Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 2. > Ystäväni, rakastettuni              luku 1 2 3 4 5 6 7 8 9

Huom!

- Cyberpunk maailman oikeudet eivät kuulu meille, vaan R. Taslorian Gamesille., emmekä me ansaitse tällä rahaa.

- Useat hahmot ovat omiamme. Seuraavat henkilöt ovat vain lainassa ystäviltä: Lendi, Varpu, Südé, Cathy, Craw, Liselle, Juan-Andre, Anna-Bianca, Conrad, Wali, Britney

- Tarikairis kuuluu olentoineen kaikkineen TP:lle.

Ystäväni, rakastettuni

1. luku

Lisko:

Kärsimättömänä ja hermostuneena astelin pientä kehää Lendin avaran huoneen lattialla. Olin huolissani Saramilista, joka ei ollut palannut vaellukseltaan. Yritin vakuutella itselleni, että ystäväni tarvitsi vain hieman etäisyyttä, tai jotain, eikä minulla siis ollut mitään syytä huolestua hänestä.

   Saramil osasi kyllä pitää huolen itsestään.

   Istuuduin Lendin futonin reunalle, huokaisten syvään. Tiesin, että minun pitäisi lakata hermoilemasta, mutta nähtävästi en pystynyt siihen.

   Suljin silmäni ja keskityin ajattelemaan Lendiä. Hän ja minä olimme aloittaneet suhteemme kolme viikkoa sitten. Olin hieman epävarmana hyvästellyt dannani ja muuttanut uudelle kommuunille, vaalean haltian luo.

   Olin silloin ollut niin itsekeskeisesti oman onnellisuuteni lumoissa, etten ollut huomannut Saramilin ottavan vaivihkaa etäisyyttä minuun. Kun tumma haltia sitten oli kadonnut taas uudelle vaellukselleen, en kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota.

   Nyt hän ei ollut vastannut puhelimeensa muutamaan päivään ja minun hermoni alkoivat pettää. Yritin estää itseäni ajattelemasta, mitä ystävälleni olisi voinut tapahtua.

   Lopulta en ollut kestänyt enää ja olin lähettänyt Lendin etsimään Saramilia. Halusin varmuuden kissamaisen haltian kohtalosta.

   Avasin silmäni turhautuneena. Ajatukseni pyörivät yhä Saramilissa, vaikka yritin olla ajattelematta häntä.

   Huokaisin syvään.

   Toivoin Lendin palaavan pian.

*

Lendi:

Astuin rappukäytävään ja huokaisin hiljaa, melkein äänettömästi. Kaipasin Keski-Maan Eriadorin kirpeänsuloista syksyä, kaikessa väriloistossaan.

   Seisahduin hetkeksi uuden kommuunin oven taa, ennen kuin astuin sisään, ja hymähdin itsekseni. Olin löytänyt vain kylmenneet jäljet pienestä ystävästäni, mutta ne olivat kuitenkin tyhjää parempi. Nähtävästi Saramil pystyi halutessaaan katoamaan saavuttamattomiin.

   Eteisessä Lisko odotti minua, kasvoillaan kärsimätön ilme.

   ”No?” hän tivasi ja minä katsahdin häneen huvittuneena.

   ”Anna minun ensin riisua kenkäni”, sanoin ja kiirehtimättä aloin avata maihinnousukenkieni nauhoja.

   Ihmisten jatkuva kärsimättömyys oli ymmärrettävää, eiväthän he yleensä eläneet edes täyttä vuosisataa, mutta Lisko tuntui haluavan kaiken tapahtuvan välittömästi.

   ”Lendi!” vihreäihoinen puolisoni puuskahti. ”Voisit aivan hyvin kertoa etsintäsi tulokset tässä, samalla kun vitkastelet kenkiesi kanssa.”

   Hymyilin hänelle surumielisesti, vastaamatta mitään.

   Asetin kenkäni syrjään seinän vierelle ja viittasin Liskon mukaani huoneeseemme. Hän seurasi minua näennäisen tyynenä, vaikka aistinkin miehen kärsimättömyyden.

   Istuimme vuoteellemme.

   ”Kävin taideopistolla. Amber oli nähnyt Saramilin pari päivää sitten”, ilmoitin.

