Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 2. > Ystäväni, rakastettuni              luku 1 2 3 4 5 6 7 8 9

7. luku

Muutamaa kuukautta myöhemmin...

Lendi:

”Me tarvitsemme ehdottomasti kylvyn”, Saramil julisti keräillessään muutamia oppilailta unohtuneita aseita.

   Olimme jääneet Kenjiroun salille vielä viimeisten tuntien jälkeen ja olimme vasta lopettaneet harjoitustaistelumme, joka oli kestänyt tavallistakin pidempään.

   ”Voisin suudella Kenjirouta siitä hyvästä, että täällä on suihkutilat”, pieni ystäväni jatkoi ja asetti aseet paikoilleen.

   ”Hän ei välttämättä ilahtuisi siitä kovin paljoa”, huomautin ja poimin nuolen lattialta.

   ”Enpä tiedä. En usko, että hän tappaisi minua siitä hyvästä”, hän huomautti ilkikurisesti. Haltia vilkaisi pitelemääni nuolta. ”Tuo on Seanin.”

   Katsahdin häneen. Tunnistin yleensä itsekin nuolten erot, mutta tämän päiväisessä ryhmässä oli kolmella ollut täysin identtiset nuolet. ”Miten voit olla varma?”

   ”Näin, kun se tippui. Satuin vain olemaan liian kiireinen huomauttaakseni siitä.”

   Pudistin päätäni. Saramilin muisti ja huomiokyky olivat toisinaan aivan uskomattomia.

   Laitoin nuolen huolellisesti kaappiin. Sean varmaan kyselisi sitä, mikäli muistaisi. Nuorukaisella oli tapana unohdella asioita; sitä varmemmin mitä tärkeämpiä ne olivat.

   Ystäväni asteli vierelleni ja alkoi vetää minua peseytymistiloja kohti.

   Riisuuduttuani menin suihkun alle ja väänsin hanan auki. Annoin veden valua ylitseni. Kieltämättä olimme molemmat suihkun tarpeessa. Emme kuitenkaan läheskään yhtä pahasti kuin oppilaamme olivat olleet.

   Yllättäen veden tulo lakkasi ja tunsin pienen käden saippuoivan rintaani.

   Räväytin silmäni auki.

   ”Rauhoitu, Lendi. En minä sinua syö”, Saramil totesi hieman huvittuneena ja jatkoi tyynesti ihoni saippuoimista.

   ”Mitä sinä teet?” sain kysyttyä.

   Hän pyöritti silmiään. ”Pesen sinua. Tämä on vain ystävänpalvelus, joten älä huolestu.”

   En vastannut mitään, vaikka minun oli vaikea sopeutua tilanteeseen sisäisesti. Sen jälkeen, kun olin itse oppinut peseytymään, vain Lisko oli koskettanut minua siinä tarkoituksessa. Hänen kosketuksensa kuitenkin yleensä kiihotti, kun taas Saramilin kädet soivat minulle yksinkertaisesti rauhaa ja lämpöä.

   ”Pystyn kyllä koskettamaan alastonta miestä, joutumatta himon pauloihin”, ystäväni huomautti, kuin ajatukseni lukien. ”Tosin Kath saattaa olla poikkeus”, hän lisäsi huvittuneena. ”Veljeni kuitenkin nautti minuakin enemmän tästä tavasta. Isämme olivat seota kanssamme, kun olimme pieniä. Heistä ei ollut läheskään niin hauskaa pestä yhden likaisen ja energisen pojan sijaan kaksi yhtä aikaa”, siro haltia kertoi saippuoidessaan selkäpuoltani.

   Hänen kosketuksensa tuntui yllättävän mukavalta, eikä siinä ollut seksuaalista pohjavirettä.

   ”He luopuivat nopeati yrityksistään erottaa meidät ja käskivät sitten pitää toisistamme huolta. Ofayir tosin sai vakuuttaa Goretelin isän Benedictucin siitä, että me todella peseydyimme. He päätyivät lopulta sopuratkaisuun ja Benedictuc jäi yleensä katsomaan, kun kuurasimme toisiamme ahkerasti puhtaiksi. Hän sai todeta, ettei vaatteet päällä ilmestyminen kahden peseytyvän pojan luokse ole ollenkaan hyvä ajatus, ellei sitten halua kastua”, Saramil kertoi. Hän oli tarinansa aikana ryhtynyt vaahdottamaan hiuksiani pesutiloista löytyvällä shampoolla.

