|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 2. > Ystäväni,
rakastettuni luku 1
2
3
4
5
6
7
8
9 |
|
4.
luku Viikkoa myöhemmin... Saramil: Tuijotin hiljalleen
voimistuvaa sadetta ja keräsin rohkeuttani. Kath nukkui edelleen. Tavallaan se teki
tilanteen helpommaksi, toisaalta taas vaikeammaksi. Yhtä kaikki, en voisi
enää viivytellä. Värähdin kuin kylmästä, enkä oikeastaan
nähnyt enää ikkunaa piiskaavaa sadetta. Tämä olisi jo toinen kerta, kun lähtisin
Kathin luota. Enkä minä tiennyt pystyisinkö siihen. Vihreäihoisen miehen herätessä arvelin,
että mikäli kolmas kerta jostain käsittämättömästä syystä tulisi, en varmasti
löytäisi mistään voimaa kävellä pois. Tyhjensin mieleni Lendin palatessa
lenkiltään. Anna minulle voimaa Äiti... * Lisko: Loikoilin futonillani
ja koetin hienovaraisin elein houkutella Lendin vierelleni. Haltia kuitenkin
jätti vaivannäköni huomiotta. Huokaisin hiljaa ja käänsin huomioni
Saramiliin. Hän seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos sateeseen. Kuulin pisaroiden iskeytyvän lasiin.
Lauantai aamu oli varmasti ainoa hetki, jolloin koko kerrostalo oli
hiljainen. Olin harkinnut useaan kertaan kuluneen
viikon aikana Saramilin kanssa keskustelemista, mutta aina oli tullut jotain
tärkeämpää tai kiireellisempää tekemistä. Saramil oli pysynyt vaiti. Faemel oli
toiminut ”tulkkina”, jos puhumista oli tarvittu. Yllättävän nopeasti olin
kuitenkin sopeutunut ystäväni vapaaehtoiseen mykkyyteen. Sen jälkeen, kun Lendi oli kantanut
nukkuvan haltian huoneeseensa, Saramil oli luopunut myös kaikesta muusta kuin
aivan pakollisimmista kosketuksista. Hän ei koskenut edes esineisiin, ellei
ollut jotakin käytännön syytä. Hoikka mies antoi sentään minun ja Lendin
koskettaa itseään, vaikka välttelikin muiden kommuunilla asuvien läheisyyttä. Katsahdin Lendiä. Saramilin majoittuminen huoneeseemme
rajoitti kahdenkeskeisen aikamme hyvin vähiin. Olisin kai milloin tahansa
voinut pyytää tummaa haltiaa siirtymään takaisin omaan huoneeseensa, ja hän
olisi lähtenyt, mutta en halunnut päästää häntä tarkkailuni alta. Hätkähdin kuullessani vaimean hyräilyn,
joka katkaisi ajatukseni. Saramil. Hiljalleen hän alkoi laulaa surumielistä
sävelmää hieman käheällä äänellä: ”Merituuli pyyhkii kasvojani kostealla hyväilyllään Lokin yksinäinen huuto rikkoo ulapan rauhan Kuuletko sen huudon kaukaisen? Aallot tanssivat ympärilläni, ne vievät minne mielivät Minulle meren syleily ei ole vankila vaan koti Tunnetko sen kosketuksen läheisen? Astellessani kuivalla maalla kaipaan turvaani, sillä tunnen itseni alastomaksi enkä voi pysähtyä Maistatko sen surullisen maun?” Laulun loputtua mies jatkoi hyräilyä
hieman yksitoikkoisesti, kietoen käsivartensa ympärilleen. Kuuntelin kummissani Saramilia. Mikä sai
hänet laulamaan juuri nyt? Nousin ylös vuoteeltani ja kiedoin
aamutakin ylleni. Astelin sitten pienen haltian luo, hieman empien. Halasin ystävääni lempeästi. Saramil laski kätensä sivuilleen ja
rentoutui vähitellen. Hetkeen kukaan ei tehnyt mitään. ”Muutan takaisin huoneeseeni”, tumma
haltia sanoi vaimeasti. Hänen päätöksensä oli selvästi tarkkaan harkittu,
enkä enää väittänyt vastaan. ”Jos niin haluat. Me olisimme pitäneet
sinua täällä vielä pidempäänkin”, sanoin muodon vuoksi, mutta osittain myös
tarkoitin sitä. Hän naurahti ironisesti. ”Niin, Kath”,
haltiamies sanoi pehmeästi. En sanonut mitään. Oli outoa kuulla
ironiaa häneltä. Vastahakoisesti irrotin otteeni Saramilin
tutusta kehosta ja astuin askelen taaksepäin. Menettäisin hänet. Tai joutuisin
luopumaan Lendistä. Pystyin melkein kuulemaan Hiroyukin äänen
sanovan tyynesti: ”Vähemmän on lopulta enemmän.” En halunnut japanilaista filosofiaa
avukseni, sillä ei siitä olisi minulle mitään hyötyä. Pieni haltia keräsi koruttomasti vähät
tavaransa ja lähti sitten. * Saramil: Voi Äiti, miksi minä sen kappaleen valitsin? Miksi juuri Kae-Enathen kaipuusta merelle kertovan sävelen? Vaikka ei sillä näyttänyt olevan
merkitystä, Kath ei ymmärtänyt. En tiennyt olisinko siitä iloinen vai en. Lendi tosin huomasi valintani
kaksoismerkityksen... No, ainakaan minun ei tarvitsisi selittää
hänelle, jos... kun murtuisin... Niin kauan, kun minulla oli edes jokin
osa Kathin elämässä, minä selviäisin. Saattaisin olla jopa onnellinen,
ainakin ajoittain. * Lendi: Katselin, kuinka
epävarman oloinen Lisko käveli hiljaa hyräilevän Saramilin luo. Oli outoa
nähdä normalisti niin itsevarma ihminen epäröimässä. Luultavasti myös minä olisin ollut
epävarma, jos samankaltainen tilanne olisi omalle kohdalleni sattunut. Rypistin kulmiani. Tumma haltia oli
laulullaan ilmoittanut, ettei hän kestäisi enää menettää Liskoa, mutta puolisoni
oli omaan ihmismäiseen tapaansa ollut huomaamatta niinkin selvää viestiä. Ymmärsin Saramilia, sillä pystyin
kuvittelemaan kuinka murtuisin, jos oikukas ihmiseni päättäisi hylätä minut. Voisin vain toivoa, että niin ei tulisi
käymään. Siirsin huomioni Liskoon ja Saramiliin.