   Lisko katsoi minua odottavasti.

   Minä vastasin katseeseen.

   ”Yksityiskohtia, jos saan pyytää”, puolisoni sanoi kärjekkäästi.

   Kohautin harteitani. ”Kerroin jo kaiken oleellisen.”

   Tyrmistynyt ilme levisi Liskon kasvoille. ”Ja tuota sinä et voinut eteisessä kertoa?” mies kysyi epäuskoisena.

   Nyökkäsin hänelle.

   ”Minun täytyy nähtävästi puhua Amberin kanssa, kun sinusta ei saa mitään irti”, Lisko huokaisi, noustessaan sängyltä.

   ”Luulisin Amberin olevan vielä opistolla”, totesin ilmeettömästi.

   Puolisoni loi minuun hieman kummastuneen katseen ja kosketti rakastavasti poskeani. ”Olethan sinä varmasti kunnossa?” hän tiedusteli huolestuneen kuuloisesti.

   ”Ei minua mikään vaivaa. Älä huolehdi”, sanoin vaimeasti ja nousin itsekin ylös. Voisin aivan hyvin viedä Liskon moottoripyörälläni taideopistolle.

   Keskustassa pysäköin pyöräni tutun rakennuksen eteen.

   ”Jään tähän odottamaan”, ilmoitin puolisolleni, kun hän jalkautui asfalttipihalle.

   Mies nyökkäsi ja läksi kävelemään etuovea kohden. Seurasin häntä katseellani, kunnes hän katosi näkyvistäni.

   Yksin jäätyäni palasin takaisin pohtimaan, miksi Saramil oli lähtenyt vaellukselleen.

   Olin tietoinen siitä, että myös hän rakasti Liskoa, oli rakastanut jo pidemmän aikaa. Todennäköisesti haltian Liskosta loitontumisen syy oli suhde, johon ihminen oli saanut minut vihdoin suostuteltua.

   Rypistin otsaani.

   Miksi sitten Saramilia ei ollut vaivannut Liskon suhde Charlesiin? Itse olin todennut heidän suhteensa erittäin häiritseväksi, etenkin Liskon vihdoin selvennettyä Charlesista käyttämänsä danna-termin merkitystä. Käsittääkseni Saramil oli tiennyt, että Charles elätti vihreäihoisen rakastajansa.

   Huokaisin.

   Saramilin katoamisessa oli jotain, mistä en saanut selkoa, vaikka kuinka yritin.

*

Amber:

Katsahdin uutta alastonmallia, jota oppilaani parhaillaan piirsivät ja peitin kädelläni haukotuksen. Onneksi tunti loppuisi pian.

   Harmittelin mielessäni nykyisen mallini ylimielisyyttä ja huomasin kaipaavani Saramilin lämpöä ja välittömyyttä. Valitettavasti tumma haltia oli ottanut lopputilin muutama päivä sitten. Hän ei kylläkään ollut näyttänyt olevan aivan kunnossa...

   Salin oven suunnalta kuului supinaa. Huokaisin ja käännyin katsomaan.

   Vihreäihoinen ja melko naisellisesti pukeutunut mies seisoi avoimen oven luona.

   Miksi ihmeessä ovi oli auki?

   Lähdin otsaani rypistäen tiedustelemaan mitä asiaa miehellä oli. Hänessä oli jotain... tuttua. Aivan kuin minun olisi pitänyt kyetä tunnistamaan hänet, vaikka olin varma etten ollut milloinkaan tavannut häntä.

   ”Oletko sinä Amber?” mies tiedusteli kohteliaan etäisesti seisahtuessani hänen eteensä.

   Nyökkäsin. ”Olen kyllä.” Hänellä oli kiinnostavat kasvot, japanilaiset piirteet ja mustat silmät. Hänen ilmeensä oli etäisen viileä. Melkein kuin naamio, jonka alta jokin lämmin pilkotti.

   ”Olen Lisko. Lendi kertoi sinun nähneen Saramilin joitakin päiviä sitten. Mainitsiko Saramil minne oli menossa?” mies esitti.