   ”Muutaman syväkastelun jälkeen Benedictuc päätti luottaa kykyymme peseytyä. Hän totesi isälleni, että ’Kyllä heistä ainakin suurimmat liat lähtevät moisen vedessä loiskimisen aikana, vaikkeivät sitten pesisikään toisiaan’”, mies jatkoi, muuttaen äänen painojaan hieman epäilevän isän sävyyn.

   ”Voin kyllä kuvitella”, totesin huvittuneena.

   Pesin ystäväni vastapalvelukseksi, vaikka tilanne olikin minulle outo. Ystävän peseminen saattoi olla hänen kansansa tapa, mutta minulle se kuitenkin oli vieras.

   Tehtävä ei ollut epämiellyttävä. Omalla tavallaan se oli hyvinkin mukavaa.

   Saramilin kosketuksissa ei koskaan ollut mitään uhkaavaa – Cat oli oma lukunsa – ja hän itse näytti tarvitsevan fyysistä kontaktia, etenkin hänelle läheisiin henkilöihin.

   Epälin, että siro haltia saattaisi nääntyä ilman kosketusta. Olinhan minä sen jo nähnytkin. Hän oli kyllä tullut toimeen, mutta se oli ollut hänelle tuskallista, vaikka tuskin hän oli ehtinyt huomata sitä aivan todella kaiken muun tuskansa läpi.

   Hän oli palatessaan ollut nääntymäsillään, niin ruoan kuin kosketuksenkin puutteesta. Kai hän oli ollut tietoinen molemmista, mutta ei silti ollut tehnyt mitään asialle.

   Renee oli tosin kertonut hänen voineen paremmin, hänen ryhdyttyään nukkumaan Joycyn ja Jonasin kanssa. Tummaihoisen naisen mukaan joku heidän klaaninsa nainen oli yrittänyt lähennellä Saramilia, ja sen jälkeen haltia oli hyväksynyt vain lasten kosketuksen.

   Keskityin ystäväni pitkien mustien hiusten pesemiseen.

   Yllätyksekseni huomasin pitäväni hänen koskettamisestaan. Se erosi hyvin paljon puolisoni tunnusta, ja oli miellyttävää toisella tavalla.

   Saippuoin pehmeän, vaalean ihon.

   Saattaisin hyvinkin oppia pitämään tästä aivan todella.

*

Viikkoa myöhemmin...

Lisko:

”Ajattelin lähteä uimaan. Tuletteko te?” Lendi esitti, kun istuimme syömässä Saramilin valmistamaa ateriaa. Pieni kokkimme istui vaihteeksi sivistyneesti tuolilla. No, melkein sivistyneesti ainakin. Hän oli kiilannut itsensä aivan kiinni kylkeeni ja näytti viihtyvän mainiosti.

   Jäin miettimään viitsisinkö lähteä. Toisaalta en osannut uida ja jäisin joka tapauksessa porealtaaseen likoamaan. Toisaalta Lendin katseleminen oli erittäin viihdyttävää.

   ”Totta kai”, tumma haltia ilmoitti selvästi ilahtuneena. Katsahdin häntä hieman ihmeissäni; en ollut edes tiennyt hänen osaavan uida.

   Jäin miettimään miltä siro haltia näyttäisi uidessaan. Näkyisikö hänen liikkeidensä luontainen sulavuus myös hänen ollessaan veden varassa?

   Saramil uteli missä täällä oikein saattoi uida, kun Thames-joki oli ilman muuta saastunut aivan kamalaksi. Hän mainitsi sen haisevan pahemmalle kuin kasa mätäneviä ruumiita ja kieltäytyi kastamasta edes varpaitaan sen mustassa vedessä.

   Siltä siunaamalta päätin olla kysymättä missä hän oli päätynyt mätänevien ruumiiden kanssa tekemisiin. Enkä varmasti tiedustelisi tarkempia hajun kuvauksia, mikäli haltia joskus ilmoittaisi jonkin haisevan pahalle.

   Lendin vastaillessa Saramilin kysymyksiin siirsin katseeni kissamaisen haltian ruoka-annokseen, joka oli vähitellen palannut suunnilleen alkuperäiseen kokoonsa. Hän söi jopa enemmän kuin häntä päätä pidempi vaalea haltia.

