vaellukselle oli epävarmaa. Lopulta laukut kuitenkin tulivat, ja kaikki tarpeellinen tavara oli mukana. Sitten talsimme autoille, jossa Tina ja Val odottelivat meitä. Tavarat ja ihmiset autoon ja edessä oli tunnin ajomatka Glacier National Park -kansallispuistoon. Ensiksi ajoimme West Glacierin kylään, josta sisälle puistoon ja kohti Polebridgeä, jossa meillä olisi mökki varattuna kahdeksi seuraavaksi yöksi. Polebridgeen ajaessamme, matka kulki laajan metsäpaloalueen läpi. Oli melkein pelottavaa ajaa kilometritolkulla alueen läpi, jolla oli pystyssä vain hiiltyneitä puunrunkoja. Myöhemmin kuulimme, että alue oli palanut vuonna 2001, joten uutta kasvustoa ei ollut vielä kasvanut. Saavuimme Polebridgen kylään, joka tarkoitti kauppaa, saluunaa, jonkinlaista camping-aluetta ja muutamaa muuta taloa. Löysimme myöskin North Fork Hostelin, jonne olimme menossa. Cindy opasti meidät ystävällisesti Square Peg Ranchille, jossa mökkimme oli. Opastus oli hyvin ystävällistä: "Käykää katsomassa, ja tulkaa sitten takaisin, jos tarvitsette jotain tai jokin ei tyydytä." Kyllähän mökki tyydytti, tilava mökki, jossa tilaa oli viidelle yllin kyllin, komea takka ja jääkaappi. Juomavettä ei ollut eikä sisävessaa, mutta eihän tänne mitään hotellielämää oltu tultu viettämäänkään.

Palasimme Hostelille, hengaillimme siellä hetken aikaa jutellen ihmisten kanssa niitä näitä. Sitten käväisimme Polebridgen Mercantile-kaupassa, joka oli kunnon kyläkauppa, jossa oli leipomo samassa yhteydessä. Kaupasta löytyi kaikki tarvitsemamme. Iltapäivä oli pitkällä ja nälkä alkoi vaivata. Päätimme selvitä helpolla ja menimme syömään Northern Light Salooniin. Ensimmäisellä vierailulla saluuna oli rauhallinen, tai ainakin huomattavasti rauhallisempi kuin vaellukselta palattuamme, jolloin on syytä palata paikkaan tarkemmin. Hyvän ruuan lisäksi ruokatabletit tarjosivat mielenkiintoista tietoa Polebridgen historiasta. Ruuan jälkeen palasimme mökillemme, jossa majoittauduimme ja hakkasimme lisää puita iltaa ja aamua varten.

Ilta ei kuitenkaan ollut vielä niin pitkälle, etteikö olisi kaivannut lisää tekemistä. Päätimme ajaa parikymmenen kilometrin päähän Kintla-järvelle vähän katselemaan maisemia. Tie oli hieman kuoppainen, ja huvittuneina katselimme nopeusrajoituksia, joiden mukaan meidän olisi pitänyt kiihdyttää mutkiin tullessa, ja automme oli sentään lavakuormuri korkealla maavaralla ja nelivedolla... Hienojen niittyjen läpi ajoimme vuorten siintäessä taustalla, joten tien huono kunto ei paljoa haitannut. Lopulta saavuimme Kintlalle, jossa oli pieni leirintäalue. Ihailimme maisemia, näpsimme valokuvia ja teimme pienen kävelylenkin. Ilta alkoi jo vähän hämärtyä, joten varsin pian käännyimme paluumatkalle. Maisemissa riitti ihailemista paluumatkallekin, ja vaelluskuume alkoi nousemaan, kun katseli vuorten väliin, että tuonne me ylihuomenna olemme menossa. Ajomatkamme hidastui, kun huomasimme peuroja tien laidassa. Pysähdyimme valokuvaamaan niitä, eivätkä ne olleet moksiskaan. Jatkoimme matkaa, kun yht'äkkiä jonkin hyppäsi niityltä vähän automme edestä tien yli. Charles pysäytti auton ja huomasimme, mikä otus oli. Susi. Se jäi viiden metrin päähän autostamme ihmettelemään meitä ja ennen kaikkea me sitä. Komea otus, kun ensimmäisen kerran suden luonnossa näki. Hetken kuluttua jatkoimme matkaamme mökille ja sytytimme takan ja aloimme viettää iltaa. Ulkohuusissa käynnissä oli oma jännityksensä, kun meille oli kerrottu, että mökkimme lähistöllä asusteli Dakota-karhu poikasineen. Pikku hiljaa alkoi unikin painaa silmään ja oli aika painua pehkuihin mukavan pehmeään sänkyyn.

Aamulla herätys oli viileä, ja syykin selvisi, kun auton ikkunat olivat jäässä. Puita takkaan ja kohta mökkikin lämpeni. Söimme aamupalan ja lähdimme hostelille suihkuun. Hostellilla oli nimittäin ainoita suihkuja lähiseudulla, josta tuli lämmintä vettä. Olihan siellä myös mahdollisuus käyttää nettiä, mutta sentään niin riippuvaisia netistä emme mekään olleet. Suihkuttelut onnistuivat ja seuraavaksi suuntasimme Polebridgen Ranger Stationille hakemaan vaelluslupamme seuraavaa aamua varten. Luvan saanti sujuikin helposti. Luvansaannin edellytyksenä katselimme myöskin turvallisuusvideon, joka oli varmasti hyödyllinen, joskin myös huvittava. Videolla esiteltiin, miten tulisi toimia, jos karhu tai puuma hyökkäisi. Toki mukana oli myös tavallisempaa vaellusturvallisuutta, joka ainakin itselle oli tuttua jo kotimaastakin. Palasimme mökillemme lupapaperit taskussa ja virkistyneinä valmiina päivän seikkailuun. Periaatteessa en ole mikään automatkailun kannattaja, joten päivän suunnitelma ajaa Going-to-the-Sun -maisematietä ei kauheita riemuhuutoja minussa etukäteen herättänyt.

