|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 2. > Ystäväni,
rakastettuni luku 1
2
3
4
5
6
7
8
9 |
|
6. luku Viikon kuluttua... Saramil: Kiertelin päämäärättömästi pitkin Lontoon katuja, kun silmiini sattui pieni ikkunaan kiinnitetty ilmoitus: ”Haetaan useita taistelutaitoja hallitsevaa henkilöä opettajaksi, väljät työajat, palkka sopimuksen mukaan.” Kulmani kohosi uteliaisuudesta. Katseltuani jonkin aikaa liikkeen julkisivua päätin antaa periksi kiinnostukselleni ja astuin sisään. Oveen asennetut tiu’ut helähtivät. Vastaanottotilan pöydällä istui vanha ihmismies, risti-istunnassa ja tyynesti paikoillaan. Mies oli sulkenut silmänsä, mutta hän oli tietoinen läsnäolostani. Odottaessani hänen avaavan silmänsä katselin häntä tutkivasti. Miehen kasvot toivat etäisesti mieleeni Kathin piirteet. Ehkä vanhuskin oli japanilainen. Iästään huolimatta mies oli selvästi hyväkuntoinen ja hänen olemuksestaan saatoin nähdä hänen hallitsevan kehonsa, taistelijan tavoin. Vanhan miehen silmät aukenivat. Hän silmäili minua tutkivasti, arvioiden. Valitettavasti hänen tummat silmänsä toivat Kathin mieleeni, enkä voinut estää ylähuultani värähtämästä. ”Minkä lajin koulutusta haet?” matala ääni kysyi. Olin hieman yllättynyt miehen äänestä, yleensä vanhojen ihmisten äänet muuttuivat ohuiksi ja valittaviksi. ”Ikkunassa ollut ilmoitus opettajan paikasta herätti uteliaisuuteni”, vastasin vaimeasti. Mies näytti tyytyväiseltä, kun en korottanut ääntäni. Ei hänkään ollut puhunut normaalia kovemmalla äänellä, joten oli luonnollista olettaa hänen kuulevan aivan hyvin. ”Ainakin olet kärsivällinen”, hän tuumi. Kohautin harteitani. ”Mitä taistelulajeja hallitset?” ”En osaa nimetä niitä. Isäni opetti minulle niin aseellisia taistelutapoja kuin aseettomiakin”, kerroin. Mies oli hetken hiljaa. ”Tule mukaani, niin saat näyttää mitä osaat.” Nyökkäsin ja odotin, kun hän laskeutui alas istumapaikaltaan. ”Näytähän sitten kuinka käyttelet katanaasi”, hän kehotti, astuttuamme harjoitussalin puolelle. ”Yksin vai tuletko vastustajakseni?” ”Entä jos katselen hetken ja liityn sitten seuraasi?” Kumarsin kevyesti. ”Silloin etu on sinun puolellasi.” Hän kumarsi hyväksyvästi. Laskin jouseni ja nuoliviineni kassini kanssa seinän viereen. Riisuttuani kenkäni astelin keskelle harjoitussalia ja seisahduin paikoilleni. Suljin silmäni, kerraten mielessäni koko salin. Avasin silmäni, vedin katanani esille ja ryhdyin punomaan monimutkaisia sarjoja. Tanssiessani miekkani kanssa pidin koko ajan vaistomaisesti silmällä vanhaa miestä, joka tarkkaili liikkeitäni. Hän arvioi lihasteni työskentelyä, aseenkäsittelyäni ja tekniikkaani. Hänellä olisi varsin suuri etu minuun nähden, päättäessään viimein liittyä taisteluun. * Kenjirou: Katselin kiinnostuneena taitavasti katanaansa käsittelevää haltiamiestä. Hän oli sirorakenteinen, ehkä hieman liian laiha, mutta hallitsi jokaisen kehonsa lihaksen. Hänen sanansa, ettei hän osannut nimetä osaamiaan aselajeja jäivät soimaan mieleeni. Hän ei vaikuttanut typerältä tai oppimattomalta, eikä hänen sulava, kiihkeä rytminen miekkatanssinsa viitannut myöskään hänen taitamattomuuteensa. Mistä sitten oli kyse? Haltia oli nuori, vaikka en osannutkaan sanoa oliko hän yli kahdenkymmenen vai ei. Olin yllättynyt iloisesti niin hänen kärsivällisyydestään kuin tarkkanäköisyydestäänkin. Länsimaisten kulttuurien alentuvuus ikääni kohden puuttui myös täysin hänen käytöksestään. Rypistin kulmiani. Haltian kasvoilla oli käynyt tuskainen ilme, kun olin avannut silmäni. Ilme oli tuonut mieleeni sähisevän kissan. Ryhtyessäni viimein hänen vastustajakseen, huomasin hänen tulkitsevan kokeneesti liikkeitäni ja määrittelevän sekä taktiikkaani että tekniikkaani. Hän