   Tosin mies myös kulutti valtaisat määrät energiaa päivittäin. Kun otti huomioon, että hän liikkui aina jalan pitkin Lontoota, niin se ei ollut mikään ihme.

   Oli kulunut jo yli kaksi kuukautta siitä, kun pieni haltia päätyi pysyväksi osaksi suhdettamme. Sinä aikana Saramil oli ”tervehtynyt” omaa tahtiaan; hän oli saanut kiihkeän uteliaan elämänhalunsa takaisin ja toipunut niin fyysisesti kuin henkisestikin.

   Tiesin kuitenkin pienistä merkeistä, ettei kaikkea oltu vielä unohdettu, jos niin kävisi koskaan. Siro mies vältteli edelleen jonkin verran ”ulkopuolisten” kosketusta ja vastapainoksi tuntui kaipaavan runsaasti niin minulta kuin Lendiltäkin yksinkertaista fyysistä läheisyyttä.

   Saramilin sen hetkinen istumapaikan valinta oli hyvä esimerkki tästä. Tiesin hyvin, ettei hän pitänyt tuoleista pätkän vertaa – hänen mukaansa ne olivat epämukavia – eikä hän ikinä istunut tuolilla, mikäli vain keksi jonkin vaihtoehdon.

   Palaisiko hänen aiempi välittömyytensä koskaan?

   Kaikki muutokset eivät kuitenkaan olleet huonoja, vaikkei niitä nyt välttämättä voinut määritellä sen paremmin hyviksikään. Olin huomannut siron haltian kehräävän nykyään useammin ja herkemmin kuin aiemmin. Hän kehräsi kuten kissa, mielihyvästä ja tyytyväisyydestä.

   Uimahallissa oli harvinaisen hiljaista. Koska Saramil ei omistanut uima-asua, vuokrasimme hänelle uimahousut ja menimme sitten pukuhuoneeseen.

   Ennen kun menimme altaille vein haltiani turkkilaiseen saunaan.

   Tumman haltian ilme oli näkemisen arvoinen, hänen vetäessään miedosti eukalyptuksen tuoksuista höyryä keuhkoihinsa. Suuret silmät levisivät entistäkin suuremmiksi ja hän olisi varmaan jäänyt paikoilleen seisomaan, ellen olisi taluttanut häntä peremmälle ja istuttanut penkille.

   Rypistin otsaani tutkiessani pienen haltian hieman huumaantuneelta vaikuttavaa ilmettä. Muistin miltä hän oli näyttänyt juotuaan lasillisen viskiä, jonka haltia oli antanut ylen ja selittänyt, ettei hänen kehonsa pitänyt alkoholista.

   Rauhoituin, kun Saramil ei näyttänyt pahoinvoivalta, eikä muutenkaan huonovointiselta höyryn ansiosta.

   Hän räpäytti silmiään ja kietoi toisen käteni ympärilleen, käpertyen kylkeeni. Tumma pää laskeutui olalleni lepäämään.

   ”Oletko kunnossa, Saramil?” toisella puolellani istuva Lendi tiedusteli.

   ”Hmm, olen. Höyry vain sekoitti aistini vähäksi aikaa”, silmänsä sulkenut mies vastasi vaimeasti.

   Vedin hänet tiiviimmin itseäni vasten ja nautin hänen tunnustaan ja mukautuvaisuudestaan.

*

Saramil:

Kathin vetäessä minut höyrysaunaan, voimakas tuoksuinen höyry täytti aistini raikkaalla ja makealla hajullaan. Vähään aikaan en kyennyt erottamaan mitään muita hajuja, enkä keskittymään kunnolla mihinkään muuhun.

   Huomasin Kathin istuttaneen minut penkille viereensä ja edelleen jokseenkin huumautuneena hapuilin hänen käsivartensa ympärilleni. Vähitellen kykenin jälleen erottelemaan hajuja toisistaan.

   Miten he kykenivät istumaan rauhassa paikoillaan ikään kuin höyry olisi ollut vain mietoa, eikä kaiken peittävää?

   Selvitin sekaisia ajatuksia. Tosiaan. Todennäköisesti se todella oli. Heille.

   Katselin ihmisen ihoa. Sen vihreys oli aina kiehtonut minua ja minusta oli hauska katsella kuinka se muuttui kellanvihreäksi lämmöstä. Viileässä se taas sai sinervän sävyn.

