Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 2. > Ystäväni, rakastettuni              luku 1 2 3 4 5 6 7 8 9

9. luku

Saramil:

Kannoin Lendin kanssa huonekalujamme sisään uuteen asuntoomme, Kathin huolehtiessa pääasiassa kevyemmistä tavaroista.

   Oli kulunut runsas viikko siitä, kun ihmismies oli ilmoittanut etsivänsä meille uuden asunnon. Lendi oli pohtinut ideaa suunnilleen puoli viikkoa puolisomme kiusaksi, ennen kun oli ollut valmis myöntämään suostumuksensa. Kath oli tietenkin melkein hyppinyt seinille odottaessaan sindahaltian vastausta. Onneksi hänellä oli kuitenkin ollut riittävästi puuhaa etsiessään meille kotia.

   Maistelin sanaa suussani. Koti. Todella, tästä tulisi oikeastaan ensimmäinen kotini. Täällä olisivat kaikki läheiseni...

   No, ellei sitten laskettu veljeäni Goretelia ja isääni Ofayiria. Hyvä on, ja myös muita Tarikairikseen jääneitä ystäviäni.

   ”Saramil?” Lendi kysyi hiljaa.

   Katsahdin ystävääni ja hymyilin.

   ”Ajattelin vain veljeäni”, selitin hiljaa.

   Vaalea haltia katseli minua vaieten jonkin aikaa.

   ”Minä kaipaan häntä”, myönsin vaimeasti.

   Ystäväni nyökkäsi hitaasti. Hän tiesi kyllä.

   ”Tiedätkö, en silti lähtisi takaisin, jos saisin joskus mahdollisuuden”, kerroin katseeni seuratessa ihmispuolisoamme. ”En usko, että hän viihtyisi Tarikairiksessa, tai sen puoleen Keski-Maassa”, jatkoin hiljaa. ”Liian... kehittymätöntä.”

   Olimme pitkään vaiti, kumpikin Kathin puuhia seuraten.

   ”Voit olla oikeassa”, Lendi myönsi sitten.

*

Lendi:

Kuuntelin puolella korvalla Liskon vuodatusta huonekaluista. Hän mainitsi sohvan, keittiönpöydän, japanilaistyylisen matalan pöydän ruokailua varten – ymmärtääkseni hän aikoi sijoittaa sen olohuoneeseen – ja leveästä parivuoteesta.

   Parivuoteesta? Mitä hän tarkoitti?

   ”Minä olen kyllästynyt hyppimään kaiken aikaa sängystä toiseen”, puolisomme julisti, juuri kun kiinnitin huomioni kunnolla keskusteluun.

   Saramil alkoi nauraa ja vihreäihoinen mies tönäisi häntä olkavarteen, mikä ei suinkaan toiminut toivotulla tavalla. Pieni haltia nauroi vain entistä makeammin.

   Hän halusi meidän kaikkien nukkuvan samassa sängyssä?

   Jäin typertyneenä tuijottamaan Liskoa.

   Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa, mutta silti...

   ”Lendi?” ihminen tiedusteli otsaansa rypistäen.

   Saramil oli rauhoittunut ja myös hän katseli nyt minua. Hän tuntui odottavan jotakin.

   ”Minä...” aloitin. ”Olitko tosissasi siitä... yhdessä nukkumisesta?” sain lopulta kysyttyä.

   Lisko tuijotti minua hetken häkeltyneenä, sitten hänen ilmeensä muuttui viileämmäksi kuin mitä se pitkään aikaan oli ollut, kun muita ei ollut ollut paikalla.

   Miehen avatessa suunsa Saramil kiinnitti hänen huomionsa tarttumalla vihreään käsivarteen.

   ”Kath, anna hänen tottua ajatukseen ensin. Kaikki tämä läheisyys, jota suunnittelet, on vierasta hänelle”; siro haltia pyysi.

   Toisinaan minusta tuntui, että ystäväni osasi lukea ajatuksia. Ehkä hän tavallaan osasikin.

   Katselin huojentuneena miten viileys hiljalleen suli Liskosta ja hän antoi suostumuksensa nyökkäämällä.

   Mietin kuinka raskasta Saramilille mahtoi olla toimia lähes kaiken aikaa siltana minun ja Liskon välillä. Vaikka ei hän sitä näyttänyt pahakseen pistävän.

*

Lisko:

Astuin hissiin tyytyväisyydestä hehkuen: olin viimein onnistunut löytämään juuri sellaisen japanilaistyylisen pöydän, jota olin haeskellut jo pidemmän aikaa.

   Tiesin, että olisin voinut tyytyä johonkin samankaltaiseen, mutta halusin välttämättä saada mielikuvaani mahdollisimman pitkälle vastaavan pöydän. Se oli tärkeää minulle.

   Asuntomme – kotimme – ovella pysähdyin hetkeksi etsimään avaimia kassini taskusta. Ne löydettyäni menin sisään.

