Team Jotunheimen 2000 ainoan kerran vakavailmeisenä vasemmalta Samppa, Anne, Harri, Taina, Miikka ja Pete

Anne ja Harri olivat lähteneet jo pari päivää aikaisemmin "turistimatkalle" kiertämään eteläiseen Ruotsia. Sen sijaan Taina, Pete, Samppa ja Miikka aloittivat perjantaina matkansa suoraan kohti Jotunheimenin vaellusmaastoja. Lievien hakuorganisointien jälkeen saatiin kaikki kyytiin ja matka kohti Turkua ja Seawindiä alkoi. Matkalla piipahdettiin Salon apteekissa viime hetken lääke- ja ennen kaikkea salmiakkiostoksilla, apteekkikin löytyi "näppituntumalta" täysin suoraan. Loppuen lopuksi Turkkusessa oltiin vähän turhankin hyvissä ajoin, koska laivaa ei näkynyt missään. Laivaa odotellessa kerittiin tutustumaan myös kulttuurinähtävyyksiin, kuten huoltoasemaan ja Hesburgeriin. Toisella yrittämällä Seawind oli jo saapunut satamaan ja päästiin laivaan, tosin laiva oli kohtuullisen tarkkaan mitoitettu autollemme ja vaati Sampan suurempaa ajotaitoa, että päästiin sisälle saakka.

Laivamatka sujui leppoisasti rupatellessa ja nukkuessa. Aamulla herätys oli aikaisin ja suihkuvuorot jaettiin tasa-arvolain periaatteiden mukaan: naiset 30 min/hlö, miehet 5 min/hlö. Aamupalalla käyttäydyimme siististi emmekä edes piilottaneet taskuihimme evästä saksalaisturistimalliin. Sitten olimmekin jo Tukholman satamassa. Samppa taiteli auton ulos laivasta ja Taina vaihtui kuskiksi heti satamassa. Tukholmassa selvittiin oikealle tielle E18 helposti ja maisemiltaan tylsähkö matka läpi Ruotsin ja eri köpingien alkoi. Matka sujui kuitenkin Tainan kyydissä reipasta vauhtia eikä autossa muutenkaan erityisen tylsää ollut. Vähän ennen Norjan rajaa syöpöttelimme Gromsissa maukasta lihaa ja pyttipannua sekä tankkasimme autonkin taloudellisista syistä ennen rajaa, Pete rattiin ja Norjan raja ylitettiin. Tiet muuttuivat Norjan puolella huonommiksi ja mutkaisemmiksi, muusta eroa Norjan ja Ruotsin välillä ei ennen Osloa sitten huomannutkaan. Oslon läpi selvisimme erittäin hyvin, vaikka saksalaisturistien auto onnistuikin tukkimaan kaksi kaistaa tietullissa ja vaikka tunnelitietyöt vähän ajatuttivatkin meitä ympyrää ainakin vaakatasossa. Oslon jälkeen tie muuttui melkoisen kapeaksi, mikä hidasti matkan tekoa melkoisesti. Hønefossin ja Fagernesin kautta kuitenkin matka jatkui kohti Jotunheimenia ja Gjendesheimia. Fagernesin jälkeen tie nousi melkoisesti ja puurajakin jäi taakse ja tiellä oli paitsi runsaasti liikennettä myös lehmiäkin. Lähellä Jotunheimenia alkoi tunturiylänkö ja saimme vähän esimakua, millaiset maisemat meitä seuraavien päivien aikana odottaisivat.

12 tunnin ajon jälkeen saavuimme kohtuullisen väsyneinä Gjendesheimiin, jopa Tainakin oli loppumatkasta kohtuullisen hiljainen myös tavallisen mittapuun mukaan. Gjendesheimissa Anne ja Harri jo odottelivatkin meitä muita ja sitten olikin vaelluspoppoo kasassa. Autot parkkeerattiin Gjendesheimin hiekkakentälle ja parkkimaksut maksettiin. Tämän jälkeen rinkat pakattiin, mikä ei ihan yksinkertainen operaatio tälläkään kertaa ollut. Ensimmäisen illan "vaellus" oli helppo: rinteeseen vähän matkaa ylös, n. 150 metriä, ettei tarvitse maksaa leiriytymismaksua. Sitten teltat pystyyn, iltapalaa eli jäljelle jääneitä matkaeväitä nassuun, ja nukkumaan.

