Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 1. > Mitä en tekisi vuoksesi?                      luku 1 2 3 4 5 6 7

7. luku

Joitakin päiviä myöhemmin...

Prince Weirdie:

Olin ollut joitakin päiviä poissa Lontoosta ja olin sinä aikana huomannut kaipaavani Saramilia, en vain fyysisesti vaan myös henkisellä tasolla.

   Oli harvinaista, että kenenkään persoonallisuus teki minuun niin suurta vaikutusta, että olisin huomannut erossaolon vaikutusta itsessäni.

   Virnistin itselleni hieman alakuloisesti.

   Pian joutuisin eroamaan pienestä haltiasta lopullisemmin, sillä minun olisi palattava rakastajani matkassa takaisin Yhdysvaltoihin.

   Leikittelin ajatuksella tänne jäämisestä, mutta tiesin etten toteuttaisi sitä. Pidin Valloista aivan liiaksi, jotta pystyisin jäämään.

   Soitin kommuunin ovikelloa.

   Hymyilin vinosti oven avanneelle rastapäänaiselle. Hän vastasi kevyellä nyökkäyksellä.

   ”Onhan Saramil kotona?” varmistin.

   ”Kyllä Mil on täällä.”

   Hymyilin naisen tavalle kutsua kaikkia sekalaisilla lempinimillä. Myönsin itsekin harrastavani sitä, mutta haltiaystäväni kohdalla en ollut saanut mitään suurempaa innoitetta.

   Astuin sisään ja suuntasin kulkuni Saramilin huoneelle.

   Varpun käyttämä Mil-nimike jäi pyörimään mieleeni. Ehkä siinä olisi toimiva lyhenne tummalle haltialle.

   Avasin Saramilin huoneen oven koputtamatta ja astuin sisään. Tiesin olevani tervetullut vieras...

   ”Weirdie”, ystäväni tervehti minua ja jäin tuijottamaan häntä.

   Haltia oli lattialla, kietoutuneena monimutkaiselle solmulle. En osannut tarkkaan sanoa missä mikin raaja oli. Hänellä itsellään ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään ongelmaa asentonsa kanssa.

   ”Tunsin Intiassa ollessani erään joogin, joka olisi ehkä pystynyt tuohon”, sain sanottua, kun sain jälleen puhekykyni takaisin.

   Saramil taittautui takaisin normaalimpaan asentoon, nousten seisomaan eteeni.

   Halasin pitkän tovin siroa miestä, joka vastasi syleilyyni kiintyneesti.

   ”Istutaan alas”, sanoin ja toimin kehotukseni mukaan, istuutuen hänen matalalle futonilleen.

   Solakka haltia istui jalkoihini ja poimi lähistöltä vesipullon, nostaen sen sulavalla eleellä huulilleen.

   Annoin katseeni vaeltaa Saramilin yli. Hänellä ei ollut paitaa yllään, joten saatoin ihailla hänen kehoaan melko esteettä.

   ”Haluatko kuulla hyvät vai huonot uutiset ensin?” kysyin haltialta saatuani väliaikaisesti kyllikseni hänen katselemisestaan.

   ”Hyvät, niin jaksan iloitakin niistä.”

   Kohautin hartioitani. Yleensä ihmiset halusivat kuulla huonot uutiset ensin, mutta Saramil teki suurimman osan asioista omalaatuisesti.

   ”Sinä olet saanut minut näkemään ihmisten persoonallisuuden, kun ennen katsoin vain kauniita kasvoja”, sanoin virnistäen. ”Ja muita kiintoisia ruumiinosia.”

   Ystäväni hymyili. ”Pidätkö sinä minua sitten jotenkin epämiellyttävänä?” hän kysyi viatonta teeskennellen.

   Olisin heittänyt haltiaa tyynyllä, jos futonilla olisi ollut yksikin.

   ”Minä kaipasin sinua oikeasti poissaollessani”, jatkoin.

   Saramil vakavoitui. ”Ymmärsin kyllä, Weirdie”, hän sanoi pehmeästi.

   Huokaisin. ”En tiedä kuinka saan palattua takaisin kovasydämiseen olotilaani, kun palaan takaisin Valtoihin”, heitin huonot uutiseni haltialle, yrittäen peittää alakuloisuuttani.

   Tämä tulisi olemaan ensimmäinen ero, josta sydämeni todellakin kärsisi.

   Mies kosketti poskeani lempeän lohduttavasti. ”Etköhän sinä selviä.” Pienen tauon jälkeen hän jatkoi: ”Milloin olet lähdössä?”

   ”Tämän viikon lopulla. Crowley ei ole lyönyt tarkkaa päivämäärää lukkoon, joten voisin ehkä mankua pari lisäpäivää”, kerroin. Tiesin voivani saada rakastajani viipymään ylimääräisen viikonkin, mutta se olisi jo hengelläni leikittelyä, enkä minä halunnut aivan niin pitkälle mennä – en edes Saramilin vuoksi.

   Haltia nyökkäsi.

   Kumarruin suutelemaan häntä.

   Hämmästyksekseni mies pysyi passivisena, eikä vastannut suudelmaan.

   Vetäydyin hieman kauemmas ystävästäni ja katsoin häntä.

   ”Miksi?” tiedustelin, ymmärtämättä haltian käytöstä.

   ”En minä voi.”

   ”Et voi?” kysyin ihmeissäni. ”Et voi, vai et halua?”

   ”En voi. Kath ja minä rakastelimme, ja pettäisin ainakin itseäni, jos en muita”, Saramil vastasi vaimeasti. ”Myös sinua, sillä sydämeni kuuluu Kathille”, hän lisäsi pienen tauon jälkeen.

   ”Rakastithan sinä häntä aiemminkin, eikä se sinua silloin estänyt”, totesin ihmeissäni.

   Mies katseli minua hetken. ”Voisin kyllä rakastella kanssasi, mutten usko, että nauttisit sieluttomasta ruumiista”, haltia sanoi lopulta.

   Aioin väittää, että ei se seikka minua niin kovasti haittaisi, mutta jouduin myöntämään asian olevan toisin. Saramilin tapauksessa pelkkä vartalo ei riittäisi, ei etenkään, kun olin saanut kokea millainen haltia oli sydämineen.

   Huokaisin. ”Olet oikeassa, Saramil.”

   En kuitenkaan aikonut jäädä murehtimaan asiaa.