He rakastivat toisiaan, vaikka ihminen ei sitä omalta osaltaan myöntänytkään. Minun pitäisi puhua asiasta puolisoni
kanssa. Haltia naurahti itseironisesti. Vihreäihoinen mies ei sanonut mitään,
mutta hänen kasvoiltaan saattoi lukea toivottomuutta. Eikä tarikairislainen
ollut juuri iloisempi. Harkitsin meneväni kertomaan heille, että
tämä oli huonoin ratkaisu, jonka he saattoivat tehdä. En kuitenkaan tehnyt
niin. Minun osani oli tarkkailla sivusta, vaikken pitänyt siitä yhtään. Saramil alkoi kerätä tavaroitaan.
Puolisoni jäi seisomaan ikkunan ääreen, siihen missä pieni haltia oli
alunperin ollut. Katselin käsiäni. Auttaisiko
puhuminenkaan mitään? Huonoimmassa tapauksessa kaksikko päättäisi jättää
minulle sen roolin, joka oli nyt langennut Saramilille. Haltia oli saanut koottua omaisuutensa ja pysähtyi eteeni. Lempeän hyväilevällä eleellä hän kosketti poskeani. Nostin katseeni häneen. Miehen ilme oli surullinen ja rakastava.
”Älä huolehdi, ystäväni”, hän kuiskasi sindariksi niin hiljaa, etteivät
ihmiskorvat olisi sitä erottaneet. Oven sulkeuduttua siron haltian perässä,
tajusin hänen itse valinneen osansa. Huokasin hiljaa. Voisinko tehdä tilanteelle mitään? * Liselle: Katselin ateriaamme valmistavaa vaiteliasta pientä haltiaa. Minua ärsytti Liskon omistavuus molempiin
haltioihin. Ei niin, että itse olisin tehnyt kummallakaan mitään. Mutta
viileän miehen saatua kaksi viehättävää haltiaa itselleen, en voinut kuin
hillitä kiukkuni. Jos haastaisin riitaa Liskon kanssa, hän
heittäisi kylmästi jotain sellaista mistä en haluaisi kuulla suoraan vasten
kasvojani. Lendi ei suostuisi kinaamaan. Hän
korkeintaan käskisi minun sulkea suuni. Eikä hänen tapansa ilmaista asia
oikein houkuttanut minua hänen ärsyttämiseensä. Saramilin kanssa tappeleminen taas olisi
tuhoon tuomittu yritys, hän vastaisi vain tyynen rauhallisesti hiljaisella
äänellä, joka sai minut yleensä lähes hyppäämään kattoon. Ja poissaolonsa
aikana siro haltia oli saanut lisää uhkaavuutta olemukseensa. Muistin kuinka, vähän paluunsa jälkeen,
Saramil oli sähissyt minulle saatuaan minusta tarpeekseen. En edes muistanut
mitä olin tehnyt, mutta hänen yksinkertainen viestinsä oli uponnut minuun
hyvin ravistelevalla tavalla. Tumma haltia ei suuttuessaan koskaan
huutanut, pikemminkin puhui hiljaisemmin. Tosin hän hallitsi äänensä jokaisen
alan, ainakin sen perusteella mitä minä olin kuullut. Saramil ei suostunut
riitelemään, vaikka olisikin loukkaantunut – vaikka minä en kylläkään koskaan
ollut nähnyt hänen loukkaantuvan mistään. Käsittääkseni hän inhosi sydämensä
pohjasta riitelyä. Varpu tuli keittiöön ja ryhtyi
juttelemaan ruokaa laittavalle hoikalle miehelle. Vain Varpu uskalsi lähestyä Saramilia,
vaikka hänkään ei koskettanut tätä. Muut – minä muiden mukana – yrittivät
olla ärsyttämättä häntä mitenkään ja pysyttelivät kohteliaan etäällä. Miksiköhän Saramil karttoi nykyään
koskettelua? Lendin ja Liskon kosketukset eivät häntä näyttäneet häiritsevän,
mutta muiden kosketukset eivät olleet lainkaan tervetulleita. 4.
luku |