Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 2. > Ystäväni, rakastettuni              luku 1 2 3 4 5 6 7 8 9

2. luku

Lendi:

”Faemel”, tervehdin piskuista lohikäärmettä oven avattuani. ”Missä Sa-?”

   Jäin ihmeissäni tuijottamaan kissapedon tavoin kyyristynyttä Saramilia, joka murisi matalasti, vaikuttaen samalla hieman hämmentyneeltä.

   ”Saramil?” henkäisin.

   Punainen lohikäärme lennähti pienen haltian olalle ja puski päätään rauhoittavasti silminnähtävästi kaventunutta poskea vasten.

   Vaikka matala murina lakkasikin, ystäväni ei näyttänyt minkäänlaisia tunnistamisen mekkejä. Hän ei kuitenkaan lähtenyt pois.

   Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?

   Ääntä päästämättä Saramil vajosi yllättäen maahan tajuttomana.

   ”Jollet halua tapella häntä vastaan, suosittelisin, että kantaisit hänet sisään ennen kun hän herää”, Faemel huomautti hieman pisteliäästi.

   Nostin vaivatta entisestäänkin kevenneen haltian syliini ja kannoin hänet sisään.

   Faemel onki jostain ystävämme kassin kätköistä Saramilin huoneen avaimen. Oven avattuani laskin kantamukseni varovasti kapealle futonille.

   Katselin hetken huolestuneena ystävääni. Hämmentyneenä huomasin, että haltian riutuneille kasvoille oli piirtynyt jopa juonteita. Rypistin kulmiani. Juonteet nuoren haltian kasvoilla olivat todella epätavallinen näky – melkein mahdoton.

   Mitä saattaisin tehdä taintuneelle haltialle? Ainoa järkevä ratkaisu näytti olevan se, että soittaisin vihreäihoiselle puolisolleni töihin, ja hälyttäisin hänet apuun. Lisko sentään oli lääkäri ja hänen pitäisi kyetä hoitamaan tilanne minua paremmin.

   Hieman hermostuneena näppäilin Liskon työnumeron ja jäin odottelemaan hänen vastaavan puhelimeen.

   Saatuani miehen kiinni, selitin tilanteen hänelle.

   Puolisoni huokasi syvään ja pyysi minua kertomaan yksityiskohdat.

   Vakuutin hänelle, että kunhan hän saapuisi, Faemel voisi selittää tilanteen tarkemmin. Olihan lohikäärme ollut Saramilin seurassa.

   Lisko lupasi tulla niin pian kuin vain pystyisi.

   Lopetimme puhelun ja minä takavarikoin tajuttomalta Saramililta hänen aseensa. Se kuulosti järkevältä toimelta, kun otti huomioon haltian oudon käytöksen.

   Istahdin futonin laidalle vietyäni aseet – katanan ja tikariparin sekä jousen nuolineen – minun ja Liskon huoneeseen säilöön.

   Ihmispuolisoni saavuttua ohjasin hänet yhä tiedottoman, nyt tosin nukkuvan, Saramilin luo. Lisko sytytti huoneeseen astuessaan valot, joita minä ja Saramil emme kumpikaan tarvinneet.

   ”Jätän kysymyksen ’miksi?’ kokonaan käsittelemättä – saatte keskustella siitä Saramilin kanssa – ja sen sijaan vastaan kysymykseen ’miten?’” piskuinen lohikäärme aloitti. ”Saramil ei tehnyt missään välissä tietoista päätöstä olla palaamatta, hän vain jotenkin liukui siihen. Hän jatkoi vaelteluaan, käyden muutaman kerran Amberin mallina ennen kun sanoutui irti.”

   ”Saramililla ei ole enää pahemmin ruokahalua eikä hän kykene nukkumaankaan. On suoranainen ihme, ettei hän ole pyörtynyt aiemmin. Suunnilleen viikkoon hän ei ole puhunut lainkaan. Hän on sulkenut pääosan minästään jonnekin sisäänsä ja käyttäytyy pitkälti kissapedon tavoin. Hän murisee ja sähisee. Hän karttaa muiden kuin lasten kosketusta. Ainoa mikä esti tänään häntä lähtemästä saman tien muualle, oli Lendin hajun tuttuus”, Faemel päätti selostuksensa.