Ajoimme ensin Apgarin kylään. Paikka oli melkoinen turistikeskus ja väkeä riitti. Tutustuimme kansallispuiston vierailukeskukseen, ostelimme T-paitoja ja muuta matkamuistotavaraa kylän kaupoista. Charles soitti töihin, jota Valin kanssa syvästi paheksuimme. No, tuli sitä itsekin muutama sana Vilin kanssa vaihdettua. Syötyämme olimme valmiit jatkamaan matkaa. Ensiksi GTTS-maisematie kulki Lake Mcdonaldin rantaa ja alkoi seurata Mcdonald Creekiä. Ja maiset alkoivat muuttua upeammiksi ja upeammiksi. Ja serpentiinitie kohosi ylemmäs ja ylemmäs. Ja maisemat muuttivat upeammiksi ja upeammiksi. Pysähtelimme vähän väliä ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Tiellä oli vilkas liikenne ja turisteja oli liikkeellä runsain määrin. Ja syystäkin, kun maisemat tieltä oli niin upeat. Itse tien rakentaminen on kyllä ollut melkoinen insinöörityön näyte, sillä jyrkkyyttä kapealla tiellä riitti (tie kulkee kuvassa alhaalla näkyvän joen vierellä). Tien korkein kohta Logan Pass sijaitsee noin 2.5 km korkeudella, kun lähtöpaikkamme Mcdonald Lake noin kilometrissä. Logan Passilla on myös vierailukeskus, jonka parkkipaikka kuitenkin ensimmäisellä yrittämällä oli niin täynnä, että päätimme jatkaa matkaa vielä alamäkeen. Heti vierailukeskuksen jälkeen huomasimme tien varressa paksusarvilampaita (big horn sheep), joita pysähdyimme ihailemaan. Hetken matkaa alamäkeen ajettuamme päätimme kääntyä takaisin ja yrittää uudelleen parkkipaikan saamista. Tällä kertaa olimme riittävän röyhkeitä ja paikka löytyikin.

Tutustuimme Logan Passin vierailukeskukseen, ja huomasimme, että sinne oli tehty parin kilometrin turistipolku Hidden Lake -järvelle. Pieni kävely tekisikin terää autossa istumisen jälkeen. Polku oli osittain asvaltoitu, osin portaita ja osin oikeaa polkuakin. Reitti kulki myös parin isomman lumikentän poikki, joka soveltui hellesäässä myös lumisotaan. Oltiin niin korkealla, että puuraja lähestyi, joten maasto oli vaihtelevaa alppinummea ja matalaa kuusikkoa. Polulla kuljeskeli ihmisten rinnalla myös sujuvasti lumivuohia (mountain goat), jotka eivät pahemmin turistimäärästä välitelleet. Polun päätenäköalapaikalta oli sitten upeat maisemat alas turkoosin väriselle järvelle. Pikku kävelyretken jälkeen alkoi paluumatka. Maisemissa riitti ihailemista ja kapeassa, jyrkässä tiessä pelkäämistä vielä paluumatkallekin. Ajoimme vielä West Glacierin kylään tekemään viimeiset ostokset ennen huomista vaellustamme. Illan jo hämärtyessä saavuimme Polebridgen mökillemme, jossa pakkasimme rinkkamme valmiiksi huomisaamuna alkavaa vaellustamme varten. Valerien nilkka oli jo paljon paremmassa kunnossa, joten kukaan muukaan ei enää epäillyt hänen mukaantuloaan. Itse hän ei ollut sitä kai koskaan epäillytkään. Hieman jännittyneinä vetäydyimme hiljalleen yöpuulle. Olihan ainakin päivän autoreissu ollut aivan upea.

Aamuhämärässä nousimme ylös ja söimme pikaisen aamupalan. Pakkasimme tavarapaljouden autoihin ja siivosimme mökin seuraavia tulijoita varten. Toki itsekin palaisimme mökkiin vielä vaelluksemme jälkeen. Ajoimme Kevinin auton hostelille, jonne jättäisimme sen vaelluksemme ajaksi. Sitten kaikki ahtautuivat Charlesin autoon ja suuntasimme kohti Bowman Lakea, josta itse vaelluksemme alkoi. Tie oli lievästi sanottuna kuoppainen, eikä sinne olisi tavallisella autolla ollut mitään asiaa. Puolen tunnin ajon jälkeen olimmekin perillä, ja oli tullut aika nostaa rinkat selkään. Ensimmäisen päivän vaellus olisi ainakin periaatteessa helppo: 10 kilometriä järven rantaa pitkin päästä päähän.

Helppo. Periaatteessa. Ei nousua eikä laskua. Ensimmäinen päivä on kuitenkin ensimmäinen päivä, ja rinkassa kaikki tavara mukana, eikä välttämättä vielä niin hyvin pakattuna. Taivaltamista järven rantakuusikossa kyllä riitti. Aina välillä pilkotti järven toisella puolella harjanne, jossa riitti ihailemista ja alkumakua sille, mitä tulevat päivät toisivat eteen. Kyllä sitä matkaa silti riitti ihan tarpeeksi. Järvi tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan. Kartasta katseltiin, että ihan kohta ollaan leiripaikalla, mutta sitten huomattiin, että ollaankin vasta tuossa. Polulla ei juuri muita ollut. Yksi pariskunta tuli vastaan, eikä muita ihmisiä näkynyt. Olimme kyllä liikkeelläkin jo varhain, mutta silti ihmisten vähäinen määrä yllätti.

Kyllähän se järven pää ja leiripaikkakin lopulta tuli vastaan. Leiripaikalla ei ollut ketään muita eli pieni tavoitteemme päästä valitsemaan parhaat telttapaikat oli onnistunut. Sopivat kaksi paikkaa löytyivät hieman muista erillään pienen puron toiselta puolelta. Teltat pystyyn ja sitten myöhäiselle lounaalle. Ruuan jälkeen harrastimme leirielämää, vähän varusteiden tarkastelua, ruokien ripustelua karhuvaijerille, veden suodatusta ja sellaista. Kevin otti kalastustarvikkeet esille ja alkoi koitella kalaonneaan. Tuuli yltyi järvellä ja viilensi ilmaa. Katsellessamme järvelle huomasimme mustan pisteen lähestyvän. Arvelimme sen ensin olevan kanootin, mutta sitten se osoittautuikin pieneksi moottoriveneeksi. Vene lähestyi ja lopulta rantautui leiripaikallemme. Epäreilua tulla moottorilla sama matka, jonka me olimme aamupäivällä talsineet! Veneellä tuli mukava pariskunta, jonka kanssa sitten illan mittaan ja seuraavana päivä rupattelimme useaan otteeseen. Iltapäivällä leiripaikalle ilmestyi vielä kolmen nuoren porukka, mutta muita ei sitten ilmaantunutkaan eli kuudesta paikasta neljällä oli asutusta, vaikka kaikkien paikkojen piti olla varattuna. Ennen päivällistä teimme vielä pienen kävelyretken. Bowman Laken pohjoispää ja Bowman Creek oli rauhoitettu kotkien pesintää varten ja siellä sai liikkua ainoastaan vaelluspolulla. Päivällisen jälkeen poltimme nuotiota ja juttelimme pariskunnan kanssa aina hämärän tuloon saakka.