   ”Siinä tapauksessa voimme varmaan lähteä käymään ikkunaostoksilla. Haluaisin kiertää muutamat vaateliikkeet ennen kun lähden”, ehdotin ystävälleni.

   ”Mikäpä siinä”, hän totesi ja haki paitansa.

   Nousin ylös ja huomasin Saramilin varpaankynsien olevan mustaksi lakatut.

   ”Kuka sinut on tuohon innoittanut?” utelin. Ei kuulostanut hänen tapaiseltaan lakata kynsiään.

   ”Innoittanut mihin?” mies kysyi ja seurasi katsettani. ”Ai, tuo. Varpulla oli jokin kumma inspiraatio asiasta ja hän sai lakattua varpaankynsistäni yli puolet, ennen kuin huomasin mitään, ja siinä vaiheessa oli sama antaa hänen viedä huvinsa loppuun.”

   Virnistin Saramilille. ”Naiset ovat outoja otuksia.”

   ”Ihmiset ovat outoja ouksia”, solakka haltia laajensi määritelmääni, vetäen kalpean sinisen Tanaka Exec -jäljitelmäpaidan ylleen. Paidan yksinkertaisuus sopi hyvin haltialla jalassa oleviin mustiin farkkuihin. Yhdistelmä oli hieman... lendimäinen.

   Virnistin uudelleen. ”Niinhän me taidamme olla, mutta etpä itsekään mikään normaali kadunmies ole.”

   Ystäväni virnisti takaisin. ”En minä niin väittänytkään.”

   Naurahtaen kietaisin käteni hänen vyötäisilleen ja läkismme kaupungille, katsomaan ja – minun tapauksessani – sovittamaan lukuisia vaatteita.

   Aioin käyttää jäljelläolevan aikani Saramilin seurassa mahdollisimman hyvin – mitä se sitten ikinä sisälsikin hänen nykyisen päätöksensä huomioon ottaen.

*

Prince Weirdie lähti varsin tyytyväisenä Lontoosta, vietettyään siellä yli kaksi kuukautta. Hän vei Yhdysvaltoihin mukanaan kasapäin muistoja; niin uusista kuin vanhoistakin ystävistä. Kaikkien yllätykseksi hän päätti pitää melko tiivistä yhteyttä Saramiliin.

   Weirdie antoi lähtiessään sirolle ystävälleen lahjaksi aurinkolasit – hän oli huomannut haltian silmien valonherkkyyden – ja sai palkakseen täydet 159 senttimetriä ilahtunutta haltiaa syliinsä.

   Viisaana miehenä intialainen käytti tarjoutunutta tilaisuutta hyväkseen ja suuteli varsin perinpohjaisesti rakastaja-ystäväänsä ennen kotiin paluutaan...

*

Lisko:

Silitin ajatusteni harhaillessa Saramilin mustia suortuvia. Haltia istui lattialla edessäni ja nojasi päätään syliini, silmät suljettuina.

   Tarkoitukseni oli ollut katsoa uutisia VID:stä, mutta en oikein jaksanut keskittyä uusimpiin kuolinlukuihin ja yhtiöpolitiikkaan. Siroa haltiaa ne kiinnostivat vielä vähemmän. En muistanut koskaan nähneeni hänen todella katsovan VID:ä.

   Aloin punoa pientä lettiä silkkisiin suortuviin.

   Rypistin otsaani. Haltia vaikutti hieman väsyneeltä.

   ”Saramil”, sanoin vaimeasti.

   Pää kallistui taaksepäin, harmaat silmät aukenivat ja katsoivat minuun kysyvästi.

   ”Oletko kunnossa?”

   Pieni nyökkäys ja ilmeikkäät silmät tarkastelivat kasvojani. Saatoin selvästi nähdä hänen rakkautensa minuun, hän ei yrittänyt peitellä sitä, vaikkei ollutkaan koskaan sanonut sitä ääneen.

   Siro käsi kohosi silittämään rypistyneen otsani sileäksi. Hymyilin hänelle.

   Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun olimme rakastelleet ensimmäisen kerran. Nyt katsellessani aulista haltiaa, ymmärsin hänen antautuneen minulle sydämineen, sieluineen kaikkineen. Tieto oli ollut niin luonnollinen, etten ollut huomannut sitä tietoisella tasolla.

   Saramilin rakkauden lämpö levisi minuun ja haihdutti pienen, kiireisen työpäivän jälkeisen kireyden.

   Haltia väläytti pehmeän hymyn, sipaisi nenääni ja sulki jälleen silmänsä.

   Upotin sormeni runsaisiin hiuksiin, ryhtyen hieromaan miehen päänahkaa. Sormieni työskentely sai hänet päästämään pienen kehräyksen. Saramil kehräsi vain harvoin, vaikka saattoikin todella kehrätä kissan tavoin.

   Kuullessani äänen ensimmäistä kertaa, olin kuvitellut Faemelin olleen sen lähteenä ja hämmästykseni oli ollut melkoinen tajutessani pienen haltian kykenevän kehräämään.

   ”Oletko väsynyt?”

   Saramil nyökkäsi. ”Tavallaan. Mutta tämän on hyvää väsymystä. Ei mitään mistä tarvitsisi olla huolissaan”, hän selitti.

   Haltia nosti toisen jalkani syliinsä ja alkoi hieroa asian tuntevin ottein. Hänen taitavat sormensa tekivät ihmeitä särkeville jaloilleni.

   ”Miksi pidät kenkiä, joissa jalkasi kipeytyvät?” mies kysyi pehmeästi hieroessaan jalkapohjiani.

   Minä leijuin aivan liian korkealla voidakseni vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, joten tyydyin vain äännähtämään jotain epämääräistä.

   Siron haltian naurahdus valui lävitseni rentouttavana.

   Hänen siirtyessä viimein toisen jalkani pariin, olin jo ajat sitten luopunut tuhoon tuomituista yrityksistä muodostaa järjellisiä ajatuksia.

   ”Sinä olet mahdoton, Kath.”

*

Lendi:

Jäin katselemaan Saramilia ja Liskoa, jotka olivat asettuneen uuden kommuunin sohvalle. Tai oikeastaan ihmismies istui sohvalla ja pieni haltia taas lattialla, pää ihmisen sylissä.