ei tehnyt samaa virhettä kuin useimmat: hän ei olettanut korkean ikäni estävän minua, vaan otti minut varuillaan vastaan yhden vertaisena. Kiinnostavaa. Haltia oli nopea ja notkea. Hän ei käyttänyt voimaansa vaan ketteryyttään. Yleensä hänen ikäisensä hyödynsivät voimaa ennen älyä tai taitoa. Nuori mies omaksui nopeasti joitakin palasia taistelutyylistäni ja heitti niitä silloin tällöin minua vastaan, toisinaan runsaastikin improvisoiden. Suistettuani hänen toisen jalkansa tasapainosta, hän kaatui kierähtäen kuitenkin saman tien jaloilleen ja laski katanansa antautumisen merkiksi. Sitten hän kumarsi kevyesti, osoittaen sydämellisen arvonantonsa. Harmaat silmät tuikkivat huvittuneisuutta ja... En oikein osannut määritellä mitä muuta. Lämpöä, taistelukiihkoa vai jotain täysin muuta? ”On jo aikaa, kun viimeksi todella taistelin”, haltia totesi tyynesti sujuvalla japaninkiellä. Näin hänen ilmeikkäistä kasvoistaan hänen kertovan tosiseikan ja osoittavan sanoillaan kunnioitusta taitojani kohtaan. Nyökkäsin. ”Olen Kenjirou ja jos hallitset muita lajeja puoliksikaan yhtä hyvin, voin sanoa jo nyt, että paikka on sinun, mikäli sen haluat.” ”Minua kutsutaan Saramiliksi. Oletan, että aiot koetella minua”, hän vastasi. Nyökkäsin jälleen. ”Voisit näyttää seuraavaksi kuinka hallitset jousesi.” * Lendi: Saramil asteli suoraan luokseni palattuaan uudelle kommuunille ja kietoi mutkattomasti kätensä vyötäisilleni, laskien päänsä uupumusta kuvastavalla eleellä olkaani vasten. Oli myöhäinen iltapäivä ja pieni haltia
oli lähtenyt aamulla kaupungille. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä
hän oli koko päivän tehnyt. ”Minä en jaksa kohta enää”, ystäväni
mutisi sindariksi. Ymmärsin hänen tarkoittavan muutakin kuin fyysistä
väsymystä. Rypistin kulmiani. Saramil ei mutissut koskaan. Eikä hän ollut ilmeisesti huomannut Liskoa, joka oli istunut futonillani japaninkielistä kirjaa lukien. ”Saramil”, sanoin vaimeasti. ”Hmm?” ”Sinun ja Liskon pitäisi keskustella.” ”Mistä muka?” hän hämmästeli unen
rajamailla ja haukotteli unisesti. ”Hmm, palataan asiaan, kun herään”, haltia
lisäsi, juuri ennen kuin nukahti seisaalleen. Nostin hänet huokaisten syliini ja laskin
pienen kehon varovasti matalalle vuoteelleni, jolta puolisoni oli juuri
noussut. ”Jos hän oli noin väsynyt, miksi hän tuli
lainkaan luoksesi?” vihreäihoinen mies ihmetteli, katsellen huolestuneena
nukkuvaa haltiaa. Pudistin päätäni. En ollut täysin varma.
”Suurin osa Saramilin väsymyksestä on henkistä”, sanoin vaimeasti. Kissamainen haltia käpertyi pienelle
kerällä vetäen jalkansa koukkuun rintaansa vasten. Futonin kapeus ei
haitannut häntä vähäänkään. Ystävääni katsellen totesin puolisolleni:
”Et ilmeisesti ole vieläkään keskustellut hänen kanssaan.” Silmäkulmastani huomasin Liskon näyttävän
kiusaantuneelta. Huokaisin syvään. Asiat joita hänen olisi
pitänyt harkita pitkään ja huolellisesti, hän teki huolettomasti ja lyhyellä
harkinnalla. Sitten hän vatvoi pitkään ja mihinkään ratkaisuun päätymättä
asioita, jotka olisivat vaatineet pikaista toimintaa. Ihmiset! Saramil liikahti levottomasti,
osoittamatta kuitenkaan heräämisen merkkejä. Istahdin futonin laidalle ja kosketin lempeästi
hänen olkaansa. Kokemuksesta tiesin läheisyyteni rauhoittavan häntä. ”Onko hän kunnossa?” Vilkaisin lattialle polvistunutta
ihmistä. ”Hänen ruumiinsa voi hyvin.” Lisko rypisti otsaansa. ”Mutta?” Pitikö minun todella takoa se hänen päähänsä? Harkitsin hetken miehen ravistelemista,
mutta hylkäsin ajatuksen – useastakin syystä. Päätin kuitenkin hyödyntää
idean pohjimmaista tarkoitusta. ”Saramilin henkiset voimavarat alkavat
olla lopussa.” Pienen tauon jälkeen jatkoin: ”Lisko, teidän täytyy puhua.
