|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 2. > Ystäväni,
rakastettuni luku 1
2
3
4
5
6
7
8
9 |
|
9.
luku Saramil: Kannoin Lendin kanssa
huonekalujamme sisään uuteen asuntoomme, Kathin huolehtiessa pääasiassa
kevyemmistä tavaroista. Oli kulunut runsas viikko siitä, kun
ihmismies oli ilmoittanut etsivänsä meille uuden asunnon. Lendi oli pohtinut
ideaa suunnilleen puoli viikkoa puolisomme kiusaksi, ennen kun oli ollut
valmis myöntämään suostumuksensa. Kath oli tietenkin melkein hyppinyt
seinille odottaessaan sindahaltian vastausta. Onneksi hänellä oli
kuitenkin ollut riittävästi puuhaa etsiessään meille kotia. Maistelin sanaa suussani. Koti. Todella,
tästä tulisi oikeastaan ensimmäinen kotini. Täällä olisivat kaikki
läheiseni... No, ellei sitten laskettu veljeäni
Goretelia ja isääni Ofayiria. Hyvä on, ja myös muita Tarikairikseen jääneitä
ystäviäni. ”Saramil?” Lendi kysyi hiljaa. Katsahdin ystävääni ja hymyilin. ”Ajattelin vain veljeäni”, selitin
hiljaa. Vaalea haltia katseli minua vaieten
jonkin aikaa. ”Minä kaipaan häntä”, myönsin vaimeasti. Ystäväni nyökkäsi hitaasti. Hän tiesi
kyllä. ”Tiedätkö, en silti lähtisi takaisin, jos
saisin joskus mahdollisuuden”, kerroin katseeni seuratessa ihmispuolisoamme.
”En usko, että hän viihtyisi Tarikairiksessa, tai sen puoleen
Keski-Maassa”, jatkoin hiljaa. ”Liian... kehittymätöntä.” Olimme pitkään vaiti, kumpikin Kathin
puuhia seuraten. ”Voit olla oikeassa”, Lendi myönsi
sitten. * Lendi: Kuuntelin puolella
korvalla Liskon vuodatusta huonekaluista. Hän mainitsi sohvan,
keittiönpöydän, japanilaistyylisen matalan pöydän ruokailua varten –
ymmärtääkseni hän aikoi sijoittaa sen olohuoneeseen – ja leveästä
parivuoteesta. Parivuoteesta? Mitä hän tarkoitti? ”Minä olen kyllästynyt hyppimään kaiken
aikaa sängystä toiseen”, puolisomme julisti, juuri kun kiinnitin huomioni
kunnolla keskusteluun. Saramil alkoi nauraa ja vihreäihoinen
mies tönäisi häntä olkavarteen, mikä ei suinkaan toiminut toivotulla tavalla.
Pieni haltia nauroi vain entistä makeammin. Hän halusi meidän kaikkien nukkuvan
samassa sängyssä? Jäin typertyneenä tuijottamaan Liskoa. Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa,
mutta silti... ”Lendi?” ihminen tiedusteli otsaansa
rypistäen. Saramil oli rauhoittunut ja myös hän
katseli nyt minua. Hän tuntui odottavan jotakin. ”Minä...” aloitin. ”Olitko tosissasi
siitä... yhdessä nukkumisesta?” sain lopulta kysyttyä. Lisko tuijotti minua hetken häkeltyneenä,
sitten hänen ilmeensä muuttui viileämmäksi kuin mitä se pitkään aikaan oli
ollut, kun muita ei ollut ollut paikalla. Miehen avatessa suunsa Saramil kiinnitti
hänen huomionsa tarttumalla vihreään käsivarteen. ”Kath, anna hänen tottua ajatukseen
ensin. Kaikki tämä läheisyys, jota suunnittelet, on vierasta hänelle”; siro
haltia pyysi. Toisinaan minusta tuntui, että ystäväni
osasi lukea ajatuksia. Ehkä hän tavallaan osasikin. Katselin huojentuneena miten viileys
hiljalleen suli Liskosta ja hän antoi suostumuksensa nyökkäämällä. Mietin kuinka raskasta Saramilille mahtoi
olla toimia lähes kaiken aikaa siltana minun ja Liskon välillä. Vaikka ei hän
sitä näyttänyt pahakseen pistävän. * Lisko: Astuin hissiin tyytyväisyydestä hehkuen: olin viimein onnistunut löytämään juuri sellaisen japanilaistyylisen pöydän, jota olin haeskellut jo pidemmän aikaa. Tiesin, että olisin voinut tyytyä johonkin samankaltaiseen, mutta halusin välttämättä saada mielikuvaani mahdollisimman pitkälle vastaavan pöydän. Se oli tärkeää minulle. Asuntomme – kotimme – ovella pysähdyin hetkeksi etsimään avaimia kassini taskusta. Ne löydettyäni menin sisään. Kipristelin varpaitani. Kenkäni, vaikka näyttivätkin hyviltä jaloissani, eivät soveltuneet pidempiin kävelyihin. Virnistin itsekseni. Jompikumpi haltia kyllä hieroisi kivut pois kärsineistä jaloistani. Olikohan kumpikaan heistä juuri nyt paikalla? Kuulin