   Kipristelin varpaitani. Kenkäni, vaikka näyttivätkin hyviltä jaloissani, eivät soveltuneet pidempiin kävelyihin.

   Virnistin itsekseni. Jompikumpi haltia kyllä hieroisi kivut pois kärsineistä jaloistani.

   Olikohan kumpikaan heistä juuri nyt paikalla?

   Kuulin vaimeaa musiikkia olohuoneesta. Se kuulosti joltain kielisoittimelta, ja päättelin ainakin toisen rakastetuistani olevan paikalla. Ei kuulunut heidän tapoihinsa jättää DAC-lastua soimaan ja poistua asunnosta.

   Astelin olohuoneeseen, mistä löysin Lendin sohvalta istumassa ja Saramilin lattialta, yllätyksekseni näppäilemästä vanhanmallista akustista kitaraa. Mistä hän oli soittimen saanut?

   ”Kath”, kissamainen mies tervehti minua, ja sain koottua itseäni sen verran, että vastaukseksi kykenin koskettamaan hänen poskeaan.

   Haltia hymyili, jatkaen kitaransa näppäilyä.

   ”Missä sinä olet oppinut soittamaan kitaraa?” utelin istuutuessani Lendin vierelle. Olisin halunnut istua vaalean miehen syliin. Tiesin kuitenkin, että hän hätistäisi minut sohvalle hetken kuluttua.

   ”Itseasiassa minä opettelen vasta nyt”, Saramil selitti.

   Rypistin otsaani. Olin tiennyt siron haltian olevan musikaalinen, mutta kuinka monitaitoinen hän oikein oli?

   Ravistin itseni irti hämmästelystäni. Minullahan oli jotakin kerrottavaa haltioilleni.

   Pidin pienen tauon, ennen kun aloitin. ”Onnistuin vihdoin löytämään sen etsimäni japanilaispöydän”, ilmoitin tyytyväisenä.

   Saramil katsahti suuntaani kulma huvittuneesti koholla, nyökäten sitten sanaa sanomatta. Hän käänsi huomionsa jälleen kitaraansa – oli mielenkiintoista miten hän onnistui tekemään sen vaikuttamatta siltikään töykeältä.

   Lendi vilkaisi minua kummeksuen. ”Pöydän?”

   ”Sen matalan pöydän, josta olen viime päivät teille puhunut”, selvensin kärsivällisesti.

   Pitkä mies kohautti harteitaan.

   Annoin asian olla, sillä olin huomannut, ettei Lendi ollut kiinnostunut sisustamisesta.

*

Lendi:

Yritin olla katsomatta, kuinka Saramil ja Lisko huvittivat itseään japanilaisen uudella pöydällä.

   Siirryin vaivihkaa keittiön suuntaan. Olin helpottunut siitä, että kaksikolla riitti tekemistä toisissaan, sillä Lisko oli ottanut tavakseen yrittää houkutella minut liittymään heidän seuraansa.

   Tähän mennessä olin kieltäytynyt enemmän tai vähemmän kohteliaasti kutsusta, mikä tuntui aiheuttavan hämmennystä ihmipuolisolleni.

   En tiedä olisinko suostunut heidän pyyntöönsä, jos olisin kasvanut jonkin muun kansan kuin sindahaltioiden keskuudessa. Jopa nytkin osa minusta halusi palata takaisin kaksikon luo.

   Ravistin päätäni.

   Minä en osallistuisi kolmantena osapuolena heidän rakasteluunsa.

   Se olisi... luonnotonta minulle.

   Jouduin myöntämään itselleni, ettei pakoni keittiöön auttanut mitään. Kuulin heidän äänensä varsin vaivatta.

   Suljin silmäni.

   Tarvitsin omaa rauhaa ja hiljaisuutta.

   Heti.

   Puisto kelpaisi varsin mainiosti. Itseasiassa puistoon lähteminen kuulosti jopa houkuttelevalta, olosuhteet huomioon ottaen

*

Saramil:

Kathin käden liukuessa alemmas henkäisin, enkä voinut estää vatsalihasteni jännittymistä.

   Lendi asteli olohuoneen poikki kuin tuli hännän alla. Sanonta piti paikkansa liiankin hyvin.

   Vihreäihoinen mies jäi tuijottamaan jähmettyneenä haltian perään.

   Ulko-ovi kävi ja saatoin kuulla ystäväni hätäiset askeleet rappukäytävästä.

   ”Kath?” kysyin, kun ihminen ei liikahtunutkaan.

   Hän näytti havahtuvan, vetäytyen kauemmas.

   ”Minä en ymmärrä häntä, Saramil”, hän puuskahti. ”En ollenkaan.”

   Katselin häntä hetken, ja kiedoin sitten käteni hänen ympärilleen.