   Saatoin vain tuijottaa pientä lohikäärmettä epäuskoisena.

   Voi Valar...

*

Lisko:

Faemelin sanat ”hän karttaa muiden kuin lasten kosketusta” jäivät soimaan mieleeni. Mitä oli tapahtunut ennen niin välittömälle Saramilille?

   Tunsin epätoivon hivuttautuvan vähä vähältä sydämeeni. Syytin itseäni Saramilin nykyisestä tilasta, sillä minun hedonistinen käytöksenihän oli saanut hänet pakenemaan luotamme.

   Keskitin huomioni futonilla unessa makaavaan haltiaan. Hänen housujensa vasempaan lahkeeseen oli lisätty ylimääräinen kangassuikale.

   ”Mitä hänen farkuilleen on tapahtunut?” kysyin lohikäärmeeltä.

   ”Häntä ammuttiin muutama päivä sitten ja Renee joutui leikaamaan lahkeen auki”, tämä kertoi.

   Hätkähdin. ”Saramilia ammuttiin?”

   Faemel päästi myöntävän äännähdyksen ja minä polvistuin matalan vuoteen jalkopäähän. Käärin farkunlahkeen ylös ja paljastin kalpean säären.

   Jalassa oleva rupi oli selvä ampumahaava. Se oli ollut suljettuna tikeillä, jotka oli kuitenkin poistettu ennen aikojaan. Itse rupi huolestutti minua, sillä Saramilin luontaisella paranemiskyvyllä haavasta olisi pitänyt olla jäljellä enää hiljalleen haalistuva arpi.

   Äkkiä siro haltia ponnahti istumaan. Näytti kuin hän olisi aikonut jatkaa liikkeen pidemmällekin. Miehen silmissä oli varuillaan oleva ja hämmentynyt katse, joka kertoi tämän olevan täysin valveilla. Eikä hän selvästikään tunnistanut meitä.

   Minun tuntemastani Saramilista näkyi vain pieni osa noissa kirkkaissa ja melkein tyhjissä silmissä.

   ”Saramil”, henkäisin tuskaisesti. En olisi halunnut nähdä ystävääni tuossa tilassa.

   Haltian kasvoilla häilähti hyvin lyhyen hetken kärsivä ilme ja tunnistamisen pilkahdus. Kissamainen tyyneys kuitenkin palasi lähes samantien ja pää tutkivasti kallellaan mies jäi katselemaan minua.

   Kuulin Lendin vetävän lyhyesti ja terävästi henkeä.

   Saramil katsahti vaaleaa haltiaa.

   Suljin silmäni. Halusin hieman aikaa ajatella tilannetta.

   ”Cat haluaa tietää, missä hänen aseensa ovat”, Faemel sanoi paheksuvasti.

   ”Minä otin ne talteen”, Lendi vastasi hiljaa, surumielisesti.

   Pienen tauon jälkeen lohikäärme sanoi: ”Hän ymmärtää tekosi. Tavallaan.”

   ”Cat?” kysyin siltä, silmäni avaten. ”Miksi kutsuit häntä Catiksi?”

   ”Kulkurit, joiden luona oleskelimme, kutsuivat häntä siten siten”, Faemel selitti. Hän jätti sanomatta, että nimi sopi Saramilille sillä hetkellä suorastaan täydellisesti.

   Nousin ylös ja tartuin Lendiä kädestä. ”Minun täytyy ajatella omissa oloissani”, sanoin vaimeasti.

   ”Minä jään tänne”, haltia vastasi nyökäten ja katsoi minua tiiviisti.

   Päästin hänen kätensä ja kävelin Lendin huoneeseen. Istuin hänen futoninsa reunalle ja hautasin kasvoni käsiini.

   Mitä minä pystyisin tekemään?

*

Cat (Saramil):

Kevyt kosketus ihollani herätti minut unettomasta unestani. Jännitin kehoni ja valmistauduin pakenemaan. Voimakkaat hajut ympärilläni pitelivät minua paikoillani.

   Tämä huone tuoksui pääasiassa minulta itseltäni, se ei kuitenkaan saanut minua jäämään. Kahden hyvin erilaisen miehen hajut sen sijaan tunkeutuivat herkkään nenääni. Vihreäihoisen miehen tuoksu aivan erityisesti. Vaalean haltian haju ei ollut niin voimakas, mutta heissä molemmissa oli toistensa hajua.

