|
Ikilämpö
> osa 2. > Ystäväni,
rakastettuni luku 1
2
3
4
5
6
7
8
9 |
|
5. luku Parin viikon kuluttua... Saramil: Jalkani polkivat
rytmikkäästi kovaa, periksiantamatonta asfalttia. Oli täysikuu. Jos seinille hyppiminen olisi auttanut,
olisin tehnyt niin oitis – kuvannollisesti tai kirjaimellisesti. Ainoa tapa
oli väsyttää itseni niin, että nukkuisin kuin tukki koko yön. Tai olisin
jossain hyvin kaukana. Lisäsin vauhtiani. Onneksi täällä ei ollut paljoa ihmisiä
tai liikennettä. Ajatukseni eivät millään pysyneet juoksemisessani, enkä siis
kiinnittänyt suuremmin huomiota siihen, minne olin menossa. Onneksi seinät eivät ole eläviä ja
liikkuvia osia kaupungissa... Yllättäen iskeydyin vasten jotakin ja
hetken todella kuvittelin juosseeni suoraan päin seinää. Juuri ennen kuin
ilmat puristuivat kehkoistani törmätessäni maahan, tajusin törmänneeni
johonkuhun. ”Olen pahoillani”, pyysin anteeksi
kömpiessäni pystyyn, kipu poltteli kämmeniäni. ”...Lendi?” henkäisin,
huomatessani keneen olin törmännyt. Huolestuneena kyykistyin vielä maassa
makaavan miehen vierelle. Kosketin kalpeita kasvoja empien. ”Kuinka pahasti
sinuun sattui?” Irvistäen vaalea haltia kokeili kaikkia
jäseniään, tarkistaakseen oliko mikään vahingoittunut vakavasti. ”Olen
hengissä”, hän totesi lievän ironisesti. ”Mikä sai sinut juoksemaan tuolla
tavoin päättömästi ympäriinsä?” ”Ymmh”, äännähdin epämääräisesti,
tutkiessani samalla hänen kärsinyttä olkaansa. ”Miksi, Saramil?” Lendi kysyi hieman
huolestuneesti. Miksi juuri tänään? Miksi juuri Lendiin?
Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni... Toisaalta, Kathia ei ollut
lähimain... Kohotin katseeni pitkän haltian
huolestuneisiin silmiin. ”Täysikuu... Kath... sitä tavallista... Lendi, sinun
ruhjeesi pitäisi puhdistaa...” Ryhdyin riisumaan varovasti yksinkertaista
paitaa miehen päältä. ”Älä”, vaalea mies kielsi tiukasti. ”Ei
täällä julkisella paikalla”, hän selitti hieman pehmeämpään sävyyn. Äännähdin jotain epämääräistä ja
vilkaisin ympärilleni. Tästä oli lyhyt matka Reneen ja muiden asuinpaikalle.
”Tule sitten. Renee varmaan lainaa ’yksityisiä’ tiloja.” Lendi tuijotti minua hetken tutkivasti ja
suostui sitten ehdotukseeni. Saavuttuamme kulkuriklaanin alueelle
Marcelin ääni kajautti ilahtuneesti: ”Cat!” Kaikki paikallaolijat kääntyivät
katsomaan meitä. ”Marcel, hauska nähdä sinua. Onko Renee
jossain lähistöllä?” Nuorukainen tuijotti minua hetken
äimistyneenä ja lähti sitten johdattamaan meitä tummaihoisen naisen luo. ”Kas, Cat, sä oot näköjään vielä
hengissä. Me ihmeteltiinkin mitä sulle mahto tapahtua, ku katosit silleen
puolkuntosena”, Renee tervehti minua. ”Katrin, sä oot mulle velkaa!” nainen
huikkasi olkansa yli. ”Renee, ystäväni ruhjeet pitäisi puhdistaa”, selitin hänelle. ”Mielellään jossain vähemmän julkisella paikalla.” ”Käyhän se. Tulkaa meijän asunnolle”,
pitkä nainen lupasi ja johdatti meidät Katrinin kanssa jakamalleen asunnolle. ”Mä sulle mitään maksa ennen ku sulla on
todisteita! Mikä veto tää sitäpaitsi on?” vaalea nainen huikkasi takaisin
hieman kauempaa. Hän näytti vahtivan heidän lapsiaan. ”Cat!” Joycy ja Jonas kiljaisivat minut
nähdessään ja lähtivät juoksemaan meitä kohti. Nappasin lapset kevyesti syliini, vaikka
kämmeneni olivatkin täynnä kivensiruja ja muistuttivat olemassaolostaan
ikävällä tavalla. Jatkoin samalla matkaani Reneen ja Katrinin asuntoa kohti,
hämmentynyt Lendi perässäni. ”Joycy, Jonas, sanokaa hei Lendille”,
kehotin kaulaani ripustautuneita lapsia. ”Hei Lendi!” ”No, juoskaahan sitten. Reneellä ja
minulla on vähän töitä, mutta lupaan leikkiä kanssanne jonkin ajan kuluttua”,
sanoin parivaljakolle, lähettäen heidät takaisin Katrinin helmoihin. Astuimme Reneen johdolla heidän
asuntoonsa ja nainen otti ammattitaitoisesti ohjat käsiinsä. Hmm, miksiköhän minä aina törmäsin
parantajiin tai lääkäreihin? Loppujen lopuksi minä itse tarvitsin vain
harvoin sen alan harjoittajien apua. Yleensä lähinnä poistamaan ei-toivotut
esineet, jotka olivat jostain syystä päätyneet pintaa syvemmälle tai
auttamaan suuren vamman kanssa. ”Sun pitäs ottaa toi paita pois, et noi
pystyy puhistamaan”, tummaihoinen nainen ohjeisti Lendiä. Haltia näytti vaivaantuneelta, mutta