Aamulla oli tarkoitus herätä kello 6, mutta meidän (Val, Charles ja minä) telttakunnista kumpikaan ei herännyt kellon soittoon. Puoli seitsemän maissa sitten kuitenkin päästiin teltoista ulos ja huomattiin, että Tina ja Kevin olivat jo aamupalalla. Aamutoimien jälkeen olimmekin valmiit lähtemään. Aamupalalle oli tosin tunkua, kun peurakin tuli ihmettelemään meidän aamupuuhiamme.

Aluksi polku seurasi Bowman Creekiä ja kulki vaihtelevassa kuusimetsässä ja välillä sivuttiin pientä kosteikkoaluettakin. Jostain syystä minulla oli kauhean heikko olo alkumatkasta, mutta se helpotti, kun pidimme pienen tauon puolentoista tunnin vaelluksen jälkeen ja sai makeaa suuhun. Taukopaikka oli Bowman Creekin ylittävällä sillalla, jonka ylitys rinkka selässä vaati pientä akrobatiaa. Joen ylityksen jälkeen alkoi kipuaminen ylöspäin. Ja samalla avautuivat upeat laaksomaisemat. Myöskin päivän määränpäämme näkyi. Hole-in-the-Wall oli laakso korkealla harjanteella, jonka alapuolelta tippui upeat vesiputoukset laaksoon. Ylöspäin kivuttavaa riitti. Välillä mentiin siksakia ja muutoin vaan tasaisesti ylöspäin. Polku oli kyllä hyväkuntoinen, mutta varsin lehvästön peittämä ja aina välillä joutui käyttämään vaellussauvoja lähes viidakkoveitsinä, kun vyötärönkorkuinen kasvusto alkoi liikaa haitata etenemistä. Saavuimme varmaankin vanhalle lumivyörypaikalle, koska jyrkähkö paikka oli ihan avoin pensaikkoa lukuun ottamatta. Päätimme, että olisi sopivan lepotauon ja lounaan paikka. Kyllä helpottikin, kun sai rinkan selästä. Keli oli varsin tuulinen, ja tauon ajaksi piti etsiä vähän lisävaatetusta rinkasta. Matka jatkui tauon jälkeen entistä jyrkempänä. Huomasimme alapuolellamme myös edellisen yön pariskunnan, joka oli lähtenyt päiväretkelle samaa reittiä meidän kanssamme, mutta palaisi vielä takaisin Bowman Lakelle yöksi. Vaikka he olivat ihan alapuolellamme, korkeuseroa oli niin paljon, että kesti vielä kauan aikaa ennen kuin he meidät saavuttivat. Lopulta jyrkkä nousu loppui ja ohitimme Brown Passin leirintäalueen. Alppiniityllä oli myöskin lumikohta, jolla polku hieman meiltä katosikin, mutta helposti sen uudelleen löysimme. Jotkut rupesivat jo epäilemään meidän erehtyneen polusta, kun odotettua risteystä ei vaan tullut eteen. Kyllähän se sieltä niityltä vastaan tuli, kun malttoi vaan kävellä. Samalla pariskuntakin sai meidät kiinni ja jutustelimme hetken aikaa. Edessä olisi vielä kolmisen kilometriä leiripaikkaan. Kevin ja Charles lisäsivät vauhtia ja tytöt ja minä jäimme vähän hitaammalle etenemistahdille. Polku alkoi saada alppimaisia vaikutteita, kun kierrettiin jyrkännettä, jossa alaspäin oli lähes pystysuoraa pudotusta 400 metriä ja ylöspäin pystysuora seinä. Polun leveys oli vajaan metrin verran. Samalla avautui myös leirilaaksomme. Se oli eräänlainen kuppi, jossa vesiputokset laskeutuivat ensin laaksoon ja sitten jyrkänteeltä edelleen alaspäin. Enää emme ihmetelleet, miksi leiripaikkaa kehuttiin kenties Amerikan kauneimmaksi. Polku laskeutui harjanteelta laakson pohjalle ja lopulta pitkä seitsemän tunnin päivävaellus oli takana.

Teltat pystyyn ja tutustumaan paikkaan. Täytyy sanoa, että wc-näkymä oli kyllä upein koskaan kokemani. Hikisen päivän jälkeen myöskin pesu oli tarpeen, ja kun mahdollisuus oli niin sen tein suoraan pari metrisen vesiputouksen alla. Vesi oli kylmää, kun se suoraan lumesta tuli. Laskimme myöskin vesiputousten määrän. Hole-in-the-Wall-laaksoa ympäröi 24 vesiputousta, aivan upeaa. Ainoa leiripaikkani, joka edes jotenkin on vetänyt vertoja tälle, oli Jotunheimenin puistossa Blåtjörnholenin laaksossa auringonlaskun värjätessä jäätikön siniseksi kesällä 2000.

Illan tullen taivas pilvistyi ja pilviharsoa yritti tunkea myöskin laaksoomme, mutta ympäröivät harjanteet pitivät ne vielä poissa. Ruokailun yhteydessä alkoi vilu tulla puseroon ja rinkasta kaivettiin lähes kaikki mahdollinen lämmin ja tuulta pitävä vaate esiin. Hieman ihmettelimme, kun leiripaikalle ei ilmaantunut ketään muita. Bowman Lakella tapaamamme pariskunta nimittäin kertoi, että myöskin Hole-in-the-Wall oli täyteen buukattu, koska he olisivat halunneet yöpyä siellä, mutta eivät olleet saaneet lupaa tähän. Ruokailun jälkeen Val, Charles ja minä lähdimme vielä tutkimusmatkalle laaksosta alas laskevan jyrkänteen luo. Tina ja Kevin olivat päivän rasituksesta väsyneitä, joten he painuivat pehkuihin. Aluksi kävimme tutkimassa hieman lumiläikkiä, joilta löytyi myös lumiluolia, joihin pystyi ryömimään sisään. Sitten aloimme etsiä reittiä jyrkänteen reunalle. Mitään polkua sinne ei ollut, joten enemmän tai vähemmän tuurilla harjanteiden välissä kuljettiin. Rinne alkoi laskeutua alaspäin ja reuna jyrkentyä. Sopivassa kohdassa totesimme, että tämä riittää meille. Maisema laaksoon oli kertakaikkisen jylhä, joten kamerat olivat ahkerassa käytössä. Paluureitin löytäminen oli kohtuullisen haastavaa, kun harjanteet olivat taas erinäköiset kuin tullessa. Eksymisen vaaraa ei ollut, mutta miten selvitä sandaaleilla kivikoista ja välttyä kastelemasta niitä sekä miten välttyä viiden metrin jyrkänteisiin päättyviltä umpikujilta. Teltoille saavuttuamme totesimme Tinan ja Kevin olevan jo höyhensaarilla, joten painuimme itsekin makuupusseihin.