vaimeaa musiikkia olohuoneesta. Se kuulosti joltain kielisoittimelta, ja päättelin ainakin toisen rakastetuistani olevan paikalla. Ei kuulunut heidän tapoihinsa jättää DAC-lastua soimaan ja poistua asunnosta. Astelin olohuoneeseen, mistä löysin Lendin sohvalta istumassa ja Saramilin lattialta, yllätyksekseni näppäilemästä vanhanmallista akustista kitaraa. Mistä hän oli soittimen saanut? ”Kath”, kissamainen mies tervehti minua, ja sain koottua itseäni sen verran, että vastaukseksi kykenin koskettamaan hänen poskeaan. Haltia hymyili, jatkaen kitaransa näppäilyä. ”Missä sinä olet oppinut soittamaan kitaraa?” utelin istuutuessani Lendin vierelle. Olisin halunnut istua vaalean miehen syliin. Tiesin kuitenkin, että hän hätistäisi minut sohvalle hetken kuluttua. ”Itseasiassa minä opettelen vasta nyt”, Saramil selitti. Rypistin otsaani. Olin tiennyt siron haltian olevan musikaalinen, mutta kuinka monitaitoinen hän oikein oli? Ravistin itseni irti hämmästelystäni. Minullahan oli jotakin kerrottavaa haltioilleni. Pidin pienen tauon, ennen kun aloitin. ”Onnistuin vihdoin löytämään sen etsimäni japanilaispöydän”, ilmoitin tyytyväisenä. Saramil katsahti suuntaani kulma huvittuneesti koholla, nyökäten sitten sanaa sanomatta. Hän käänsi huomionsa jälleen kitaraansa – oli mielenkiintoista miten hän onnistui tekemään sen vaikuttamatta siltikään töykeältä. Lendi vilkaisi minua kummeksuen. ”Pöydän?” ”Sen matalan pöydän, josta olen viime päivät teille puhunut”, selvensin kärsivällisesti. Pitkä mies kohautti harteitaan. Annoin asian olla, sillä olin huomannut, ettei Lendi ollut kiinnostunut sisustamisesta. * Lendi: Yritin olla katsomatta,
kuinka Saramil ja Lisko huvittivat itseään japanilaisen uudella pöydällä. Siirryin vaivihkaa keittiön suuntaan.
Olin helpottunut siitä, että kaksikolla riitti tekemistä toisissaan, sillä
Lisko oli ottanut tavakseen yrittää houkutella minut liittymään heidän
seuraansa. Tähän mennessä olin kieltäytynyt enemmän
tai vähemmän kohteliaasti kutsusta, mikä tuntui aiheuttavan hämmennystä
ihmipuolisolleni. En tiedä olisinko suostunut heidän
pyyntöönsä, jos olisin kasvanut jonkin muun kansan kuin sindahaltioiden
keskuudessa. Jopa nytkin osa minusta halusi palata takaisin kaksikon luo. Ravistin päätäni. Minä en osallistuisi kolmantena
osapuolena heidän rakasteluunsa. Se olisi... luonnotonta minulle. Jouduin myöntämään itselleni, ettei
pakoni keittiöön auttanut mitään. Kuulin heidän äänensä varsin vaivatta. Suljin silmäni. Tarvitsin omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Heti. Puisto kelpaisi varsin mainiosti.
Itseasiassa puistoon lähteminen kuulosti jopa houkuttelevalta, olosuhteet
huomioon ottaen * Saramil: Kathin käden liukuessa
alemmas henkäisin, enkä voinut estää vatsalihasteni jännittymistä. Lendi asteli olohuoneen poikki kuin tuli
hännän alla. Sanonta piti paikkansa liiankin hyvin. Vihreäihoinen mies jäi tuijottamaan
jähmettyneenä haltian perään. Ulko-ovi kävi ja saatoin kuulla ystäväni
hätäiset askeleet rappukäytävästä. ”Kath?” kysyin, kun ihminen ei
liikahtunutkaan. Hän näytti havahtuvan, vetäytyen
kauemmas. ”Minä en ymmärrä häntä, Saramil”, hän
puuskahti. ”En ollenkaan.” Katselin häntä hetken, ja kiedoin sitten
käteni hänen ympärilleen. Tiesin, että häntä ahdisti Lendin
ainainen vetäytyminen. Kath olisi halunnut vaalean haltian liittyvän
seuraamme, olisi halunnut ettei tämä olisi vierastanut ajatusta
rakastelemisesta minun seurassani. Lendi kuitenkin... No, minä ymmärsin
kummankin kannan varsin mainiosti. Ja se taas jätti minut jälleen
välikädeksi. Nojauduin puolisomme olkaa vasten. ”Anna hänelle aikaa, Kath”, kuiskasin
lempeästi. Olin huomannut Lendin lievän
”taipumisen”, mutten ollut varma tulisiko puolisomme toive siitä huolimatta
koskaan toteutumaan. Myönnän itse, että se voisi olla varsin
mielenkiintoista. ”Minä en halua odottaa”, ihmismies intti.