   Ymmärsin heidät puolisoiksi.

   Niin tuttuja, vaikka en osannut määritelläkään keitä he olivat ja mitä he olivat minulle.

   Tuska ihmismiehen äänessä tuntui tikarin pistolta sydämeeni ja hetkeksi pitkään hiljaa pysytellyt osa minua työnsi minut syrjään.

   (Kath? Mitä sinä täällä teet?)

   Tunsin kuinka käteni puristivat kangasta tiukasti, rystyset valkeina.

   (Näen tuskasi ja tiedän aiheuttaneeni sen. Aah... voi Äiti kuinka se sattuukaan.)

   (Haluaisin pyyhkiä tuskan kasvoiltasi, mutta olen liian heikko... Na sarir san, Kath... Rakastan sinua...)

   Raa’an taistelun jälkeen heikompi tietoisuus antoi periksi ja saavutin kehoni hallinnan jälleen.

   ”Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota, Cat”, Faemel moitti minua väsyneen kuuloisesti.

   Viestitin hänelle, etten ymmärtänyt mistä hän puhui. Olisiko minun pitänyt antaa sen toisen voittaa?

   ”Olisi. Se olet sinä, etkö käsitä? Sinä, eikä kukaan muu.”

   Karistin hämmennyksen yltäni huomatessani aseideni kadonneen.

*

Lendi:

Katselin siroa haltiaa. Hän istui selkä seinää vasten, oikea jalka koukussa rintaansa vasten ja vasen suorana vuoteella. Kokonaisvaikutelma muistutti villiä eläintä. Nälkiintynyttä ja haavoittunutta kissapetoa.

   ”Sinä varmaan haluaisit syödä jotakin?” kysyin häneltä vastausta odottamatta. ”Odota hetki, niin tuon jotain.”

   ”Ei hän varsinaisesti halua syödä, mutta jos tuot ruokaa, niin kyllä Cat sen syö”, Faemel huomautti sarakastisesti.

   Kohautin harteitani.

   Toin haltialle kimpaleen leipää ja pullollisen vettä. Ojensin ne Saramilille, joka otti ne vastaan mielenkiinnottomasti.

   Istuin futonin reunalle. Paikan valintani ei näyttänyt häiritsevän haltiaa, joka joi nopeasti puolet tuomastani vedestä.

   Saramil nakersi leipäpalaansa innottomasti ja syötyään käpertyi matalan vuoteen toiseen päähän kerälle.

   Istuin vaiti ja katselin häntä.

   Faemelin käyttämä ”Cat” sopi vähän liiankin hyvin pieneen haltiaan.

   Mies rentoutti lihaksensa tietoisesti ja näytti hetken kuluttua nukahtavan. Hämmästyksekseni hän todella nukkui.

   Hieraisin kädellä kasvojani.

   Ehkä toivoa sittenkin oli.

*

Cat (Saramil):

Vaalean miehen läsnäololla oli yllättävän rauhoittava vaikutus minuun.

   Päätin hyödyntää rauhallista hetkeä ja vajotin itseni nopeasti uneen. Kehoni kaipasi lepoa, eikä lisäenergiasta olisi mitään haittaa.

   Faemelin tyynnyttävä kehräys tuntui kevyeltä hyväilyltä ihollani.

   Vaikka hän ei ollut kovin usein tyytyväinen minuun, hän ei korostanut sitä ja tarjosi lohtunsa, kun sitä kaipasin.

*

Lisko:

Annoin huokaisten periksi, tajutessani ajatusteni kiertävän vain sekavaa kehää. Yhtä hyvin voisin tehdä päätökseni yön nukuttuani, silloin ajatuksenikin toivottavasti olisivat kirkkaammat.

   Vilkaisin kelloa.

   Silmäni levisivät hämmästyksestä huomatessani, että oli kulunut kaksi tuntia siitä kun jätin Lendin ja Saramilin toistensa seuraan.

   Avasin tumman haltian lukitsemattoman huoneen oven ja tassuttelin hiljaiseen huoneeseen.

   Saramil istui futonin toisessa päässä ja katsahti minua, kääntäen sitten katseensa jälleen eteensä. Haltia katseli Lendiä, joka näytti nukkuvan. Vaalean miehen avoimissa silmissä oli sisäänpäin kääntynyt katse ja hän istui paikoillaan kuin elävä patsas.