Aamulla havaitsimme, että telttamme olivat aivan liian isot ryhmillemme, ainakin siitä päätellen, että olimme valuneet rinnettä pitkin aivan telttojen alalaitoihin, eivätkä teltat muutenkaan olleet enää kovinkaan kupolin mallisia: siis hieman liian kalteva telttapaikka. Matkaeväitä oli vielä jäljellä, joten keittelimme vain teevedet ja söimme "raskaat" eväät pois taakasta. Aamupesulla käytiin vielä "posliinilla" Gjendeshemissa, sitten kamat kasaan ja oikeaan reissuun.

Alkumatka olikin sitten heti reipasta nousua, 300 metriä korkeuseroa heti alkajaisiksi. Väkeä oli melkoisesti aina siihen saakka, kunnes polku Besseggenille erosi meidän reitistämme. Veslfjelletin rinteeltä oli komeat maisemat kantatie 51 suuntaan laaksoon. Kun pahin ylämäki oli ohitettu jäi myös aikaa luonnon ja kasvien ihailuun. Ero viime vuotiseen Lyngenin maastoon oli selkeä, täällä todellakin maastossa kasvoikin jotain. Bessvatnetkin alkoi näkyä ja vilahdukset ensimmäisistä jäätiköistä. Bessvatnetia lähestyessämme alkoi kuulua uhkaavan tuntuista jyrinää ja mustia ukkospilviä alkoi kasaantua eteemme. Bessvatnetin rannalla pidimme vähän pidemmän hengähdystauon rankahkon alkumatkan jälkeen sekä rupesimme varautumaan pahempaankin sateeseen. Harri ilmeisesti ajatteli, että sade jatkuu koko tulevan viikon, koska jätti aurinkolasinsa taukopaikalle. Kuitenkin parin sadan metrin spurtti kivikossa ja lasit olivat taas matkassa. Bessfjelletin rinteellä alkoi sadella, ei kuitenkaan mitenkään mahdottomasti. Enemmän haittaa oli tuulesta, ja Annesta uhkasi tulla tuulipussi, kun rinkan sadesuojus ei pysynyt paikallaan. Russvatnetia edelsi melkoinen lasku ja Russa-joen sillalla päästiin myös kokeilemaan riippusillalla kulkemista ensimmäistä, muttei suinkaan viimeistä, kertaa tällä vaelluksella.

Päivä oli edennyt jo pitkälle ja vatsassa alkoi tuntua, että lounaskeitolle löytyisi sopiva aukko. Russan rannalla sillan kupeesta löytyikin suojaisa taukopaikka eikä sadekaan enää pahemmin lounastusta häirinnyt. Sitten täynnä uutta energiaa jatkoimme matkaa Russvatnetin rantaa seuraillen ja sitten nousimme Tjørnholåin vartta ylöspäin. Tjørnholåi ylitettiin jo sitten vähän epävarmempaa riippusiltaa pitkin, mikä vaati vähän enemmän rohkeuden keruuta. Sillan jälkeen valitsimme reitin, joka kulkisi Tjørnholetin läpi. Pikkuhiljaa alkoi myös jaloissa ja hartioissa tuntua siltä, että ensimmäiseksi päiväksi olisi tarpeeksi matkaa takana. Ja kun sopivat telttapaikatkin löytyivät niin ei kun leiri pystyyn. Iltaruuaksi herkuttelimme pastalla, pekonilla ja kananmunilla. Jo yhden vuoden kokemuksella ruokalajin laitto onnistui sujuvasti ja ruokaa popsittiin hyvällä ruokahalulla; nälälläkin lienee jotain osuutta asiassa. Sillä aikaa kun pojat huolehtivat ruuanlaitosta, Anne ja Taina ompelivat Annen sadesuojukseen patentoidun kiinnityssysteemin, ja tämän jälkeen sadesuojuksesta ei enää ollutkaan mitään ongelmaa. Iltajuoman kanssa korkattiin perinteinen Stroh-vaellusjuoma ja sitten alkoikin Nukku-Matti lähestyä ja oli aika siirtyä telttoihin keräämään voimia seuraavaa päivää varten.