Ymmärtääkseni hän tajusi itsekin kuulostavansa lapselliselta, joten en
kommentoinut asiaa, suljin vain hänen suunsa kohottamalla sormeni hänen
huulilleen. ”Hän todella tarvitsee aikaa. Ja mikäli
aiot pysyä kannassasi, suosittelen antamaan hänelle sen mitä hän tarvitsee”,
selitin vakavasti. Kath aikoi inttää vastaan. ”Tiedätkö, Lendi on oikeassa
ajatellessaan, että olet kärsimätön”, totesin hänelle. En ollut varsinaisesti
ärtynyt, mutta minunkin kärsivällisyydelläni oli rajansa. Ja puolisollamme oli
paha tapa venyttää rajoja äärimmilleen. Vihreäihoinen mies yritti vetäytyä
syleilystäni. En päästänyt häntä, sillä tiesin etten jaksaisi riidellä hänen
kanssaan vielä yhdestä asiasta lisää. ”Kuule, Lendi on tehnyt meistä kolmesta
kaikkein eniten myönnytyksiä ja taipunut tahtoosi. Minusta on aika ajatella
häntäkin. Niin kuin hän ajatteli meitä”, esitin. ”Anna hänelle aikaa, Kath.
Muuta en pyydä.” Päästin miehen, vaikkei hän varsinaisesti
enää pyristellytkään, ja nousin ylös, pujottaen puoliksi riisutun mekon
jälleen ylleni. Huomasin hänen katselevan minua. Ojensin
käteni ja lyhyen epäröinnin jälkeen hän tarttui siihen. Vedin ihmisen
kevyesti ylös. ”Voisimmeko jotenkin ’houkutella’ Lendin
kiirehtimään päätöstään? Ikäänkuin ohjata häntä oikeaan suuntaan?”
vihreäihoinen mies esitti, nyörittäessään mekkoni selkämystä jälleen kiinni.
Jossain hänen äänialansa äärilaidoilla väreili epävarmuus. Katsahdin häneen tutkivasti, sitten
kohautin harteitani. ”En tiedä.” * Lisko: Annoin viikon kulua,
kehitellen mielessäni suunnitelmaa Lendin ”houkuttelemiseksi kiirehtimään
päätöstään”. Mielestäni hänellä oli ollut aivan tarpeeksi aikaa... Selostaessani suunnitelmani Saramilille,
pieni haltia melkein räjähti raivosta. ”Etkö sinä kuunnellut mitä sanoin sinulle
aiemmin? Anna hänelle aikaa. Siis aivan todella aikaa. Etkö ymmärrä, että hän
on tottunut ajattelemaan hyvin pitkiä ajanjaksoja ohi kiitävinä? Keski-Maan
haltiat eivät laske aikaa samalla lailla kuin te ihmiset”, siro mies lopetti
purkauksensa sähisten. Tuijotin häntä. Koskaan en ollut nähnyt
hänen menettävän itsehillintäänsä siten. Yleensä hän näytti hallitsevan
itsensä suorastaan raivostuttavan hyvin. Saramil tuijotti minua hetken, pyörähti
sitten ympäri ja marssi ulos sanaa sanomatta. Lysähdin sohvalle, tietämättä mitä minun
pitäisi tehdä. Miten minun onnistui aina sotkea kaikki? Tuijotin asuntomme ovea kauhuissani. Kai
hän tulisi takaisin? Tulisihan? * Saramil: Adrenaliinin
virratessa suonissani purin raivoani ja epätoivoani juostessani niin kovaa
kuin vain saatoin. Minä olin melkein lyönyt häntä! Oi Äiti, häntä! Ajatuksen surratessa päässäni ympäri ja
ympäri jatkoin juoksuani. Ennen kuin huomasinkaan olin tullut Amberin
asunnolle. Jäädessäni epäröimään talon ulko-ovelle,
ja miettiessäni minne menisin, käsi laskeutui olalleni. ”Saramil”, Amberin lämmin ääni tervehti
minua ilahtuneesti. Käännyin ympäri ja pakotin hymyn
huulilleni. ”Hei, Amber.” Minusta oli kyllä mukava nähdä haltiaksi