   Tiesin heidän suhteensa muuttuneen intiimiksi, mutta en tuntenut mustasukkaisuutta Liskosta. Heidän suhteensa tuntui minusta oikealta, luonnolliselta. Mutta ei sen olisi kuulunut, varsinkaan, kun otti huomioon miten paljon Charlesin suhde vihreäihoiseen mieheen minua haittasi.

   Minua olisi kuulunut haitata myös sen, että ihminen piti useampaa kuin yhtä kumppania kerrallaan. Kuitenkin Lisellen ja Crawin kaltaiset irtosuhteiden harrastajat saivat minulta paheksuntaa osakseen, niin kuin asian kuuluikin olla.

   Miksi moraalintajuni ei reagoinut Liskon käyttäytymiseen? Tai Saramilin, sillä olin pistänyt merkille myös hänen olevan kohtuullisen kevytmielinen.

   Nykyään pieni haltia oli kuitenkin omistautunut pelkästään vihreäihoiselle miehelle.

   He olivat molemmat ystäviäni, vaikka olinkin rakastunut Liskoon. Rakkauteni mieheen oli kuitenkin väärin...

   Työnsin ajatuksen syrjään, sillä olin useasti ennenkin pohtinut samaa, enkä koskaan ollut päässyt mihinkään ratkaisuun.

   Saramil rakasti Liskoa ja olisi hyvin helposti voinut vaatia tätä itselleen – vieläpä varsin oikeutetusti. Tiesin kuitenkin, ettei hän tekisi niin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan miksi ei tai sen puoleen mistä itse sen tiesin.

   Oli erittäin häiritsevää tietää, ettei heidän suhteensa haitannut minua. En kyennyt edes löytämään kunnollista perustetta. Kaiken minulle opetetun mukaan minä tiesin, että minun olisi pitänyt nähdä heidän käytöksensä vääränä. Paha vain, tiedosta ei ollut sen enempää apua.

   Huokaisin.

   Saramil käänsi katseensa minuun, keskeyttämättä Liskon jalkojen hieromista.

   Ystäväni katseli minua tutkivasti... ja hieman hämmentyneenä. Sitten hän kädellään elehtien pyysi minua liittymään heidän seuraansa.

   Pienen haltian toivomus oli yksinkertaisuudessaan niin lämmin ja välitön, etten voinut vastustaa sitä.

   Katsahdin silmänsä sulkenutta ihmismiestä. Huvittuneena pistin merkille hänen olevan toistaiseksi saavuttamattomissa tuntemansa mielihyvän vuoksi.

   Saramil vilkaisi Liskoa, ja tietävän huvittunut hymy kohosi hänen huulilleen. Hänen sormensa jatkoivat työskentelyään ja kirvoittivat vaimean voihkaisun miehen huulilta.

   Jäin katselemaan ystäviäni, ajatusten pyöriessä sekavina päässäni, kunnes lopulta annoin periksi ja työnsin ne toistaiseksi syrjään.

   Minulla olisi aivan riittävästi aikaa vatvoa ajatuksiani edestakaisin.

*

Saramil:

Tyhjensin mieleni ja aloitin meditoinnin.

   Kohotin itseni hitaasti käsieni varaan. Pyöristin selkäni ja kohottauduin vähitellen käsillä seisontaan. Totta, tämä oli vaikein tapa, mutta fyysinen ponnistelu kuului kiinteästi meditointiini.

   Oikaisin jalkani kohti kattoa.

   Vaikka liikesarjani vaati paljon keskittymistä, aloin aavistella sen silti olevan liian helppoa. Ajatukseni jatkoivat menoaan ja lopulta luovuin meditaatiostani.

   Kohotin toisen käteni sivulle.

   Mieleeni tulvahti hyvin elävänä meidän, Kathin ja minun, ensimmäinen rakastelumme.

   Päästin turhautuneen äännähdyksen. Eikö riittänyt, etten pystynyt muutenkaan keskittymään? Pitikö sitten vielä kerrata rakastelun kaltaisia muistoja?

   Laskin käteni alas ja kohotin sen sijaan toisen.

   Rakastin Kathia.

   Laskin vastakkaisen jalan sivulle. Lihakseni muistuttivat minua siitä, että olin viime aikoina laiminlyönyt kae-enathe –koulutukseni lihas- ja notkeusharjoituksia. Kiitin mielessäni Ofayiria. Ilman hänen opetuksiaan olisin kuollut jo ajat sitten.

   Toisaalta, tarvitsiko aina hankkiutua sellaisiin tilanteisiin?

   Yritin kääntää ajatukseni Kathiin. En halunnut ajatella kuolemaa, kenenkään kuolemaa.

   Silmäni pyöristyivät. Kaikkein vähiten Kathin!

   Vedin muutaman kerran syvään henkeä ja yritin jälleen tyhjentää mieleni.

   Joka kerran taistellessani, tanssiessani katanani kanssa, hyväksyin oman kuolemani mahdollisuuden. Niin minua oli opetettu tekemään. Mutta ajatellessani läheisteni kuolevaisuutta, en pystynyt samaan tyyneyteen.

   Isäni ja veljeni olivat Lendin kanssa poikkeus. Heidät oli koulutettu taistelemaan ja he tiesivät riskit kuten minäkin ja tämä tieto rauhoitti minua jonkin verran. Mutta muut...?

   Ehkei rakastelun ajattelu sittenkään ollut niin huono idea. Ainakaan, jos sitä vertasi vaihtoehtoon.

   Ehkä juokseminen auttaisi keskittymään... Hmm, mieluummin mielen tyhjentämiseen.

   Ajatusteni kääntyessä jälleen Kathiin, menetin yllättäen järkyttyneenä lihasteni hallinnan ja päädyin suuremmitta seremonioitta lattialle kivusta ähkäisten.

   Olin kyllä tiennyt luovuttaneeni sydämeni vihreäihoiselle miehelle, mutta että sielunikin...?

   Käperryin kerälle yhtä paljon kivun takia kuin yllättävän tiedon vuoksi.

   Säpsähdin kuullessani Lendin huolestuneen äänen. Miksi en ollut kuullut hänen tuloaan?

   ”Saramil?”

   Ynähdin kysyvästi ja avasin silmäni. Pitkä haltia mies oli kyykistynyt vierelleni.

   ”Mitä tapahtui?”

   Tuijotin häntä hetken. ”Ajatukseni harhailivat.”

   Ystäväni rypisti otsaansa.

   Nousin varovasti istumaan, vaikka olisin mielelläni jäänyt aloilleni.