   Siinä missä muut punastuivat, hänen poskilleen kohoava lämmin kellanvihreä paljasti kiihtyneen verenkierron.

   Kun viimein siirryimme altaille, Kath pyysi meitä hetkeksi mukaansa pieneen, lämpimään ja poreilevaan altaaseen. Kieltäydyin lähes hajamielisenä, katseeni kiinnittyneenä suurempaan altaaseen, jossa muutamat ihmiset uivat.

   Oli kulunut ties kuinka kauan siitä, kun viimeksi olin päässyt veteen. Eihän tämäkään varmaan vetäisi vertoja merelle, mutta kaikkea ei kai voi saada.

   Saatuani selville altaan syvyyden sukelsin viileään veteen.

   Vaikka tämä ei ollut mitään verrattuna mereen, minua ei saisi täältä pois ihan heti.

*

Lisko:

Saramilin sukeltaessa sulavalla liikkeellä altaaseen, jäin uteliaana seuraamaan häntä altaan reunalle. Ei poreallas mihinkään karkaisi.

   Silmäkulmastani huomasin Lendin laskeutuvan altaaseen rauhallisesti.

   Tumma haltia näytti olevan oikeassa elementissään veden varassa. Hän pysyi pitkään pinnan alla ja totesin etten pystynyt pidättämään omaa hengitystäni edes puoliksi yhtä pitkään kuin hän.

   ”Tule veteen, Kath”, Saramil pyysi tultuaan jonkin ajan päästä kohdalleni.

   Pudistin päätäni. ”Osaan ainoastaan kellua”, vastasin.

   Siro mies näytti hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. ”Voisin opettaa sinut uimaan, jos tahdot”, hän ehdotti.

   Mietin asiaa hetken. Tarjous oli omalla tavallaan houkutteleva. Pääasiassa ehdottajasta johtuen.

   ”Ehkä joskus”, totesin viimein.

   Saramil nyökkäsi ja katseli minua hetken ennen kun sukelsi jälleen.

   Seurattuani häntä vielä jonkin aikaa lähdin porealtaaseen likoamaan.

   Mieleeni muistui siron miehen ilme hänen ihmetellessä mitä järkeä oli pukeutua uimaan mentäessä. Vaatteet kastuisivat kuitenkin. Sitten hän oli kuitannut asian ihmisten kummallisella siveyskäsityksellä ja vetänyt uimahousut jalkaansa.

   Hänen välitön suhtautumisensa alastomuuteen oli kiinnostava. Toisinaan minusta tuntui, että hän käytti vaatteita pääasissa kohteliaisuudesta ja välttyäkseen toisten valituksilta.

   Lähdön ajan tultua emme olleet saada pientä haltiaa lainkaan pois vedestä. Lopulta Lendi antoi periksi ja yksinkertaisesti kantoi siron haltian suihkutiloihin.

   Seurasin heitä hämmästyneenä. Vaalea haltia ei yleensä suostunut harjoittamaan minkäänlaisia hellyyden osoituksia – jos nyt toisen altaasta puoliväkisin kantamista saattoi sellaiseksi kutsua – yleisillä paikoilla. Viimeaikoina hänen suhtautumisensa oli lieventynyt hieman, paljolti Saramilin vaikutuksesta.

   Kuulin pienen haltian selittävän hiljaa jotain sindariksi. Häntä kantava pitkä mies vain pudisti päätään.

   Saramilin luonteva tapa vaihtaa kielestä toiseen, sai minut aina välillä ihmettelemään oliko hän siitä lainkaan tietoinen. Hän saattoi hyvin vaihtaa kieltä useasti peräkkäin sekaantumatta vähäänkään: aloittaen puhumalla japania minulle, siirtyen sitten englantiin, hypäten seuraavaksi ranskaan tai espanjaan, huomauttaen välillä jotain sindariksi Lendille ja palaten ongelmitta takaisin japaniin.

   Yleensä hän kuitenkin puhui englantia hieman vanhahtavalla nuotilla, jonka tiesin hänen omaksuneen Keski-Maasta tulleelta haltialta.

   Hämmästykseni kasvoi vain lisää, kun Saramil veti Lendin kanssaan suihkuun ja ryhtyi tyynesti pesemään pitkää haltiaa.

   Valtasin itselleni suihkun heidän vierestään ja katselin kiinnostuneena kuinka vaalea mies antoi vaiteliaana pestä itsensä.