peikkoontunut italialaissyntyinen nainen, mutta juuri nyt olisin mieluummin
ollut yksin. ”Onko jokin vinossa?” hän tiedusteli
huolestuneesti, suoraan tapaansa. Pudistin kiivaasti päätäni. Amber katseli minua hetken tutkivasti,
tarttui sitten käsivarteeni ja lähti taluttamaan asuntoonsa. ”Tule. Sinä tarvitset selvästkin teetä ja
sympatiaa. Ja minä kyllä tiedän, että niitä on varsin vaikea löytää täältä”,
ruskeaihoinen nainen totesi, vetäessään minut hissiin kanssaan. Huokaisin periksiantaneena. Ehkä hän oli
oikeassa. Tuskin juttelemisesta olisi ainakaan mitään haittaa. Amber kuunteli kiinnostuneesti, kun
selitin viime aikaisia tapahtumia, päättäen kertomukseni tämän päiväiseen
välikohtaukseen. Nainen pudisti päätään, kertoessani pelkääväni, että jonain
päivänä itsehillintäni todella pettäisi ja että kävisin fyysisesti käsiksi
Kathiin. ”En usko sitä. Enkä usko, että sinäkään
uskot siihen tosissasi. Lähdithän tänäänkin ennemmin hänen luotaan kuin löit
häntä”, hän totesi, viimeistellen työnsä, jota vasta nyt huomasin hänen piirtäneen. ”Ettei sinulla sittenkin ole jokin
pakkomielle?” kiusoittelin häntä, muistaessani kuinka nainen oli piirtänyt
minut kerran rakastelumme jälkeen, ajat sitten työskennellessäni mallina
taidekoululla. ”Voin varmaan kehittää sellaisen”, Amber vastasi.
Hän sulki lehtiönsä, näyttämättä piirrostaan tarkemmin minulle. ”Haluaisin
tavata Lendin ja Kathin, mikäli luulet, ettei siitä olisi vaivaa.” Mietin hänen ehdotustaan hetken, ja
totesin, etten tiennyt miten vihreäihoinen puolisoni reagoisi hänen tuloonsa.
Varsinkin, kun olimme juuri riidelleet. Nainen kohautti olkiaan. ”Kyllä minä
hänet kestän.” Vilkaisin häntä mietteliäänä. ”Amber, sinä olet tainnut tavata hänet,
eikö totta?” tiedustelin uteliaana. Hän oli hetken hiljaa. ”Kyllä. He kyselivät,
tiesinkö missä sinä olit. Sen jälkeen, kun olit sanonut itsesi irti mallina
työskentelystäsi.” Hän piti tauon. ”Kerroin mitä tiesin, ja näytin Kathille
sinusta piirtämäni kuvan. Hän muuttui hyytävän kylmäksi sen nähtyään.” Tuijotin hetken lattiaa. Vasta nyt tulin
ajatelleeksi, kuinka ystävieni oli täytynyt huolehtia, kun olin kadonnut
sillä tavalla mitään sanomatta. Rypistin kulmiani. ”Mistä kuvasta sinä
puhut?” Amber katseli minua hetken. ”Voinhan tietenkin
näyttää sen sinulle”, hän sanoi nousten seisomaan. Jonkin aikaa etsiskeltyään hän palasi
luokseni ja ojensi minulle avattua luonnoslehtiötään. Otin sen vastaan,
jääden tuijottamaan piirrosta. Se oli tehty voimakkain, varmoin vedoin ja
saatoin selvästi nähdä tuolloin tuntemani tuskan ja tyhjyyden, tyynen, mutta
sulkeutuneen ilmeeni alta. Olin varma, että Kathkin oli huomannut... Pyyhkäisin kasvojani. Laskin lehtiön.
Mennyt oli mennyttä, vain nykyisyys todella merkitsi jotain. ”Lähdetäänkö sitten?” kysyin. Lähetin Kathille tekstiviestin ennen
lähtöämme: ”Tulen Amberin kanssa puolen tunnin sisällä. Jatketaan
keskusteluamme myöhemmin.” * Lendi: ”Lisko?” tiedustelin
huolestuneena, nähdessä kuinka mies istui paikoillaan typertynyt ilme kasvoillaan.