   Tiesin, että häntä ahdisti Lendin ainainen vetäytyminen. Kath olisi halunnut vaalean haltian liittyvän seuraamme, olisi halunnut ettei tämä olisi vierastanut ajatusta rakastelemisesta minun seurassani. Lendi kuitenkin... No, minä ymmärsin kummankin kannan varsin mainiosti. Ja se taas jätti minut jälleen välikädeksi.

   Nojauduin puolisomme olkaa vasten.

   ”Anna hänelle aikaa, Kath”, kuiskasin lempeästi.

   Olin huomannut Lendin lievän ”taipumisen”, mutten ollut varma tulisiko puolisomme toive siitä huolimatta koskaan toteutumaan.

   Myönnän itse, että se voisi olla varsin mielenkiintoista.

   ”Minä en halua odottaa”, ihmismies intti. Ymmärtääkseni hän tajusi itsekin kuulostavansa lapselliselta, joten en kommentoinut asiaa, suljin vain hänen suunsa kohottamalla sormeni hänen huulilleen.

   ”Hän todella tarvitsee aikaa. Ja mikäli aiot pysyä kannassasi, suosittelen antamaan hänelle sen mitä hän tarvitsee”, selitin vakavasti.

   Kath aikoi inttää vastaan.

   ”Tiedätkö, Lendi on oikeassa ajatellessaan, että olet kärsimätön”, totesin hänelle. En ollut varsinaisesti ärtynyt, mutta minunkin kärsivällisyydelläni oli rajansa. Ja puolisollamme oli paha tapa venyttää rajoja äärimmilleen.

   Vihreäihoinen mies yritti vetäytyä syleilystäni. En päästänyt häntä, sillä tiesin etten jaksaisi riidellä hänen kanssaan vielä yhdestä asiasta lisää.

   ”Kuule, Lendi on tehnyt meistä kolmesta kaikkein eniten myönnytyksiä ja taipunut tahtoosi. Minusta on aika ajatella häntäkin. Niin kuin hän ajatteli meitä”, esitin. ”Anna hänelle aikaa, Kath. Muuta en pyydä.”

   Päästin miehen, vaikkei hän varsinaisesti enää pyristellytkään, ja nousin ylös, pujottaen puoliksi riisutun mekon jälleen ylleni.

   Huomasin hänen katselevan minua. Ojensin käteni ja lyhyen epäröinnin jälkeen hän tarttui siihen. Vedin ihmisen kevyesti ylös.

   ”Voisimmeko jotenkin ’houkutella’ Lendin kiirehtimään päätöstään? Ikäänkuin ohjata häntä oikeaan suuntaan?” vihreäihoinen mies esitti, nyörittäessään mekkoni selkämystä jälleen kiinni. Jossain hänen äänialansa äärilaidoilla väreili epävarmuus.

   Katsahdin häneen tutkivasti, sitten kohautin harteitani. ”En tiedä.”

*

Lisko:

Annoin viikon kulua, kehitellen mielessäni suunnitelmaa Lendin ”houkuttelemiseksi kiirehtimään päätöstään”. Mielestäni hänellä oli ollut aivan tarpeeksi aikaa...

   Selostaessani suunnitelmani Saramilille, pieni haltia melkein räjähti raivosta.

   ”Etkö sinä kuunnellut mitä sanoin sinulle aiemmin? Anna hänelle aikaa. Siis aivan todella aikaa. Etkö ymmärrä, että hän on tottunut ajattelemaan hyvin pitkiä ajanjaksoja ohi kiitävinä? Keski-Maan haltiat eivät laske aikaa samalla lailla kuin te ihmiset”, siro mies lopetti purkauksensa sähisten.

   Tuijotin häntä. Koskaan en ollut nähnyt hänen menettävän itsehillintäänsä siten. Yleensä hän näytti hallitsevan itsensä suorastaan raivostuttavan hyvin.

   Saramil tuijotti minua hetken, pyörähti sitten ympäri ja marssi ulos sanaa sanomatta.

   Lysähdin sohvalle, tietämättä mitä minun pitäisi tehdä. Miten minun onnistui aina sotkea kaikki?

   Tuijotin asuntomme ovea kauhuissani. Kai hän tulisi takaisin? Tulisihan?

*

Saramil:

Adrenaliinin virratessa suonissani purin raivoani ja epätoivoani juostessani niin kovaa kuin vain saatoin.

   Minä olin melkein lyönyt häntä! Oi Äiti, häntä!

   Ajatuksen surratessa päässäni ympäri ja ympäri jatkoin juoksuani. Ennen kuin huomasinkaan olin tullut Amberin asunnolle.

   Jäädessäni epäröimään talon ulko-ovelle, ja miettiessäni minne menisin, käsi laskeutui olalleni.

   ”Saramil”, Amberin lämmin ääni tervehti minua ilahtuneesti.

   Käännyin ympäri ja pakotin hymyn huulilleni. ”Hei, Amber.”

   Minusta oli kyllä mukava nähdä haltiaksi peikkoontunut italialaissyntyinen nainen, mutta juuri nyt olisin mieluummin ollut yksin.