   Oliko minun huomaamattani tapahtunut jotain?

   Minusta tuntui, ettei hän olisi sallinut minun koskettaa itseään niin julkisella paikalla. Se tietenkin saattoi johtua pitkälti siitä, että yhteiset suihkuhetkemme johtivat lähes poikkeuksetta rakasteluun.

   Tunsin ohimenevän hetken mustasukkaisuutta, mutta karkotin tunteen nopeasti, sillä tiesin ettei minulla ollut mitään syytä tuntea siten. Mustankipeyteni kohdistui pääasiassa siihen tietoon, että vaalea haltia ei antaisi minun koskettaa itseään julkisesti kuten nyt antoi Saramilin.

   Olin kyllä huomannut, ettei Lendiä vaivannut pienen haltian koskettelu. Aiemmin hän oli kuitenkin keskeyttänyt jossain välissä kosketusyhteyden, mutta viimeisimmän viikon aikana hän oli luopunut tavasta, jättäen päätöksen usein Saramilille.

   Suuni oli loksahtaa auki pitkän miehen ryhtyessä vastavuoroisesti pesemään kissamaista haltiaa.

   Mitä oikein oli tapahtunut?

*

Lendi:

”Emmekö voisi jäädä vielä vähäksi aikaa? Ihan vain hetkeksi?” olallani riippuva Saramil lähes aneli.

   Pudistin päätäni hieman huvittuneena. Hän todellakin näytti pitävän vedestä, eikä olisi mitä ilmeisimmin halunnut lähteä. Emme kuitenkaan voineet jäädä, sillä uimahalli menisi pian kiinni.

   ”Ensin he pitävät minut poissa vedestä yli kaksi vuotta ja olettavat minun sitten tyytyvän muutaman tunnin pulahdukseen”, kevyt haltia tuumi lähes itsekseen.

   Pudistin jälleen päätäni. ”Sinä voit tulla tänne usein takaisin. Südé varmaan myös ilahtuisi, jos kävisit hänen työpaikallaan, siinä pienessä uimahallissa lähellä vanhaa kommuunia”, kerroin hänelle.

   ”Niinkö?” Saramil sanoi, kuin suunnitellen majoittuvansa vakituisesti asumaan johonkin uimahalliin.

   Huvittuneena pudistin päätäni. Pieni haltia ja hänen ihastuksensa veteen...

*

Viikkoa myöhemmin...

Lisko:

Katselin huolestuneena Saramilia. Tumma haltia oli vieläkin liian laiha, vaikka hän söi yhtä hyvin ja monipuolisesti kuin ennenkin.

   Patistin hänet vaa’alle ja silmäni pyöristyivät hämmästyksestä. 40 kilogrammaa.

   Oliko puntarissa jotain vikaa?

   Testasin oman painoni.

   Vaaka oli aivan kunnossa.

   Mittasin uudelleen Saramilin painon. Sama.

   Rypistin otsaani.

   Miten hän saattoi painaa niin vähän? Ei hänestä päälle päin olisi uskonut, että hänellä oli yli kymmenen kiloa alipainoa. Sitä paitsi se olisi tarkoittanut sitä, että hänen painonsa olisi ollut kolmenkymmenen tienoilla Faemelin tuodessa hänet jälleen luoksemme.

*

Saramil:

Katselin otsaansa huolestuneesti rypistävää Kathia.

   Mistä hän oli niin huolestunut?

   ”Kath, mikä sinun on?” kysyin.

   Mies kohotti katseensa minuun.

   ”Sinä olet alipainoinen”, hän ilmoitti. Vaa’an näyttöä osoittaen hän jatkoi: ”Kaksikymmentä kiloa. Jokin ei nyt täsmää. Tiedän, että olet edelleen alipainoinen, mutta kaksikymmentä kiloa on liian paljon. Vika ei kuitenkaan ole vaa’assa.”

   Vilkaisin puntarin näyttämää lukua. ”Sinusta minun siis pitäisi painaa suunnilleen kuusikymmentä kiloa? Millä periaatteella?”

   Painoni ei koskaan ollut kiinnostanut minua. Kehoni kertoi, jos söin liikaa tai vääriä aineksia kuin mitä se tarvitsi. Vain kerran elämäni aikana olin jättänyt kehoni viestit huomiotta... Nyt se oli kuitenkin tyytyväinen.

   Kath taas ei.