   Olin ollut huolissani hänen epäluonnollisesta tavastaan nukkua silmät avoinna, räpyttelemättä, kunnes mies oli vakuuttanut minulle sen olevan luonnollinen lepotapa Keski-Maan haltioille.

   Siirsin katseeni Saramiliin. Hän näytti nuhjaantuneelta. Ja kaipasi selvästi peseytymistä, vaikkei ehkä sitä itse tiennytkään.

   ”Saramil”, sanoin hiljaa ja kosketin hänen olkapäätään. Samassa tajusin, etten tiennyt kuinka mies suhtautuisi minun kosketuksiini.

   Tumma haltia käänsi päänsä minun puoleeni.

   ”Haluaisitko sinä peseytyä?” ehdotin toiveikkaasti.

   Saramil tuijotti minua hetkisen, kohauttaen sitten välinpitämättömänä olkiaan.

   Huokasin kevyesti helpotuksesta ja huomasin pidätelleeni hengitystäni.

   Etsin nopeasti haltian pyyhkeen ja muut kylpytavarat, viitoin sitten hänet seuraamaan itseäni kylpyhuoneeseen. Huomasin miehen varovan haavoittunutta jalkaansa hieman.

   Saramilin yleensä sulava kävely oli nyt jonkin verran terävämpää, mitä hänen nälkiintynyt olemuksensa vielä korosti.

   Lukitsin kylpyhuoneen oven takanamme. Haltia oli jäänyt seisomaan passiivisena, eikä tehnyt elettäkään riisuutuakseen.

   ”Voi, Saramil”, huokaisin hiljaa. ”Pitääkö sinun tehdä tämä vaikeimman kautta?”

   Hän katsahti minua.

   Astuin haltian luo. ”Et sinä voi kylpeä vaatteet ylläsi.”

   Minusta vaikutti siltä, että hän kuunteli ensimmäistä kertaa mitä minä sanoin.

   Siro mies vilkaisi suihkua, ja siirsi huomionsa takaisin minuun. Välinpitämättömästi hän riisuutui.

   Saatoin selvästi nähdä hänen kylkiluunsa. Aiemmin solakan lihaksikas keho oli nyt jänteikäs ja kulmikkas.

   Meidän täytyisi saada hänet syömään enemmän.

   ”Oletan, että osaat peseytyä itsekin”, totesin kuivasti. ”Haluaisin kuitenkin auttaa sinua, jollet pistä sitä pahaksesi”, jatkoin vaimeasti. En tiennyt kuinka hyvä idea ehdotukseni oli kokonaistilanteen kannalta.

   Saramil kohautti harteitaan.

   Ohimenevän lyhyen hetken harkitsin luopuvani Saramilin kylvettämisestä. Nopeasti hautasin epäröintini, sillä tarvitsin varmuuden ystäväni todellisuudesta.

   Riisuuduin ja hätistin samalla haltian suihkuun.

   Liityin hänen seuraansa virtaavan veden alle ja henkäisin tuntiessani kylmän veden pistelevän ihoani. Säädin nopeasti veden sopivammaksi.

   Luulisi minun jo oppineen tarkistamaan suihkun lämmön, kun otti huomioon, ettei sirorakenteista ystävääni ollut koskaan häirinnyt jääkylmäkään vesi. Hän kyllä tunsi lämmön vaihtelut, mutta ne eivät vaikuttaneet häneen samalla tavalla kuin ihmisiin.

   Kun olin tyytyväinen lämpötilaan, otin shampoon ja aloin vaahdottaa Saramilin pitkiä hiuksia. Haltia oli sulkenut silmänsä ja seisoi paikoillaan.

   Yllätyksekseni hän päästi vaimean kehräyksen hieroessani hänen päänahkaansa. Keskeytin miehen hiusten pesemisen hämmästyneenä. Se oli ollut ensimmäinen myönteinen reaktio, jonka olimme onnistuneet hänessä herättämään.

*

Cat (Saramil):

Katselin kiinnostuneena silmät auki nukkuvaa vaaleaa haltiaa. Hänen metsänvihreät silmänsä tuijottivat suoraan eteen, mitään näkemättä, räppyttelemättä.