Ellet sinä sitten halua hänen romahtavan.” Mustat silmät tuijottivat minua
rävähtämättä. Näin sanojeni satuttaneen häntä, mutta minun täytyi saada hänet
ymmärtämään. Pieni ystävämme ei todellakaan ollut kovin kaukana murtumisesta. * Saramil: Herätessäni Lendin ja
Kathin hajut tunkeutuivat tajuntaani. Silmiäni avaamatta tiesin pitkän
haltian istuvan futonin laidalla ja ihmismiehen seisovan kauempana. Ehkä
ikkunan vieressä. Toivoin, ettei hän ollut ollut paikalla
kun saavuin. Epäilin kuitenkin, ettei kohtalo, tai mikä tällaisiin asioihin
sitten vaikuttikin, ollut puolellani. Oikeastaan olin melko varma siitä, että
Kath oli nähnyt koko kohtauksen – jos seisaalleen ystävän syleilyyn
nukahtamista nyt sellaiseksi voi kutsua. Minun varmaan pitäisi lopettaa sen
kaltaiset elkeet, tai olisin pian pahemmassa kuin pulassa. Lendi kosketti käsivarttani kevyesti. Huokaisten kevyesti avasin silmäni.
Vaalea mies katseli minua tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän ei vaikuttanut
vihaiselta, mutta olin aistivinani jonkin asteista ärtymystä. Hiljaa
mielessäni toivoin, ettei hänen ärtymyksensä kohdistunut minuun. Juuri nyt en
jaksaisi käsitellä sitä – millään tasolla. Muistelin Lendin maininneen jotain
puhumisesta ennen kun nukahdin. En saanut millään mieleeni keitä hän oli
tarkoittanut, tai mihin asia liittyi. Nousin istumaan. Olisin jäänyt oikein
mielelläni kerälle käpertyneenä ystäväni futonille. Se ei kuitenkaan olisi
mahdollista. Kath todella seisoi ikkunan edessä, kuten
olin arvellutkin. Miksi minusta tuntui, että minä olin jo
pulassa? ”Saramil”, Lendi aloitti. ”Sinun ja
Liskon täytyy puhua.” Kohotin kulmaani. ”Mistä?” Olin melko
varma, etten oikeastaan halunnut tietää. ”Suhteestamme”, ikkunasta ulos tuijottava
Kath vastasi vaimeasti. Siitä, kun minä yritin pysyä tarpeeksi
kaukana ollakseni vain ystävä ja samalla tarpeeksi lähellä voidakseni nauttia
hänen seurastaan ja poimia jokaisen murun, jonka näin putoavan? Vai siitä,
kun lähdin hänen luotaan kahdesti? Mistä ”suhteesta”? Ensimmäinen reaktioni oli murista
hänelle, toinen taas poistua paikalta mahdollisimman nopeasti. En toteuttanut
kumpaakaan ja pysyin vaiti. Minä olin jo muutenkin tarpeeksi syvällä. En kylläkään ymmärtänyt mitä hyötyä tai
iloa keskustelustamme olisi kenellekään. Minä rakastin Kathia. Hän ei ollut
minun saatavillani, enkä veisi häntä Lendiltä – oli se sitten mahdollista tai
ei. Piste. Mutta jos he arvelivat, että meidän täytyisi puhua, niin puhutaan
sitten. Ei sillä oikeastaan ollut merkitystä. Nojauduin seinää vasten ja vedin polvet koukkuun rintaani
vasten, kietoen käsivarret jalkojeni ympärille. Tämä, luultavasti, kestäisi
kauan. Kyllä, minä olin ehdottomasti pahemmassa
kuin pulassa. Todella hienoa. ”Puhutaan sitten”, totesin ilmeettömästi,
kun kukaan muukaan ei tuntunut aikovan sanoa mitään. En uskonut haluavani viivyttää tätä
yhtään pidempään kuin oli ehdottomasti pakko. Rajansa kaikella. Pohdin tyynesti työntäisikö Kath minut
nyt kokonaan pois. * Lisko: Säpsähdin Saramilin ilmeetöntä
ääntä. Käännyin katsomaan häntä. Siro haltia istui Lendin futonilla
jalkojaan halaten. Hänen tarkkaavaiset silmänsä tutkivat minua. Oli kamalaa nähdä hänen sulkeutuvan
siten. Haltia istui paikoillaan hievahtamatta,
kaikki lämpö suljettuna jonnekin hänen sisäänsä. Ilmeettömänä. Kuin odottaisi
kidutuksen loppuvan pian. Suljin silmäni tuskaisena. Kun avasin ne jälleen huomasin oudon
tyyneyden laskeutuneen Saramilin ylle. Mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa? Katsahdin Lendiä, pyytäen ystävältäni
apua, mutta pitkä haltia pudisti päätään. ”Saramil”, aloitin haparoiden. ”Amber
arveli sinun tuntevan itsesi ylimääräiseksi minun ja Lendin suhteessa.” Inhosin tämän kaltaisia keskusteluja. ”Minähän olen”, tumma haltia vastasi
tyynesti. Pudistin päätäni tarmokkaasti. ”Et sinä
ole ylimääräinen. Sinä olet meidän ystävämme, ja...” ääneni vaipui
kuulumattomiin. Ja mitä? Ainoa mitä mieleeni tuli, oli
”minä rakastan sinua”. Rypistin otsaani. Rakastinko minä
Saramilia? Kuten ystävää ainakin, mutta entä kuten
rakastettua? Siro haltia naurahti lyhyesti. ”Sitä minä
tarkoitinkin.” Katsoin häntä epäuskoisena. Mies oli
käsittänyt tarkoitukseni väärin. ”En minä tuota tarkoittanut”, puuskahdin.