Aamulla tyttäret valittavat kylmyyttä, johtuikohan kylmistä miehistä vai mistä. Aamupalaksi taiottiin mysliä ja kiisseliä, ja kylmyys alkoi kaikota pikkuhiljaa. Rinkat selkään ja taas menoksi. Illalla oli joen toiselle puolelle majoittautunut norjalaisperhe ja ohi kulkiessamme jututimme heitä ja kuulimme, että edessä olevalla harjanteella oli melkoisen lumista ja perhe koirineen oli katsonut parhaimmaksi kääntyä takaisin. Me kuitenkin päätimme lähteä katsomaan, pääsisikö reittiä pitkin kohti Glitterheimiä. Muutaman sadan metrin vaelluksen jälkeen Taina huomasi, että aurinkoklipsit olivat jääneet telttapaikalle; liekö syynä Harrin uhkaavat katseet muiden odotellessa Tainan rinkan pakkausta. Nyt oli sitten Miikan vuoro esitellä kivikossa kirmaamisen taitojaan, norjalaisperhe katseli lähinnä huvittuneena ohijuoksevaa hullua suomalaista. Klipsien löytymisen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa Tjørnholetia pitkin. Maisema ja reitti muuttuivat melkoiseksi kivikoksi ja eteneminen mateluksi. Taina ja Samppa saivat varmaan ihan riittävästi kuulla lauseen "mutta kun viime vuonna Lyngenissä...". Lumikohta alkoi häämöttää, mutta uskoamme lisäsi muutama vastaantulija, joita näimme lumikolla ja jotka sanoivat ylityksen olevan kohtuullisen helppo. Järven rannasta alkoi melkoinen nousu harjanteelle yli 100 metriä 300 metrin matkalla. Aluksi nousu oli kivikkoa, ja sitten pääsimme lumen alareunaan. Pieni puuskutustauko ja sitten lumelle. Onneksi lumessa oli kohtuullisen hyvät askelmat, sillä rinne oli todella jyrkkä ja "neliveto" käsiä apuna käyttäen todellakin tarpeen. Hengissä kuitenkin lumesta selvittiin, joskin ainakin osalla jalkavaivat saivat alkunsa ehkä juuri täällä, ja päästiin harjanteelle 1731 metrin korkeuteen. Pikku tauko ja sitten taas matkaan. Rinne jatkui alamäkeen taas kivikkoisena. Pahiten kivikosta kärsi Taina, joka kolautti tietenkin aiemmin terveen jalkansa kiviin pariinkin otteeseen.

Välillä taivaskin selkeni ja näimme Glittertindin huipunkin sekä todella mahtavia jäätiköitä ja huippuja Veodalenin vastapuolella. Söreåin rannalla keiteltiin lounaskeitot. Ja sitten jyrkästi alaspäin kohti Glitterheimiä, joka näkyi jo kaukaa laakson pohjalla. Veo-joen rantapolkua kulkiessamme olimme todella suojassa ja aurinko helotti ja helle oli siis melkoinen. Veon ylittävältä sillalta noustiin vielä pikku pätkä Glitterheimin majalle ja sivistyksen pariin. Hetken aikaa pällistelimme norjalaisten käsitystä tunturimajasta pihalla ennen kuin edes uskallauduimme sisälle sen verran tuntuma oli kuin hotelliin olisi mennyt, ja sisältä maja oli todellakin kuin hotelli. Ensimmäisenä oli käytössä tietenkin vessat ja juokseva vesi. Vieraskirjaan kirjoitimme terveiset aidolla suomenkielellä ja myöskin majan kioski verotti kruunukassaamme tehokkaasti. Ennen kaikkea kortit ja postimerkit kiinnostivat.