Kosketin hänen olkaansa kevyesti. ”Oletko kunnossa?” Hän räpäytti ripsettömiä silmiään,
kääntäen sitten katseensa minuun. ”Lendi”, mies kuiskasi. Rypistin otsaani. Mikä ihme häntä oikein
vaivasi? En muistanut koskaan nähneeni häntä sellaisena. Mieleeni tosin
muistui hänen hätäännyksensä, kun hän oli tajunnut Saramilin olevan
kadoksissa. ”Hän vain lähti”, Lisko sanoi. Tuijottaen
minua eksyneen näköisenä pohjattoman mustilla silmillään. Istuin miehen viereen ja tartuin hänen
käteensä. ”Kuka?” ”Saramil. Me...” japanilainen sanoi. ”Me
riitelimme ja... hän lähti.” He olivat riidelleet? Olin hyvin
hämmästynyt, mutta en varsinaisesti yllättynyt. Saramil oli kuitenkin
temperamentikas siinä missä Liskokin. Mutta miksi pieni haltia olisi vain yht’äkkiä
lähtenyt, sitä minä en kyennyt ymmärtämään. ”Sanoiko hän mitään lähtiessään?” Ihminen pudisti päätään, hakeutuen
syleilyyni. ”Sitten hän tulee takaisin”, totesin
rauhallisesti. En tiennyt uskoiko puolisomme siihen,
mitä sanoin, mutta ainakin hän rauhoittui jonkin verran. Tekstiviestin merkkiäänen helähtäessä
ilmoille, en osannut sanoa, kuinka kauan olimme istuneet sohvalla. Lisko nousi ja etsi puhelimensa. Hän
näytti hämmästyneeltä kohottaessaan katseensa jälleen minuun. ”Saramil tulee jonkin ajan päästä tänne
Amberin kanssa”, hän sanoi ilmeettömästi. Amberin? Ai niin, hän oli yksi
taidekoulun opettajista. * Amber: Olin utelias tapaamaan
koko kolmikon yhdessä. Olin tavannut heidät kaikki erikseen, mutta vain
Saramilin ja Lendin samanaikaisesti. Halusin tietää, kuinka kahden haltian
seura vaikutti Kathiin. Ehkä mies olisi rennompi heidän kanssaan. En yllättynyt suuremmin heidän asuntonsa
sijaitessa kaupungin ”paremmalla puolella”. Se vähä, minkä tiesin Kathista
antoi ymmärtää, ettei japanilainen mies olisi tyytynytkään vähempään kuin
keskiluokan asuinalueeseen. Sisällä riisuimme kenkämme ja siirryimme
olohuoneeseen. Vaalea haltia nousi sohvalta, jossa oli istunut ja asteli luoksemme.
Faemel istui miehen olalla, näyttäen viihtyvän paikallaan mitä mainioimmin. ”Miellyttävä nähdä sinua jälleen, Amber”,
haltia tervehti pehmeästi. Hymyilin Lendille. ”Ei tämä minullekaan
ole vastenmielistä.” Siirsin huomioni vihreäihoiseen ihmiseen.
Kath oli asettunut vaalean haltian vierelle ja katseli minua ilmettömästi.
Vain pieni osa hänen kylmyydestään oli poissa. Minusta alkoi tuntua, että hän saattoi
olla mustasukkainen minulle. Epäillä Saramilin pettäneen häntä kanssani.
Niinkö vähän ihminen tunsi kissamaista haltiaa? Itse olin koko sen ajan jonka
olin haltian tuntenut, pystynyt sanomaan, ettei hän pettäisi puolisoaan. Saramil astui Kathin eteen ja kosketti
ihmisen kasvoja. He katselivat toisiaan hetken, kunnes
vihreäihoinen mies taivutti päätään ja sanoi jotakin – oletettavasti
japaniksi. Puhuessaan hän nosti kätensä silittämään siron haltian mustia
hiuksia. Lendi vilkaisi heitä ja ohjasi minut
sohvalle, jonne toiset kaksi saapuivat pian. Saramil asettui tapansa mukaan lattialle,
sohvalle istuutuneen Kathin jalkoihin. ”Ajattelin, että haluaisitte ehkä nähdä
nämä”, sanoin nostaessani esille mukaan ottamani työt, joissa olin käyttänyt
kissamaista miestä mallina. Ehkä voisin murtaa jään sitä kautta. Lendin kulmat rypistyivät kevyesti hänen
tarkastellessaan kuvia. ”Sinun pitäisi tavata Varpu”, mies totesi
ilmeettömänä. Saramil naurahti. ”Kieltämättä.” Ihminen katsoi heitä kummissaan. ”Mistä
ihmeestä te kaksi oikein puhutte?” hän tivasi. ”Varpulla on oikein oiva kokoelma kuvia
Saramilista”, Faemel sanoi tyytyväisenä. ”Haluavatko kaikki piirtää sinusta
kuvia?” Kath tiedusteli mieheltä, silmäillen hänkin tuomaani materiaalia. ”En tiedä, mutta ainakin useat tuntuvat
viihdyttävänsä itseään sillä”, kissamainen haltia kohautti harteitaan. * Lendi: Amber tuntui viihtyvän vierailullaan, vaikka Lisko pitikin naiseen etäisyyttä ja käyttäytyi ajoittain hyvinkin viileästi tätä kohtaan. Olisin halunnut selittää puolisollemme,
ettei taiteilijanainen muodostanut minkäänlaista uhkaa hänelle. Amber oli
Saramilille nyt vain ystävä vaikka heidän välillään olikin aiemmin ollut
enemmän. Siro ystäväni ei menisi sotkemaan suhdettaan Liskoon hetkellisen
huvituksen takia. Olin kuitenkin huomannut ihmisten
perusluonteeseen kuuluvan pakonomaisen epäilyn puolisoitaan kohtaan. Epäilin
sen johtuvan heidän lyhyestä eliniästään. Ihmiset tuntuivat yrittävän kokea
kaiken vajaan vuosisatansa aikana, jonka he elivät. Pudistin päätäni. En tulisi yhtään
viisaammaksi pohtimalla, miksi ihmiset käyttäityivät kuten tekivät. Eikä sen
pohtiminen ollut edes kovin tärkeää. Kunhan Liskon vain saisi ymmärtämään,
ettei hänen tarvinnut murehtia minun tai Saramilin uskollisuuden vuoksi. * Lisko: Oven sulkeutuessa
Amberin perässä huokaisin helpotuksesta. Minusta tuntui kuin hänen
vierailunsa olisi kestänyt ikuisuuksia, vaikka tiesinkin naisen olleen meillä
vain muutaman tunnin. Hän oli jättänyt tekemänsä kuvat meille.