”Sinä et ole ylimääräinen.” Rakastinko minä häntä? Ainakin minusta tuntui siltä. Ja siispä voisin myöntääkin sen, myös
hänelle? Vedin syvään henkeä. ”Minä rakastan sinua, Saramil”, sanoin vaimeasti. Lendi saisi kärsiä, jos asia häntä vaivaisi. Hänhän se oli meidät – enemmän tai vähemmän hienovaraisesti – pakottanut puhumaan keskenämme. Saramil nojasi otsansa polviinsa ja
tiukensi otettaan jaloistaan. ”Kath, otatko sinä Lendiä ollenkaan huomioon?”
hänen äänensä oli ilmeetön. Siirsin katsettani haltiasta toiseen.
Pieni haltia oli oikeassa, tavallaan. ”Älä ajattele sitä. Nyt sinä tiedät, että
me... että minä en halua karkoittaa sinua pois”, selitin turhautuneesti. En edes halunnut ajatella, mitä Lendi
sanoisi, kun jäisimme kahden. Saramil kohotti päänsä ja tuijotti minua
vihaisesti. ”Miten paljon minä sinua rakastankin, Kath, niin en aio rikkoa
teidän välejänne. Mistään syystä.” Se oli ensimmäinen kerta, kun hän sanoi
rakastavansa minua. Olinhan minä tiennyt sen muutenkin, sillä aulis haltia ei
ollut peitellyt tunteitaan. Kuitenkin... Kuulla hänen myöntävän rakkautensa
vihaisena vihlaisi minua syvältä. Kävelin Saramilin luo. ”En minä
ehdottanutkaan, että me pettäisimme Lendiä.” Ajatus kyllä oli omalla tavallaan
hyvinkin houkutteleva. Vedin syvään henkeä. ”Minä tarvitsen hetken yksinäisyyttä”, totesin ilmeettömästi ja kävelin ulos huoneesta. Hienoa. Mitä minä nyt tekisin? * Lendi: Kun Lisko myönsi
rakastavansa Saramilia, melkein huokaisin helpotuksesta. Vihdoin asiat
alkaisivat mennä oikeaan suuntaan. Saramilin ilmoittaessa, ettei hän tulisi
minun ja puolisoni väliin, huomasin arvioineeni tilanteen kuitenkin
hätiköidysti. Välimme eivät ratkeaisi aivan vielä. Ja entä minä itse? Voisinko mahdollisesti
jakaa puolisoni ystäväni kanssa? Olin ajatellut asiaa usein, ja mitä
enemmän pyörittelin sitä mielessäni, sitä mahdollisemmalta se tuntui. Jotkut
Keski-Maan ihmiskansoistakin olivat ongelmitta moniavioisia... Enkä minä
tuntenut olevani mustasukkainen Saramilille. Epäilin pystyväni siis jakamaan
puolisoni melko ongelmitta. Mutta pohdintani olivat vain teoriaa. En
tiennyt, kuinka käyttäytyisin todellisuudessa. Lisko käveli ulos huoneesta ja minusta
hän näytti sekä kärsivältä että epätietoiselta. Nousin ja otin askeleen ovea kohden,
mutta pysähdyin. Ihminen oli selkeästi ilmoittanut haluavansa olla yksin. Katsoin Saramilia. Hän näytti niin
sulkeutuneelta ja samalla myös väsyneeltä istuessaan vuoteellani. Oliko puhuminen sittenkään ollut
viisasta? Joka tapauksessa minun ja Liskon täytyisi
keskustella. ”Minä lähden hänen peräänsä”, totesin
haltialle, nyökäten päälläni oven suuntaan. Ystäväni nyökkäsi ilmeettömästi ja
käpertyi jälleen silmänsä sulkien kerälle futonilla. Kaikesta huolimatta hän
nukahti lähes heti. Kiirehdin puolisoni jälkeen. Hän nojasi
Saramilin huoneen ovenkarmiin. Kosketin miehen olkapäätä. ”Lisko.” Hän
käänsi katseensa minuun. Pidin lyhyen tauon. ”Haluan vain sinun tietävän,
että minkä valinnan ikinä teetkin, minä en ole vihainen sinulle”, sanoin
hiljaa ja katselin hänen mustiin silmiinsä. Silmiin, joissa olin nähnyt
rakkautta minua ja Saramilia kohtaan ja tuskaa sen aiheuttaman ristiriidan
vuoksi. Nyt oli minun vuoroni tunnustaa jotakin,
pitkällisen jahkailun jälkeen. ”Oletan, etten olisi mustasukkainen, jos
jakaisin sinut Saramilin kanssa”, totesin. Liskon ilme muuttui epäuskoiseksi. ”Sinä
et ole tosissasi, Lendi. Sinä sanot noin, vain koska... En minä tiedä!”,
vihreäihoinen mies väitti otsaansa rypistäen. Vedin hänet syliini. ”Kyllä, Kath, minä
olen tosissani.” En epäröinyt sitä sanoessani. ”Mutta sinähän olit suorastaan sairas
mustasukkaisuudesta, kun Charles oli vielä dannani”, Lisko intti.