Ja sitten alkoikin korttien kirjoitusrupeama majan oleskelutiloissa. Ja hyvähän sisätiloissa oli kortteja kirjoitella, mitä nyt posket hehkuivat tulipunaisina, kun pariin päivään ei sisätiloissa ollut käynytkään. Muutama tosivaeltaja uhrasi kruunuja myös pepsiin; kallista, mutta ah niin sen arvoistakin. Terveisiä Suomeen lähti korttien muodossa iso kasa. Vielä ennen matkan jatkoa käytettiin majan (vessa) -palveluita hyväksi. Päätimme taasen olla tukematta norjalaisten retkeilyjärjestöä ja nousimme Ned Steinbuvatnetin rannalle puolen kilometrin päähän ja sata metriä Glitterheimin yläpuolelle ilmaiselle telttapaikalle. Glitterheimissa oleilun jälkeen rinkat tuntuivat ylämäessä melkoisesti ja jyrkkä nousu oli melkoisen tuskainen. Kaiken lisäksi alkoi vihmoa sadetta. Loppujen lopuksi kuitenkin Steinbuvatnetin rannalle päästiin sateen yltyessä. Sadekamppeet niskaan ja telttaryhmä Anne-Harri-Miikka alkoi taiteilla telttaansa pystyyn toisen ryhmän jäädessä vielä odottamaan sateen taukoamista. Teltan pystytys onnistui kohtuullisen vähäisin vesivaurioin, mutta silti odottelimme hetken aikaa sateen loppumista suomalaisia sadetansseja ynnä muita sateenloppumistaikoja tehden. Taiat auttoivatkin, koska hetken kuluttua toinenkin ryhmä sai telttansa pystyyn ja pääsimme ruuanlaittoon. Ruokalaji oli yksinkertaiselta nimeltään ja koostumukseltaan poronliha-palvikinkku-vihannes-perunamuusipata. Ruoka yllätti kaikki herkullisuudellaan. Rankahkon päivän jälkeen kömmimme telttaan ja uni tuli silmään sadepisaroiden säestyksellä telttakankaaseen.

Päivä, jona piti valloittaa Skandien toiseksi korkein huippu, Glittertinden 2469 m tai jotain, jota edes norskit eivät ole saaneet mitatuksi. Koko yön oli sadellut ja kun ensimmäiset uhmasivat sadetta ja kömpivät ulos teltasta, olivat pilvet todella alhaalla. Ihan emme olleet konkreettisesti pilvessä, mutta jo pari sataa metriä leiripaikkamme (1500 m) yläpuolella olivat paksut, harmaat pilvet. Glittertindenistä ei näkynyt edes hahmoakaan. Keittelimme aamupuurot ja -teet ja päätimme odotella sään selkeämistä: kortin peluuta ja vähän jaloittelua silloin tällöin. Välillä tilanne näytti jo lupaavammalta, mutta sitten taas pilvet tulivat alemmas. Norjalaisia shortseissaan kapusi koko aamupäivän huonosta säästä ja kylmästä ilmasta (n. +8 astetta) huolimatta ylöspäin, mutta me päätimme edelleen odottaa. Puolen päivän aikoihin alkoi näkyä myös ensimmäiset väläykset Glittertindenistä. Kuitenkin uhkaavia pilviä oli taivaanrannassa, joten päätimme jättää huiputuksen tuleviin vuosiin.