Yöllä oli hieman satanutkin, joten aamulla kosteutta ainakin telttojen ulkopinnoilla riitti. Ja muutenkin aamu oli viileähkö. Kevin ja Tina olivat nukkuneet 11 tuntia, joten he olivat aamulla pirteinä hereillä. Sen sijaan itse kömpiessäni ulos teltasta, kuului viereisestä Valin ja Charlesin teltasta vain, että "let us sleep one more hour". Eilisiltana oli sovittu, että Tina ja Kevin lähtisivät tänään vähän aikaisemmin kipuamaan laaksosta ja me loput tulisimme perästä ja ottaisimme heidät jossain vaiheessa sitten kiinni. Pikku hiljaa saatiin tavarat kasaan ja aloimme päivän vaelluksen samaa reittiä takaisin, jota olimme eilen laaksoon tulleet. Jyrkännepolku tuntui aivan yhtä hurjalta kuin eilenkin. Ilma oli pilvinen, eikä näkyvyys ollut mitenkään hyvä.

Brown Passin risteyksestä käännyimme eri suuntaan kuin mistä eilen olimme tulleet, ja aloimme jyrkähkön laskun Olson Creekin laaksoon. Ilmakin hieman kirkastui ja pääsimme ihailemaan Thunderbird-vuorta ja -vesiputouksia. Rinnettä vastaan tuli muutama ryhmä, kiittelimme, että olimme tulossa alaspäin. Polulla oli jälleen runsaasti kasvillisuutta, joka kasteli lahkeet tehokkaasti polvesta alaspäin. Tämä oli ikävää, koska vesi imeytyi sukkien kautta myös vaelluskenkiin, jotka kastuivat ikävästi sisältä. Tinan ja Kevininkin näimme alapuolellamme, mutta hekin etenivät sen verran hyvää tahtia, ettemme juurikaan heitä tavoittaneet. Charles ja minä olimme jo nälkäisiäkin, joten päätimme pitää lounastauon. Tauon aikana huomasimme, että taivaalta alkoi tulla vettä. Joten rinkansuojukset päälle ja sadevaatteet esiin. Ja vaeltamaan eteenpäin. Ei sateessa vaeltaminen oikeastaan niin kauheaa ole. Ohitimme myöskin mielenkiintoisia luonnon muodostelmia, melkoisen kivikkopirunpellon sekä viime talvisen lumivyöryalueen, josta puita oltiin raivaamassa pois. Yllättävän nopeasti alkoi myöskin Waterton-järvi näkyä laakson pohjalla. Olimme toki vielä varsin korkealla järven yläpuolella. Rinteen laskeutuessa jyrkästi saimme myöskin Tinan ja Kevinin kiinni, kun matkaa leiripaikkaan oli enää kilometrin verran. Kaiken kaikkiaan tahti oli ripeää, koska jo reilun viiden tunnin jälkeen lähdöstämme olimme leiripaikalla. Tuttu kuvio teltat pystyyn ja kuivumaan, koska ne olivat yösateen jäljiltä vielä märät. Hyttysiäkin täällä oli riittävästi niin, että "pohjoisenkin mies joutui ottamaan ohovia".

Hengailimme leiripaikalla ja kuluttelimme aikaa. Hieman kauhistelimme, kun joen ylityspaikka vaikutti kovin vuolaalta ja leveältä. Vähän myöhemmin leiripaikalle tuli yksinvaeltaja, joka kertoi, että vähän yläjuoksulle päin olisi kyllä riippusiltakin, jos joen ylitys kahlaamalla ei innosta. Lähdimmekin katsomaan siltaa ja samalla käymään katsomassa, mitä Watertonin Ranger Stationilla oikein oli. Kiertoreittiä sillalle tuli kilometri, mutta helpompi se oli kuin kahlata ainakin rinkat selässä. Polku joen toisella puolella oli melkoinen valtatie, koska Ranger Station oli niin lähellä. Sitten olikin paluu sivistykseen. Ranger Stationilla oli teitä asvaltoitu ja sähköäkin oli. Kun tulimme alueelle, puistonvartija luuli, että olimme yrittämässä laivaan, joka oli juuri lähdössä. Järvi on puoliksi Kanadan puolella ja laiva kulkee järven Kanadan puoleisessa päässä olevasta kaupungista tänne. Laiva tuo runsaasti väkeä, jotka sitten tekevät päivävaelluksia USAn puolella. Me emme olleet kuitenkaan menossa Kanadaan, joten tutkailimme paikkoja. Laivalaituri oli vähän erillään Ranger Stationista, ja kun menimme katsomaan laivalaituria, tuli vastaan toinen puistonvartija, joka uudelleen kysyi, että myöhästyimmekö laivasta. No, emme myöhästyneet. Mutta puistonvartija ymmärsi heti yskän: "Aiotte varmaan käyttää laivalaiturin vesivessoja?". Tietenkin. Katselimme seutua, harmi, että sää oli pilvinen eikä ympäröivistä vuorista saanut oikein käsitystä, kun pilvet peittivät rinteet. Virallisesti taisin olla laittomalla alueella, koska vastaan tuli kyltti, jossa kerrottiin, että ainoastaan USAn kansalaiset saavat kulkea tästä eteen päin. Syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat tiukentaneet rajamääräyksiä myös täällä keskellä erämaata, ainakin teoriassa. Palatessamme poikkesimme vielä Rainbow-vesiputousten kautta. Tosin vaikuttavin näky sillä reitillä taisi olla karhun jäljet, kun ne olivat kynsineet kaatuneita puita.