   Katselin häntä tutkivasti. ”Niin, näin kyllä. Hän sanoutui kaksi päivää sitten irti mallina työskentelystä”, kerroin ja johdatin miehen samalla opettajalle varattuun huoneeseen. ”Saramilin puheista päättelisin sinun olevan Kath, olenko oikeassa?” tiedustelin oven suljettuani.

   Aloin huolestua tosissani. Lendi oli kertonut Saramilin lähteneen vaeltelemaan, mutta silti tumma haltia oli käynyt joitakin päiviä sen jälkeen mallina taideopistolla. Puhelimeensa hän ei ollut vastannut ja nyt tämä Kath tuli luokseni.

   ”Kyllä. Vaikka yleensä minua kutsutaan Liskoksi.” Mies ei näyttänyt ilahtuvan minun tietäessäni hänestä.

   Palaset alkoivat sijoittua oikeille paikoilleen. Minä sain vain juuri ja juuri estettyä huulilleni noussutta voihkaisua pääsemästä ilmoille. Saramil oli maininnut melko ohimennen Kathin lähestymisyrityksistä Lendin suuntaan...

   Olin epävarma siitä kuinka paljon minun oli sallittua paljastaa.

   ”Tiesit kai, että Saramil rakastaa sinua?” kysyin hetken epäröityäni.

   Lisko nyökkäsi. Hän näytti pitävän aina vain vähemmän keskustelustamme, eikä hän ymmärtänyt miten kysymykseni liittyi mihinkään. Mutta se liittyi, liittyi hyvinkin.

   ”Arvaukseni on, että hän piti itseään kolmantena pyöränä. Hän ei... voinut kovin hyvin nähdessäni hänet, eikä puhunut juuri mitään. Sain hänestä koko päivän aikana suunnilleen viisi kokonaista lausetta irti”, selitin. ”Saramil oli sulkeutunut ja hänen silmissään...” keskeytin. ”En osaa kuvailla sitä, mutta piirsin hänestä kuvan”, jatkoin ja etsin piirroksen luonnoslehtiöstäni.

   Ojennuttuani työn Liskolle, katsoin parhaaksi jättää hänet hetkeksi yksin ja palasin oppilaideni seuraan.

   Muutaman minuutin kierreltyäni astelin takasin opettajan huoneeseen, koputettuani ensin kevyesti oveen.

   Vihreäihoinen mies laski luonnoslehtiöni pöydälle ja kääntyi puoleeni. Hän näytti kylmemmältä kuin saapuessaan.

   Muistin miehen kysyneen tiesinkö missä tumma haltia oli.

   ”Saramil ei maininnut mitään siitä, minne aikoi mennä tai missä oli ollut. Hän vain kehotti minua hankkimaan jonkun tilalleen, sillä hän ei ollut mielestään...” pidin tauon muistellessani hoikan haltian tarkkoja sanoja. ”Luulen, että hän sanoi, ettei ollut kykenevä jatkamaan mallina työskentelyä.”

   ”Hän ei antanut mitään vihjettä olinpaikastaan?” Lisko totesi vain hieman kysyvään sävyyn.

   Pudistin päätäni. ”Ei.” Miehen kylmyys tunkeutui ytimiini asti. Päätin olla reagoimatta siihen erityisemmin. ”Hän ei ollut kovinkaan puheliaalla tuulella.”

   Lisko nyökkäsi ja hyvästeli minut viileydellä, jolle Lontoon lähestyvä talvi ei milloinkaan voisi vetää vertoja.

   Missä helvetissä sinä olet, Saramil?

*

Lisko:

Tuijotin Amberin piirtämää kuvaa. Nainen oli vanginnut paperille vain Saramilin kasvot, mutta jo ne riittivät.

   Ystäväni kasvoilla oli tyyni ilme, jonka alta tuska kuitenkin näkyi selvästi. Amber oli oikeassa, oli lähes mahdoton kuvailla Saramilin silmien ilmettä. Niin paljon tuskaa ja kipua...

   Käänsin katsettani hieman syrjään myrskypilven kaltaisista silmistä, jotka näyttivät tuijottavan minua syyttävästi.

   Tavallisesti niin avoimet kasvot näyttivät sulkeutuneilta, aivan kuin haltia työntäisi jokaisen luotaan.