   ”Onko jokin vinossa?” hän tiedusteli huolestuneesti, suoraan tapaansa.

   Pudistin kiivaasti päätäni.

   Amber katseli minua hetken tutkivasti, tarttui sitten käsivarteeni ja lähti taluttamaan asuntoonsa.

   ”Tule. Sinä tarvitset selvästkin teetä ja sympatiaa. Ja minä kyllä tiedän, että niitä on varsin vaikea löytää täältä”, ruskeaihoinen nainen totesi, vetäessään minut hissiin kanssaan.

   Huokaisin periksiantaneena. Ehkä hän oli oikeassa. Tuskin juttelemisesta olisi ainakaan mitään haittaa.

   Amber kuunteli kiinnostuneesti, kun selitin viime aikaisia tapahtumia, päättäen kertomukseni tämän päiväiseen välikohtaukseen. Nainen pudisti päätään, kertoessani pelkääväni, että jonain päivänä itsehillintäni todella pettäisi ja että kävisin fyysisesti käsiksi Kathiin.

   ”En usko sitä. Enkä usko, että sinäkään uskot siihen tosissasi. Lähdithän tänäänkin ennemmin hänen luotaan kuin löit häntä”, hän totesi, viimeistellen työnsä, jota vasta nyt huomasin hänen piirtäneen.

   ”Ettei sinulla sittenkin ole jokin pakkomielle?” kiusoittelin häntä, muistaessani kuinka nainen oli piirtänyt minut kerran rakastelumme jälkeen, ajat sitten työskennellessäni mallina taidekoululla.

   ”Voin varmaan kehittää sellaisen”, Amber vastasi. Hän sulki lehtiönsä, näyttämättä piirrostaan tarkemmin minulle. ”Haluaisin tavata Lendin ja Kathin, mikäli luulet, ettei siitä olisi vaivaa.”

   Mietin hänen ehdotustaan hetken, ja totesin, etten tiennyt miten vihreäihoinen puolisoni reagoisi hänen tuloonsa. Varsinkin, kun olimme juuri riidelleet.

   Nainen kohautti olkiaan. ”Kyllä minä hänet kestän.”

   Vilkaisin häntä mietteliäänä.

   ”Amber, sinä olet tainnut tavata hänet, eikö totta?” tiedustelin uteliaana.

   Hän oli hetken hiljaa. ”Kyllä. He kyselivät, tiesinkö missä sinä olit. Sen jälkeen, kun olit sanonut itsesi irti mallina työskentelystäsi.” Hän piti tauon. ”Kerroin mitä tiesin, ja näytin Kathille sinusta piirtämäni kuvan. Hän muuttui hyytävän kylmäksi sen nähtyään.”

   Tuijotin hetken lattiaa. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, kuinka ystävieni oli täytynyt huolehtia, kun olin kadonnut sillä tavalla mitään sanomatta.

   Rypistin kulmiani. ”Mistä kuvasta sinä puhut?”

   Amber katseli minua hetken. ”Voinhan tietenkin näyttää sen sinulle”, hän sanoi nousten seisomaan.

   Jonkin aikaa etsiskeltyään hän palasi luokseni ja ojensi minulle avattua luonnoslehtiötään. Otin sen vastaan, jääden tuijottamaan piirrosta. Se oli tehty voimakkain, varmoin vedoin ja saatoin selvästi nähdä tuolloin tuntemani tuskan ja tyhjyyden, tyynen, mutta sulkeutuneen ilmeeni alta. Olin varma, että Kathkin oli huomannut...

   Pyyhkäisin kasvojani. Laskin lehtiön. Mennyt oli mennyttä, vain nykyisyys todella merkitsi jotain.

   ”Lähdetäänkö sitten?” kysyin.

   Lähetin Kathille tekstiviestin ennen lähtöämme: ”Tulen Amberin kanssa puolen tunnin sisällä. Jatketaan keskusteluamme myöhemmin.”

*

Lendi:

”Lisko?” tiedustelin huolestuneena, nähdessä kuinka mies istui paikoillaan typertynyt ilme kasvoillaan. Kosketin hänen olkaansa kevyesti. ”Oletko kunnossa?”

   Hän räpäytti ripsettömiä silmiään, kääntäen sitten katseensa minuun. ”Lendi”, mies kuiskasi.

   Rypistin otsaani. Mikä ihme häntä oikein vaivasi? En muistanut koskaan nähneeni häntä sellaisena. Mieleeni tosin muistui hänen hätäännyksensä, kun hän oli tajunnut Saramilin olevan kadoksissa.

   ”Hän vain lähti”, Lisko sanoi. Tuijottaen minua eksyneen näköisenä pohjattoman mustilla silmillään.

   Istuin miehen viereen ja tartuin hänen käteensä. ”Kuka?”

   ”Saramil. Me...” japanilainen sanoi. ”Me riitelimme ja... hän lähti.”