Telttapaikalla valmistimme ruokaa ja viritimme nuotion, koska sellaisen sai täällä tehdä. Jutustelimme myöskin sen yksinvaeltajan kanssa, joka oli itse asiassa 30-vuotisjuhlavaelluksella, kun oli ollut ensimmäisen kerran puistossa 30 vuotta sitten. Juuri kun aioimme ryhtyä kuivaamaan vaelluskenkiämme nuotion lämmössä, alkoi sataa. Aluksi tuli jopa jäärakeita, ja sitten vettä kaatamalla. Kuivailut jäivät sikseen ja pakenimme telttoihin sadetta pakoon ja unten maille.

Heräsin kello 3 aamuyöllä. Alitajuisesti kuulen Valin ja Charlesin äänet viereisestä teltasta. Sitten tajuan, että on valoisaa. Ihmettelen, että mitä he leikkivät taskulampuilla keskellä yötä. Kohta kuitenkin jyrähdys paljastaa, että kyseessä on vähän isompi lamppu ja ukkosmyrsky kulkee laaksossa. Aamulla herättyäni huomaan, että vettä on myös jonkin verran teltan sisäpuolella, mikä ei loppuvaellusta ajatellen ole kovinkaan hyvä asia. Muut valittelevat aamulla vähän samaa, sekä ilmaisevat huolensa, että jos samanlainen ukkosmyrsky iskee ensi yönä, kun olemme harjanteella yli 2 km korkeudessa, kun nyt olimme metsän keskellä 1300 metrissä. Päätämme kysäistä ohi kulkiessamme Ranger Stationilta sääennustetta ja mahdollisuutta vaihtaa kenties leiripaikkaa, jos sää näyttää uhkaavalta.

Tina ja Kevin lähtevät hieman edellä. Hetken kuluttua he uitenkin perääntyvät edellämme aivan kuten näimme karhuvideossa ennen vaellustamme. Kyseessä ei ole kuitenkaan karhu, vaan vähintään yhtä uhkaava lintu, joka hyökkää polkua pitkin. Luulemme aluksi sitä pöllöksi, mutta se paljastuukin riekoksi (Ptarmigan). Hyökkäys jatkuu, vaikka Tina yrittää estellä sauvoilla ja pidämme meteliä vislaamalla ja pillin vihellyksillä. Lopulta lintu tajuaa uhittelun turhaksi ja pääsemme jatkamaan matkaa. Ranger Stationilla pidämme tauon ja kun puistonvartijakin tulee paikalle, kyselemme häneltä ohjeitä. Hän toteaa, ettei ole mahdollista vaihtaa leiripaikkaa, mutta epäilee, että selkeä aamu lupaisi päiväksi hyvää keliä, että saisimme varusteemme Stoney Indian Lakella kuivattua. Mekin pääsemme vuorostamme auttamaan vartijaa, kun radiosta kysellään samaan aikaan tietoja Hole-in-the-Wallin reitin ja leiripaikan kunnosta, lähinnä lumitilanteesta. "Kunnossa ovat, ja maisemat upeat", kerromme, jotka tiedot sitten välittyvät tuleville vaeltajille.

Waterton-järveltä alamme seurata urbaanisti putkikaivantoa. Alueen sähkö on aikaisemmin tuotettu propaanilla, mutta nyt ollaan asentamassa vesivoimaa. Watertonin laaksoa pitkin kuljemme kohti Kootenai-järviä. Leiripaikka sijaitsee vajaan kilometrin päässä vaellusreitiltä, mutta päätämme poiketa katsomaan järville, koska siellä kuulemma lähes varmasti näkisi hirviä, joita amerikkalaiset ehdottomasti haluaisivat nähdä. Pettymykseksemme hirviä ei kuitenkaan näy. Paikalla yöpyneet kyllä kertoivat, että hirviä oli edellisenä iltana ja sama aamunakin näkynyt useampia, mutta nyt ne olivat jossain piilossa. Ainoastaan iso sorkan jälki oli todisteena. Jatkoimme matkaa jokea mukaillen harjanteiden seassa. Sää oli kirkas ja vaatetustakin piti vähentää, kun varsinkin avoimilla paikoilla aurinko lämmitti turhankin paljon. Saavuimme risteykseen, jossa jokea seuraava polku erkani Stoney Indian Passille nousevasta polusta. Risteyksessä oli sopiva lounaspaikka. Lounastaessamme huomasimme, että puiston itäpuoli oli selkeästi vilkkaampi kuin läntinen, koska lounasseurueeseemme liittyi yksi yksinvaeltaja, paikan ohitti toinen ja kaiken lisäksi ohitse kulki vielä 6 hengen iso nuorten ryhmä.

Lounaan jälkeen alkoikin kipuaminen. Ylös ja ylös. Välillä siksakkia ja välillä muuten vaan jyrkkää nousua. Puustokin harveni ja muuttui kylläkin reheviksi pusikoiksi, joiden keskellä polku kulki. Ja nousua riitti. Taukoja tarvittiin. Yksi osui lumikohdan lähelle ja jonkin eläin käväisi lumella ja hyppäsi takaisin pusikkoon nopeasti. Olisiko se ollut puuma, josta puistonvartijat olivat kertoneet, että jotkut vaeltajat olivat sellaisen alueella nähneet? Me jatkoimme matkaa ylöspäin ja vihdoin viimein tulimme leiripaikalle. Paikka oli upea, aivan Hole-in-the-Wallin veroinen. Järvi kattilassa harjanteen alla. Huono puoli oli, että ruokailupaikka oli varsin kaukana telttapaikoista ja matkalla oli jyrkkä muutaman metrin lasku ja nousu. Sää oli aurinkoinen ja oivallinen edellisyönä kastuneiden varusteiden kuivaamiseen. Matalat pensaat tarjosivat hyvän kuivausalustankin.

Normaaleja leiritoimia, veden suodatusta ja pyykin pesua oli ohjelmassa. Päivä oli sen verran lämmin, että peseytyminen oli tarpeen. Tällä kertaa päätimme olla rohkeita ja pulahtaa järveen, vaikka rannoilla oli vielä luntakin. Ainakin pulahdus virkisti toden teolla. Sää oli aurinkoinen ja sopivasti tuulinen, joten märät varusteemme kuivuivat mukavasti. Ruokailuun saatiin seuraa kahden vaeltajan lisäksi, kun peura tuli kerjäämään ruokapaloja. Emme kuitenkaan heltyneet, mutta peura oli sinnikäs ja kierteli koko ajan aivan muutaman metrin päässä ruokailupaikalta. Tällä paikalla oli muuten ruokapaalu, eikä vaijeri, jonka nokkaan ruokapussit nostettiin. Iltasella heittelimme jenkkifutista ja ihailimme maisemaa ja auringonlaskua vuorten taa. Puumaa emme tiirailuistamme huolimatta havainneet. Jenkkifutis äityi välillä hurjaksi, kun Kovachin veljeksi heittelivät palloa joen yli niin, että korkeuseroa oli melkein 10 metriä ja pituutta 30 metriä. Pallo kuitenkin säilyi tallessa ja saatiin muutaman kerran koskesta poimittua. Rankka nousu iltapäivällä teki tehtävänsä ja makuupussi alkoi kutsua äänekkäästi.