Glittertindenin sijasta päätimme aloittaa paluumatkan. Takaisin alas Glitterheimille ja palvelut jälleen käytössä. Tainan polvi oli turvonnut ja ärtynyt illan ja yön aikana, ja se vaati sidontaoperaation. Norjalaiset hieman katsoivat jälleen hulluja suomalaisia, kun Tainalla oli toisessa polvessa polvituki ja toista sidottiin ideaalisiteellä. Glitterheimiltä matka jatkui Hestbekkenin uomaa seuraillen. Hestbekkenin rannalla keitettiin myös myöhäiset lounaskeitot. Välillä oli myös melkoisen selkeää ja muutamat harmittelivat, ettemme olleet lähteneet kapuamaan kohti Glittertindeniä. Kivikkoista pohjoisrinnettä pitkin kapusimme kohti Hestlægerhöi'ten välistä harjannetta 1685 metrin "tornille" saakka. Harjanteen jälkeen olikin edessä taas melkoinen laskeutuminen lumen poikki. Taina ja Pete päättivät kiertää loivempaa reittiä, kun taas muut käyttivät jyrkkiä lumi-jääportaita. Lumesta selvittiin taas ehjin nahoin ja matka pääsi jatkumaan. Kellokin, vaikkei lomalla kelloa tuijotetakkaan, lähestyi jo iltaa ja yks' jos toinenkin alkoi valitella vammojaan. Päätimme poiketa merkityltä polulta ja etsiä leiripaikkaa Blåtjørnholetin tasankoalueelta. Poikkeama olikin todella kannattava, sillä maisemat pikkujärvineen, puroineen ja pehmeine harjanteineen olivat todella upeat. Ja kaiken kruunasi taustalla olevat jäätiköt. Tainan pohje päätti, että päivän kävelykiintiö on täysi ja kramppasi pahasti. Pienellä ensiavulla ja hieronnalla pohje saatiin sen verran kävelykuntoon, että voitiin etsiä leiripaikkaa.

Telttapaikka löytyikin todella mahtavalta paikalta läheltä Blåtjørnåin uomaa. Laskeutumisemme aikana sääkin oli seljennyt ja aurinko helli rampaa vaeltajaporukkaa. Tainan jalan lisäksi myöskin Sampan ja Miikan polvet sekä Peten nilkka oireilivat. Iltaruuaksi keiteltiin kanarisottoa ja kumma kyllä ruoka maistui jälleen. Viime vuodesta poiketen Harria ja Miikkaa ei päästetty kovinkaan lähelle, kun ruokia maustettiin eikä pippuria ollut edes matkassa. Illan mittaan selvisi myöskin, miksi leiripaikkaamme näkyvän jäätikön nimi on Blåbrean. Auringon laskeutuessa ja pilvien sopivasti osuessa kohdalle jäätikkö hohti todella sinihehkuisena. Oi, kun sen värin olisi saanut tallennettua filmille. Edelliseen iltaan verrattuna iltatoimien tekeminen oli helppoa, kun ei koko aikaa tarvinnut vahtia tavaroiden kastumista. Taina joutui vielä illan päätteeksi kidutuspenkkiin, kun täysin epäpätevä urheiluhieroja-Miikka otti kipeän kramppipohkeen käsittelyyn.

Uusi aamu valkeni ja "uudestisyntyneet" retkeläiset kömysivät Tainan johdolla teltoista. Heti aamusta päästiin liikkeelle ja palattiin takaisin merkitylle polulle. Blåtjørnåin varren maisemat ja pikku lammet hivelivät silmiä ja muutama lammaskin ilmestyi matkaseuraksi. Blåtjørnåin ylitettiin jälleen kerran huojuvaa riippusiltaa pitkin. Ylityksen jälkeen otettiinkin sitten viralliset ryhmäkuvat ja aloitettiin laskeutuminen Russvatnetin rantaan. Polun rakentajat olivat kallistaneet polun Tainan edelleen vihoittelevalle jalalle väärään suuntaan ja Taina otti Kummelista tutun "tamppi"-tyylin käyttöön. Polulla riitti muitakin kulkijoita ja varsinkin tyttärille "kyljyksiä" katseltaviksi. Lounaskeittoja Blackwellbuassa keitellessämme ohi meni myös suomalaisia, jotka Haltin rinkasta heti tunnistimme. Pariskunta ei ilmeisesti ollut ensimmäistä kertaa yhdessä vaeltamassa, kun mies auliisti kommentoi kantavansa kummankin kaikki tavarat, vaikka vaimollakin oma rinkkansa oli. Blackwellbuan tauon jälkeen reitti kulkeutui Gloptindenin kaltevalle järvenranta rinteelle. Koko viikon huonoimmaksi jutuksi valittiin yksimielisesti: "nyt ollaan keravalla, koska järven pää näkyy jo". Russvatnetin päästä aloimme seurata Ned Russglopet-jokea. Polku alkoi myös nousta ja vähitellen joukkomme jakaantui Kallioisten "kovaan" klaaniin ja Tainan ja Miikan "freestyler"(=vapaa tyyli, vapaa nopeus)-ryhmään Peten seilaillessa ryhmien välillä. Russglopetin yläosassa oli myöskin rehevä suoniittyjärvi, jolla joku lintu pelästyi meitä ja aloitti varoituskonsertin. Niityltä noustiinkin sitten 100 metriä jyrkästi ja taas etelärinteelle tultaessa oli edessä lunta ja askelkiipeämistä. No, harjanteelle pääsy sitten kuittasikin kaikki vaivat, kun Gjende-järvi alkoi näkyä. Aurinkokin helotti ja järven turkoosivesi sai aikaan monta hämmästystä.