   He olivat riidelleet? Olin hyvin hämmästynyt, mutta en varsinaisesti yllättynyt. Saramil oli kuitenkin temperamentikas siinä missä Liskokin. Mutta miksi pieni haltia olisi vain yht’äkkiä lähtenyt, sitä minä en kyennyt ymmärtämään.

   ”Sanoiko hän mitään lähtiessään?”

   Ihminen pudisti päätään, hakeutuen syleilyyni.

   ”Sitten hän tulee takaisin”, totesin rauhallisesti.

   En tiennyt uskoiko puolisomme siihen, mitä sanoin, mutta ainakin hän rauhoittui jonkin verran.

   Tekstiviestin merkkiäänen helähtäessä ilmoille, en osannut sanoa, kuinka kauan olimme istuneet sohvalla.

   Lisko nousi ja etsi puhelimensa. Hän näytti hämmästyneeltä kohottaessaan katseensa jälleen minuun.

   ”Saramil tulee jonkin ajan päästä tänne Amberin kanssa”, hän sanoi ilmeettömästi.

   Amberin? Ai niin, hän oli yksi taidekoulun opettajista.

*

Amber:

Olin utelias tapaamaan koko kolmikon yhdessä. Olin tavannut heidät kaikki erikseen, mutta vain Saramilin ja Lendin samanaikaisesti. Halusin tietää, kuinka kahden haltian seura vaikutti Kathiin. Ehkä mies olisi rennompi heidän kanssaan.

   En yllättynyt suuremmin heidän asuntonsa sijaitessa kaupungin ”paremmalla puolella”. Se vähä, minkä tiesin Kathista antoi ymmärtää, ettei japanilainen mies olisi tyytynytkään vähempään kuin keskiluokan asuinalueeseen.

   Sisällä riisuimme kenkämme ja siirryimme olohuoneeseen. Vaalea haltia nousi sohvalta, jossa oli istunut ja asteli luoksemme. Faemel istui miehen olalla, näyttäen viihtyvän paikallaan mitä mainioimmin.

   ”Miellyttävä nähdä sinua jälleen, Amber”, haltia tervehti pehmeästi.

   Hymyilin Lendille. ”Ei tämä minullekaan ole vastenmielistä.”

   Siirsin huomioni vihreäihoiseen ihmiseen. Kath oli asettunut vaalean haltian vierelle ja katseli minua ilmettömästi. Vain pieni osa hänen kylmyydestään oli poissa.

   Minusta alkoi tuntua, että hän saattoi olla mustasukkainen minulle. Epäillä Saramilin pettäneen häntä kanssani. Niinkö vähän ihminen tunsi kissamaista haltiaa? Itse olin koko sen ajan jonka olin haltian tuntenut, pystynyt sanomaan, ettei hän pettäisi puolisoaan.

   Saramil astui Kathin eteen ja kosketti ihmisen kasvoja.

   He katselivat toisiaan hetken, kunnes vihreäihoinen mies taivutti päätään ja sanoi jotakin – oletettavasti japaniksi. Puhuessaan hän nosti kätensä silittämään siron haltian mustia hiuksia.

   Lendi vilkaisi heitä ja ohjasi minut sohvalle, jonne toiset kaksi saapuivat pian. Saramil asettui tapansa mukaan lattialle, sohvalle istuutuneen Kathin jalkoihin.

   ”Ajattelin, että haluaisitte ehkä nähdä nämä”, sanoin nostaessani esille mukaan ottamani työt, joissa olin käyttänyt kissamaista miestä mallina. Ehkä voisin murtaa jään sitä kautta.

   Lendin kulmat rypistyivät kevyesti hänen tarkastellessaan kuvia. ”Sinun pitäisi tavata Varpu”, mies totesi ilmeettömänä.

   Saramil naurahti. ”Kieltämättä.”

   Ihminen katsoi heitä kummissaan. ”Mistä ihmeestä te kaksi oikein puhutte?” hän tivasi.

   ”Varpulla on oikein oiva kokoelma kuvia Saramilista”, Faemel sanoi tyytyväisenä.

   ”Haluavatko kaikki piirtää sinusta kuvia?” Kath tiedusteli mieheltä, silmäillen hänkin tuomaani materiaalia.

   ”En tiedä, mutta ainakin useat tuntuvat viihdyttävänsä itseään sillä”, kissamainen haltia kohautti harteitaan.

*

Lendi:

Amber tuntui viihtyvän vierailullaan, vaikka Lisko pitikin naiseen etäisyyttä ja käyttäytyi ajoittain hyvinkin viileästi tätä kohtaan.

   Olisin halunnut selittää puolisollemme, ettei taiteilijanainen muodostanut minkäänlaista uhkaa hänelle. Amber oli Saramilille nyt vain ystävä vaikka heidän välillään olikin aiemmin ollut enemmän. Siro ystäväni ei menisi sotkemaan suhdettaan Liskoon hetkellisen huvituksen takia.