Aamu alkoi pirteästi. Kerrankin oltiin hereillä heti kuudelta. Taivas oli pilvetön. What a great morning! Aamupalan laittoon ruokailupaikalle. Aamupalan valmistus oli hyvässä vauhdissa, kun yht'äkkiä alkoi tummia pilviä vyöryä taivaalle. Ja sitten tulivat ensimmäiset pisarat. Ja sitten tuli kiire. Aamupala jäi puolitiehen ja äkkiä teltalle pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Onneksi olin jo pakannut pääosan tavaroista. Teltta jäi ainoaksi, joka kärsi suurempia kosteusvahinkoja. Sade ei odottelusta huolimatta osoittanut laantumisen merkkejä. Ainoaksi vaihtoehdoksi sateen hieman hellittäessä jäi tavaroiden pakkaus sateessa. Teltta jäi litimäräksi ja painoa kertyi. Sateessa päätimme aloittaa vaelluksen. Edessä olisi kuitenkin pirteä aamujumppa 300 metriä ylöspäin harjanteelle.

Aamutuimaan nousu sujuikin mukavasti, eikä nousuun kulunut kuin 40 minuuttia. Ilma oli edelleenkin utuinen, mutta silti maisemat niin tulosuuntaamme kuin alaspäinkin olivat huikeat. Valokuvia räpsittiin tiuhaan ennen kuin aloitimme jyrkän laskeutumisen alaspäin. Vesiputouksia riitti täälläkin, ja polku mutkitteli Atsina-putousten ympärillä, ja kuvattavaa riitti, vielä kun maisemat avautuivat upeina Glenns Laken laaksoon. Alhaalta alkoi kuulua pillin vihellyksiä ja huomasimme pariskunnan tulevan rinnettä ylöspäin. Epäilimme heidän nähneen karhun, mutta he kertoivat vain halunneensa olla varovaisia, koska nousivat aamun ensimmäisinä peitteistä polkua. He olivat kovasti helpottuneita, kun tulimme ylhäältä päin vastaan. He myös ottivat tämän tarinan alussa olleen ryhmäkuvamme, varmuuden vuoksi kolmella eri kameralla. Vastaantulijoita riitti, ja taas olimme kiitollisia, että suuntamme oli alaspäin. Etenimme reipasta tahtia. Vähän turhankin reipasta, kun Val taittoi nilkkansa uudelleen ja joutui linkuttamaan pahasti. Matka kuitenkin jatkui ja Mokowanis Junction -leiripaikan kohdalla Tina, Kevin ja minä pidimme pienen paussin, mutta Val ja Charles jatkoivat matkaa, kun Val ei halunnut antaa nilkalleen lepoa ja turvotusta. Kohta heidänkin seuraansa liittyi kolmas jäsen, kun peura alkoi seuraamaan heitä. Jälleen kerran oli edessä järven rannan seuraamista ja sitähän riitti. Lieniköhän aamun sadehässäkkä ja reipas nousu alkuun vieneet voimat, kun matka alkoi oikein todenteolla painaa? Leiripaikka ei sitten tuntunut tulevan millään vastaan. Lopulta se sitten tuli. Aika veikeä paikka, järven rantaniityllä aivan rannan lähelle oli tehty telttapaikkoja. Eipä valittamista, kun aurinkokin alkoi paistamaan ja järveltä tuuli sopivasti niin saatiin taas varusteet kuivumaan.

Uupuneina lounastimme, mutta kohta tuli taas meihin vauhtia, kun mustat pilvet lähestyivät laaksoa. Varusteet olivat ehtineet kuivua pääosin, joten kiireellä tavarat taas sateen suojaan. Koko ajan näytti, että sade tulisi lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta leiripaikallemme se ei onneksi koskaan tullut. Pääsääntöisesti lepäilimme ja kulutimme aikaa. Ihmettelimme myöskin, kun kaikilla päivän urakka oli ottanut varsin koville. Valerilla oli rantapallo mukana, jolla leikimme, kun aurinkokin paistoi. Leiripaikalla oli myöskin kaksi alabamalaista poikaa, joiden kanssa jutustelimme. Alueella saapui vielä kolmaskin seurue. Kaksi pariskuntaa iältään 20-25 vuotta. Pariskuntien naiset eivät ilmeisesti kovasti retkestä nauttineet, kun valitus oli melkoinen. "Miksi olemme tulleet tänne, kun täällä on näin kylmä, kun täällä sataa, kun ei saa kunnon ruokaa, kun ei ole kunnon sänkyjä?" Siinäpä pohtimista itse kullekin. No, kai juttu oli puoliksi huumoria, kun kysyimme, että tuletteko ensi vuonna uudelleen, niin vastaus oli, että kyllä kai. Iltasella söimme tietenkin ja heittelimme vähän jenkkifutista. Päätimme kuitenkin mennä raskaan päivän jälkeen ajoissa nukkumaan, vaikka huomisaamuna saisikin nukkua pidempään, koska edessä olisi vain parin kilometrin siirtyminen viereiselle järvelle.

Edessä olisi helppo päivä. Aamuherätyskin oli siirretty kello kahdeksaan, koska halusimme, että edellisen yön yöpyjät ehtisivät lähteä seuraavalta leiripaikaltamme ennen kuin me sinne ehtisimme. Toisaalta edellinen päivä painoi sen verran jaloissa, että myöhäinen herätys ja parin kilometrin siirtyminen tuntuivat ansaitulta.