   Silmäni harhautuivat vastustamattomasti takaisin Saramilin erikoisiin silmiin. Kosketin kuvaa hyväilevällä eleellä, kuin olisin voinut siten pyyhkiä ahdistuksen ystäväni kasvoilta.

   Olinko minä aiheuttanut hänen tuskansa?

*

Lendi:

Huokasin ja kiedoin käteni hieman tiukemmin nukkuvan Liskon ympärille, katsellen samalla puolisoani. Unessa hänen kasvonsa olivat tyynet; vastapainoksi valvetilan alituiselle huolestuneisuudelle, jonka Saramilin nyt melkein kaksi viikkoa kestänyt poissaolo oli aiheuttanut.

   Lisko mietti jatkuvasti ystävämme kohtaloa, vaikka yritinkin vakuuttaa hänelle Saramilin pärjäävän. Eihän puoli kuukautta ollut aika eikä mikään. Minua hermostutti enemmän tapa, jolla tumma haltia oli katoamisensa tehnyt.

   Saramil oli jättänyt kommuunille suurimman osan maallista omaisuuttaan, mikä antoi vaikutelman, ettei hän ollut aikonut viipyä muutamaa päivää pidempää poissa, kuten hänen tapansa toisinaan oli.

   Eikä puolisoni ollut vieläkään saanut puhelimella yhteyttä Saramiliin, mikä sai hänen huolensa kasvamaan.

   Silitin kevyesti Liskon vihreäihoista käsivartta, varoen herättämästä häntä. Ihmisenä hän tarvitsi kolminkertaisesti sen unimäärän, millä minä tulin hyvin toimeen.

   Suljin silmäni ja keskityin puolisoni ihon tuntuun; siihen epätäydelliseen kauneuteen, hänen yksilöllisyyteensä.

   Huokaisin hiljaa.

   Pian minun täytyisi nousta, jos aikoisin käydä joka-aamuisella lenkilläni.

*

Renee:

Katselin vaaleaihoista nuorta miestä, joka leikki tyttäreni Joycyn kanssa.

   Miehen käytös toi mieleeni leopardin, josta olin joskus nähnyt vanhan luontodokumentin. Hän ei antanut muiden kuin lasten koskettaa itseään – ei ollut antanut sen jälkeen kun eräs klaanimme naisista oli yrittänyt lähennellä häntä – eikä hän enää puhunut mitään. Ihmismäisimmillään hän oli soittaessaan panhuiluaan ja ollessaan kulkuriyhteisömme pienten seurassa.

   ”Renee, kuin sä uskalla antaa ton olla Joycyn kans?”

   ”Ei Cat tekis tytölle mitään, Katrin”, totesin vaimeasti vierelleni tulleelle vaalealle naiselle.

   Haltiaksi peikkoontunut tummatukkainen mies käänsi päänsä meitä kohti.

   Jopa hänen katseensa toi mieleeni kissan.

   Ilmeisesti hän oli kuullut meidän puhuvan itsestään.

   Hymyilin Catiksi ristimällemme miehelle lempeästi ja haltia käänsi huomionsa jälleen päällään kiipeilevään tummaihoiseen tyttäreeni. Cat piti kaiken aikaa huolta siitä, ettei vahingoittanut kanssaan leikkiviä lapsia vähääkään, eivätkä nämä satuttaneet itseään hänen aseisiinsa.

   En ollut milloinkaan nähnyt hänen riisuvan katanaansa ja tikareitaan.

   Huomasin Faemeliksi esittäytyneen lohikäärmeen olevan Joycyn uteliaisuuden kohteena. Faemelin kirkkaan punainen väri tuntui kiehtovan uteliasta tytärtäni.

   ”Kuin sä voit olla varma? Sehän on selvästiki järiltään. Jos sillä ois cyberiä, väittäsin sitä psykoks”, Katrin sanoi.

   Ei ollut harvinaista, että ne jotka korvasivat luonnollisia osia itsestään cyberillä – cyborgijäseniin, jotka usein olivat voimakkaampia kuin alkuperäiset orgaaniset – ajautuivat ennemmin tai myöhemmin psykoosiin. He menettivät vähitellen luonnollisen empaattisuutensa ja heidästä tuli tunne-elämältään eläviä koneita, kylmiä ja myötätunnottomia.