Suurin epäilys oli kuitenkin kadonnut hänen äänestään. ”Minä varmaan uneksin”, puolisoni
kuiskasi hetken kuluttua hiljaa, kietoen kätensä ympärilleni. * Lisko: Nojauduin Lendin rintakehää vasten. Mies halasi minua hellästi, ja minä tunsin oloni huojentuneeksi. ”Meidän täytyy kertoa Saramilille sinun
päätöksestäsi”, sanoin vaimeasti. En tiennyt kuinka ystävämme suhtautuisi
asiaan. Hän saattaisi hylätä sen, vedoten edelleen suhteen rikkomiseen, tai
hyväksyä asian ilomielin. Tai reagoida jollain ennalta arvaamattomalla
tavalla. ”Saramil nukkuu”, Lendi vastasi. Kohotin katseeni vaalean haltian
kasvoihin. ”Nukkuu?” Mies nyökkäsi. ”Hän oli väsynyt”, haltia
selitti. ”Me odotamme, kunnes hän herää”, päätin.
Oletin Lendin päätyneen samaan tulokseen, sillä hän ei väittänyt vastaan. Seisoimme käytävällä hetken vain
toisiamme halaten, kunnes Liselle saapui luoksemme. ”Te ootte helvetin sairaita”, nainen
ilmaisi kantansa. Irrottauduin pitkän miehen syleilystä ja
katsoin espanjatarta halveksien. En juuri nyt halunnut riidellä Lisellen
kanssa. Tartuin Lendiä omistavasti kädestä.
”Tule, siirrytään sinun huoneeseesi, niin meidän ei tarvitse sietää tuota”,
sanoin. Lendi katsahti minua varoittavasti, mutta
seurasi perässäni, kun lähdin johdattamaan häntä pois naisen näköpiiristä. Lendin huoneessa varoimme herättämästä
nukkuvaa haltiaa, vaikka epäilinkin ettei hän heräisi kovin helposti –
kommuunilla ei nimittäin ollut kovin hiljaista. Lendi poimi Walilta lainatun
Sormusten Herran käsiinsä ja keskittyi lukemaan sitä. Minä istuuduin Saramilin eteen lattialle.
Haltia oli kaunis nukkuesaan. Kuinkahan hän suhtautuisi Lendin
ilmoitukseen minun mahdollisesta ”jakamisestani”? Minun tulevaisuuteni
näyttäisi erittäin kiinnostavalta, jos tumma haltia suostuisi tuumaan. Irvistin hengessä Hiroyuki-isälleni.
Pitäköön hän zen-filosofisen ajatuksensa: ”Vähemmän on enemmän.” Minä
aikoisin nauttia ”enemmästäni”, jos se vain olisi mahdollista... Saramilin avatessa silmänsä tajusin,
etten tiennyt kuinka kauan olin häntä katsellut. Hymyilin hänelle. Siro mies katsoi minua vaiti ja nousi
istumaan. Katsahdin Lendiä. ”Haluatko sinä puhua?” Vaalea haltia kohautti olkiaan.
”Harkitsin ajatusta, että sinusta tulisi Liskon toinen puoliso, enkä nähnyt
siinä mitään vikaa. Liskolle asia sopii varsin mainiosti”, hän selitti. Saramil katsoi Lendiä, siirsi katseensa
minuun ja taas takaisin haltiaan. Hymyilin tummalle miehelle
jännittyneesti. En muistanut, milloin olisin ollut yhtä
hermostunut jostakin. ”Siis mitä?” Saramil sai sanottua lopulta
– hänelle erittäin harvinaisen töksähtävästi. ”Polygamiaa, moniavioisuutta”, minä
selvensin hänelle. Haltia kohotti kulmaansa. ”Aivan. Pyydän
kyllä, kun toivon sinun sekoittavan minua lisää.” Huokaisin. ”Mitä mieltä sinä olet
ehdotuksesta? Lendi väitti, ettei olisi mustasukkainen, mikä tuotti minulle
lieviä uskomisvaikeuksia”, esitin, edelleen hermostuneena. Hienoa. Seuraavaksi alkaisin kai
pureskella kynsiäni, tai väännellä jotain käsissäni. ”Jos tarvitset aikaa vastauksen
harkintaan, niin mieti rauhassa. Tällaista päätöstä ei pitäisikään tehdä hetken
mielijohteesta”, Lendi sanoi lempeästi. Lämmin hymy kohosi Saramilin kasvoille.
