Synnyin Kirkkonummen Kantvikissa elokuussa 1999 Side-Line's kennelin u-pentueeseen. Sisaruksia minulla omien muistikuvien mukaan on 5 kappaletta. Siskojani ja veljiäni en ole sen koommin nähnyt kun ensimmäisestä kodistani lähdin (jos eksytte sivulleni niin mailailkaahan emännälle).

Emäntä ja isäntä olivat kuulemma harkinneet hankintaani jo koko kesän, emännälle olin ihan ensimmäinen koirakaveri, mutta isännällä oli aiemminkin ollut kultainennoutaja Niko ja englanninsetteri Otto sekä joskus isännän ollessa ihan pieni oli ollut mummolassa myös sekarotuinen Dimi (maltankoira-beagle-terrieri), kaikki nämä silloin kun isäntä asusteli vielä lapissa. Ensin meinasivat ihmiseni kuulemma pippurisuolan väristä käppänää, pyh, mutta koska me olimme juuri syntyneet ja vapaina varattaviksi niin kuinkas ollakkaan, päättivätkin varata minut :)

Emäntä ja isäntä tulivat sitten hakemaan minua kotiin Anjalankoskelle sateisena syyskuun viimeisenä päivänä -99. Kuskina niillä oli huisin hauska tyyppi, emännän serkku Tero, joka edelleen on yksi parhaista ihmiskamuistani (Teron kohdatessa on aina aivan pakko riehua ja kunnolla). Ja hah, kantoivat minut kotiin niin pienessä korissa, että nyt kun sen nään niin alkaa naurattaa. Olenko minä sitten todellakin ollut sellainen rääpäle kun nuo ihmiseni väittävät?

Linssiluteeksi nuo minut heti nimesivät..en viitsinyt antaa niiden rauhassa ottaa kuvia sisaruksistani, minuahan ne olivat hakemaan tulleet, vaan tälläsin itseni jokaiseen kuvaan etummaiseksi.

Uusi koti olikin sitten todella hauskassa paikassa, pieni rivitaloasunto aivan metsän reunassa. Ja naapurissa asui vielä Ana-neiti, emännän veljen rotikka. Ensin Ansku kyllä tuntui suurelta ja pelottavalta kun murahtelikin aina välillä jos eksyin terävine hampaineni liian lähelle sen korvia, mutta kun aloin saamaan kokoa lisää niin Anasta tuli oikein mukava kaveri. Pienestä asti vaan opettelin väistämisen jaloa taitoa, sillä väistettävähän sitä oli kun monta kymmentä kiloa itseä painavampi otus jyrää täysillä kohti. Keksin nopeasti, että maahan heittäytyminen juuri ennen törmäystä oli paras keino. Kerran meillä oli Anskun kanssa pientä kisaakin emännän sylistä Anan ollessa meillä yöhoidossa. Ja niinhän siinä kävi, että minä pieninpänä hävisin ja jouduin tyytymään isännän sylissä nukkumiseen. Emäntä tosin olisi ehkä saattanut mielummin ottaa minut syliinsä, Anskun painon alla kun se sanoi litistyvänsä..

Lähellä meitä asui myös emännän isän Hulikaani-vaari, joka opetti minulle intensiivisen nuuskuttamisensa. Sen oppimisesta lähtien olen minäkin raivostuttanut isäntäväkeäni kulkemalla kaikkialla nenä maassa ja pysähtelemällä mielenkiintoisempien hajujen kohdalla...Hulikaani taitaa vaan olla jo hiukan vanhuuden höppänä, sitä kun saa kiusata mielinmäärin eikä se sano mitään (joskus vaan ulvahtaa hiukan jos purasen korvasta). Kerran kun olimme kävelyllä (minä vapaana ja Hulikaani emännän isällä hihnassa) harjoittelin kunnollista leijonan saalistusloikkaani. Kiipesin tien vieressä olevalle kannolle ja odotin vaanien...BANZAI! Hyppäsin suoraan Hulikaanin päälle.

Takaisin turinoiden pääsivulle