Aamupuuhien jälkeen siis polulle. Ja oikeastaan ennen kuin pääsi vauhtiinkaan, oltiin jo perillä. Leiripaikka oli kokolailla erilainen, vaikka ihan viereisen järven rannalla oltiinkin. Tällä järven ranta oli pientä kiveä ja se suorastaan houkutteli aamuauringonottoon. Loikoilimme biitsillä ja lepäilimme aamupäivän. Tutustuimme myöskin sellaiseen ihmeeseen, että leiripaikalla oli erikseen naisten ja miesten wc. Mielenkiintoista. Leiripaikalla oli jo neljän pojan poppoo, jotka olimme itse asiassa nähneet edellisenä päivänä, kun he olivat kapuamassa päiväretkelle Stoney Indian Passille. Pojilla oli ollut melkoisen rankka retki, enkä ihmettele. Sitten lounastimme ja aloimme valmistautua päiväretkeen.

Päiväretken kohteeksi valitsimme Elisabeth-järven. Olimme jo useammaltakin vaeltajalta kuulleet, että kalansaalis siellä olisi varma, ja Kevin halusi tietenkin koettaa onneaan. Retken pituutta arvioidessa kartalta aluksi arvelimme sen olevan noin 3 mailia, sitten täsmemmin 4 mailia, kun lopullinen totuus taisi olla 5 mailia yhteen suuntaan. Otimme vain kevyet varusteet mukaan ja lähdimme poikaporukassa matkaan, kun Val ja Tina jäivät leiriin lepäilemään. Polku johti aluksi nummelle, jolla näimme ison urospeuran ihan lähietäisyydeltä. Seuraava havainto oli runsaasti puoliraakoja pensasmustikoita. Ja sitten uunituoreet karhun jätökset, mustikkaruokavaliosta ei ollut epäilystäkään. Polku haaraantui ja suuntasimme kohti Elisabeth-järveä. Cosley Laken päässä tuli este: joen ylitys kaapelista tukien. Kevinillä oli sandaalit, joten hän vain käveli joen yli. Charles ja minä otimme vaelluskengät jalasta ja ylitimme joen paljain jaloin. Samaan aikaan oli vastakkaisesta suunnasta tulossa perhe. Joen toisella rannalla kuivattelimme ja jalkojamme ja juttelimme perheen kanssa, kun Kevin yht'äkkiä huomasi sadan metrin päässä pienen lampereen toisella puolella ison mustakarhun. Kooksi arvioimme jopa 150 kg. Eipä karhu pahemmin meistä välittänyt, käväisi juomassa ja hävisi taas metsän siimekseen. Vaelluksemme sai uutta jännitystä, suuntasihan karhu samaan suuntaan kuin mekin. Enää emme karhua kuitenkaan havainneet. Matkalla Elisabeth Lakelle poikkesimme Dawn Mist Falls -vesiputouksille. Komea putous, jossa vesi tippui parikymmentä metriä vapaasti pystysuoraan. Nimensäkin veroiset putoukset olivat, sillä putousten alla oli jatkuva vesipisarasumu. Pienen ihmettelyn jälkeen matka jatkui. Lähestyttäessä Elisabeth Lakea alkoivat hyttyset käydä turhankin ärhäköiksi. Selvästi oli alueellisia eroja, koska Cosley Lakella oli kyllä hyttysiä, mutta eivät ne olleet läheskään näin äreitä. Lopulta saavuimme määräpäähämme ja Kevin aloitti kalastuksen. Charles ja minä hytisimme järven rannalla, sillä myöskin lämpötilassa oli selvä ero Cosleyhin. Paluumatkalle olimme päättäneet suunnata hyvissä ajoin ehtiäksemme päivällisajaksi takasin. Koska matka oli odotettua pidempi, Kevinille ei jäänyt paljoa aikaa kalastukseen, mutta ehti hän kuitenkin saalistakin saamaan. Sitten paluumatkalle juoksumarssia. Lopulta kun olimme perillä, oli pieneen 15 km päiväretkeen kalastuksineen kulunut vähän yli neljä tuntia aikaa. Melkoinen retki siis.

Iltasella kävimme uimassa Cosley Lakessa ja söimme viimeisen leiripäivällisen. Oleskelimme vielä hetken aikaa ruokailupaikalla ja nautimme Valin viimeiset evercleanit. Lopulta hämärä alkoi laskeutua ja haitata beach-pallon peluuta, joten vetäydyimme yöpuulle.

Viimeinen aamu. Aamutoimet sujuivat sukkelaan, olimmehan niitä jo vähän edellisenä iltana suunnitelleetkin. Yö oli ollut sateeton ja sopivan tuulinen, joten teltat saatiin pakattua suht' kuivina. Aamupalaksi kaikki, mitä oli aamupalatarpeista jäänyt. Ja sitten viimeiselle päivätaipaleelle.

Kai viimeisen päivän päätarkoitus on päästä reitin loppupisteeseen. Joten kauheasti ei maisemia ihailtu. Vaikka ne komeat olivatkin. Vuoret olivat puiston itälaidassa taas vähän erilaisia, ja eri kivilajikerrokset erottuivat varsinkin yksinäisen ja jyrkän Chief Mountainin rinteillä. Kuljimme taas vanhalla metsäpaloalueella, ainakin siitä päätellen, että kaikki kuuset olivat täsmälleen samankokoisia. Tunnin vaelluksen jälkeen laskeuduimme Belly Riverin laaksoon, jossa Ranger Station erottui keskellä niittyä. Joki ylitettiin jännittävää riippusiltaa pitkin ja sitten reitti alkoi seurata jokea kohti Kanadan rajaa ja Chief Mountainin tulliasemaa, jonne vaellusreittimme päättyisi. Reitti kulki pitkin rantaniittyjä, ja hyttysiäkin riitti. Aurinkokin helotti pilvettömältä taivaalta vähän liiaksikin. Mutta polku vaan jatkui. 1:100 000-kartta oli vähän turhan karkea, että siitä olisi voinut seurata, missä tarkalleen mentiin. Ainakaan se ei maaston kanssa pitänyt paljonkaan yhtä. Reitin loppuun oli vielä parinsadan metrin nousu harjanteelle siksakkia. Kontrasti oli melkoisen räikeä, kun vastaan tuli alamäkeen vaellustaan aloittavia ja ylämäkeen kipusi resuinen poppoo, joka oli seitsemättä päivää maastossa ja viimeisillä voimillaan kipusi ylös rinnettä. "Enää puoli mailia", "eikun se puoli mailia on vasta nyt", "neljännesmaili jäljellä, tai sitten vähän enemmän". Lopulta näimme parkkipaikalla olevia autoja, ja viimeinen sata metriä olikin sitten psyykkisesti helppoa.