   ”Luku on melko likimääräinen, viisikymmentäviisikin riittäisi. Sinä olet 159 senttimetriä pitkä, joten painoindeksisi mukaan sinun pitäisi painaa jotain 55 ja 63 kilon välillä.”

   Katselin häntä hetken.

   ”Kath, sinä punnitsit minut, kun teit aiemmin tutkimuksiasi. Valitit silloinkin alipainoisuutta. Kerroin sinulle, että ainakin Tarikairiksen haltiat ovat ihmisiä kevyempiä. Muistatko?”

   Puolisoni räpäytti silmiään. ”Ai niin.” Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi. ”Sinun täytyy kuitenkin lihoa viitisen kiloa.”

   ”Jos se tekee sinut onnelliseksi.” Huokaisin. ”Miten sinä kuvittelet minun lihovan?”

   Minä en taatusti ryhtyisi syömään yhtään enempää kuin nyt söin.

   ”Sinun täytyy ruveta liikkumaan kulkuneuvoilla, ja lakata juoksentelemasta ympäri Lontoota”, vihreäihoinen mies julisti.

   Tuijotin häntä. Ei kai hän ollut tosissaan? Miten hän...? Ai niin, niillä typerillä kulkuneuvoilla.

   ”Sinulle täytyy hankkia moottoripyörä”, Kath jatkoi.

   Arvatenkin hän oli miettinyt asiaa jo ennen kun punnitsi minut.

   Laskin mielessäni kymmeneen englanniksi. Hjeniksi. Japaniksi. Sindariksi. Ranskaksi. Suomeksi. Ei auta.

   Rajansa kaikella.

   ”Kath, minä en halua moottoripyörää. Saatko tungettua sen sievään päähäsi?” sanoin niin tyynesti kuin saatoin.

   Puolisoni räpäytti silmiään äänensävyni ja väitteeni johdosta. Minä vastustin häntä harvoin. Liian harvoin?

   Ei ollut reilua, että hän näytti niin syötävän suloiselta valmistautuessaan saarnaamaan minulle. Toisaalta, sain siitä yleensä jotain tekemistä saarnan ajaksi.

*

Lisko:

Saramilin äänensävy kertoi minulle hänen suuttuneen.

   Tavattuamme olin hienoisten ongelmien kautta oppinut tulkitsemaan hänen pehmeän äänensä tietyllä tavalla hiljenemisen uhkaavaksi. Se sai yleensä kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitäni. Haltian näennäinen tyyneys ei suinkaan parantanut asiaa.

   Tarkoitukseni ei suinkaan ollut ollut suututtaa häntä. Miten saisin Saramilin vakuuttuneeksi siitä, että moottoripyörän hankkiminen olisi hänen omaksi parhaakseen?

*

Lendi:

Palatessani huoneeseemme löysin Saramilin istumassa lattialla futonini edestä, jolla Lisko näytti nukkuvan.

   Pieni haltia oli nostanut jalkansa koukkuun ja nojasi leukaansa polviinsa, halaten jalkojaan. Hänen katseensa oli kiinnittynyt rauhallisesti nukkuvaan ihmiseen, jonka hän oli kaikesta päätellen peitellyt heidän rakasteltuaan.

   Huomasin Faemelin nukkuvan kerällä Liskon lantiolla peitteen päällä.

   Pudistin päätäni. Lohikäärmeellä oli tapana löytää itselleen mitä oudoimpia lepopaikkoja.

   ”Hän haluaa hankkia minulle moottoripyörän”, Saramil totesi vaimeasti, tuskin kuiskausta kovemmin.

   Siro haltia ei ollut vilkaissutkaan minua, vaan tuijotti edelleen kiinteästi puolisoamme.

   Rypistin kulmiani. ”Miksi?”

   Mihin Saramil olisi moottoripyörää tarvinnut? Hänhän kulki joka paikkaan kävellen tai juosten.

   Jonkin ajan kuluttua kyykistyin tumman haltian vierelle ja kosketin hänen olkaansa kevyesti.

   ”Hänen mielestään minun pitäisi lihoa jonkin verran. Hän päätti ratkaista asian hankkimalla minulle kulkuneuvon ja kieltämällä minua ’juoksentelemasta ympäri Lontoota’.”

   Mies ei kuulostanut kovin tyytyväiseltä Liskon ideaan. Ilmeisesti hän oli kuitenkin jo suostunut.