Saisimme pitää ne lopullisesti. Uusimman Amber oli piirtänyt tänään,
ennen kun hän ja Saramil olivat tulleet asunnollemme. Siinä miehen
ilmeikkäillä kasvoilla oli surullinen ja osittain epätoivoinen ilme. Miksi? Astelin pienen haltian luo, joka
keskusteli vaimeasti Lendin kanssa. ”Saramil?” Mies käänsi katseensa minuun. Hetkeen en sanonut mitään. En pystynyt
pakottamaan sanoja ulos suustani. ”Pelkäsin, että lähtisit lopullisesti
luotani”, kuiskasin viimein. Kissamainen haltia kosketti poskeani.
”Mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi?” hän tiedusteli rypistäen kulmiaan
hämmästyneenä. ”Sinä vain läksit”, sanoin. ”Niin
vihaisena.” Olin tuntenut itseni poisheitetyksi
roskaksi, Saramilin hylätessä minut mitään selittämättä. ”Lähdin, sillä pelkäsin lyöväni sinua,
Kath.” ”Lyöväsi minua?” Väite kuulosti uskomattomalta. ”Minunkin kärsivällisyydelläni on
rajansa”, haltia totesi kuivasti. Painoin pääni. Tuntui, kuin en olisi
osannut lopettaa koskaan ajoissa tai nähdä mikä oli liikaa toisten hermoille. Saramil tarttui leukaani ja nosti päätäni
ylös. Toisella kädellään hän hyväili kasvojeni sivustaa. Tunsin saaneeni anteeksi ja hymyilin
hänelle. ”Koeta kestää. Kyllä minä osoittaudun sen arvoiseksi.” ”Sinä olet tehnyt sen jo, Lisko”, Lendi
sanoi, asettaen kätensä olkapäilleni. Käännyin hymyilemään hänellekin.
”Pitkämieliset haltiani. Mitä minä tekisinkään ilman teitä?” virnistin. * Muutaman päivän kuluttua... Lisko: Havahduin hereille
leveässä parivuoteessamme. Yksin. Olisin kerrankin halunnut olla hereillä
ennen haltioitani, voidakseni ihailla heidän kauneuttaan, kun he olivat
unessa. Huokaisin. Tuskin tulisin koskaan
kokemaan sitä, sillä Saramil tarvitsi vain viitisen tuntia unta ja Lendi
vielä vähemmän. Nousin ylös ja tassuttelin keittiöön
viitsimättä pukeutua. Olisin joutunut etsimään aamutakkini tai valitsemaan
asun, mikä ei juuri nyt innostanut. Löysin molemmat miehet keittiön pöydän
äärestä istumasta. Vaalea haltia oli keskittynyt jonkin kirjan lukemiseen ja
vain nyökkäsi tervehdykseksi, pienemmän rakastajani toivottaessa huomenensa
ääneen. ”Ettekö te voisi jonain aamuna edes
teeskennellä nukkuvanne, kunnes herään?” valitin leikkisästi. Saramil pyöräytti silmiään ja Lendi nosti
katseensa kirjastaan minuun. ”Onko se sinulle tärkeää”, enkelimäinen
haltia tiedusteli vakavana. ”Tuskin. Ei ainakaan niin kovin”,
vastasin ja kumarruin suutelemaan häntä. Epäilin kissamaisen miehen
mulkoilevan minua arvaten, mitä ajattelin. Lendi vetäytyi irti. ”Lisko!” hän puuskahti. ”Saramil sanoo, että tarvitset aikaa
tottuaksesi meidän kaikkien kolmen yhteiseen rakasteluun”, sanoin ja
katsahdin tummaa haltiaa. Tämä loi minuun moittivan katseen. ”Minä olen kuitenkin omasta mielestäni
odottanut aivan tarpeeksi”, jatkoin kohdistaen huomioni takaisin pitkään
mieheen. ”Pyydän, että kokeilisit edes. Voithan aina lähteä kesken pois,
mutta yrittäisit osallistua. Tämä on tärkeää minulle.” He molemmat katselivat minua pitkään,
sanomatta sanaakaan. Painoin pääni. Ehkä minun olisi sittenkin
pitänyt odottaa kauemmin, ennen kun toin mielipiteeni ja ehdotukseni julki. Kun hiljaisuus jatkui edelleen, nostin
katseeni nähdäkseni heidät. Haltiat olivat siirtyneet silmäilemään
toisiaan ja minusta tuntui, kuin he olisivat viestineet toisilleen ilman