Valokuvien räpsimisen, ennen kaikkea Muru-kuvien (joki & Harrin Anne samassa kuvassa), jälkeen alkoikin sitten päivän viimeinen, joskaan ei vähäisin, urakka: laskeutuminen 200 metriä alaspäin. Polku oli hyvin kulunut, kivikkoinen ja paikoin kalliota. Hestbekkenin, siis eri Hestbekken kuin toissapäivänä, lähistöltä löytyi vallan mainio tasainen leiripaikka. Muutenkin illan mittaan alkoi lähistölle nousta useampia telttoja, jotka eivät halunneet laskeutua alas Memurubun maksulliselle teltta-alueelle. Iltaruuaksi oli "sianlibaliha"- ja "kinki"-tortelliineja tuoteselosteen mukaan, ehdotimme kääntäjälle pientä suomenkielen kurssia. Illan mittaan rupesi jälleen vähän satelemaan ja rankan reilusti toistakymmentä kilometriä pitkän ja paljon korkeuseroja sisältäneen päivän jälkeen olikin aika vetäytyä sateensuojaan telttoihin ja unten maille.

Viimeisenä varsinaisena vaelluspäivänä jakaannuimme kahteen ryhmään. Terveempi Kallioisten klaani eli Anne, Harri ja Samppa lähti tavoittelemaan korkeuksia ja enemmän vaivaiset Taina, Pete ja Miikka jäivät Memurubun ympäristöön. Itse asiassa Harri oli ainut täysin terve koko reissun ajan, Annea auttoi polvituki ja muilla vaivoja oli sitten enemmän ja vähemmän.

Klaani ehti ensin liikkeelle. Reitti oli melkoisen vaikea ja useaan otteeseen norjalaisen kartanpiirtäjän ote oli herpaantunut. Onko sen nyt sitten väliä meneekö polku harjanteen itä- vai länsipuolta vai harjanteen huippua pitkin? Ja haitanneeko tuo jos polut risteävät eri korkeudella kuin mitä karttaan on piirretty? Loppujen lopuksi klaanilaiset tulivat kivimökille 2230 metrin korkeuteen, vaikka tarkoitus olikin kääntyä jo aiemmin toiselle polulle. Korkeuksissa harrastettiin lumilaskettelua ja muiden vaeltajien kanssa jutustelua. Pari saksalaista jopa tunnisti porukkamme, koska olimme muutamaa yötä aikaisemmin yöpyneet Steinbuvatnetin rannalla naapureina. Tulomatka oli ollut sen verran hankala, että paluumatka kulki helpompaa reittiä Muru-joen vartta pitkin. Viimeisten kilometrin aikana ennen paluuta leiriimme alkoi sataa ja illansuussa litimärkä klaani saapui takaisin Memurubun rinteelle kuivattelemaan varusteitaan.