   Kun ihmismies tuli huoneeseen ja kosketti olkaani, jäin ihmettelemään miksei kosketus tuntunut uhkaavalta. Olin pitkään vältellyt muiden kuin lasten kosketusta. Kuitenkin nyt, tämän miehen kosketus tuntui hyvältä, rauhoittavalta.

   Hän kysyi jotain, mutten kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kohautin harteitani enemmän siksi, että hän tuntui odottavan jotain vastausta kuin siksi, että olisin todella vastannut hänen kysymykseensä.

   Kun hän sitten viittasi minut seuraamaan, toteutin hänen pyyntönsä, vaikken ymmärtänyt miksi minun olisi pitänyt siirtyä ensimmäisestä pienestä huoneesta toiseen.

   Kiinnitettyäni viimein huomiota siihen mitä ihminen sanoi, enkä vain kuunneltuani hänen äänensä sointia, sain selville, että tarkoitus oli peseytyä. Miksei hän ollut heti niin sanonut?

   (Todennäköisesti hän sanoikin...)

   Vihreäihoisen miehen, Kathin, kosketus tuntui virkistävältä ja sormien hieroessa päänahkaani tottuneesti en voinut olla kehräämättä.

   Mies jähmettyi ohimeneväksi hetkeksi.

   Seisoin liikkumatta paikoillani ja annoin hänen pestä itseni. Hän näytti tarvitsevan kosketusta enemmän kuin minä ja koska rakastimme häntä sallimme sen hänelle.

   Olin ”keskustellut” sen pienen osan kanssa, jota Faemel oli väittänyt minuksi ja olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että tilaa olisi aivan riittävästi meille kummallekin.

   Toistaiseksi minä pysyisin kuitenkin pääasiassa ohjissa, sillä Saramil tarvitsi vielä aikaa.

   Ihmismiehen kosketuksen hämmennettyä minua, olin päättänyt tutustua tähän osaan minua tarkemmin. Hän olikin selittänyt miksi emme pitäneet Kathin kosketusta millään tavalla uhkaavana ja kertoi Lendin olevan eräs läheisimpiä ystäviämme.

   Rakastettuamme häiritsi suunnattomasti passiivisuutemme ja välinpitämättömyytemme sai hänet melkein hyppimään seinille. Tästä tulisi kiinnostavaa.

   Ei Kath varmaan kovin paljoa pahastuisi, jos...

   (Anna olla, Cat. Hänellä on tarpeeksi ongelmia muutenkin.)

   Ilonpilaaja.

   (Ehdota Lendille metsästystä...)

   Me emme puhu. Muistatko?

   (Ja miksi sitten emme?)

   Saippuoiva käsi vatsallani harhautti ajatukseni.

   Hmm... Kath pitäisi siitä, jos...

   (Mitään ei ole vielä ratkaistu, Cat. Lähtömme syy on edelleen koskematon.)

   Sinä olet varsinainen kiusankappale, tiedätkö?

   (Ja sinulla ei ole pätkän vertaa kärsivällisyyttä.)

   Minä olen sinä ja sinä olet minä. Me olemme uteliaita...

   (Anna olla...)

*

Lisko:

Pudistelin päätäni kuivatessani Saramilia. Hän oli vain vääntänyt enimmät vedet hiuksistaan ja olisi sitten lähtenyt, ellen olisi pysäyttänyt häntä.

   Haltia katseli minua intensiivisesti. Hänen utelias ja viileä tuijotuksensa hermostutti minua hiukan.

   Minusta tuntui kuin tutun kehon sisällä olisi ollut joku ventovieras. Ajatus säpsähdytti minua.

   Harmaiden silmien ilme pehmeni jonkin verran. Vasta nyt huomasin, että haltialla oli ohuita juonteita silmäkulmissaan ja suupielissään.

   Juonteita? Lendin mukaan sen kaltaiset iän merkit eivät koskettaneet haltioita. Lisäksi siro mies oli vain 23-vuotias. Minä en käsittänyt kuinka tai miksi seitinohuet, lähes aavistuksenomaiset rypyt olivat syntyneet. Tarikairislaisen haltian parenemiskyvyn tuntien niitä ei yksinkertaisesti olisi kuulunut olla.

   Kuivattuani itseni epäröin hetken ja halasin sitten Saramilia.