   Olin kuitenkin huomannut ihmisten perusluonteeseen kuuluvan pakonomaisen epäilyn puolisoitaan kohtaan. Epäilin sen johtuvan heidän lyhyestä eliniästään. Ihmiset tuntuivat yrittävän kokea kaiken vajaan vuosisatansa aikana, jonka he elivät.

   Pudistin päätäni. En tulisi yhtään viisaammaksi pohtimalla, miksi ihmiset käyttäityivät kuten tekivät. Eikä sen pohtiminen ollut edes kovin tärkeää. Kunhan Liskon vain saisi ymmärtämään, ettei hänen tarvinnut murehtia minun tai Saramilin uskollisuuden vuoksi.

*

Lisko:

Oven sulkeutuessa Amberin perässä huokaisin helpotuksesta. Minusta tuntui kuin hänen vierailunsa olisi kestänyt ikuisuuksia, vaikka tiesinkin naisen olleen meillä vain muutaman tunnin.

   Hän oli jättänyt tekemänsä kuvat meille. Saisimme pitää ne lopullisesti.

   Uusimman Amber oli piirtänyt tänään, ennen kun hän ja Saramil olivat tulleet asunnollemme. Siinä miehen ilmeikkäillä kasvoilla oli surullinen ja osittain epätoivoinen ilme.

   Miksi?

   Astelin pienen haltian luo, joka keskusteli vaimeasti Lendin kanssa.

   ”Saramil?”

   Mies käänsi katseensa minuun.

   Hetkeen en sanonut mitään. En pystynyt pakottamaan sanoja ulos suustani. ”Pelkäsin, että lähtisit lopullisesti luotani”, kuiskasin viimein.

   Kissamainen haltia kosketti poskeani. ”Mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi?” hän tiedusteli rypistäen kulmiaan hämmästyneenä.

   ”Sinä vain läksit”, sanoin. ”Niin vihaisena.”

   Olin tuntenut itseni poisheitetyksi roskaksi, Saramilin hylätessä minut mitään selittämättä.

   ”Lähdin, sillä pelkäsin lyöväni sinua, Kath.”

   ”Lyöväsi minua?” Väite kuulosti uskomattomalta.

   ”Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa”, haltia totesi kuivasti.

   Painoin pääni. Tuntui, kuin en olisi osannut lopettaa koskaan ajoissa tai nähdä mikä oli liikaa toisten hermoille.

   Saramil tarttui leukaani ja nosti päätäni ylös. Toisella kädellään hän hyväili kasvojeni sivustaa.

   Tunsin saaneeni anteeksi ja hymyilin hänelle. ”Koeta kestää. Kyllä minä osoittaudun sen arvoiseksi.”

   ”Sinä olet tehnyt sen jo, Lisko”, Lendi sanoi, asettaen kätensä olkapäilleni.

   Käännyin hymyilemään hänellekin. ”Pitkämieliset haltiani. Mitä minä tekisinkään ilman teitä?” virnistin.

*

Muutaman päivän kuluttua...

Lisko:

Havahduin hereille leveässä parivuoteessamme. Yksin.

   Olisin kerrankin halunnut olla hereillä ennen haltioitani, voidakseni ihailla heidän kauneuttaan, kun he olivat unessa.

   Huokaisin. Tuskin tulisin koskaan kokemaan sitä, sillä Saramil tarvitsi vain viitisen tuntia unta ja Lendi vielä vähemmän.

   Nousin ylös ja tassuttelin keittiöön viitsimättä pukeutua. Olisin joutunut etsimään aamutakkini tai valitsemaan asun, mikä ei juuri nyt innostanut.

   Löysin molemmat miehet keittiön pöydän äärestä istumasta. Vaalea haltia oli keskittynyt jonkin kirjan lukemiseen ja vain nyökkäsi tervehdykseksi, pienemmän rakastajani toivottaessa huomenensa ääneen.

   ”Ettekö te voisi jonain aamuna edes teeskennellä nukkuvanne, kunnes herään?” valitin leikkisästi.

   Saramil pyöräytti silmiään ja Lendi nosti katseensa kirjastaan minuun.

   ”Onko se sinulle tärkeää”, enkelimäinen haltia tiedusteli vakavana.

   ”Tuskin. Ei ainakaan niin kovin”, vastasin ja kumarruin suutelemaan häntä. Epäilin kissamaisen miehen mulkoilevan minua arvaten, mitä ajattelin.

   Lendi vetäytyi irti. ”Lisko!” hän puuskahti.

   ”Saramil sanoo, että tarvitset aikaa tottuaksesi meidän kaikkien kolmen yhteiseen rakasteluun”, sanoin ja katsahdin tummaa haltiaa. Tämä loi minuun moittivan katseen.