totteli käskyä. ”Mä huomaan sun puhuvan taas”, Renee
totesi minulle. Nyökkäsin. ”Enemmän tai vähemmän. Käyn
huuhtomassa nämä moskat kämmenistäni.” Renee nyökkäsi ja alkoi puhdistaa Lendin
ruhjeita. * Lendi: Saramilin komenteleva
ystävätär alkoi saada urakkansa loppuun. Hän oli poistanut suurimman osan
irtoroskasta, jota olin saanut ruhjeisiini. Haltia itse oli selvinnyt paljon
vähemmällä. Vain hänen kämmenensä olivat verillä, ja jos hän olisi käyttänyt
tavanomaisia nahkanauhojaan ranteissaan, hän olisi saattanut välttyä
niiltäkin. ”Alatko olla valmis, Renee?” Saramil
tiedusteli naiselta ja kiersi selkäni taakse. ”Kohtapuoliin.” Naisen ilmoitettua lopulta saaneensa
ruhjeeni puhdistettua, kuulin hänen äännähtäneen yllättyneesti, vain hetkeä
ennen kun tunsin haavoihini tiputettavan jotakin. Saatoin vain istua paikoillani voimakkaan
kihelmöinnin alettua ja vain hämärästi huomasin Saramilin koskettavan
ruhjottua poskeani. ”Pysy nyt vain paikoillasi hetki, Lendi”, ystäväni pehmeä
ääni määräsi. Hän tarttui käteeni ja sipaisi verta vuotavalla sormellaan
muutamaa pienempää naarmua, jotka olin saanut. Mitä hän oikein teki? Lopulta hän piteli toisella kädellään
minua paikoillani, kunnes kihelmöinti lakkasi ja nuolaisi veren sormestaan.
Ajattelin sekavasti, kuinka Lisko olisi saarnannut pienelle haltialle
hygieenian puutteesta... Huomasin kivun kadonneen, jopa
olkavarteni tienoilta, jossa pahin ruhje oli. Vilkaisin sitä ja huomasin sen
kasvaneen umpeen, kuten kaikki muutkin ruhjeeni. Käänsin hämmästyneen katseeni
tummaihoiseen naiseen, joka seisoi silmät suurina takanani. Hän pudisti
päätään. ”En se mä ollut...” Katsahdin Saramiliin, joka etsi
kassistaan jotain. ”Hmm, ota se anteeksipyyntönä, Lendi. Minulla ei ollut
aikomustakaan jättää sinua siihen kuntoon, sillä Kath olisi varmasti nylkenyt
minut elävältä”, siro haltia sanoi virnistäen tuttuun tapaansa – vaikka hän
nykyään tekikin niin harvemmin kuin ennen katoamistaan. Hän ojensi minulle jotain syötävää. ”Sitä
paitsi sinä olet minulle liian rakas, jotta olisin vain katsellut kun sinuun
sattuu. Varsinkin kun saatoin helposti lopettaa kivun.” Rypistin otsaani. ”Oletko parantaja?” Hän pudisti päätään. ”En. Veljeni on.
Vereni magia kuitenkin riittää.” Nyökkäsin. Minulla oli hämärä muistikuva
siitä, että hän olisi joskus maininnut asiasta jotain. ”Syö nyt tämä. Tarvitset lisää energiaa
kuluttamasi tilalle”, ystäväni sanoi vaimeasti, ojentaen tarjoamaansa ruokaa
edelleen minulle. Otin sen ja söin vaiti. ”Renee, olisin kiitollinen, jos et
mainitsisi muille mitään täällä tapahtuneesta”, Saramil sanoi naiselle, joka
nyökkäsi. ”Ei ne kyllä mua uskoiskaan”, nainen lisäsi
päätään pudistaen. ”Ehkä eivät”, haltia totesi harteitaan
kohauttaen. ”Kuinka lapset ovat voineet?” ”Hyvin. Ne on kaivanneet sua, Cat”, Renee
kertoi, selvästi helpottuneena aiheen vaihdoksesta. Surullisesti hymyillen ystäväni myönsi
kaivanneensa pikkuisia. * Renee: Oli hyvä nähdä Cat taas. Olin ollut todella huolissani hänestä, vaikka olinkin arvellut hänen pärjäävän. Vaadin saada nähdä miehen vasemman jalan,
josta olin poistanut luodin melkein neljä viikkoa sitten. Cat oli sitä
seuranneena päivänä käskenyt minun ottaa pois tikit, joilla olin ommellut
haavan umpeen. Aloin vähitellen käsittää miksi. Haltia kääri lahkeensa ylös vaiti ja
näytti haaleaa arpea. ”Oot näemmä taas saanu hieman lihaa
luittes ympärille”, totesin entistä vammaa tutkiessani. Muistin, ettei hän
ollut ontunut jalkaansa enää ollenkaan. ”Pienellä pakotuksella”, Cat vastasi
hymyillen. Vaikka hän olikin huvittunut, saatoin nähdä surun hänen
silmissään. Mies ei kääntänyt katsettaan pois. Nyökkäsin hitaasti. Mietin mikä oli
saanut hänet palaamaan – kaikesta päätellen – ystäviensä luo. ”Faemel sai tarpeekseen”, tumma haltia
totesi, laskiessaan lahkeensa jälleen alas. Hän näytti edelleen lukevan minua varsin
hyvin. Nyökkäsin uudelleen. ”Muksut oottaa sua ovella”, sanoin, nähdessäni
kahden pienen pään ilmestyvän kurkkimaan, joko heidän rakas Catinsä olisi
vapaa. Kissamainen haltia käännähti ympäri ja
pyrähti nopeasti ja äänettömästi kiljahtaen pakenevien lasten perään. Käännyin vaiteliaan pitkän miehen puoleen.