eleitä, ilmeitä tai ääntä. ”Minä voin koettaa tätä ehdotustasi,
Lisko”, Lendi totesi katsoen minuun. ”En kuitenkaan pysty lupaamaan mitään.” Suutelin häntä uudelleen, viittoen
Saramilin lähemmäs. ”Kiitos”, kuiskasin vaalealle miehelle,
ennen kun siirsin huomioni kissamaisen ystäväni maistelemiseen. ”Makuuhuoneeseen”, komensin virnistäen ja
tartuin molempia kädestä. ”Meillä on tekemistä tämän sunnuntaipäivän ajaksi.” Talutin heidät sänkymme vierelle,
suudellen kumpaakin vuorollaan. Pistin merkille, että Lendi maistui
ruisleivältä ja Saramil joltain sitrushedelmältä – heidän aamupaloiltaan,
oletin. Nojasin selkäni vasten vaalean haltian
rintakehää, vetäen tumman miehen syliini. ”Haluatteko te riisuutua itse, vai saanko
minä?” ehdotin, hyväillen toisella kädelläni pienemmän haltian niskaa ja
toisella enkelimäisen rakastajani reittä. ”Riisun itse”, Lendi henkäisi
tukahtuneesti, kun siirsin kättäni ylemmäs. ”Ja jätät osan huvista pois?” kissamainen
mies virnisti. ”Minä suosittelen kokeilemaan.” Pitkä mies ei vastannut, katsoi vain
epäillen. * Lendi: Heti, kun Lisko keskitti huomionsa Saramilin riisumiseen, aloin katua suostumistani. En kuitenkaan pystynyt kääntämään katsettani toisaalle, sillä edessäni oleva näky – vihreäihoinen puolisomme hyväilemässä ystävääni, aikomuksenaan rakastella tämän kanssa – oli varsin kiehtova. Ihmisen saatua pienen haltian vaatteettomaksi, molemmat miehet olivat kiihottuneet. Liskon vihreä iho oli saanut hieman kellertävän sävyn ja Saramilin puoliksi suljetut silmät näyttivät melkein mustilta. ”On Lendin vuoro”, haltia kuiskasi käheästi ja suuteli ihmistä nopeasti. ”Älä anna hänen odottaa liiaksi.” Lisko kääntyi katsomaan minua, alkaen hymyillä leveästi. ”Huomaan, ettei sinusta ollut laikaan vastenmielistä katsella meitä”, hän totesi, vilkaistuaan merkitsevästi lantioseutuani. Hätkähtäen tajusin kiihottuneeni katsellessani heitä. ”Etkä sinä edes riisuutunut, vaikka lupasit”, ihminen moitti minua samalla kun liu’utti kättään reidelläni. Annoin periksi ja päästin hänet kimppuuni. Hän tuntui nauttivan yhtä paljon poistaessaan vaatteita yltämme, kuin valitessaankin, mitä pukisimme päällemme. * Lisko: Saatuani vihdoin
molemmat haltiat alastomiksi, patistin heidät sängylle. Katselin heitä ja tunsin
hetken olevani kykenemätön hengittämään. He olivat niin kauniita. Ja he
molemmat rakastivat minua! Mielenliikutuksestani selvittyäni kömmin
sängyllä istuneiden haltioiden luo. He molemmat silmäilivät minua – Saramil
uteliaana ja Lendi tavanomaisen tyynenä. Epäiröin hetken. Tämä olisi minulle
ensimmäinen kerta, kun rakastelisin yhtä aikaa kahden miehen kanssa. Muistin
Prince Weirdien ehdottaneen sitä minulle joskus opiskeluaikoinani, kun olimme
olleet epävirallisesti yhdessä. Olin kieltäytynyt kutsusta vähemmän
kohteliaasti. Siron käden koskettaessa poskeani palasin
hätkähtäen nykyhetkeen ja hymyilin Saramilille anteeksipyytävästi. ”Tarkoitukseni ei ollut vajota
päiväunille”, sanoin hipaisten huulillani hänen omiaan. Haltia syvensi
suudelmaamme ja vastasin miehelle auliisti. Samalla annoin käteni liukua
hänen kylkeään pitkin alemmas, aina lantiolle asti. Irrottauduimme suudelmastamme. Vilkaisin
Lendiä – vaalea haltia katseli meitä liikkumatta. Hymyilin enkelimäiselle
miehelle lämpimästi.