   Suurin kipu säteili vasemmanpuoleisen lapaluuni tienoilta ja selästäni.

   Huokaisin. Se olisi kokonaan sininen puoleenpäivään mennessä ellen tekisi sille jotain. Jo Kathin saarnalta välttymisen vuoksi kannatin ideaa.

   Vaikka itsesuojeluvaistoni tuntuikin lomailevan, kun vihreäihoisesta miehestä oli kyse, joistakin asioista se sentään varoitti. Ja miehen saarnojen kuunteleminen kuului niihin.

   Tutkin kehoni nopeasti kartoittaakseni olinko mahdollisesti satuttanut itseni muuten.

   Vain sydämesi ja sielusi ovat vaarassa...

   Sähähdin pienelle pisteliäälle äänelle. Jos se oli noin huolissaan, sen olisi pitänyt puuttua asiaan ennen kun mitään tapahtui... Toisaalta, tiesin, että tekisin saman uudelleen, Kathin vuoksi.

   Äidin tähden, minähän antaisin henkeni riemuiten, jos hän sitä pyytäisi.

   Huomasin Lendin katselevan minua huolissaan. Hän oli seurannut vaihtelevia ilmeitäni.

   ”Olen kunnossa”, sanoin vaimeasti. Enkä minä edes valehdellut, no, kovin paljoa.

   Keskityin parantamaan ruhjeitani.

   Tiesin jääneeni syvempää loukkuun kuin olisin halunnut myöntää. Vaikka minä olin Kathin, hän ei olisi koskaan minun, hän kuului Lendille. Huolimatta siitä, että ihminen rakasti minua jollakin tasolla tai siitä, ettei vaalea haltia ollut myöntynyt miehen lähestymisyrityksiin.

   Inhotti myöntää, mutta minun mahdollisuuteni eivät olleet koskaan olleet kovinkaan suuret ja olin tiennyt sen aina. Enkä suostuisi rikkomaan heidän välejään, miten hauraat ne ikinä olivatkin, jos sen vain voisin estää. Vaikka se koituisi tuhokseni.

   Paranemisen aiheuttama kihelmöinti lakkasi. Nyt tarvitsisin jotain syötävää.

   Realistisuus, itsesuojeluvaiston pitkäaikainen lomailu ja rakastaminen – niin ystävien kuin rakastettujenkin – ei selvästikään sopinut minulle pidemmän päälle.

   Kohautin harteitani.

   Minä sopeutuisin. Tavalla tai toisella.

*

Kielletyt katseet,

torjutut kosketukset.

Milloin myönnät sen?

- Lisko

*

Lisko:

Minä ja Lendi istuimme uuden kommuunin olohuoneen lattialla, illan hämärtyessä. Välissämme oli pienehkö kasa kirjoja, joiden kansille kaupungin valot siilautuivat verhojen lomitse.

   Lendi oli vihdoin suostunut opiskelemaan länsimaiset aakkoset, osaamiensa keskimaan haltiariimujen täydennykseksi – minun pyynnöstäni.

   Aluksi haltia oli näyttänyt pelkäävän ja välttelevän seuraani, arvaten varmaan taka-ajatukseni. Olinhan ollut jo pidemmän aikaa viehtynyt miehen aineettomasta kauneudesta.

   Nyt mies tuntui kuitenkin tottuneen läsnäolooni.

   Koetin keskittyä selittämään kirjainjärjestelmää, samalla kun katselin Lendiä vaivihkaisesti. Haltia oli rypistänyt kulmakarvansa mietteliäästi ja haroi toisella kädellään vaaleita, pitkiä hiuksiaan.

   Hän näytti vastustamattomalta.

   Hymyilin vinosti ja siirryin lähemmäs häntä. Minäkin tahdoin koskettaa noita silkkisiä suortuvia.

   Hätkahtäen Lendi nosti katseensa kirjasta kasvoihini, yllättäen minut.

   Olin luullut hänen huomionsa olleen kokonaan aakkosten opettelussa.

   Hengähdin syvään ja hymyilin viattomasti.

   Hetken tuijotimme toisiamme arvioivasti.

   Äkillisestä mielijohteesta siirryin aivan Lendin eteen, niin lähelle, että jalkamme melkein koskettivat toisiaan.

   Haltian kasvot olivat ilmeettömät. ”Lisko”, hän sanoi tukahtuneella äänellä ja minä värähdin mielihyvästä. Lendin huulilta katunimeni kuulosti aina yhtä suloiselta.

   Ajattelematta nojauduin haltiaa kohti ja suutelin kevyesti hänen pehmeitä huuliaan. Tunsin Lendin jähmettyvän liikkumattomaksi, hänellä ei tuntunut olevan aikomustakaan vastata suudelmaani.

   Huokaisin pettyneesti ja vetäydyin kauemmas haltiasta.

   Tuntui, kuin Lendi olisi nyt leikitellyt kanssani, sillä hän ei näyttänyt tuntevan enää vastenmielisyyttä minua kohtaan ja tuntui ajoittain rohkaisevan minua tekemään aloitteen. Samalla Lendi kuitenkin pysyi etäisenä, päästämättä minua lähelleen tai jopa torjuen minut kokonaan.

   ”Jospa lopettaisimme tältä illalta”, sanoin pystymättä pitämään viileyttä ja pettymystä poissa äänestäni. En jaksanut enää kestää tilannetta, sillä haltian läheisyys oli liian kiduttavaa.

   ”Kai se käy, jos sinä niin haluat”, Lendi vastasi minulle, kuulostaen yhtä aikaa helpottuneelta ja hämmentyneeltä.

   Turtana keräsin kirjat lattialta laukkuuni ja kävelin eteiseen pukemaan ulkovaatteet, kengät ja takin, ylleni. Huomasin Lendin häälyvän taustalla, mutten välittänyt haltiasta.

   Ulkona tilasin taksin, joka veisi minut dannani ja rakastajani, Charlesin asunnolle, missä majailin. Spinnerissä istuessani päätin pitää etäisyyttä Lendiin ja selvittää omat tunteeni haltiaa kohtaan.

*

Lendi:

Seurasin hämmentynenä, kuinka Lisko keräsi tavaransa ja melkein syöksyi ulos uudelta kommuunilta. Olin edelleen järkyttynyt ihmisen yllättävästä suudelmasta.

   Vaistoni oli käskenyt minun antaa miehen jatkaa suudelmaa ja koulutukseni oli käskenyt minun työntää hänet kauemmas, joten en ollut tehnyt mitään.