”En minä tarvitse miettimisaikaa. Minun täytyy kuitenkin varoittaa, ettette
pääse minusta helpolla eroon.” Siirryin hänen viereensä futonille.
”Miksi minä haluaisin sinusta eroon, Saramil?” kysyin helpottuneena. Mies kohautti harteitaan virnistäen. Minä suutelin hänen huuliaan innokkaasti,
kissamaisen haltian vastatessa suudelmaan auliisti. Olin kaivannut Saramilia kauan, sitä itse
tiedostamatta. Lendi palautti meidät takaisin
todellisuuteen muutamalla ei-aivan-niin-vaimealla rykäisyllä. Käännyin katsomaan vaaleaa miestä. ”Sinun
olisi parasta tottua meihin, sillä Saramil saa luvan tulla takaisin tämän
huoneen vakioasukkaaksi. Minä nimittäin en aio juosta sinun ja hänen
huoneensa väliä jatkuvasti”, varoitin häntä vakavana. Tumma haltia purskahti hallitsemattomaan
nauruun ja Lendikin hymyili. Kiedoin toisen käsivarteni siron miehen
ympärille ja hymyilin itsekin. ”Miksi pitää häntä odottamassa?” Saramil
tiedusteli ilkikurisesti, rauhoituttuaan. Vastasin haltialle suutelemalla häntä
uudelleen. Lendin olisi paras tottua meihin
nopeasti. * Saramil: Lendin palatessa
suihkusta ja lähtiessä syömään aamiaistaan, päätin nousta yhä nukkuvan Kathin
vierestä. Oikeastaan alta, sillä vihreäihoinen mies oli nukkunut koko yön
käytännössä katsoen päälläni. Hänen toinen jalkansa oli vanginnut minut
aloilleni ja käsivarsi oli kiertynyt tiukasti ympärilleni. Kuin estääkseen
minua pakenemasta. Ikään kuin minulla olisi sen kaltaisia aikomuksia. Kiemurrellessani vapaaksi hänen
omistavasta syleilystään, mietin Lendin edellisenä päivänä häneen liittämää
termiä ”puoliso”. Pitkä haltia oli oikeassa, sana kuvasi
parhaiten sen mitä Kath oli meille molemmille. Pukeutuessani muistin Kenjiroun.
Japanilainen vanha mies oli palkannut minut eksoottisten taistelulajien
opettajaksi – niin kuin hän asian oli ilmaissut – ja minä olin kysynyt
haluaisiko hän toisenkin opettajan. Kenjirou oli käskenyt minun toimittaa
Lendi hänen puheilleen, mikäli haltia itse olisi vähääkään kiinnostunut
paikasta. Tassuttelin hiljaa ulos huoneesta ja
suljin oven. Saatoin haistaa Kathin tuoksun ihollani
yhtä hyvin kuin jos hän olisi edelleen ollut kietoutuneena ympärilleni. Ellen
kävisi suihkussa, en pystyisi keskittymään kunnolla koko päivänä. Vaikka
tuskin sillä olisi mitään väliä. Oli lauantai, eikä puolisollamme ollut
töitä. Jostain syystä en uskonut hänen päästävän meitä kumpaakaan yhtään
minnekään – Lendin aamulenkkiä lukuun ottamatta. Vaalea haltia istui keittiön pöydän ääressä, selin minuun. Hmm, hän tuskin pitäisi erityisemmin
siitä, mitä minulla oli mielessäni, mutta... No, ehkä minä voisin hieman
armahtaa häntä... Olihan hän ojentanut minulle
mahdollisuuden, josta en ollut uskaltanut edes uneksia. * Lendi: Söin aamiaistani
keittiössä, kun kuulin Saramilin tulevan taakseni. Toivotin hänelle hyvät huomenet,
katsomatta kuitenkaan mieheen. Tunsin oloni hieman vaivautuneeksi. Saramilin
ja Liskon eilisiltainen rakastelu oli ollut liikaa minulle, vaikka olinkin
poistunut paikalta silloin, kun heillä oli vielä ollut vaatteet yllään.