   Catilla ei kuitenkaan ollut cyberiä, huolimatta siitä, että hänen nopeudestaan olisi niin voinut päätellä. Kuten myös normaalia herkemmästä kuuloaistista.

   Jatkoin askareitani. Katrinin viiden vanha poika liittyi Catin ja Joycyn seuraan.

   Ystäväni katseli leikkijöitä huolestuneena.

   Laskin käteni hänen harteelleen.

   ”Cat ei ikinä vahingoittas yhtäkää muksuu”, rauhoitin naista. Olin varma asiasta. ”Eikä se oo seonnu, ei ainakaa vielä”, jatkoin hiljaa.

   Katrin nyökkäsi hitaasti. Ystäväni luotti huomio- ja arviointikykyyni suuresti.

   Käännyin takasin aterian valmistuksen puoleen. Cat oli – jälleen – tuonut tullessaan rottia. Ennen kun oli lakannut puhumasta, mies oli näyttänyt useille halukkaille muutamia eri tapoja valmistaa rottaa, ja neuvonut mitkä osat kannatti jättää kokonaan syömättä.

   Ihmettelin miksei kissamainen haltia ollut koskaan esitellyt itseään.

   Cat oli ilmestynyt yllättäen luoksemme melkein viikko sitten ja tuonut mukanaan suuren määrän tappamiaan rottia. En ole aivan varma ymmärsikö hän täysin kuinka arvokkaan lahjan antoi, mutta hän itse söi kuitenkin vain vähän. Niin vähän, että minua huolestuttivat hänen kaiken aikaa kapeammiksi käyvät poskensa. Hän nukkuikin tuskin ollenkaan.

   Pehmeän naurun puhjetessa ilmoille käänsin katseeni Catiin ja lapsiin. Mies myös nauroi yhä harvemmin.

   Silmäkulmastani huomasin joidenkin klaanilaistemme tuijottavan haltiaa ihmeissään. Ainoat äänet, joita Cat oli viime päivien aikana muodostanut, rajoittuivat sähinään, murinaan ja harvoihin kehräyksiin.

   Kissamaisen notkea haltia pörrötti Jonaksen, Katrinin pojan, vaaleita hiuksia ja poika hymyili leveästi. Joycy päästi riemukkaan kikatuksen istuessaan Catin sylissä. Tyttäreni sai lempeän hymyn palkakseen.

   Katrin kietaisi kätensä harteelleni.

   Käänsin kasvojani hänen suuntaansa irrottamatta katsettani haltiasta ja lapsista.

   ”Ehkä mä oon sun kanssas samaa mieltä, Renee. Se antas henkesä noitten puolesta”, vaalea nainen kuiskasi.

   ”...Nii. Mut kuin kauan se ite pysyy elossa?” kysyin yhtä hiljaa.

   ”Mitä tarkotat?”

   ”Se ei syö just mitää, eikä se mun tietääkseni pysty nukkuukaan. Kuin kauan se kestää? Ei sen voimavarat oo loputtomia, ei tuolleen”, sanoin vaimeasti. Katrinin ote kiristyi.

   ”Luulet sä, et me voidaan auttaa sitä?”

   ”Ehkä vähä. Kakarat piristää sitä, mut ei se silti syö tarpeeks. Eikä se ees sano, miks se on tommonen. Katrin, mä oon nähny tuskan sen silmissä, sillon ku se on ihmismäisimmillään. Se tuska kuluttaa ihmisen loppuun hitaasti, mut varmasti”, kerroin lähes kuulumattomalla äänellä.

   Ystäväni oli hetken vaiti ja vain halasi minua.

   ”Jonas kysy saisko se nukkuu Catin kans”, nainen kuiskasi sitten.

   ”Se saattas olla hyväks molemmille. Mä luulen, et Joycy tekis niille mielellään seuraa”, vastasin.

*

Katrin:

Katselin rauhallisesti nukkuvan poikani kasvoja teetä siemaillen. Oli varhainen aamu ja aurinko vasta nousi taivaalle.