   Ja vihreäihoinen mies oli loukkaantunut.

   Miksei hän voinut ymmärtää?

   Ehkä, jos puhuisin Saramilille asiasta, niin asiat selvenisivät hieman.

   Siro haltia kuitenkin palaisi vaellukseltaan vasta seuraavana päivänä, joten keskustelumme siirtyi sinne.

   Rohkaisin itseni ja kerroin hänelle, kuinka himoitsin Liskoa. Kerroin haltialle myös sindahaltioiden kulttuurista ja heidän näkemyksestään miesten välisistä suhteista, joita he paheksuivat syvästi.

   Ystäväni kuunteli myötätuntoisesti vuodatustani ja kertoi, että tämän maailman asukkaat kyllä hyväksyisivät suhteen miesten välillä.

   Olin itsekin huomannut saman, mutta vanhat tavat olivat tiukassa.

   Toinen minua askarruttava seikka oli täydellinen kokemattomuuteni. Puhuin siitäkin Saramilille, joka vastaili kysymyksiini kiertelemättä. Hän myös kertoi niistä asiosta, joita en kehdannut tai osannut kysyä.

   Ihmeekseni ystäväni ei näyttänyt yllättyvän kokemattomuudestani.

   Tuntui oudolta kysellä neuvoja minua nuoremmalta haltialta – etenkin, kun tiesin, että sirolla haltialla ja Liskolla oli intiimi suhde.

*

Lisko:

Muutaman päivän pysyttelin omissa oloissani, lähtemättä edes Bankheadin kaksosten järjestämille kutsuille. Seurapiiritapahtuman sivuuttaminen sai Charlesin huolestumaan, sillä yleensä nautin Ginan ja Anna-Leen seurasta.

   Otsaansa huolestuneesti rypistellen dannani uteli sulkeutuneisuuteni syytä. Vältellen kerroin hänelle erään ystäväni loukanneen minua ja että tarvitsin aikaa ajatella tapahtunutta. Päätään pudistellen Charles antoi minulle haluamani yksityisyyden.

   Kolmantena päivänä, töistä palatessani, löysin Saramilin Charlesin asunnon ovelta.

   Katsoin ihmeissäni toista minulle läheistä haltiamiestä; hän näytti hieman kalpealta ja pikkuruinen, punainen lohikäärme, Faemel, levitteli hermostuneena siipiään miehen olkapäällä. Yllään haltialla oli vaaleansini-violettihaituvainen neulepaita ja mustat farkut. Pitkät hiukset olivat levällään, kuten tavallisestikin.

   ”Saramil, mukava tavata sinua”, sanoin ja päästin hänet sisälle.

   Kevyesti mies kosketti olkapäätäni ja käännyin häneen päin.

   Harmaat silmät olivat peittelemättömän huolestuneet ja tahtomattani nostin käteni silittämään Saramilin mustia, laineikkaita hiuksia.

   ”Lendi”, hän sanoi vaimeasti ja minä jähmetyin. Oliko vaalealle haltialle tapahtunut jotakin?

   Viittasin Saramilin istumaan sohvalle, minne hän notkeasti asettui risti-istuntaan ja istuuduin hänen viereensä, odottaen.

   Kumpikaan meistä ei sanonut mitään ja Faemel hypähti sohvan selkänojalle ja käpertyen kerälle kuin kissa. Katselin sitä, kun Saramil alkoi kertoa asiaansa.

   ”Lendi keskusteli kanssani eilen, ja päätin puhua myös sinun kanssani”, haltia sanoi, katsoen minua tiiviisti.

   Rentouduin ja siro mies jatkoi puhumista.

   Hän kertoi, kuinka Lendi oli tunnustanut himoitsevansa minua ja minä kohdistin Saramiliin epäilevän katseen.

   ”Hän peittää sen hyvin”, haltia myönsi.

   ”Miksi?” ihmettelin. En ymmärtänyt vaalean miehen logiikkaa. ”Lendi tietää minun mielipiteeni, minun tunteeni, eikä hän todellakaan ole vastenmielinen minulle.”

   Saramil huokaisi kevyesti. ”Lendin, sindahaltioiden, moraalin mukaan miesten väliset suhteet ovat luonnottomia”, haltian ääni oli pehmeä, pahoitteleva.

   Huokaisin.

   ”Kerroin Lendille tämän maailman asukkaiden enemmistön hyväksyvän nämä ’luonnottomat’ suhteet, minkä hän itsekin tiesi”, Saramil jatkoi.

   Minä katselin häntä hämmentyneenä. ”Jos Lendi tietää yleisen suhtautumisen, miksi hän kieltää silti tunteensa?” kysyin.

   Hetkeen tumma haltia ei vastannut ja ainoa ääni asunnossa oli ilmastoinnin hurina, johon Faemelin kehräys sekoittui. Katselin Saramilia, hänen kissamaisen siroja piirteitään, joilta tavanomainen huolettomuus oli kadonnut.

   ”Luulen, että sinun ja Lendin pitäisi puhua keskenänne, rauhassa”, Saramil sanoi vihdoin ja tiesin hänen olevan oikeassa.

   Nyökkäsin. ”Kerro Lendille, että tulen käymään... puoli kahdeksalta tänä iltana.” Laskin, että minulla olisi reilut kaksi tuntia aikaa tapaamiseen.

   Saramil hymyili. ”Minä välitän viestisi”, hän lupasi ja näin hänen alkavan saada takaisin huolettomuuttaan.

   Minäkin hymyilin ja nojauduin lähemmäs Saramilia, suudellen häntä lempeästi, haltian vastatessa auliisti.

   Vastahakoisesti irrotin otteeni miehestä.

   ”Kiitos”, sanoin vaimeasti ja saatoin hänet ja Faemelin ovelle.

   Kosketin miehen mustia suortuvia hyvästiksi ja muistin miltä tuntui koskettaa hänen paljasta ihoaan.

   Saramilin ääni keskeytti muistelmani. ”Kai tiesit, että Lendi on täysin kokematon?” haltia sanoi puolihuolimattomasti olkansa yli poistuessaan, ja jätti minut pohtimaan tätä uutta tietoa.

*

Saramil:

Kävelin kiirehtimättä takaisin uudelle kommuunille ja toivoin, että ystäväni saisivat välinsä selvitettyä.