Olin kuitenkin huomannut, etten tuntenut mustasukkaisuutta tumman
haltian vuoksi. Olin jopa onnellinen hänen puolestaan. Pieni haltia sipaisi leukapieltäni, laski
sitten kyynärvartensa hartioilleni ja nojautui keveästi selkääni vasten. ”Huomenta, Lendi”, mies sanoi pehmeästi. Saatoin haistaa hänessä Liskon. Heidän
ominaishajujensa mieto yhdistelmä oli omalla tavallaan jopa miellyttävä. ”Oletko sinä koskaan opettanut
jousiammuntaa?” Saramil tiedusteli. ”En. Miksi kysyt?” ”Tutustuin erääseen vanhaan mieheen,
Kenjirouhun, joka palkkasi minut opettamaan miekkailua. Kerroin hänelle sinun
jousenkäsittelytaidostasi, ja hän olisi kiinnostunut saamaan sinutkin
palkkalistoilleen”, ystäväni selitti. ”Olisin maininnut asiasta jo eilen,
mutta, hmm, unohdin.”
Pudistin päätäni hymyillen. Liskolla oli tapana saada minutkin
unohtelemaan asioita. Siirsin ajatukseni puolisostani Saramilin
ehdotukseen. Ei kuulostanut pahalta opettaa muille jousiammuntaa työkseen.
Oikeastaan se kuulosti paremmalta kuin yksikään työtehtävä, joita olin täällä
toimittanut. ”Kyllä minä voin ainakin kokeilla”,
myönnyin hetken mietinnän jälkeen. ”Minä olen lähdössä Kenjiroun luokse
seuraavan kerran maanantaina. Olisitko sinäkin tulossa silloin?” ”Mieluusti”, vastasin. Tämä ihmisvanhus kuulosti tutustumisen
arvoiselta henkilöltä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Saramil
kosketti poskeani lempeästi. ”Olethan sinä kunnossa?” ”Voin mainiosti, joten älä huoli”,
vakuuttelin hänelle ja siirsin samalla haltian kädet pois hartioiltani.
Läheisyyskiintiöni alkoi olla vähäksi aikaa täynnä. ”Oletko sinä lähdössä lenkillesi?” mies
tiedusteli hakiessaan ruokaa itselleen, asettuen sitten istumaan pöydälle –
tapansa mukaan. ”Olen minä lähdössä”, vastasin. Olisin
halunnut moittia pientä ystävääni hänen istumapaikan valinnastaan, mutta
hillitsin itseni. Tuskin moitteistani olisi mitään hyötyä. Ei Lisko ainakaan ollut onnistunut
vieroittamaan haltiaa tavastaan. Saramil oli lisäksi todennut, että hän se
keittiön yleensäkin siivosi. Toinen vaihtoehto olisi ollut lattiataso, ja se
oli kiehtonut ihmistä vieläkin vähemmän, joten hän oli antanut asian olla. Söimme hiljaisuuden vallitessa. Kukaan
kommuunin muista asukkaista ei ollut näin aikaisin hereillä, joten
hiljaisuutemme oli todellakin hiljaisuutta, eikä vain puhumattomuutta
välillämme. * Lisko: Heräsin raukeana ja
hapuilin Saramilia vierestäni, vain todetakseni miehen lähteneen jonnekin.
Eikä Lendiäkään näkynyt missään. En edes viitsinyt katsoa kelloa, sillä
tajusin kaksikon lähteneen aamuiselle lenkilleen. Jäin loikoilemaan futonilleni. Minulla ei
ollut mitään kiirettä. Toisaalta, jos haluaisin käydä suihkussa
ilman, että puolet kommuunin asukkaista jonottaisi vuoroaan oven takana,
voisin pikapuoliin alkaa harkita kylpemistä. Suljin silmäni. Tai ehkä odottaisin
haltioiden paluuseen ja suostuttelisin ainakin toisen heistä mukaani
suihkuun. Olisi kiintoisaa saada kummatkin kylpemään kanssani, mutta epäilin
Lendin vastustavan ajatusta. Vaalea mies oli vieläkin yliherkkä julkisille
kiintymyksen osoituksille. Etsin Lendillä kesken olevan Tarun
sormusten herrasta ja aloin laiskasti selailla sitä. Kuulin ulko-oven käyvän ja pian haltiani
astelivat huoneeseen. Huomasin pienen haltian alkavan näyttää
yhtä energiseltä kuin aiemmin. Hän ei aivan vielä yltänyt normaaliin tasoonsa
– jolla olisi mainiosti pitänyt yllä pientä kylää muutaman viikon – mutta ei
jäänyt kovin kauaksi jälkeenkään. Hymyilin heille raukeasti. ”Hyvää huomenta, Kath”, Saramil toivotti,
Lendin nyökätessä ääneti. ”Ajattelin lähteä suihkuun”, sanoin kuin
ohimennen. Tumma haltia otti kirjan minulta. ”Ota
Lendi mukaasi, hän tarvitsee suihkua”, mies ehdotti kohottaen ylähuultaan
kuin jostain pahasta hajusta – harmaiden silmien tuike kuitenkin kertoi
minulle varsin selvästi, ettei kyse ollut vain vaalean haltian likaisuudesta
– ja asettui pitkän miehen futonille. ”Saramil”, puheena ollut mies puuskahti. ”Ymmh?” siro haltia äännähti kirjaan
uppoutuneena, ja nosti sitten katseensa. ”Voin minä tietysti tulla
mukaankin”, hän ehdotti kulmaansa kohottaen. Lendi tuijotti Saramilia hetken
tyrmistyneenä. Minä keräilin sillä aikaa tarvittavat tavarat
mukaani. ”No niin, menkäähän siitä jo”,
kissamainen haltia hätisteli meitä, tehostaen sanojaan käden heilautuksilla.