   Mies ei reagoinut syleilyyni ensin mitenkään. Sitten hän päästi pienen kehräyksen, joka oli ennemminkin tyynnyttävä kuin mielihyvän ilmaus.

   Seisoimme siten jonkin aikaa; haltia passiivisena, kädet sivuillaan ja minä käteni hänen ympärillään, pääni jänteikästä olkaa vasten.

   Lopulta irroitin otteeni hieman sekavin tuntein. Toisaalta olin iloinen siitä, että Saramil antoi minun koskettaa, toisaalta suruissani kun hän oli liukunut niin kauas luonteenomaisesta käytöksestään.

   Mietin olikohan Lendi jo herännyt. Halusin puhua hänen kanssaan Saramilin majoittamisesta, sillä minusta ei ollut järkevää jättää häntä yksin asumaan hänen nykyisessä tilassaan.

*

Craw:

Nojailin laiskasti uuden kommuunin olohuoneen ovenkarmiin. Liselle oli teoriassa luvannut lähteä seurakseni kaupungille notkumaan, mutta nyt nainen kuului jääneen riitelemän Juan-Andren kanssa.

   Kirosin puoliääneen. Mikään ei taas sujunut suunnitelmien mukaan.

   Kylpyhuoneen ovi aukesi ja käänsin uteliaana huomioni siihen suuntaan. Saramil – alaston ja viimenäkemästä laihtunut Saramil – käveli ohitseni välinpitämättömänä.

   ”Käveles uudelleen ohi, mä en nähny viel ihan kaikkea”, kiljaisin haltian perään, mutta tämä ei edes kääntynyt katsomaan. Huusin muutamat lisäherjat sirolle miehelle, vain ilmoittaakseni olevani edelleen olemassa, vaikkei hän minua huomioisikaan.

   Kissamaisella liikkeellä Saramil katsoi minua olkansa yli. Eleestä puuttui kokonaan hänelle luonteenomainen ilmeikkyys.

   Kohautin harteitani hengessä ja hymyilin leveästi miehelle. ”Mullakin on ollu ikävä sua.”

   Lyhyen hetken haltia tuijotti minua ilmeenkään värähtämättä, kunnes kääntyi ja suuntasi kulkunsa kohti omaa huonettaan.

   Kohautin olkiani – tällä kertaa fyysisesti. Mitä väliä jos toinen oli hieman kummallinen tänään.

   ”Craw.”

   Käännyin äänen suuntaan. ”Ai, Lisko”, vastasin vihreäihoiselle ihmiselle ja virnistin. ”Mä en tiennykkään, et te ootte päättäneet antaa Saramilin juoksennella alasti täällä. Onhan se tietty ihan viihdyttävää ja silleen, mutta...” aloitin.

   Liskon silmät levisivät, mutta hän sai itsensä nopeasti kuriin.

   ”Mistä ihmeestä sinä puhut?” ihminen tivasi.

   ”Mä vaan kerroin yleiset tosi asiat”, sanoin.

   Otsaansa rypistäen Lisko lähti harppomaan rivakasti haltian perään.

   ”Tuskin se mihinkään karkaa”, huusin. ”Ja, hei! Varaa mulle jokunen tunti huomiseks, mikäli se ottaa ajanvarauksia vastaan!”

   Ihminen ei kiinnittänyt huomiota viimeiseen kommenttiini ja pudistin päätäni. Nykyään kukaan ei tehnyt palveluksia tuttavilleen. Kiittämättömiä nämä ihmiset täällä...

*

Lendi:

Havahduttuani transsin kaltaisesta unestani nopea vilkaisu ympärilleni kertoi, ettei Saramil ollut pienessä, ikkunattomassa huoneessa.

   Aioin juuri nousta, kun tunsin pienen rauhoittavan töytäisin leukapielessäni.

   ”Kath vei Catin suihkuun”, olallani istuva Faemel tiedotti.

   Nyökkäsin ja päätin jäädä odottamaan heitä.

   Jonkin ajan kuluttua puolisoni palasi pieni puhdas – ja alaston – haltia perässään.

   ”Ajattelin, että Saramilkin voisi asua huoneessasi kunnes... hän voi paremmin”, Lisko ilmoitti.

   Oli niin hänen tapaistaan tehdä jokin päätös ja kertoa siitä vasta sitten minulle. ”Hyvä on.”