   Käänsin lempeästi kapeat kasvot puoleeni.

   ”Mikä hätänä, Saramil?”

   Harmaat silmät vastasivat katseeseeni tyyninä ja hänen koko kehonsa rentoutui lievästä jännityksestään.

   ”Ei mikään.”

   Yleensä iloisissa ja rauhallisissa silmissä oli kuitenkin surullinen katse. Minusta tuntui, ettei hänen sen hetkisellä olotilallaan ollut mitään tekemistä Liskon uusimman idean kanssa.

   ”Istu vierelleni, Lendi, ole kiltti.” Hiljainen pyyntö vahvisti epäilyni.

   Vaieten istahdin ja avasin sylini. Saramil otti tarjoukseni vastaan epäröimättä ja hautasi kasvonsa olkaani. Silitin mustia suortuvia, salliessani pienen haltian painautua lähemmäs.

   Suljin silmäni ja jatkoin käteni rauhallista liikettä.

   Siron miehen kääntäessä viimein kasvonsa sivuttain olkaani vasten, katsahdin häntä. Hämmästyin huomatessani yhden kyynelkarpalon juoksevan vapaasti kohti Saramilin leukaa.

   Pyyhkäsin kyyneleen pois kädelläni.

   Olin nähnyt hänen itkevän ainoastaan kerran, hänen veljensä Goretelin kutsuttua häntä kutsukristallilla.

   ”Kath elää niin lyhyen ajan”, haltia kuiskasi lähes kuulumattomasti. Hoikat käsivarret kiristivät otettaan ympärilläni. Ystäväni päästi pienen kauhistuneen äännähdyksen.

   Hän ei kai ollut tarkoittanut lausua ajatustaan ääneen.

   Todella. Miten en koskaan ollut tullut itse ajatelleeksi Liskon lyhyttä elinikää?

   ”Olen pahoillani”, Saramil mutisi olkaani vasten.

   Kiedoin käteni hänen ympärilleen yhtä aikaa suojelevasti ja lohtua hakien.

   Meillä olisi toisemme. Jonkin aikaa. Mikäli edes toinen meistä selviäisi Liskon kuolemasta.

   Suljin silmäni.

   Keski-Maan haltiat saattoivat kuolla sydänsuruun.

   En uskonut, että Saramil selviäsi, mikäli jäisi yksin. ”Cat” hänessä saattaisi selvitä. Tai sitten ei.

*

Lisko:

Heräsin raukeana ja tajusin nukahtaneeni – taas – Saramilin vierelle, haltian kuitenkin valvoessa.

   Kuinkahan kauan olin ollut unessa?

   Raotin silmiäni ja näin Lendin ja Saramilin istuvan sylikkäin lattialla. Tumma haltia oli haudannut kasvonsa pitkän miehen olkaa vasten, ja tämä oli kietonut kätensä suojelevasti pienen ystävänsä ympärille. Lendin silmät olivat suljetut, joten kumpikaan kaksikosta ei nähnyt minun heräävän.

   Rypistin otsaani uteliaana. Mikä oli saanut heidät hakeutumaan toistensa luo? Vaalea haltia harvoin suostui oma-aloitteisesti koskettamaan muita.

   Kohottauduin puolimakaavaan asentoon, pistäen samalla merkille lantiollani nukkuvan Faemelin.

   ”Kath. Toivottaisin sinulle huomenta, ellei ajankohta olisi siihen hieman myöhäinen”, Saramil sanoi, irrottautuen Lendin sylistä. Siro mies hymyili minulle rakastavasti, ja kuitenkin hänen ilmeessään oli surullinen pohjavire.

   Katsoin kaksikkoa kysyvästi. Tavallisesti huolettoman Saramilin alakuloisuus sai minut hetken aikaa epäilemään ystäväni hyvinvointia. Karkotin epäilyni. Mikä Saramilia vaivaisi?

   Ilmeettömästi Lendi vetäytyi kauemmas hoikasta miehestä.

   Tumma haltia katsahti vakavaa ystäväämme ja sipaisi hänen poskeaan. Sulavasti Saramil nousi ylös. Muutamalla askeleella hän astui futonin vierelle, kumartui suutelemaan minua ja asettui vierelleni, selkä rintaani vasten.

   Poimin suortuvan haltian mustia, silkkisiä hiuksia sormiini.

   Vilkaisin Lendiä – vaalea haltia istui edelleen lattialla – ja edessäni makaavaa Saramilia.