Raihnaisempi retkikunta lähti aamupäivällä tutustumaan Memurubun leirikeskukseen ja selvittelemään laiva-aikatauluja. Olimme päättäneet tehdä viimeisen päivän urakan laivalla kahdestakin pääsyystä. Ensinnäkin invaliditeettiaste oli sen verran korkea, että Besseggenin jyrkänteet eivät tällä kertaa sopineet juuri kenenkään jaloille. Toiseksi halusimme päästä automatkalle mahdollisimman aikaisin, jotta olisimme myöskin Tukholmassa mahdollisimman aikaisin ja välttyisimme yöajolta. Memurubussa aikataulu selvisikin, mutta paluu jäisi huomisaamuun, koska viimeinen laiva menisi jo alkuiltapäivästä ja pidemmän retken tekijät eivät siihen ehtisi. Memurubussa katseltiin hetken aikaa tohinaa ja sitten noustiin takaisin leiriimme. Jo aamun aikana oltiin seurattu muurahaisjonoa, joka vaelsi lähes ilman mitään varusteita kohti Besseggeniä. Leirissä sitten syöpöteltiin keittoa ja kulutettiin aikaa välillä aurinkoa ottaen ja välillä sadetta pidellen sekä klaania odotellen. Viereemme ilmestyi myös hollantilainen vaellusporukka, mutta "bodyguardit" olivat Tainan turvana, tai harmina.

Lopulta sitten klaanikin saapui ja kuivia vaatteita jaettiin tasan tarvitsevien kesken. Iltapalaksi syötiin peruna-sipuli-jauheliha-kinkkumuhennosta, ja kuten tarinastakin on selvinnyt, ruokailuhan on vaelluksella päivän huippuhetki. Viimeisellä kerralla tosin taisi mausteita jonkun mielestä livahtaa hieman liikaa. Iltajuoman yhteydessä juotiin loput Strohit vadelmamehun kera maljojen kilistelyineen ja hollantilaisetkin tulivat norkoilemaan ja jutustelemaan. Ja sitten unten maille keräämään voimia kotimatkaa varten.

Aamulla herätys aikaisin kuudelta ja viimeinen aamupala nopeasti. Tavarat rinkkoihin ja laskeutuminen Memurubuhun. Tainalle oli lepopäivä tehnyt terää ja muilla oli lähes vaikeuksia pysyä perässä alamäessä. Leirikeskuksessa, tai hotellissa ihan miten vaan, oltiin hyvissä ajoin. Aikaa jäi jopa ostoksiin ja viimeisten korttien kirjoittamiseen, ja sitten laivarantaan odottelemaan. Lopulta laiva saapuikin ja paluuristeily maisemia ihaillen alkoi. Reilun puolen tunnin ja komeiden maisemien jälkeen oltiinkin jo Gjendesheimissa. Sivistyksen sopeutuminen alkoi tietenkin suihkulla sopivasti kolikoita keskenämme tasaillen. Miespuoliset viikinkien sukulaiset siistivät partansa Peteä lukuun ottamatta ja alkoivat muistuttaa jossain määrin ihmisolentoja. Yritimme myöskin lounastaa Gjendesheimissa, mutta siellä ei lounasta tarjoiltu. Joten tavarat autoihin ja pitkä ajomatka kohti Tukholmaa alkoi. Reitti kulki tällä kertaa ainakin hieman isompaa ja suorempaa E6 tietä pitkin. Matkalla syöpöteltiin niin autossa kuin oikeaakin ruokaakin. Oslossa osuttiin iltaruuhkaan, mutta kunnialla selvittiin. Illan mittaan ajeltiin Ruotsin läpi ja Tukholmaan saavuttiin heti puolen yön jälkeen. Värttanin satama löytyi suuremmitta vaikeuksitta. Loppuyö sujui satamassa autossa torkkuen, toiset nukkuivat enemmän ja toiset tuskin ollenkaan. Aamulla lastauduimme taasen Seawindille. Tukholma-Turku -väli sujui saunoessa, syödessä, tax-freessä, saaristoa ihaillessa ja auringossa paistatellessa. Mitäpä sitä väsynyt reissulainen muuta kaipaisikaan! Turkuun päästyämme oli edessä vielä ajomatka Helsinkiin ja sitten nukkumaan ja sunnuntaina alkoikin sitten varsinainen pyykkishow.

 Teksti ja kuvat: Miikka

[email protected] tai/or/oder [email protected]