   Heidän suhteensa alkaminen tosin merkitsisi minun ja Kathin yhdessäolon loppua, sillä en voisi jäädä riippumaan ihmisessä, tämän aloittaessa vakavan suhteen.

   Hämmästelin edelleen Lendin edellisiltaista, odottamatonta avautumista. Olin tiennyt miehen kokemattomuuden jo ennen kun haltia sen minulle kertoi. Kummallisinta olikin, että Lendi oli ylipäätään puhunut omasta seksuaalisuudestaan minulle. Ei ollut lainkaan sindamiehen tapaista levitellä henkilökohtaisia asioitaan muille. Lisäksi tiesin hänen olleen tietoinen Kathin ja minun välisestä löyhästä suhteesta.

   Tuhahdin.

   Olihan Lendi ollut joitakin täysikuita sitten paikalla, kun Kath oli ”sattumalta” tullut vierailemaan luonani. Vaalea haltia oli viimeistään silloin saanut selville, millaiset minun ja vihreäihoisen miehen välit olivat, vaikka arvelinkin haltian päätelleen asian laidan jo aiemmin.

   Kommuunille saavuttuani kerroin Lendille Kathin terveiset.

   Haltia otti ilmoituksen tyynenä vastaan.

   Asetuin olohuoneeseen, syrjään yleiseltä kulkureitiltä ja aloin soittaa panhuiluani.

   Kathin saapuessa olin jo lopettanut soittamisen. Pääasiassa siksi, että uusi sävel pyrki kehittymään mielessäni ja halusin antaa sille aikaa.

   Katselin vihreäihoista miestä. Hän ei näyttänyt huomaavan minua ja sillä hetkellä olin siitä iloinen.

   Kathin suljettua Lendin huoneen oven perässään, totesin etten haluaisi jäädä kuuntelemaan tulevaa keskustelua. Epäilin, että jos kaksikko jostain syytä onnistuisi sotkemaan hauraat välinsä nykyistä huonommiksi, tekisin heille jotain epäilyttävää.

   He olivat leikkineet kissa ja hiiri –leikkiään jo mauttomuuteen asti.

   Keräsin siis tarpeelliset tavarani ja läksin kaupungille.

   Mikäli he sotkisivat asiansa, voisin haukkua heidät jälkeenpäin ja yrittää sitten selvittää mitä selvitettävissä oli.

*

Lisko:

Puoli kahdeksan aikaan seisoin kommuunin ulko-ovella. Vedin syvään henkeä ja soitin ovikelloa. Piakkoin Südé tuli avaamaan oven, hymyillen aurinkoisesti minulle.

   Mitä ihmettä hän teki uudella kommuunilla?

   ”Lisko!” ranskalainen hihkaisi ja halasi minua.

   En liikkunut, seisoin vain jäykkänä, odottaen hölmön irrottavan otteensa minusta.

   ”Varpu ja Conrad ja Cathy ja minä ollaan menossa kaupungille. Ja Craw tulee myöhemmin ja...” Südé lörpötteli päästäessään minut vihdoin sisään. ”Tuletko sinäkin?” miehen kasvoilla oli anova ilme, jonka ohitin katumuksetta.

   ”En. Olen täällä Lendin vuoksi”, sanoin kylmästi, mutta Südé ei tajunnut äänensävyäni.

   ”Otetaan Lendikin mukaan. Ja Saramil ja Liselle ja...”

   Keskeytin hänet viileästi. ”Minulla ja Lendillä on kahdenkeskeistä asiaa. Me emme tule”, sanoin. En ymmärtänyt kuinka joku voi olla niin naiivi ja sinisilmäinen kuin Südé.

   Jätin miehen Conradin käsiin, toivoen tämän pitävän typeryksen poissa tieltäni.

   Huokaisin syvään, kävelin Lendin huoneelle ja koputin oveen.

   ”Sisään”, haltian pehmeä ääni kutsui.

   Astuin huoneeseen ja lukitsin oven. Ei yleisöä meille, kiitos. Käänsin sitten huomioni ovesta huoneen asukkaaseen.

   Lendin istui sängyllä, nojaten seinään. Yllään hänellä oli valkea paita ja mustat farkut, jotka olivat valkein kämmenjäljin koristellut. Vaaleat hiukset oli sidottu löyhälle poninhännälle taakse ja metsänvihreät silmät tarkastelivat minua tiiviisti.

   Hymyilin hänelle ja istuuduin sängyn toiseen päähän, kohteliaalle etäisyydelle. ”Anna anteeksi tunkeilevat käytökseni edellisellä vierailullani”, sanoin muodollisesti.

   Lendi räpytteli silmiään ja näytti epätietoiselta.

   ”Saat anteeksi”, hän vihdoin myönsi, saaden hymyni levenemään.

   Pakotin itseni vakavaksi.

   Me istuimme hetken hiljaisuudessa ja silmäilimme toisiamme, minä Lendiä avoimemmin kuin hän minua.

   Kun haltia ei näyttänyt aikovan aloittaa keskustelua, minä avasin suuni. ”Puhuit kuulemma Saramilin kanssa”, totesin vaimeasti.

   Ilmeettömänä Lendi nyökkäsi ja pienen hetken halusin ravistella häntä. Päätin kuitenkin luopua väkivallasta ja turvautua sen sijaan sivistyneempiin keinoihin. Kuunnelkoon haltia minua, jos hän itse ei saisi sanoja suustaan.

   Aloitin kertomalla Saramilin vierailusta, jättäen kuitenkin suudelmamme pois. Lendi kuunteli vaivautuneen oloisena ja kun lopetin, hän painoi päänsä alas, kuin häpeissään.

   ”Täällä kaikki on niin vaikeaa”, haltia kuiskasi ja minä katselin häntä, ymmärtämättä mistä hän puhui. ”Teidän moraalinne, käsityksenne ja tapanne ovat vieraita, vääristyneitä”, Lendi jatkoi, pitäen edelleen päätään alhaalla. ”Kuinka Saramil on pystynyt sopeutumaan niin helposti?”

   Siirryin Lendin viereen, tarttuen häntä kädestä. ”Shh, rakkaani”, kuiskasin hiljaa. ”Älä rasita itseäsi turhautumalla.” Silitin varovasti peukalollani haltian kämmenselkää.

   Tunsin ensin Lendin jäykistyvän, mutta hetken kuluttua hän rentoutui.