   ”Minä olen kuitenkin omasta mielestäni odottanut aivan tarpeeksi”, jatkoin kohdistaen huomioni takaisin pitkään mieheen. ”Pyydän, että kokeilisit edes. Voithan aina lähteä kesken pois, mutta yrittäisit osallistua. Tämä on tärkeää minulle.”

   He molemmat katselivat minua pitkään, sanomatta sanaakaan.

   Painoin pääni. Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt odottaa kauemmin, ennen kun toin mielipiteeni ja ehdotukseni julki.

   Kun hiljaisuus jatkui edelleen, nostin katseeni nähdäkseni heidät.

   Haltiat olivat siirtyneet silmäilemään toisiaan ja minusta tuntui, kuin he olisivat viestineet toisilleen ilman eleitä, ilmeitä tai ääntä.

   ”Minä voin koettaa tätä ehdotustasi, Lisko”, Lendi totesi katsoen minuun. ”En kuitenkaan pysty lupaamaan mitään.”

   Suutelin häntä uudelleen, viittoen Saramilin lähemmäs.

   ”Kiitos”, kuiskasin vaalealle miehelle, ennen kun siirsin huomioni kissamaisen ystäväni maistelemiseen.

   ”Makuuhuoneeseen”, komensin virnistäen ja tartuin molempia kädestä. ”Meillä on tekemistä tämän sunnuntaipäivän ajaksi.”

   Talutin heidät sänkymme vierelle, suudellen kumpaakin vuorollaan.

   Pistin merkille, että Lendi maistui ruisleivältä ja Saramil joltain sitrushedelmältä – heidän aamupaloiltaan, oletin.

   Nojasin selkäni vasten vaalean haltian rintakehää, vetäen tumman miehen syliini.

   ”Haluatteko te riisuutua itse, vai saanko minä?” ehdotin, hyväillen toisella kädelläni pienemmän haltian niskaa ja toisella enkelimäisen rakastajani reittä.

   ”Riisun itse”, Lendi henkäisi tukahtuneesti, kun siirsin kättäni ylemmäs.

   ”Ja jätät osan huvista pois?” kissamainen mies virnisti. ”Minä suosittelen kokeilemaan.”

   Pitkä mies ei vastannut, katsoi vain epäillen.

*

Lendi:

Heti, kun Lisko keskitti huomionsa Saramilin riisumiseen, aloin katua suostumistani. En kuitenkaan pystynyt kääntämään katsettani toisaalle, sillä edessäni oleva näky – vihreäihoinen puolisomme hyväilemässä ystävääni, aikomuksenaan rakastella tämän kanssa – oli varsin kiehtova.

   Ihmisen saatua pienen haltian vaatteettomaksi, molemmat miehet olivat kiihottuneet. Liskon vihreä iho oli saanut hieman kellertävän sävyn ja Saramilin puoliksi suljetut silmät näyttivät melkein mustilta.

   ”On Lendin vuoro”, haltia kuiskasi käheästi ja suuteli ihmistä nopeasti. ”Älä anna hänen odottaa liiaksi.”

   Lisko kääntyi katsomaan minua, alkaen hymyillä leveästi. ”Huomaan, ettei sinusta ollut laikaan vastenmielistä katsella meitä”, hän totesi, vilkaistuaan merkitsevästi lantioseutuani.

   Hätkähtäen tajusin kiihottuneeni katsellessani heitä.

   ”Etkä sinä edes riisuutunut, vaikka lupasit”, ihminen moitti minua samalla kun liu’utti kättään reidelläni.

   Annoin periksi ja päästin hänet kimppuuni. Hän tuntui nauttivan yhtä paljon poistaessaan vaatteita yltämme, kuin valitessaankin, mitä pukisimme päällemme.

*

Lisko:

Saatuani vihdoin molemmat haltiat alastomiksi, patistin heidät sängylle. Katselin heitä ja tunsin hetken olevani kykenemätön hengittämään. He olivat niin kauniita. Ja he molemmat rakastivat minua!

   Mielenliikutuksestani selvittyäni kömmin sängyllä istuneiden haltioiden luo. He molemmat silmäilivät minua – Saramil uteliaana ja Lendi tavanomaisen tyynenä.

   Epäiröin hetken. Tämä olisi minulle ensimmäinen kerta, kun rakastelisin yhtä aikaa kahden miehen kanssa. Muistin Prince Weirdien ehdottaneen sitä minulle joskus opiskeluaikoinani, kun olimme olleet epävirallisesti yhdessä. Olin kieltäytynyt kutsusta vähemmän kohteliaasti.

   Siron käden koskettaessa poskeani palasin hätkähtäen nykyhetkeen ja hymyilin Saramilille anteeksipyytävästi.

   ”Tarkoitukseni ei ollut vajota päiväunille”, sanoin hipaisten huulillani hänen omiaan. Haltia syvensi suudelmaamme ja vastasin miehelle auliisti. Samalla annoin käteni liukua hänen kylkeään pitkin alemmas, aina lantiolle asti.