   Jonas oli käpertynyt tyytyväisenä Catin kylkeä vasten ja miehen toinen käsi oli pojan pään alla. Reneen pieni tytär oli kivunnut haltian syliin ja nukkui nyt pää tämän rintaa vasten. Faemel lepäsi kerälle käpertyneenä Joycyn selän päällä. Molemmat lapset puristivat nyrkeissään miehen pitkiä suortuvia.

   Cat itse näytti nyt nukkuessaan paljon levollisemmalta kuin oikeastaan kertaakaan ennen. Hänen sirot piirteensä olivat rentoutuneet unessa, eikä hän näyttänyt sillä hetkellä kovinkaan paljoa kanssaan nukkuvia lapsia vanhemmalta. Huolimatta muutamista juonteista, joita hänen silmäkulmiinsa ja suupieliinsä oli piirtynyt hänen tulonsa jälkeen.

   Vaikka tuskin hän kuitenkaan oli yli kahtakymmentä.

   Tiesin rauhan olevan vain väliaikaista. Kun Cat heräisi, rauha pyyhkiytyisi pois, vaikka toivoinkin aina sen jäävän. Olin kuitenkin nähnyt niin tapahtuvan jo kahdesti, enkä uskonut tämän kerran olevan toisenlainen.

   Pieni haltia kuitenkin näytti saavan hieman lohtua pikkuisten kanssa nukkuessaan. Renee oli ollut oikeassa, kuten yleensäkin.

   Yllättäen huomasin harmaiden silmien katselevan minua. Lievä unisuus katosi nopeasti Catin erikoisista silmistä.

   Huokaisin vaimeasti.

   Haltia sulki silmänsä ja rentoutti lihaksensa tietoisesti. Hän ei herättäisi lapsia, vaikka nukkui lyhyemmän ajan kuin nämä.

   Hetken mielijohteesta kävin hakemassa keittiöstä hieman eilisen aterian tähteitä ja lähestyin Catia hitaasti.

   ”Cat”, sanoin vaimeasti. Mies avasi silmänsä ja katsoi minua kysyvästi.

   Asetin pienen palan ruokaa hänen huuliaan vasten. ”Syö ny”, kehotin häntä vaimeasti.

   Hetkeen haltia ei tehnyt mitään. Juuri kun olin luovuttamassa hän avasi suunsa tottelevaisesti ja söi pienen palan hitaasti.

   Varovasti syötin miehelle koko pienen annoksen, jonka jälkeen hän sulki jälleen silmänsä ja vajotti itsensä kevyeen uneen.

   Jäin katselemaan heitä, kunnes Jonas ja Joycy heräsivät. Cat lähti rottajahtiin erään nuorukaisen kanssa, joka näytti pitävän puhumattoman haltian seurasta. Kaikesta päätellen mies opetti hänelle joitakin taitojaan, rohkaisten poikaa sanattomasti.

   Marcel oli itsekin hiljainen poika, ujo ja arka. Catin seurassa vietetty aika oli saanut hänet rohkaistumaan ja hän leikki nykyisin klaanimme lasten kanssa mielellään, vaikka oli aiemmin vetäytynyt omiin oloihinsa.

   Miten paljon Cat olikaan saanut aikaan, suurimmaksi osaksi sanaakaan sanomatta.

*

Renee:

”Renee!”

   Huuto sai minut säpsähtämään ja katsahdin sen suuntaan. Suuri nuorukainen, jonka tunnistin oitis hiljaiseksi Marceliksi, kiiruhti jotakin kantaen minua kohti. Kyynelvana pojan kasvoilla sai minut katsomaan tarkemmin hänen taakkaansa.

   Cat.

   Rypistin otsaani. Cat ei ollut aiemmin sallinut, ilmeisesti aikuiseksi laskemansa, Marcelin koskettaa itseään, eikä poika ollut yrittänytkään ensimmäisen kerran jälkeen.

   Silmäni levisivät huomatessani kömpelön ja verisen siteen velttona riippuvassa jalassa. Haltia näytti tajuttomalta, vaikka puristikin yksiteräistä miekkaansa toisessa kädessään.

   Otin ohjat käsiini ja käskin pojan laskea Catin maahan pikaisesti levittämäni pressun päälle.

   ”Katrin, tuo nopsaan mun kamat sielt hyllyltä!” käskin ystävääni, joka syöksyi asumukseemme, palaten pian lääkärin välineeni mukanaan.