   Mies nyökkäsi. ”Arvelinkin, että se sopisi sinulle.”

   Saramil puki ensimmäiset käteensä sattuneet housut ylleen ja istahti lattialle puolittaiseen risti-istuntaan, jättäen vasemman jalkansa suoraksi. Hän selvitteli kosteita suortuviaan hetken sormillaan ja ryhtyi sitten palmikoimaan niitä.

   Rypistin otsaani. Miksei Saramil selvittänyt hiuksiaan kammallaan?

   Lisko huomasi ilmeeni ja pyörähti ympäri pientä haltiaa kohden. ”Saramil...”

   Tumma haltia kohotti katseensa häneen, pitkien sormien keskeyttämättä työtään.

   Puolisoni huokaisi ja etsi kamman ystävämme kassista. ”Selvitän takkusi”, hän sanoi vaimeasti, asettuen miehen taakse.

   Saramil laski kätensä rauhallisesti sivuilleen ja antoi tyynesti Liskon tehdä tahtonsa mukaan.

   Jäin katselemaan kuinka lempeät vihreät kädet kampasivat tottuneesti pitkät hiukset selviksi. Haltia istui kärsivällisesti paikoillaan silmät suljettuina.

   Faemel ei ollut maininnut mitään siitä, ettei enää Saramil itse koskettanut mitään, ilman käytännön syytä.

   Rypistin otsaani.

   Koskettelu oli osa tumman haltian persoonallisuutta, ja hän oli tuntunut myös tarvitsevan sitä.

*

Lisko:

Selviteltyäni Saramilin mustat hiukset, pyysin Lendiä siirtämään haltian tavarat asuinhuoneeseemme. Faemel huomautti, ettei futonia kannattaisi viedä pois, sillä Saramil tuskin nukkuisi siinä.

   ”Paljaalla lattiallako sitten?” tiedustelin lievän pisteliäästi ja lohikäärme myönsi näin olevan. Pudistin päätäni.

   ”On epämukavampiakin paikkoja nukkua kuin lattia”, Faemel huomautti hiljaa.

   En edes halunnut kuvitella, missä kaikkialla ystäväni oli vaeltelunsa aikana nukkunut.

   Asetuimme Lendin huoneeseen.

   ”Saramil”, aloitin ja katsahdin häneen. ”Mitä sinun puhelimellesi tapahtui?” utelin.

   Mies kaiveli hetken kassiaan ja ojensi puhelimensa sitten minulle.

   Vilkaisin laitetta nopeasti. Se näytti olevan pois päältä. Painoin virtanappia ja totesin, että puhelimen akku oli lopussa.

   ”Miksi ihmeessä sinä et ole ladannut tätä?” tivasin Saramililta.

   Hän katsoi minua hetken ja kohautti sitten olkiaan.

   Hengitin muutaman kerran syvään. Olisin halunnut ravistella ystävääni kaiken sen huolen takia, jota hänen tavoittamattomuutensa oli minulle aiheuttanut. Tyydyin kuitenkin vain huokaamaan ja etsimään laturini, jotta saisin puhelimen jälleen toimintaan.

   Istuin takaisin Lendin futonille, omani olin japanilaisen tavan mukaan siirtänyt pois näkyviltä päivän ajaksi.

   Vatsani kurahti, muistuttaen minua siitä, että olin syönyt viimeksi aamupäivästä.

   Lendi katsoi minua myötätuntoisena. Tajusin hänenkin olleen syömättä ainakin tulostani lähtien.

   ”Me ruokailemme nyt”, määräsin ja irvistin kevyesti. Inhosin epäsäännöllisiä ruoka-aikoja, mutta me kaikki tarvitsimme ravintoa.

   Paimensin heidät keittiöön ja – Lendin avattua äänilukollisen jääkaappinsa – otin ruokaa esille. Laskeskelin mielessääni, että Saramilin tarvitsi syödä monipuolisesti tervehtyäkseen kunnolla. Lendille ja minulle riittäisi jokin, mistä saisimme tarvitsemamme energian.

   Virnistin. Minä ja vaalea haltia söisimme samaa mitä Saramilkin.

   Laitoin valitsemani einespaketin mikroon ja pyysin haltioita valmistamaan salaatin meille, samalla kun kattaisin pöydän.