   Irrottauduimme suudelmastamme. Vilkaisin Lendiä – vaalea haltia katseli meitä liikkumatta. Hymyilin enkelimäiselle miehelle lämpimästi.

   ”Ojennatko öljyn”, pyysin häneltä vaimeasti, hyväillen kissamaisen miehen reittä hajamielisesti. Tunsin sormieni alla, kuinka Saramilin lihakset värähtelivät.

   Lendi räpäytti silmiään muutaman kerran, ja ojensi liukasteen huumaantuneena.

   Otin pullon vastaan. Tumma haltia loi minuun nälkäisen katseen ja ojensi kättään minua kohti. ”Anna minun”, hän kuiskasi käheästi.

   Pudistin päätäni hymyillen ja painoin hänet lempeästi selälleen, asettuen haltian reisien väliin. Niin ihanaa kuin minusta olisikin antaa siron miehen levittää liukaste, tekisin sen silti itse.

   Kostutin sormeni ja aloin venytää Saramilin anusta. Kissamainen haltia taivutti selkänsä kaarelle, kun löysin hänen herkän kohtansa, mikä sai minut naurahtaman. Hän oli niin teeskentelemätön.

   Vedin sormeni ulos ja levitin nopeasti öljyä erektiolleni. Nostin Saramilin jalat olkapäilleni, työntyen häneen.

   Voihkaisten siro mies veti minut mahdollisimman lähelle itseään.

   Tuin itseni käsivarsieni varaan ja katsoin Lendiä. Hän katseli meitä huulet raotettuina, raskaasti hengittäen.

   ”Sinun vuorosi, anata”, kehotin häntä.

   Vaalea haltia pudisti päätään. ”Nytkö?” hän tiedusteli hämmentyneenä.

   ”Ei, vaan ensivuonna”, kirahdin ehtimättä estää itseäni. Huokaisin syvään huomattuani hänen ohittaneen ivani. ”Tietenkin nyt. Kun sanoin, että me rakastelemme yhdessä, niin tarkoitin sitä.”

   Hitaasti enkelimäinen mies siirtyi lähemmäs. Olisin halunnut pyytää häntä kiirehtimään, mutta tiesin kokemuksesta, ettei se auttaisi. Pikemminkin saisi hänet tekemään juuri päin vastoin.

   Lopulta tunsin Lendin hyväilevän selkääni. Hänen viivyttelynsä sai minut vaikertamaan ja työntämään takapuoltani vaaleaa haltiaa kohti.

   Saramil äännähti vaimeasti, vetäen minut takaisin kiinni itseensä.

   Henkäisin ja sain vain vaivoin pakotettua itseni pysymään liikkumatta. Itsehillintäni loppui kuitenkin, kun enkelimäinen mies liu’utti öljytyn sormiparin sisääni.

   Voihkaisten vetäydyin kauemmas kissamaisesta haltiasta saadakseni Lendin sormet koskettamaan oikeaa kohtaa.

   Ennen kun ehdin jatkaa liikettäni takaisin eteenpäin, vaalea haltia pysäytti minut. Sanaakaan sanomatta hän valmisti minut vastaanottamaan peniksensä ja korvasi sillä sormensa, asettaen kätensä olkapäilleni.

   Lyhyen hetken olin kuin huumaantunut uudesta kokemuksestani. Havahduin kuitenkin nopeasti Saramilin kiemurrellessa allani kärsimättömästi.

   Enhän minä voisi antaa kauniiden rakastajieni odottaa, puhumattakaan itsestäni. Olin odottanut jo tarpeeksi kauan.

*

Saramil:

Katselin Kathia ja Lendiä. Ihminen oli laskenut päänsä pitkän haltian vatsalle lepäämään ja näytti hehkuvan tyytyväisyyttä. Hänen vihreä ihonsa pysyi kellansävyisenä, viilentyen hiljalleen normaaliin sävyynsä, kuten aina rakastelun jälkeen.

   Toivoin hänen jättävän nenäkkäät kommentit väliin, sillä Lendi tuskin haluaisi kuulla niitä.

   Aloin hyräillä hiljaa heille, ja ryhdyin sitten laulamaan vaimeasti. He eivät ymmärtäneet sanoista mitään, mutta kappaleen rauhoittava tempo keinutti heidät lähes unen rajamaille.

   Minusta oli varsin mukavaa, kun olimme sillä tavoin lähentäneet keskinäistä suhdettamme. Sitä paitsi, se oli ollut varsin mielenkiintoista, vaikka kokemus ei sinällään ollutkaan ollut täysin uusi minulle. Pientä vaikeutta tulisi todennäköisesti tuottamaan se, ettemme Lendin kanssa olleet muuta kuin ystäviä.

   Kohautin harteitani. Kyllä me selviäisimme.

9. luku

KH & TP

Lähteet:

- Cyberpunk 2020 –roolipeli

- J.R.R. Tolkien ”Taru sormusten herrasta”, ”Silmarillion”

edellinen luku