   ”Ehkä Tarikairis on lähempänä tätä maailmaa tavoiltaan”, haltia sanoi pohtivaan sävyyn.

   ”En tiedä”, vastasin ja annoin käteni vaeltaa koskettamaan hänen paidan peittämää kyynärtaivettaan.

   Hätkähtäen Lendi vetäytyi kauemmas minusta.

   ”Lisko, älä”, hän pyysi tukahtuneesti.

   Hymyilin hänelle viattomasti.

   ”Lisko, sinä et ymmärrä, mutta tämä on väärin”, hän jatkoi varmemmalla äänellä.

   Katsoin häntä lempeästi. ”Voiko rakkaus olla koskaan väärin?” kysyin hiljaa.

   Kummastunut ilme levisi Lendin kasvoille. ”Ei”, hän vastasi hetken kuluttua. ”Rakkauden ei pitäisi olla koskaan väärin, mutta miesten välillä se on luonnotonta, meidän ei pitäisi rakastaa toisiamme...”

   Hymyilin sisimmässäni, Lendi tunnusti vihdoin tunteensa minua kohtaan. Tahdoin kietoa käteni hänen ympärilleen ja suudella häntä.

   Hillitsin itseni ja jatkoin keskusteluamme. ”Sanot miesten välisen rakkauden olevan väärin, mutta eivätkö isät rakasta poikiaan tai veljekset toisiaan?” En voinnut pitää hitusta uteliaisuutta poissa äänestäni.

   Haltia pudisti päätään. ”Rakkaus lapsiinsa tai sisaruksiinsa on eri asia. Veljet eivät... tee luonnottomia asioita toisilleen”, viimeisen lauseen aikana Lendi punastui kevyesti.

   Naurahdin. ”Tarkoitat rakastelua.”

   Käsiään katsellen haltia nyökkäsi. Hän näytti hyvin vaivautuneelta.

   ”Tuntuuko ajatus rakastelemisesta kanssani inhottavalta tai väärältä?” kysyin ja osittain pelkäsin, mitä Lendi vastaisi.

   Pitkän aikaa hän oli hiljaa ja luulin jo, ettei haltia aikonut vastata. En halunnut painostaa häntä, mutta tunsin tarvitsevani edes jonkinlaisen vastauksen.

   Yllättäen Lendi kosketti käsivarttani ja oli minun vuoroni hätkähtää. En ollut huomannut haltian siirtyvän lähemmäs, sillä olin ollut liiaksi uppoutunut omiin ajatuksiini.

   Empien Lendi aikoi vetää kätensä pois, minä pudistin päätäni kieltävästi.

   Hän epäröi hetken, mutta antoi lopulta kosketuksen jatkua.

   Hymyilin haltialle rohkaisevasti, eikä kumpikaan tehnyt hetkeen mitään.

   Lopulta kyllästyin odottamiseen. ”Aiotko vastata kysymykseeni, vai pakoiletko hiljaisuudessa vielä pitkäänkin?” utelin vaimeasti Lendiltä, katsellen samalla miestä tutkivasti.

   ”Kysyt vaikeaa asiaa ja odotat pikaista vastausta. Niin ihmismäistä”, Lendi sanoi naurahtaen.

   ”Minähän olen ihminen, jollet satu muistamaan”, tokaisin huvittuneena minäkin.

   Leveästi hymyillen haltia nyökkäsi. ”Onneksesi voin antaa sinulle vastauksen nyt, ettei sinun tarvitse kitua vuosikymmeniä sitä odottaessasi.”

   Jäykistyin hetkeksi, kun sisäistin, mitä Lendi oli sanonut. Mies puhui vuosikymmenistä kuin toiset päivistä tai tunneista! Tiesin haltioiden elävän pitkään, mutta silti Lendin huoleton suhtautuminen ajan kulumiseen kummastutti minua.

   ”Lisko?” hän kysyi pehmeästi. Havahduin takasin todellisuuteen ja virnistin poikamaisesti. ”Kerro tuomiosi”, sanoin hänelle vakavoituen.

   Lendi veti syvään henkeä. ”Koko Keski-Maa paheksuisi vastaustani, mutta ei, minusta ei tunnu luonnottomalta ajatella itseäni syleilemässä sinua”, hänen pehmeä äänensä vahvistui loppua kohti.

   Tunsin kuinka hölmistyneen onnellinen hymy levisi kasvoilleni, enkä edes tiennyt halusinko estää sitä. Vedin henkeä ja koetin palata normaaliin, selväpäisempään, olotilaan. Yritykseni ei tuottanut mainittavaa tulosta, mutta sain kuitenkin pyyhittyä südémäisen hymyn kasvoiltani.

   Aioin juuri nojautua lähemmäs Lendiä ja suudella häntä, kun muistin Saramilin viimeisen kommentin vaaleasta haltiasta. Silmät uteliaisuudesta tuikkien katsoin Lendiä.

   ”Kuulin luotettavasta lähteestä, ettei sinulla ole koskaan ollut rakastajia tai rakastajattaria”, totesin, kuin ohimennen.

   Lendi painoi päänsä alas ja minusta tuntui, että häntä nolotti.

   ”Se on siis totta?” kysyin ja haltia nyökkäsi.

   Kosketin hellästi hänen olkapäätään, mikä sai miehen nostamaan katseensa minuun.

   En ollut uskonut täysin Saramilin väitteeseen Lendin kokemattomuudesta, kuvitellen hänellä olleen ainakin joitakin seksuaalisia kokemuksia. Ilme miehen kasvoilla häivytti viimeisetkin harhaluuloni, sillä hellyttävä arkuuden ja viattoman huolestuneisuuden yhdistelmä, joka ilmaisi täydellisen kokemattomuuden, ei voinut olla teeskennelty.

   ”Lendi”, kuiskasin hiljaa, tukahtuneesti. Halusin yht’aikaa suudella häntä intohimoisesti ja pidellä vain hellästi lähelläni. En tehnyt kumpaakaan, antaen haltian itse tehdä aloitteen.

   Varovasti Lendi koskettikin poskeani. Hänen epäröivä hyväilynsä sai minut voihkaisemaan tahattomasti.

   Kevyesti hymyillen haltia veti kätensä pois ja päästin pienen vastustelevan äännähdyksen.

   ”Niin kärsimätön”, hän sanoi huvittuneesti, katsellen samalla minua tiiviisti.