   Lendi nyökkäsi ja huomasin Saramilin asettuneen istumaan päkiöidensä varaan lattialle. Hän näytti varuillaanolevalta, vaikkei näennäisesti kiinnittänytkään huomiota ympärillään tapahtuviin asioihion.

   Rypistin otsaani. En pitänyt haltian käytöksen eläimellisyydestä, mutta annoin asian olla – ainakin toistaiseksi.

   Otin ruokailuvälineet esille.

   ”Kata Catille muovikulho”, Faemel neuvoi.

   Katsoin Saramilin olalla istuvaa lohikäärmettä hämmästyneesti.

   ”Et sinä saa häntä kuitenkaan syömään pöydän ääressä.”

   Jouduin myöntämään piskuisen olennon puhuvan totta ja vaihdoin Saramilin lautasen tilalle muovisen astian.

   Ruoan valmistuttua asetuimme syömään, minä ja Lendi normaaliin tapaan pöydän ääreen ja Saramil lattiatasoon.

   Huokasin ja päätin vieroittaa haltian tavastaan mahdollisimman pian. Oikeastaan toivoin, että ystäväni palautuisi normaaliin olotilaansa nopeasti, eikä minun tarvitsisi opettaa häntä ihmismäisille tavoille.

   Varpu tanssahteli keittiöön. ”Ai tekin olette syömässä, minä nimittäin ajattelin... Mil, sinä olet tullut takaisin!”, nainen lörpötteli ja ennen kuin ehdin estää häntä, hän ojensi kätensä kohti Saramilin päätä.

   Nopeasti pieni haltia loikkasi useita metrejä taaksepäin, tiputtaen kulhonsa ja syömäpuikkonsa, sähisten varoittavasti.

   Lendi nousi ja siirtyi Saramilin ja Varpun väliin, selkä haltiaa kohti. Minulle jäi hieman epäselväksi kumpaa hänen oli tarkoitus suojella.

   ”Kuinka... Miksi...?” nainen aloitti tumman haltian reaktiosta järkyttyneenä.

   Faemel oli kohonnut siivilleen ja lennähti nyt Saramilin luo, istahtaen tämän olalle.

   Käänsin huomioni Varpuun. Minun täytyisi selittää hänelle ainakin jotain.

   ”Saramil on saanut poissaolonsa aikana henkisiä traumoja, joten hän on hieman epävakaa. Suositten, ettet koskisi häneen – ainakaan ellei Saramil itse tee aloitetta”, kerroin tyynesti hämmentyneelle naiselle.

   Samalla manasin. Miksi juuri minun kohdalleni tuli kummallisia vastoinkäymisiä? Vaikka Faemel oli maininnut haltian uudesta käytösmallista, en ollut uskonut lohikäärmettä täysin.

   Saramil oli siirtynyt vaimeaan, varoittavaan murinaan.

   ”Siis? Tai älä sittenkään selitä”, Varpu sanoi, katsellen Lendiä arvioivasti. ”Luulen, että tulen hakemaan iltapalani myöhemmin”, hän jatkoi, vilkaisten Saramilia ennen lähtöään.

   Varpun poistuttua Lendi keräsi lattialle lentäneen ruoan takaisin Saramilin kulhoon.

   ”Lendi!” puuskahdin järkyttyneenä. ”Osa ihmisistä kävelee sisällä kengät jalassa!”

   ”Kath, anna olla”, Faemel pyysi kyllästyneenä.

   Mulkaisin olentoa, enkä sanonut mitään.

   Lendi ojensi kulhoa ja syömäpuikkoja Saramilia kohden, joka otti ne innottomasti vastaan.

   Olkiaan kohauttaen vaalea haltia tarjosi yhä lattiatasossa pysyttelevälle miehelle pullollisen vettä.

   Hämmästyneenä katselin, kuinka tumma haltia joi melkein puoli litraa kerralla.

   Rypistin otsaani ja koetin muistella, joiko Saramil normaalisti yhtä paljon. Ravistin päätäni, häätäen kauhukuvat sokeritaudista ja munuaisvaivoista tiehensä.

   Saramililla ei ollut mitään sairauksia.

   Vai oliko ehkä sittenkin?

2. luku

edellinen luku                                                                                                 seuraava luku