”Hus, hus.” Tartuin vaaleaa miestä kädestä ja talutin
hänet kylpyhuoneeseen. Kuinkahan opettaisin haltian olemaan
vierastamatta rakastelua Saramilin läsnäollessa? * Saramil: Yritin keskittyä normaalistikin haukotuttavaan kohtaan hobittien matkasta, Walin Taru sormusten herrasta –kirjassa, varsin heikoin tuloksin ja annoin lopulta periksi. Olin lukenut kirjan jo kertaalleen ja muistin mainiosti sen tapahtumat. Sitä paitsi oli paljon kiinnostavampaa kuunnella kylpyhuoneesta kantautuvia ääniä, joista suurin osa tosin hukkui vedenkohinaan. Hmm, Lendiä häiritsi minun paikallaoloni... Olisin kuitenkin kuvitellut hänen tietävän, että kuulin mainiosti heidän rakastelunsa. Varsinkin, kun kaikki muut paitsi Varpu nukkuivat vielä, eivätkä heräisi ennen kahtatoista, jos silloinkaan. Vilkas mielikuvitukseni päätti kuvittaa kuulemani äänet – se ei ollut edes kovin vaativa tehtävä. Siinä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta mielikuvien kiihottavuus olikin sitten toinen juttu. En kuitenkaan voisi liittyä heidän seuraansa, joten siitä ei olisi mitään iloa. Laskin edelleen sylissäni pitelemäni kirjan viereeni futonille ja nousin seisomaan. Voisin aivan hyvin hakea pyyhkeeni ja shampooni nyt. Menisin joka tapauksessa suihkuun. Hymyilin vinosti. Vaikka heidän hajunsa saattaisi kyllä viedä hengen minulta. Ajatuksissani astelin kylpyhuoneen ovelle ja jäin tuijottamaan sitä kylpytarvikkeeni kainalossani. Ymmh. Miksi minä seisoin tässä? Tukahtunut mielihyvän äännähdys sai silmäni pyöristymään. Minun pitäisi lähteä tästä. Nyt heti! Seisoin edelleen kuin paikoilleni juurtuneena Kathin avatessa kylpyhuoneen oven. Hän näytti yllättyneeltä minut huomatessaan, mutta yllättyneisyys katosi pian vahvemman tunteen tieltä. Mies oli nähnyt katseessani paistavan alastoman nälän ja vastasi siihen omallaan, vaikka oli juuri rakastellut kiihkeästi Lendin kanssa. Lendi. Suljin silmäni ohimeneväksi hetkeksi ja kohotin sitten jonkin verran tyynemmän katseeni ihmisen takana odottaneeseen pitkään haltiaan. Epäilin vakavasti näyttäväni salakuuntelusta kiinnijääneeltä lapselta. Eipä niin, että minun olisi tosissani tarvinnut keskittyä kuuntelemaan. Riitti, kun en saanut tukittua korviani. Toisinaan kirosin ihmiskuuloaistia monin kertaisesti herkemmän kuuloni. * Lendi: Katselin hämmentyneenä suurisilmäistä siroa haltiaa, joka seisoi Liskon edessä kuin yllättäen lattiaan juurtuneena. Saramilin ilme oli voimakas sekoitus rakkautta, intohimoa ja varuillaan oloa. Hän epäilemättä näytti henkilöltä, joka tiesi olevansa jossain missä hänen ei olisi pitänyt olla, mutta joka ei kuitenkaan kyennyt oma-aloitteisesti tekemään mitään asian hyväksi. Tajusin hänen kuulleen – todennäköisesti kaiken – mitä kylpyhuoneessa oli tapahtunut. Se ei näyttänyt juurikaan häiritsevän pientä haltiaa, ellei laskettu hänen nälkäänsä. Lisko päätti jäädä auttamaan Saramilia hiusten pesussa. Lähtiessäni huoneeseemme jäin miettimään miksi ihminen oli vaivautunut keksimään niin läpinäkyvän tekosyyn. Toisaalta, parempi niin kuin että hän olisi vain tyynesti ilmoittanut rakastelevansa nyt tumman haltian kanssa. Pudistin päätäni. Lisko oli... monimutkainen. Yhtä aikaa hienosyinen ja särmikäs. 6. luku |