”Mä voin korjata sun paitas, ku Cat leikkii muksujen kans. Mulla on yks
paita, jota voit lainaa sen aikaa”, ehdotin. Nähdessäni hänen epäröivän
lisäsin: ”Me ollaan kaikki Catille velkaa. Se toi aina mukanaan rottia, eikä
vaatinu mitään vastineeks.” Lopulta Lendi suostui. Vedettyään entisen
miesystäväni paidan ylleen, hän seurasi minua ulos. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun sain
paidan paikattua. Siitä tuli kaiken lisäksi ihan hyvän näköinen.
Yksinkertainen vaalea paita sai sopivasti eloa hieman tummemmista
kangassuikaleista, joilla korjasin repeämät. Pitkän haltian puettua paitansa jälleen
ylleen, en voinut muuta kuin ihastella kätteni jälkiä. Ja tietenkin haltian
komeutta. Virnistin. Mies vaikutti siltä, että
juoksisi karkuun, ja kovaa, jos tietäisi mitä mielessäni liikkui. No, enhän
minä häntä aikonut ideoillani rasittaa... Katrin kyllä varmaan pitäisi
niistä... * Lendi: Katselin lasten ja
Saramilin leikkiä hieman syrjemmältä. Lasten, tytön ja pojan, syöksyttyä pienen
haltian käsivarsille en ollut voinut kuin hämmästellä. He kolme olivat
välittömyydessään niin samanlaisia, avoimia ja huolettomia. Oli yllättävää miten viime aikojen huolet
ja vaitelias vakavuus näyttivät katoavan ystäväni kasvoilta, hänen
juostessaan nauraen pakoon pikkuisia, jotka jahtasivat häntä heidän
leikkiessään. He toivat mieleeni Keski-Maan huolettomat
ja kevytmieliset salohaltiat. Varsinkin pikkutyttö, Joycy. Ja tietenkin myös Saramil, en vain ollut
aiemmin nähnyt hänen leikkivän sillä tavoin. Sindahaltiat suosivat
muodollisuutta korostavaa kasvatustapaa. Rauhallisuus ja pitkällinen harkinta
kuuluivat myös sen pääpiirteisiin. Itse olin saanut sindakasvatuksen,
ja minä arvostin sen suomaa järjestystä ja varmuutta. Rypistin otsaani. Miksi minusta tuntui siltä,
että Saramil yritti tahallaan uuvuttaa itsensä? Muistin hänen maininneen
jotain täysikuusta ja Liskosta, kun olin kysynyt miksi hän oli juossut
eteensä katsomatta – sillä muuten hän ei olisi voinut törmätä minuun. Reneen ja vaalean naisen kutsuessa lapsia
syömään ystäväni tuli vierelleni. Hän näytti uppoutuneen ajatuksiinsa ja
katseli lasten perään, toinen suupieli hieman kohollaan. ”Saramil”, sanoin vaimeasti. Siro haltia käänsi katseensa minuun. ”Mitä tarkoitit puhuessasi jotain
täysikuusta?” Ilmeikkäät silmät verhoutuivat ja hän
kietoi käsivartensa ympärilleen, kääntäen päänsä poispäin niin, että näin
vain hänen profiilinsa. Rypistin otsaani. ”Ei sinun tarvitse
kertoa ellet halua.” Mies pudisti päätään. ”Olen ennemmin
huolissani siitä haluatko sinä todella kuulla vai pitäisikö minun pysyä
vaiti”, hän vastasi hiljaa. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt
sanoa. ”Juostuani sinut kumoon, kuvittelisin
sinulla kuitenkin olevan oikeus tietää”, Saramil sanoi hetken kuluttua. Hän
ei katsonut minuun jatkaessaan. ”Täysikuu vaikuttaa kaikkiin Kae-Enathe
–verta suonissaan kantaviin. Sen aiheuttamaa tilaa voisi kai kutsua kiimaksi,
mutta se ei ole aivan niin yksinkertaista. Joka tapauksessa riittää varmaan,
kun sanon Kathin olevan se, jota tänään yritän välttää niin pitkälle kuin
mahdollista”, ystäväni kertoi niin hiljaa, että vain minä kuulin. ”Hän tietää
sen ja jättää siksi minut rauhaan”, hän lisäsi. Mietin ironisesti oliko hän ollut
oikeassa mainitessaan, etten ehkä haluaisi kuulla mitä hän kertoisi. Koska en
tiennyt miten suhtautua kuulemaani, pysyin vaiti. Aloin ymmärtää Saramilin säännölliset
syrjäänvetäytymiset, jotka olin jo aiemmin huomannut. Siro haltia kääntyi selin minuun, halaten
itseään edelleen käsivarsillaan. En osannut sanoa loukkasiko
vaiteliaisuuteni häntä, vai tunsiko hän olonsa muuten vain lohduttomaksi.