   Marcel irrotti katanan haltian kädestä ja asetti sen syrjään. Huomasin, ettei poikakaan ollut selvinnyt täysin naarmuitta.

   Ryhdyin availemaan varovasti veristä sidettä ja tutkimaan vammaa tarkemmin.

   Äkillinen liikahdus ja sähinä kertoivat minulle Catin tulleen tajuihinsa.

   Pitelin jalasta tiukasti kiinni ja käänsin katseeni hänen. ”Mä tiedän kyllä mitä mä teen. Pysy nyt paikoillas.”

   Sähinä lakkasi, mutta haltia tuijotti minua kuin nurkkaan ahdistettu eläin.

   Huokaisin. ”Marcel, hae Joycy”, käskin nuorukaista.

   ”Mä oon tässä. Mitä mun pitäis tehä?” tyttäreni ilmoitti selkäni takaa.

   ”Pidä Cat rauhallisena, joohan?”

   Kiharainen pää nyökkäsi vakavana ja Joycy työnsi miehen lempeästi maahan, istuutuen tämän pään viereen.

   ”Äiti hoitaa sun pipin. Se ei kirvele yhtään”, tyttö puheli rauhoittavasti, silittäen hiukset pois miehen kasvoilta.

   ”Marcel, hae ne rotat”, Cat käski käheästi hampaidensa välistä, poikaa katsoen. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa monen päivän täydellisen puhumattomuuden jälkeen.

   Nuorukainen tuijotti haltiaa hetken ja lähti sitten toteuttamaan saamaansa tehtävää.

   ”Annan sulle kipulääkettä, ennen ku poistan luodin sun jalasta”, ilmoitin.

   ”Voisitko vain kaivaa sen metallipalan pois lihastani, Renee?” ärtynyt Cat kirahti.

   ”Okei. Okei. Suhunhan tää sattuu.”

*

Faemel:

”Nyt riitti!” kivahdin mieliämme yhdistävän siteen kautta Saramilille, joka istui päkiöidensä varassa auton katolla ja sähisi sen omistajalle. ”Tämä on mennyt liian pitkälle. Me lähdemme takaisin kommuunille. Nyt heti!”

   Jätin omaan arvoonsa kiroukset, joita auton omistaja peräämme kiljui. Loppujen lopuksi hänellä oli oikeus olla vihainen.

   Koska kumppanillani ei ollut ollut voimia parantaa saamaansa haavaa kokonaan, hän ontui kipeää jalkaansa ohjatessani häntä ystäviemme luo.

   Haltia oli sulkenut suurimman osan itsestään jonnekin päänsä sisään, eikä enää pahemmin edes ajatellut sanoilla. Hänestä todellakin oli tulossa Cat, joksi kulkuriklaanin jäsenet häntä nimittivät.

   Oli iltapäivä, kun viimein saatoin soittaa uuden kommuunin ovikelloa.

   Vakuutettuani ovipuhelimen kautta Lendin siitä, että en todellakaan jaksaisi avata ulko-ovea rappukäytävään, jäin odottamaan.

   Toisinaan pienestä koosta oli vain haittaa.

*

Cat (Saramil):

Seurasin Faemelia haluttomana. En ollut täysin varma miksi en olisi halunnut lohikäärmeen mainitsemalle uudelle kommuunille, mutta osa minua vastusti ajatusta syvästi. Päättäväinen otus ei kuitenkaan sallinut minun mennä muualle.

   Pitkän vaalean miehen tullessa ovelle kaikki vaistoni käskivät minun ottaa jalat alleni. En kuitenkaan voinut kuin murista matalasti viehkeälle olennolle, jonka hajun tuttuus hämmensi minua.

   Taistelin sisintäni vastaan, joka käski minun jäädä. Mies oli ystävä, ei uhka.

   Halusimme yht’aikaa jäädä ja lähteä.

   Yrityksistäni huolimatta se pieni osa piti minut paikoillaan ja lopulta vajosimme lohdulliseen pimeyteen.

   Niin paljon mukavampaa kuin kaikki häly, kamalat hajut ja suunnaton väsymys, joka alinomaa painoi jäseniäni.

1. luku

seuraava luku