”Ojennatko öljyn”, pyysin häneltä vaimeasti, hyväillen kissamaisen
miehen reittä hajamielisesti. Tunsin sormieni alla, kuinka Saramilin lihakset
värähtelivät. Lendi räpäytti silmiään muutaman kerran,
ja ojensi liukasteen huumaantuneena. Otin pullon vastaan. Tumma haltia loi
minuun nälkäisen katseen ja ojensi kättään minua kohti. ”Anna minun”, hän
kuiskasi käheästi. Pudistin päätäni hymyillen ja painoin
hänet lempeästi selälleen, asettuen haltian reisien väliin. Niin ihanaa kuin
minusta olisikin antaa siron miehen levittää liukaste, tekisin sen silti
itse. Kostutin sormeni ja aloin venytää
Saramilin anusta. Kissamainen haltia taivutti selkänsä kaarelle, kun löysin
hänen herkän kohtansa, mikä sai minut naurahtaman. Hän oli niin
teeskentelemätön. Vedin sormeni ulos ja levitin nopeasti
öljyä erektiolleni. Nostin Saramilin jalat olkapäilleni, työntyen häneen. Voihkaisten siro mies veti minut
mahdollisimman lähelle itseään. Tuin itseni käsivarsieni varaan ja
katsoin Lendiä. Hän katseli meitä huulet raotettuina, raskaasti hengittäen. ”Sinun vuorosi, anata”, kehotin
häntä. Vaalea haltia pudisti päätään. ”Nytkö?”
hän tiedusteli hämmentyneenä. ”Ei, vaan ensivuonna”, kirahdin ehtimättä
estää itseäni. Huokaisin syvään huomattuani hänen ohittaneen ivani.
”Tietenkin nyt. Kun sanoin, että me rakastelemme yhdessä, niin tarkoitin
sitä.” Hitaasti enkelimäinen mies siirtyi
lähemmäs. Olisin halunnut pyytää häntä kiirehtimään, mutta tiesin kokemuksesta,
ettei se auttaisi. Pikemminkin saisi hänet tekemään juuri päin vastoin. Lopulta tunsin Lendin hyväilevän
selkääni. Hänen viivyttelynsä sai minut vaikertamaan ja työntämään
takapuoltani vaaleaa haltiaa kohti. Saramil äännähti vaimeasti, vetäen minut
takaisin kiinni itseensä. Henkäisin ja sain vain vaivoin pakotettua
itseni pysymään liikkumatta. Itsehillintäni loppui kuitenkin, kun
enkelimäinen mies liu’utti öljytyn sormiparin sisääni. Voihkaisten vetäydyin kauemmas kissamaisesta
haltiasta saadakseni Lendin sormet koskettamaan oikeaa kohtaa. Ennen kun ehdin jatkaa liikettäni
takaisin eteenpäin, vaalea haltia pysäytti minut. Sanaakaan sanomatta hän
valmisti minut vastaanottamaan peniksensä ja korvasi sillä sormensa, asettaen
kätensä olkapäilleni. Lyhyen hetken olin kuin huumaantunut
uudesta kokemuksestani. Havahduin kuitenkin nopeasti Saramilin kiemurrellessa
allani kärsimättömästi. Enhän minä voisi antaa kauniiden
rakastajieni odottaa, puhumattakaan itsestäni. Olin odottanut jo tarpeeksi
kauan. * Saramil: Katselin Kathia ja
Lendiä. Ihminen oli laskenut päänsä pitkän haltian vatsalle lepäämään ja
näytti hehkuvan tyytyväisyyttä. Hänen vihreä ihonsa pysyi kellansävyisenä,
viilentyen hiljalleen normaaliin sävyynsä, kuten aina rakastelun jälkeen. Toivoin hänen jättävän nenäkkäät
kommentit väliin, sillä Lendi tuskin haluaisi kuulla niitä. Aloin hyräillä hiljaa heille, ja ryhdyin
sitten laulamaan vaimeasti. He eivät ymmärtäneet sanoista mitään, mutta
kappaleen rauhoittava tempo keinutti heidät lähes unen rajamaille. Minusta oli varsin mukavaa, kun olimme
sillä tavoin lähentäneet keskinäistä suhdettamme. Sitä paitsi, se oli ollut
varsin mielenkiintoista, vaikka kokemus ei sinällään ollutkaan ollut täysin
uusi minulle. Pientä vaikeutta tulisi todennäköisesti tuottamaan se, ettemme
Lendin kanssa olleet muuta kuin ystäviä. Kohautin harteitani. Kyllä me selviäisimme. 9. luku KH & TP Lähteet: - Cyberpunk 2020 –roolipeli - J.R.R. Tolkien ”Taru sormusten
herrasta”, ”Silmarillion” |
|
|