Isäntäväkeni alkoi taas kummallisesti hyöriä ja  häärätä, joten aavistin joulun lähestyvän (olihan meikäpojalla jo siinä vaiheessa kahden koetun joulun muistot päässäni). Emännän ilmestyttyä Turkuun minulle valkeni, että tässähän ollaan lähdössä reissun päälle. Pakkasivat mullekin muonia ja leluja mukaan, joten olin siis pääsemässä messiin. 

20. joulukuuta emäntä otti kaapista esiin mun lentolaukkuni ja laitteli kaikenlaisia herkkuja laukun pohjalle valmiiksi. Minä kun en vaan millään ois malttanu oottaa laukkuun pääsyä niin oli ihan PAKKO...napata yks keksi mutustettavaksi sillä aikaa kun isäntäväki hääräili omiaan. Eivät vaan oikein mun teostani tykänneet, kumma homma, selvästi ne keksit oli mua varten.

Ihmetykseni lähdettiinkin reissuun bussilla (aikasemmin yleensä matkailin vaan junalla) ja ekassa bussissa mun ei tarvinnu olla ees omassa laukussani. Siellä oli toinenkin koira, semmonen saksanpaimenkoira, mut mä aattelin olla kerrankin oikein kiltti enkä ees vilkassukkaan siihen toiseen kun mentiin emännän kanssa ohi. Turun bussiasemalla emäntä sitten laittoi mut omaan matkustuslaukkuuni ja siitä päättelin, että matka alkoi. Kummasti mua alkaa aina hurinassa ja laukun suojissa nukuttamaan, joten siitä toisesta bussimatkasta en kyllä muista yhtään mitään.

Herätessäni huomasin olevani Helsinki-Vantaan lentokentällä, silloin syttyi päässäni pikkuinen lamppu ja tajusin, että edessä ois jotain todella mukavaa, vähän aikaa kun nukkuisin niin heräisin lapissa ja näkisin taas mummon, ukin ja kaikki muut mukavat tutut, joita jo olikin tullu ihan ikävä. Emäntä kyllä hoksaamistani ihmetteli, mun käytös kun kuulemma aivan selvästi muuttu siinä asemalla. Se sitä sanokin isännälle, että jos osaisin puhua niin varmasti hihkuisin että JEE, MUMMOLAAN! Mut heh,en mä vielä ihan viiti yllättää noita puhumalla...vaikka tottakai osaisinkin..

Inariin pääsy olikin sitte jo yhtä juhlaa, isännän äiti ja sen mies Jarkko oli vastassa kentällä ja tottakai mä heti tunnistin ne..hihii, Jarkkokin, joka ei kuulemma yhtään tykkää koirista, tervehti mua kun vanhaa kamua (mut mä oonkin saanu erityispaikan aikamonen ihmisen sydämestä, ne sanoo etten mä oo mikään ihan tavallinen koira). Mummo sitte taas kanto herkkua jos minkälaista mun eteeni, joten mikäs mun oli Inarissa ollessa.

Jarkkoa pelästyin pahanpäiväisesti yhtenä päivänä kun se kai taas kerran kuvitteli mun olevan kissa...alko leikkiä kissanleikkejä ja siinä tohinassa kopautin pääni lattiaan kun se kokeili jotain kung fu-kikkoja ja veti multa jalat alta. Mä päätin ignoorata koko tyypin, mulle se oli siitä lähin näkymätön, vaikka yritti tunkea herkkuja nenän eteen kuinka. Mut sit lopulta mä päätin leppyä neljän päivän mököttämisen jälkeen, näytti olevan Jarkolle niin tärkeetä mun ystävyyteni, joten enhän mä viittiny kauempaa isoa miestä itkettää. Mut sen mä sanon, että mun kanssa ei kyllä toistamiseen tollasia leikkejä leikitä.

Inarissahan pyöri noita tenaviakin jaloissa välillä ihan kyllästymiseen asti..periaatteessa mukaviahan pikkuihmiset on, kunhan ei tuu liian lähelle ja liian nopein liikkein. Koskaan kun ei tämmönen pikkukoira voi olla liian varovainen, pikkuihmisistä ei ikinä tiedä mitä ne keksii. Isännän serkku Joonas on kyllä jo onneks sen verran iso nuorimies (kuulemma viidennellä luokalla), ettei sen kanssa synny ongelmia. Joonaksen kanssa ollaan samalla aaltopituudella ja voidaan leikkiä aika rajustikin..Ja mikä parasta,vaikka Joonaksella on astma, se ei saa musta ollenkaan allergiaoireita.

Inarin mummo innostu taas ompelemaan mulle uusia takkeja ( ja taitaa ommella niitä myyntiinkin). Sain tosi makeen nahkarotsinkin! Isäntäväkeä tarttis patistaa kameran kimppuun niin saisitte tekin nähdä kuvia mun uusista takeista..joulukuvia ei kyllä valitettavasti saada näytteille kun isäntä kämmäs filmin kanssa ja se ylivalottu:(

Takaisin turinoiden pääsivulle