Olimme runsaasti etuajassa. Olimme toki tarkoituksella suunnitelleet olevamme parikin tuntia ennen sovittua noutoaikaa päätepisteessä, mutta päivän matkaan oli kulunut tunnin verran vähemmän kuin olimme arvioineet ja kello oli vasta vähän yli puolen päivän, kun sovittu tapaamisaika oli neljältä. Paikalla oli jo kuitenkin kuljetusfirmamme pikkubussi, joten päätimme kysäistä. Eikä riemulla ollut rajoja, kun kuski kertoi olevansa noutamassa juuri meitä. Kaiken lisäksi meille oli varattu kylmää olutta reissun päättymisen kunniaksi. Vaihdoimme vähän vaatetta ja sitten skoolasimme onnistuneelle vaellukselle. Tavarat autoon ja kohti Polebridgeä. Etäisyys linnuntietä oli vajaa 100 km, mutta koska puiston läpi ei mennyt kuin Going-to-the-Sun Road, jolle automme oli liian leveä ja pitkä, niin jouduimme kiertämään koko puiston ja aikaa kuluisi arviolta 4-5 tuntia. Pysähdyimme heti alkumatkasta Saint Maryssä syömässä. Ai kuinka ihanilta hampurilainen ja rasvaiset ranskalaiset maistuivatkin! Matka jatkui ja kuljettajamme Gary oli varsinainen tietopankki kertoessaan puistoon liittyvistä asioista pitkän ajomatkan aikana. Pysähtelimme aina välillä jaloittelemaan ja ostamaan ruokaa illaksi ja aamuksi. Neljän ja puolen tunnin jälkeen olimme takaisin Polebridgessä. Tina, Kevin ja minä jäimme hostelille ja Val ja Charles jatkoivat vielä hakemaan autoa Bowman Lakelta. Hostelissa meitä odotti ehkä eniten kaivattu lämmin suihku, jossa reissun helpoiten irtoava pöly saatiin huuhdottua. Hetken kuluttua Val ja Charleskin ilmaantuivat suihkujonoon.

Suihku virkisti reissumiestä kummasti. Tina ja Kevin suuntasivat mökille ennakkopartiona. Kun Val ja Charles olivat saaneet suihkuteltua, päätimme käydä vielä Mercantilessa ostamassa täydennyksiä aamupalaan sekä jäitä. Samalla huomasimme, että Northern Light Saloon oli aivan tupaten täynnä porukkaa. Paikalla oli ainakin 50 ihmistä aikuisia ja lapsia, joista suurin osa ulkona, koska sisällä oli tilaa vajaalle kahdellekymmenelle. Kaiken lisäksi keittiö olisi auki yhdeksään, kun nyt kello oli kahdeksan. Aioimme joka tapauksessa syödä siellä, joten Charles jäi yrittämään pöydän valloitusta ja Val ja minä ajoimme mökille purkamaan tavarat ja hakemaan Tinan ja Kevinin. Charles onnistuikin kirjaimellisesti valtaamaan pöydän ja tekemään tilauksen. Paikan olut oli nimeltään Moose Drool ja maku oli "mielenkiintoisen" tuhti guinessmainen. Ruokaa oli kaikille varmasti riittävästi ja jälkiruokaakin löytyi, vaikka se oli virallisesti loppu. Meno oli varsin villiä, kun paikalliset ja turistit olivat valloittaneet kapakan ja pihamaan. Lähiseudulla (lue kymmenien kilometrien säteellä) ei ollut muita ravintoloita, joten kaikki kokoontuivat samaan paikkaan ja vauhti sen mukainen. Oikeaa villin lännen meininkiä. Vuosisadan takaiset vaatteet ihmisille päälle niin oltaisiin keskellä kullankaivuuelokuvien sadunomaista maailmaa.

Syötyämme palasimme takasin mökillemme. Järjestelimme varusteitamme, istuimme takan ääressä ja uni alkoi tulla silmään. Aamulla oli aikainen herätys, koska amerikkalaiset halusivat päästä mahdollisimman varhain kotimatkalle. Olihan heillä edessä reilun 3000 km ajomatka. Pika-aamupala ja sitten aamun sarastaessa tielle. Minä jäisin Kalispelliin odottelemaan seuraavan aamun lentoa kohti Eurooppaa. Hotellillani olimmekin jo kahdeksan aikaan. Minulla kävi suunnaton tuuri, kun sain huoneen, vaikka check in olikin virallisesti vasta klo 16 iltapäivällä. Huoneessa otin parin tunnin torkut, jotka tulivat tarpeeseen. Sitten kiertelin kauppakeskuksessa ja Kalispellin keskustassa, ostin viime hetken tuliaiset ja ylipäätään kulutin aikaa ja keräilin voimia vaelluksen jäljiltä. Illalla ajoissa nukkumaan, lähtisihän kyyti lentokentälle 4:40 am ja kone heti kuuden jälkeen.

Lentokentällä jouduin tietenkin erityisturvatarkastukseen, pikku kaupungissa ulkomaalainen on aina epäilyttävä ilmestys. Kaikki kassini purettiin, kentällä kun ei ollut mitään läpivalaisulaitteita. Turvamiehen ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän avasi likavaatteita sisältäneen pussini. "Taidankin tarkastella tämän vain ulkoa päin". Virkailija oli kuitenkin hyvin huumorintajuinen ja ystävällinen, eikä hankaluuksia tullut. Sitten alkoi kotimatka. Ensin Salt Lake Cityyn, jossa välilasku. Sieltä Atlantaan, jossa 3 tuntia odottelua ja Brysselin koneeseen. Brysseliin 8 tunnin lento, jonka jälkeen kului tunti ennen kuin sekavalla kentällä varhain sunnuntaiaamuna selvisi mitä pitäisi tehdä ja minne oikein mennä. Aikaa oli kuitenkin riittävästi, kun odottelua oli 7 tuntia ennen kuin Helsingin koneeni lähtisi. Enää pikapyrähdys Helsinkiin ja kun kaikki sujui hyvin ja matkalaukutkin löysivät perille, niin kotona Lauttasaaressa olin 29 tuntia sen jälkeen, kun olin Kalispellissä hotellista lähtenyt. Olo oli kutakuinkin väsynyt, mutta tyytyväinen ja onnellinen kertakaikkisen upean vaellusreissun jälkeen. Seuraavana aamuna kello soi kuudelta ja edessä oli paluu arkiseen työntaaperrukseen. Mutta jäipähän reissulta muisteltavaa synkän talven piristykseksi.

[email protected] tai/or/oder [email protected]