Minusta kuitenkin tuntui, etten voisi vain jättää häntä siten, epävarmaksi
suhtautumisestani ja sulkeutuneena. Hieman epäröiden kiedoin käsivarteni
hänen hoikan kehonsa ympärille ja vedin hänet kevyesti rintaani vasten. Saramil huokaisi, kääntyen samalla
ympäri. Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja painoi kasvonsa rintaani vasten. Jostain syystä en oikeastaan koskaan
ollut tuntenut oloani vaivautuneeksi hänen läheisyydestään, vaikka olikin
vienyt aikansa tottua siihen. ”Jään tänne yöksi, tai sitten menen
jonnekin muualle”, Saramil ilmoitti vaimeasti. Olin arvannut hänen aikeensa,
vaikka olin kuvitellut hänen lähteneen vain vaeltamaan. Nyökkäsin. ”Ilmoitan Liskolle, ettemme
ole tulossa yöksi kommuunille.” Määrittelemättömästä syystä en halunnut
jättää pientä haltiaa yksin. ”Kath ei ilahdu”, ystäväni totesi
ilmeettömästi. ”Haluatko minun lähtevän?” Mies ei vastannut hetkeen, mutta pudisti
sitten päätään lyhyesti. Seisoimme jonkin aikaa vaiti.
Ympärillämme ihmiset toimittivat askareitaan, kiinnittämättä meihin juurikaan
huomiota, ellei lukuun otettu joitakin kummastelevia katseita. Niin todella.
He eivät kai olleet pahemmin nähneet Saramilin sallivan jonkun koskettaa
itseään. Vaikka en pitänyt yleisöstämme, en
vetäytynyt syleilystämme. Pieni haltia tuntui sillä hetkellä tarvitsevan
läheisyyttä. ”Saramil”, sanoin huolestuneena. Kevyellä
eleellä kohotin hänen kasvonsa omiani kohti. ”Oletko kunnossa?” Hän hymyili hieman surullista hymyä ja
nyökkäsi. Mies laski päänsä jälleen rintaani vasten ja painautui hivenen
lähemmäs. Vaikka haltia oli taas alkanut puhua, hän
oli silti vaiteliaampi kuin aikaisemmin. Tiesin hänen saaneen ainakin osan
ruokahalustaan takaisin. Olin kuitenkin melko varma siitä, ettei hän nukkunut
aina tarpeekseen ja kulutti voimansa tahallaan loppuun voidakseen nukahtaa
edes joksikin aikaa. Minun täytyisi puhua Liskon kanssa. Ja
pian. Sillä jos vetkuttelisin pitkään, ei välttämättä olisi mitään
pelastettavaa. * Lisko: ”Pidä huolta hänestä. Ja itsestäsi”, sanoin Lendille ennen kuin hyvästelimme ja lopetimme puhelumme Hän ja Saramil yöpyisivät jonkin
kulkuriklaanin luona. Samaisen klaanin, jonka luona pieni haltia oli ollut
poissa ollessaan. Tassuttelin keittiöön ja keitin itselleni teetä. Samalla pyörittelin mielessäni tuoretta ajatusta, jonka Lendin soitto oli herättänyt: Saramil vietti paljon aikaansa vaalean miehen seurassa. En tiennyt mitä mieltä olisin ollut siitä seikasta. Haltiaystävieni yhdessäolo ei herättänyt minussa varsinaista mustasukkaisuutta, mutta usein minusta tuntui, että Saramil voisi suoda aikaansa minullekin. Ymmärsin kyllä, että hänellä oli oma elämänsä, mutta silti tuntui epäreilulta, kun tumma haltia valitsi yhä uudelleen Lendin seurakseen. Istuin pöydän ääreen ja sysäsin
ajatusvyyhdin syrjään. En hyötyisi sen vatvomisesta mitään, ja minulla oli
tärkeämpääkin tekemistä. Avasin paksun japanin kielisen
lääketiedettä käsittelevän kirjan eteeni pöydälle ja aloin lukea
keskittyneesti. Huomasin silmäkulmastani kirkkaanpunaisen
häilähdyksen teemukini luona. Kohotin katseeni kirjastani, vain
nähdäkseni Faemelin teemukini reunalla. Nostin pienen lohikäärmeen pöydälle. ”Se
oli minun teeni”, sanoin tiukkaan sävyyn, vaikken oikeastaan tarkoittanut
sitä. ”Niinhän se oli”, Faemel vastasi
hävyttömästi. Pudistin päätäni. ”Eikö Saramil saa
opetettua sinulle tapoja?” ”Osaan kymmeniä eri kumarruksia sekä puhutella arvohenkilöitä etiketin mukaisesti ja monia muita käytössäännöksiä”, otus luetteli. ”’Metsästyksen’ lopettaminen ei kuitenkaan kuulu hyvien tapojen noudattamiseen.” En sanonut mitään. Faemelilla oli kerkeä kieli, joten väittely ”hyvistä tavoista” olisi luultavasti kestänyt pitkälle yöhön. ”Mikset ole Saramilin mukana? Hän on kuulemma tervehtimässä teistä huolehtineita kulkureita”, vaihdoin aihetta hetken tauon jälkeen. ”Tiedän, vaikka se ei kuulunutkaan hänen alkuperäiseen suunnitelmaansa.” Lyhyen tauon jälkeen lohikäärme jatkoi: ”Ei hän minun seuraani kaivannut.” Jokin Faemelin tavassa ilmaista asia häiritsi minua, mutta en kiinittänyt siihen erityisempää huomiota. ”Kath, nyt on täysikuu”, piskuinen lohikäärme huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hätkähdin. Tosiaan, täysikuu ja Saramil. Tukahdutin myötätuntoni pientä haltiaa kohtaan. Me molemmat