   ”Miksi...? Tai siis...” aloitin. Tunsin itseni typeräksi yrittäessäni muotoilla kysymystäni.

   Pitkä haltia katsoi minua kummastuneena.

    ”Haluatteko kertoa tuon äskeisen läheisyyskohtauksen syyn?” tiedustelin lopulta.

   Molemmat miehet pysyivät vaiti. He vaikuttivat vastahakoisilta sanomaan asiasta mitään.

   Huokaisin. ”Ei teidän tarvitse kertoa.”

   Saramil käänsi päätään minua kohden. ”Tulin vain ajatelleeksi erästä ikävää asiaa”, hän sanoi vaimeasti.

   Silitin hellästi tumman miehen hiuksia.

   Lendi hymyili meille, mutta hänkin vaikutti alakuloiselta.

   Viitoin häntä siirtymään lähemmäs. ”Istu futonin jalkopäähän”, ehdotin haltialle tämän silmäillessä kapeaa vuodetta.

   Olkiaan kohauttaen hän teki pyyntöni mukaan.

   ”Saramil, kauanko minä nukuin?” kysyin.

   ”Puolitoista tuntia”, siro haltia vastasi ja liikahti lähemmäs minua. ”Sinä olet lämmin, Kath.” Mies kehräsi puhuessaan.

   Ynähdin.

   Minua hämmästytti vieläkin, kuinka tarkasti hän pystyi määrittelemään ajan ilman mitään apuvälinettä.

   Siirsin huomioni Saramiliin, ja liu’utin sormiani hänen käsivarrellaan, jonka hänen hihaton paitansa jätti paljaaksi. Aivan kuin minua varten.

   Tumma mies katsahti minuun huvittuneena.

   ”Sinä taitat kohta niskasi”, totesin.

   Hän naurahti. ”Ainakin se tapahtuisi hyvän asian puolesta”, haltia vastasi kääntyen toiselle kyljelleen.

   Lendi yskäisi. Hän kuulosti vaivautuneelta.

   Virnistin vaalealla miehelle. Hänen ujoutensa oli suloista. Ja yleensä myös turhauttavaa.

   ”Lisko, minä pyydän”, hän sanoi hiljaa.

   ”Emmehän me tehneet vielä mitään”, Saramil sanoi silmiään pyörittäen.

   ”Te voisitti myös edes kerran jättää asian siten”, pitkä mies totesi ilmeettömänä.

   Kissamainen haltia purskahti nauruun ja olisi luultavasti tipahtanut kapealta futonilta, ellen minä olisi tarttunut häntä vyötäisiltä. No, ehkä se oli vain tekosyy, mutta... Miksi hukata mainio tilaisuus?

   ”Noudatammeko me Lendin pyyntöä?” kysyin hymyillen Saramililta, kun mies oli rauhoittunut hieman.

   ”Luulisin niin, ellei Lendi itse halua liittyä seuraamme”, hän vastasi silmät ilkikurisesti tuikkien.

   Katsoi vaaleaa haltiaa ja hän pudisti päätään.

   Huokaisin. No, yritys oli ainakin ollut hyvä.

   ”Minä lähden laittamaan ruokaa”, Saramil sanoi kääntäen kasvoni itseään kohden. Ja suuteli minua kiihkeästi.

   Ennen kun ehdin toipua, hän irrottautui ja asteli ovelle – yllättäen ”herännyt” Faemel mukanaan.

   Kiihottunut tilani sai minut lähdes voihkaisemaan pettymyksestä.

   Haltia vilkaisi meitä olkansa yli. ”Te varmaan osaatte viihdyttää toisianne reilun tunnin ajan”, siro mies totesi, jättäen minut ja Lendin kahden.

   Vaalea mies katseli hänen peräänsä tyrmistyneenä.

   Hymyilin itsekseni. Itseasiassa varsin ovela temppu Saramililta.

   Käännyin selälleni, nojaten edelleen kyynärvarsiini. Katselin typertynyttä haltiaa hetken ja huomautin kepeästi: ”Tiedätkö, olisi epäkohteliasta jättää tarjottu tilaisuus käyttämättä.”

   Lendi käänsi katseensa minuun. Pieni hymy kohosi leikittelemään hänen suupieliinsä. ”Olet oikeassa.”

7. luku

edellinen luku                                                                                                 seuraava luku