kyllä pärjäisimme. Olimmehan me tulleet toimeen ennen tätäkin... Lendin huoli oli aivan turhaa. Siirsin huomioni takaisin Faemeliin. Lohikäärme istui jälleen teemukini reunalla ja joi surutta loppuja jäljellä olevasta teestä. Rypistin olennolle otsaani. ”Faemel”, puuskahdin. ”Pitihän minun jotakin tekemistä keksiä siksi aikaa, kun koettaisit vakuuttaa itsellesi kaiken olevan hyvin”, se totesi tyynesti, nostaen päänsä mukin sisuksista. Mulkaisin Faemelia moittivasti, mutta en sanonut mitään. Ei lohikäärme kuitenkaan uskoisi vakuuttelujani. En tiennyt uskoinko itsekään. * Lendi: Kierrätin katsettani ympäri pientä huonetta, jonka Renee oli luovuttanut väliaikaisesti käyttöömme. Naisten kysyttyä missä haluaisimme yöpyä olin pyytänyt hieman yksityisempää majoitusta. Saramil ei ollut sanonut asiaan mitään. Itseasiassa hän ei ollut sanonut mitään sen jälkeen, kun olin ilmoittanut Liskolle viipymisestämme kulkurilauman luona. Haltia oli puhelun aikana palannut taas ”Catiksi”, varoitettuaan minua asiasta ensin. Kohautin henkisesti olkiani ystäväni päätökselle. Epäilin hänen tietävän mitä teki, joten en puuttunut Saramilin toimiin. Luullakseni Liskolla olisi ollut sana jos toinenkin sanottavanaan... * Cat (Saramil): Katselin silmät auki nukkuvaa vaaleaa haltiaa ja mieleeni kohosi rastapäänaisen piirtämä kuva. Kallistin päätäni. Haltia näytti varsin houkuttelevalta... Varsinkin noin unesta rentoutuneena, vaikka hänen metsänvihreät silmänsä tuijottivat mitään näkemättä kaukaisuuteen. Tutkiskelin mieltäni varmistaakseni, ettei ”toinen tietoisuuteni” ollut aivan hetimmiten heräämässä. Hän vaikutti varsin väsyneeltä ja ahdistuneelta. Käänsin huomioni jälleen lattialla lepäävään pitkään mieheen ja vedin keyvesti ilmaa keuhkoihini. Oli mielenkiintoista miten hänen onnistui tuoksua ilman hajusteita metsältä keskellä saasteista kaupunki, jossa ei ollut metsistä tietoakaan. Kevyt, lähes huomaamaton sivutuoksu sai minut liikahtamaan lähemmäs nukkujaa. Vaikka tuoksu ei yltänytkään houkuttelevuudessaan samalle tasolle kuin vihreäihoisen ihmisen – näin täysikuulla varsinkaan – se oli silti varsin kiinnostava. Polvistuin haltian vierelle. Keräsin sormiini muutamia kalpeanvaaleita suortuvia ja leikittelin niillä silmäillessäni vaatteet yllään, mutta ilman peittoa nukkuvan miehen vartaloa. Varovasti ujutin käteni hänen paidanhelmansa alle ja laskin kämmeneni tämän lämpimälle iholle. * Lendi: Havahduin hitaasti hereille lepotilastani tuntiessani uteliaat kämmenet palleallani. Ensin ajattelin, että ne kuuluivat Liskolle, mutta miksi ihminen olisi hereillä keskellä yötä? Samassa tajusin, että olin jäänyt yöksi Saramilin seuraksi tämän kulkuriystävien luo, joten kädet eivät voineet olla vihreäihoisen puolisoni... Riuhtaisin itseni irti ja tunnistin Catin, jonka Saramil työnsi nopeasti syrjään – hypähtäen samalla taaksepäin ja iskeytyi tömähtäen seinää vasten. Tuijotin ystävääni järkyttyneenä. Johtuiko tämä täysikuusta? Haltiahan oli sanonut haluavansa vältellä Liskoa. Miksi sitten...? Muistin kuinka usein Saramil oli osoittanut hajuaistinsa herkkyyden ja melkein huokaisin helpotuksesta. Minä tuoksuin tietenkin puolisoltani, mikä selitti pienen ystäväni käytöksen. Eikö niin? Siirsin huomioni takaisin nykyhetkeen. Saramil oli ollut nousemassa istumaan, mutta jähmettyi kesken liikkeen, jääden puoli-istuvaan asentoonsa. Hänen ilmeensä oli sekoitus syyllisyyttä ja hämmennystä. Minusta tuntui, ettei teoriani ollut osunut oikeaan. * Saramil (Cat): Jysähdin seinään ja ilma puristui keuhkoistani. Sitten löysinkin itseni ”vuoteeltani”. Mikään ei ole sen mukavampaa kuin unohtaa täysin huoneen mitat, ajattelin ivallisesti. Toisaalta... Cat, mitä sinä oikein ajattelit?! Olettaen, että yleensä ajattelit. (Juuri niin. Syytä vain minua. Sinä saat aina tehdä kaikkea hauskaa, mutta minulta kielletään kaikki...) Jähmetyin kesken liikkeen, Lendin kääntäessä ihmettelevän ja hermostuneen katseensa minuun. Tosi kiva, Cat. Tosi kiva. Yrityksistäni huolimatta, olin melko varma, etten onnistunut pitämään ilmeitäni kurissa. Mitenhän minä tämän kertaisen selittäisin? Ei kuulostanut kovin hyvältä idealta kertoa koko totuutta. ”Oletko kunnossa, Saramil?” Lendi tiedusteli, yhtä aikaa hermostuneena ja huolestuneena. Hänen paniikkinsa alkoi kuitenkin jo väistyä.
(Minusta oli varsin mainio idea, että...) Ole sinä hiljaa, Cat.
(Mutta...) Pakotin laimean virnistyksen kasvoilleni. ”Enköhän minä tästä...” Mikset sinä ikinä voi antaa asioiden olla, Cat? Onko sinun pakko toimia...? Minkä varassa sinä taas tarkalleen ottaen toimitkaan?
(Sitä kutsutaan vaistoksi.) Niin varmaan. Kohottauduin istumaan ja vedin polvet rintaani vasten. Sekunnin murto-osan epäröinnin jälkeen painoin otsani polviani vasten. Tästä tulisi todella hauskaa. Nyt en uskaltaisi koskettaa häntäkään. ”Oletko aivan varma, että selviät?” lempeä haltia kysyi huolestuneesti. Katsomattakin tiesin hänen pysyttelevän sekä fyysisesti, että henkisesti etäällä.
(Miksei hän tule halaamaan meitä? Tavallisesti...) Jaa-a, Cat. Mistäköhän mahtaisi johtua? Vaikenin. Minä en jaksanut yrittää valehdella Lendille. * Lendi: Katselin sekavin tuntein kerälle käpertynyttä ystävääni. Toisaalta minä olisin halunnut lohduttaa häntä, toisaalta taas... Lyhyen harkinnan jälkeen hyllytin idean Liskolle soittamisesta, sillä häntähän Saramil oli alunperinkin lähtenyt pakoon. Hetken hiljaisuuden jälkeen pieni haltia nousi tilapäisvuoteeltaan. ”Olen pahoillani”, hän kuiskasi ilmeettömästi ja suuntasi kohti ovea. Olisin halunnut pysäyttää ystäväni, mutta kielsin itseäni. Saramil tarvitsi selvästi hetken omaa aikaa, selvittääkseen ajatuksiaan. Mutta vain hetken. Yksinolo ei pidemmän päälle näyttänyt sopivan hänelle. Päätin, että puhuisimme tapahtuneesta aamulla. Oli tilanne mikä hyvänsä. Aamulla löysin pienen haltian käpertyneenä keittiön nurkkaan nukkumaan. Ojensin käteni herättääkseni hänet, mutta jätin eleeni puolitiehen – en oikeastaan voinut koskettaa häntä. Sitä paitsi voisin aivan hyvin antaa miehen nukkua, sillä teoriassa meillä ei ollut kiirettä. Jäin katselemaan ystäväni unta. Hetken kuluttua Saramil heräsi. Minusta näytti siltä, ettei uni ollut poistanut haltian väsymystä. ”Minusta meidän pitäisi puhua”, totesin vaimeasti. Kissamainen haltia nyökkäsi hitaasti. Vähitellen hän selitti hieman kangerrellen, mitä oli tapahtunut. ”Cat... hän... hän...” Saramil aloitti ja puna kohosi hänen korkeille poskipäilleen. ”No, sanotaan vaikka, että hän sai tämän idean... sinun... hmm... hyväilemisestäsi, eikä hän nähnyt mitään vikaa asiassa, ja loput tiedätkin.” Olimme hetken hiljaa. Miten outoa olikaan kuulla tumman haltian puhuvan itsestään – tai osasta itseään – kuin tämä olisi joku täysin hänestä erillinen henkilö, eikä hän voisi vaikuttaa tämän tekemisiin juurikaan. Toisaalta minä olin kyllä nähnyt juuri niin käyvän, mutta oli silti kummallista kuulla Saramilin itsensä puhuvan siten. ”Catiltä puuttuu joitakin estoja kokonaan”, ystäväni kertoi. ”Ja hän toimii usein pelkästä hetken mielijohteesta.” * Saramil: Katselin Kathia, kun mies tervehti Lendiä. Juuri sillä hetkellä tunsin niin valtavaa surullisuutta, että mieleni teki päästää Cat valloilleen. En kuitenkaan antanut ohjaksia vaistonvaraisemmalle puolelleni, sillä siitä seurasi harvoin mitään hyvää. Se oli sinällään harmi, sillä tiesin, että hän selviytyisi huomattavasti paremmin. Toisaalta... Cat oli yhtä aikaa viileä ja tulinen, joten, en menisi vannomaan kummalla meistä oli enemmän ongelmia tunneailahteluiden kanssa. Käänsin katseeni parivaljakosta, sillä minusta tuntui, että ilmeeni oli aivan liian nälkäinen. Faemel lennähti olalleni ja alkoi hyristä poskeani vasten. Jotenkin lohikäärmeen kosketus ei kuitenkaan riittänyt vaikka se rauhoittikin minut, niin fyysisellä kosketuksella kuin sidostuneisuudellamme. ”Mikset paranna ruhjeitasi? Tai edes anna niiden parantua omaa tahtiaan?” huolestunut Faemel tivasi minulta. ”Täytyykö sinun aivan välttämättä rankaista itseäsi?” Tulilohikäärmeen nenäkkyyttähän minä vielä kaipasinkin. Työnsin kädet taskuihini. Tästä tulisi raskasta. * Lisko: Kun Lendi ja Saramil palasivat uudelle kommuunille, jopa minä saatoin huomata, että jotain oli tapahtunut. Haltiakaksikon suhteellisen luonteva läheisyys oli kadonnut. Vaikka he olisivat seisseet vierekkäin, he välttelivät kumpikin visusti koskettamasta toista. Yritin udella Faemelilta tietäisikö tämä mitä oli tapahtunut. Piskuinen lohikäärme vain käski minun kysyä haltioilta itseltään. Joten kohdistin huomioni Saramiliin. ”Mitä sinun ja Lendin välillä on tapahtunut?” tivasin. ”Kysyin lohikäärmeeltäsi, mutta Faemel kieltäytyi vastaamasta.” Siro mies selitti vaimeasti tehneensä jotakin, jonka vuoksi heidän molempien täytyi pitää etäisyyttä. Tosin minusta tuntui siltä, että hän pääasiassa tarkoitti Lendiä. Silti... Oli aivan kuin kissamainen haltia olisi pelännyt koskettaa vaaleaa miestä. Miksi ihmeessä hän olisi pelännyt? Kysyin sitä häneltä. Saramil tuijotti minua hetken, harmaat silmät lievän säikähtyneinä. ”Torjuntaa”, hän vastasi sitten. ”Hän ei halua minun koskettavan itseään, joten annan hänen pitää etäisyytensä.” Pienen haltian ääni oli hiljainen ja ilmeetön. Katselin häntä hetken. Pitkät mustat hiukset valuivat putouksen lailla hänen selkäänsä, vaalea iho hohti pehmeän valkoisena ja jänteikäs – vaikkakin edelleen liian laiha – keho seisoi kissamaisen tyynenä paikoillaan. Seurasin jonkin aikaa haltian sirojen käsien liikkeitä varjoja luovan kynttilän valon korostaessa hänen näennäistä hentouttaan. Nousin haltian matalalta futonilta ja tartuin hänen kuvioita piirteleviin käsiinsä. Saramil mukautui eleeseeni aivan liian tahdottomana, eikä reagoinut, kun kiersin käteni hänen ympärilleen. Sitä en tosin ollut odottanutkaan, sillä vaikka hän salli minun koskettaa itseään, hän vastasi vain hyvin harvoin kosketuksiini. Vetäessäni hänet syleilyyni haltia kuitenkin ikään kuin suli, ja nojasi päänsä olkaani vasten. Sen enempää hän ei sitten eleeseeni vastannutkaan, ottaen silti vastaan tarjoamani kosketuksen. Minua alkoi pelottamaan. Saramilhan ei tätä nykyä koskettanut ketään, ja silti hän tuntui tarvitsevan fyysistä läheisyyttä. Jos haltiakaksikko ei selvittäisi pian välejään, kissamainen haltia muuttuisi melko suurella todennäköisyydellä takaisin Catiksi. Ja minusta tuntui, että se olisi pysyvämpi muutos. Itseasissa hän oli jo nyt lipsunut siihen suuntaan hieman liiankin paljon. Olin huomannut Saramilin tavan liikkua muuttuvan aina silloin tällöin yht’aikaa yksinkertaistetummaksi ja hiipivämmäksi. Hän ei silloin tehnyt ylimääräisiä eleitä ja puhui normaalia vähemmän. Lisäksi siron haltian tyyneys oli jo usean päivän ajan ollut niin kissamaista, etten olisi juurikaan hämmästynyt, jos hänen silmänsä olisivat yllättäen muuttuneet kissan viirusilmiksi. * Lendi: ”Minä luulen, että sinulla on jotakin kerrottavaa, Lendi”, ihmispuolisoni sanoi, asettuen melkein syliini, kun istuin futonillani. Katsoin miestä hämmentyneenä. ”En ole aivan varma, mistä puhut.” ”Saramil kärsii, sillä sinä pidät häneen etäisyyttä. Miksi sinä teet sitä?” Epäröin halusinko alkaa selittää, mitä välillämme oli tapahtunut. Olin tähän mennessä yrittänyt unohtaa koko välikohtauksen. ”No? Minä odotan”, Lisko huomautti närkästyneesti ja siirtyi hieman kauemmas minusta, voidakseen mulkoilla minua. ”Minä tarvitsen etäisyyttä häneen. Ja sitä paitsi, välttelymme on molemmin puolista”, selitin vaimeasti kärsimättömälle puolisolleni. Hän katsoi minua silmät suurina. ”Et kai sinä tosissasi väitä Saramilin välttelevän sinua?” Huokaisin syvään. Ihmisten ajatustavat olivat niin monimutkaisia. Miksi minä valehtelisin hänelle käsittelemästämme asiasta? ”Tiedän, että se kuulostaa kummalliselta, mutta Saramil pitää etäisyyttä minuun. Tosin vähemmän kuin minä häneen.” ”Miksi? Mitä teidän välillänne on tapahtunut?” ihminen tivasi. Epäröin. Pitäisikö minun kertoa, vai pysyä vaiti? Molemmissa ratkaisuissa oli hyvät ja huonot puolensa... ”Cat oli utelias minun suhteeni. Saramil sai estettyä häntä, ennen kun mitään tapahtui”, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Lisko rypisti otsaansa. ”Oli utelias suhteesi?” Laskin katseeni lattiaan. ”Hän olisi halunnut rakastella kanssani”, selvensin. ”Ehkäpä niin... Se kuulostaisi ainakin uskottavalta”, ihminen mutisi, pureskeltuaan ilmoitustani hetken. Käänsin katseeni takaisin japanilaiseen. Hänen äänensä oli kuulostanut tyytyväiseltä. ”Minä en moiti Catiä lainkaan”, ihminen sanoi leveästi virnistäen, huomatessaan minun tyrmistyneen ilmeeni. Eihän hän ollut tosissaan? Ei hän voinut olla! * Lisko: Kuulin huilunsoiton eteiseen asti ja hymyilin. Soittaja oli Saramil, olin varma siitä. Astelin olohuoneeseen ja sain varmistuksen arvaukselleni. Mustahiuksinen haltia istui sohvan käsinojalla ja katseli ulos ikkunasta soittaessaan. Mies laski soittimensa alas. ”Kath”, hän tervehti minua katsoen edelleen ulos ”Hei sinullekin”, vastasin ja siro haltia palasi takaisin soittonsa pariin. Ajattelin istuutua sohvalle hänen seuraansa, rentoutuakseni työäpäivän jälkeen, kun huomasin kaistaleen paljasta ihoa pilkistävän miehen paidanhelman alta. Kaistaleen ihoa, jossa komeili suuri keltaisenkirjava mustelma. Rypistin otsaani. Mistä Saramil oli saanut sen? Astelin lähemmäs häntä. ”Sinulla on hyvää vahtia parantumassa oleva mustelma selässäsi”, sanoin. Arvioin, että jälki oli varsin uusi, ottaen huomioon kissamaisen miehen paranemisnopeuden. ”Mistä se on tullut?” Haltia lopetti soittonsa uudelleen. ”Törmäsin seinään.” ”Törmäsit seinään? Milloin ja miksi?” tivasin. ”Seinä oli lähempänä kuin luulin.” Pudistin päätäni. ”Mitä ihmettä sinä olet oikein tehnyt, Saramil?” ”Arvioin matkan väärin”, hän totesi harteitaan kohauttaen. Hän ei nähtävästi aikonut kertoa minulle yksityiskohtia. Kuinka raivostuttavaa. Kiersin haltian ympäri ja istuuduin sohvalle. Katselin häntä pitkään. ”Yrittäisit olla loukkaamatta itseäsi, Saramil. Ihan vain minun mielikseni”, pyysin vaimeasti. ”Miksi luulet minun nykyään yleensä parantavan pienet haavani ja ruhjeeni?” siro mies vastasi, kulmaansa kohottaen. ”Yleensä?” kysyin hämmästyneenä. ”Yleensä?!” ”Niin, yleensä”, hän vastasi tyynesti. Yritin rauhoittua. Saramil oli täysi-ikäinen ja hän tiesi mitä teki... Tai ainakin hänen olisi pitänyt tietää. Haltia ojensi kapean kätensä ja siveli kasvojani. Tunsin vähitellen rentoutuvani kevyen kosketuksen alla. Suljin silmäni unisen raukeuden vallatessa minut ja muutin asentoni niin, että saatoin laskea pääni lepäämään ystäväni syliin. * Saramil: Olin huomannut jo aiemmin Kathin olevan stressaantunut ja minun yksitavuisuuteni vain pahensi sitä. Kun ihminen lakkasi hetkeksi tivaamasta asiota, joista en kuitenkaan kertoisi enempää, käytin tilaisuutta hyväkseni tehdäkseni meille molemmille palveluksen. Rauhoitin vihreäihoista miestä, kunnes tämä vaipui uneen. Katselin Kathia hetken, ennen kun nousin varovasti ja astelin huoneessaan oleskelevan Lendin luo. Laskin käteni sindan olkapäälle. ”Mellon?”kysyin vaimeasti ikkunalaudalla silmät kiinni istuvalta mieheltä. * Lendi: Avasin silmäni ja katsoin pientä haltiaa lempeästi hymyillen. Tämä oli yhdellä ainoalla sanalla tiedustellut olimmeko vielä ystäviä sekä kertonut haluavansa puhua jostakin. Sanoitta annoin hänen ymmärtää, ettei ystävyytemme ollut muuttunut miksikään. ”Kath nukahti sohvalle”, mies totesi. Ymmärsin hänen rauhoittaneen puolisoni uneen, mutta ihmettelin miksi. Tavallisesti Saramil vältti manipuloimasta ystäviään siten. ”Hän tarvitsi unta”, haltia selitti. Nyökkäsin.Lisko oli ollut kireä viime aikoina. ”Mikset sinä vain kantanut häntä tänne?” kysyin. ”En näe sille mitään estettä.” Saramil katsoi minua surullisin silmin. Kosketin ystäväni poskea hellästi ja halasin häntä. Haltia nukahti syliini hetken kuluttua. En yllättynyt siitä, sillä tiesin Saramilin levänneen liian vähän. Nostin hänet vuoteelleni ja avasin Liskon futonin, jonka mies kokosi pois näkyviltä päivän ajaksi japanilaisen tavan mukaan. Hain nukkuvan puolisoni sohvalta ja laskin hänet sängylleen. Palasin takaisin ikkunalle, jääden katselemaan lepääviä miehiä. Saramilin hiuksien seassa majaillut Faemel kömpi esiin ja lennähti olkapäälleni. Kyhnytin pientä lohikäärmettä tämän sarvien välistä, mikä sai hänet aloittamaan tyytyväisen kehräyksen. 5. luku |