   Oli hyvin lähellä, etten kerjännyt Lendiä koskettamaan minua uudelleen.

   Haltia nojautui lähemmäs ja luulen, että hän olisi suudellut minua, ellei puhelimeni olisi soinut silloin. Syyllisen oloisena Lendi vetäytyi takaisin ja kirosin huolimattomuuttani, kun olin unohtanut laittaa puhelimeni äänettömälle.

   Katsoin näytöltä, kuka rohkeni häiritä minua juuri nyt.

   Soittaja oli Charles, joten en voinut olla vastaamatta. Nostin puhelimen korvalleni, katsoen Lendiä anteeksipyytävästi.

   Charles uteli, missä mahdoin olla ja koska tulisin takaisin. Tajusin myös unohtaneeni jättää dannalleni viestilapun menemisistäni ja pudistin päätäni. Enkö minä muistanut tehdä tänään mitään?

   Välttelevästi selitin olinpaikkani ja totesin, etten ollut varma milloin tulisin takaisin.

   Charlesin äänensävy oli alistunut, kun hän toivotti minulle hauskaa illanjatkoa.

   Tukahdutin myötätuntoni ja hyvästelin hänet.

   Suljin puhelimen ja laitoin sen takaisin kassiini.

   Lendi katseli minua kysyvästi.

   ”Charles”, totesin ilmeettömästi. ”Hän kysyi, missä olen”, lisäsin, tuntien tarvetta selittää soiton syytä, vaikka haltia oli sen puheestani arvattavasti päätellytkin.

   ”Charles”, hän sanoi viileästi, rypistäen otsaansa. ”Miesystäväsi, se pukumies.”

   Pudistin päätäni. ”Dannani”, korjasin termin ja ärtymys häilähti haltian kasvoilla.

   ”Sama se, millä nimellä häntä kutsuu”, Lendi sanoi hieman halveksivaan sävyyn.

   Tajusin miehen tuntevan mustasukkaisuutta minusta ja missä tahansa muussa tilanteessa olisin nauranut.

   ”Lendi”, sanoi hiljaa. ”Dannalla ja miesystävällä on eroa.”

   Haltia loi minuun epäilevän katseen, vaatien perusteluja.

   Huokaisin. ”Danna on mies, joka maksaa ylläpitoni. Miesystävä on jotakin aivan muuta”, yritin pitää äänensävyni ilmeettömänä.

   ”Sinä... sinä...”, haltia aloitti, kasvoillaan epäuskoinen ilme.

   Nyökkäsin. ”Niin. Eräänlaista prostituutiota.” Katsoin Lendiä kasvoihin, häpeämättä, ja näin hänen kalpenevan järkytyksestä.

   Nopeasti hän vetäytyi kauemmas minusta.

   Painoin pääni, sillä miehen ele viilsi sydäntäni, muistuttaen alkuaikojen inhosta, jota Lendi oli tuntenut minua kohtaan. Oliko minussa aina jotakin hänelle vastenmielistä?

   Huokaisin syvään ja haroin kassini käteeni, nousten samalla vuoteelta.

   Seisoin selin Lendiin ja aioin lähteä. Mies ei selvästikään enää halunnut olla seurassani.

   Olin ottamassa askelta ovelle, kun haltia sai puhekykynsä takasin. ”Kath”, hän sanoi vaimeasti, käyttäen ristimänimeäni.

   En vastannut hänelle, mutta jäin seisomaan paikalleni.

   Lendi tuli taakseni ja kietoi arastellen kätensä ympärilleni.

   Emme liikkuneet tai sanoneet mitään.

   Tunsin haltian mykän anteeksipyynnön ja annoin kehoni rentoutua hänen syliinsä. Välähdyksen omaisesti tiesin mitä tekisin. Kertosin Charlesille jättäväni hänet, vaikka tulisinkin kaipaamaan dannaani.

   Käännyin haltian sylissä ja katsoin hänen metsänvihreisiin silmiinsä. Nousin varpailleni ja suutelin Lendiä. ”Älä päästä minua luotasi”, kuiskasin hänen korvaansa.

*

Lendi:

Istuin katselemassa nukkuvaa Liskoa. Mies kadotti valveilla ollessaan ylläpitämänsä kovuuden nukkuessaan.

   Minusta oli mukavaa vain katsella hänen untaan tekemättä mitään. Onneksi minä pystyin siihen, kiitos vähäisen unentarpeeni.

   Vihreäihoinen mies liikahti kevyesti. Hän heräisi pian.

   Vilkaisin kelloa – turhautuneena siitä, että jouduin turvautumaan ihmisten tekniikkaan. Olin tottunut seuraamaan ajan kulua auringon sijainnin mukaan, mutta täällä saasteet ja rakennukset pimensivät taivasta liiaksi.

   Kello näytti puolta seitsemää.

   Lisko avasi silmänsä ja minä hymyilin hänelle.

   ”Huomenta, anata”, ihminen mutisi.

   Rypistin kulmiani. Anata? Ehkä voisin kysyä Saramililta termin merkitystä.

   ”Haluatko teesi vuoteeseesi?” tiedustelin.

   Lisko hymyilin minulle. ”Minä haluan sinut vuoteeseeni”, hän sanoi ja taputti futonia kevyesti.

   Houkuttelevasti. Oi Valar, kuinka houkuttelevasti...

   Suljin silmäni ja keskityin ajattelemaan jousen viritykseen käytettävää liikesarjaa.

   ”Minä tuon teesi”, ilmoitin.

   Toin hänelle teen lisäksi muutamia voileipiä. Lisko katseli niitä epäluuloisesti, mutta söi ne kuitenkin.

   Aamupalan jälkeen hän yritti uudelleen houkutella minua rakastelemaan kanssaan. Hetken epäröinnin jälkeen taivuin miehen tahtoon.

   Puolilta päivin ihminen lähti miesystävänsä luo.

   Minä tiesin, etten haluaisi jakaa vihreäihoista ystävääni sen pukumiehen kanssa.

   Minun pitäisin puhua asiasta Liskolle ja toivoin hänen ymmärtävän minun näkökantani.

   Suuntasin kulkuni Saramilin huoneelle. Pieni haltia ei kuitenkaan ollut siellä.

   Etsin Anna-Biancan käsiini. Pyysin punatukkaista naista kertomaan Saramilille, että haluaisin puhua miehen kanssa myöhemmin, mutta että asiani ei kuitenkaan olisi kovin tärkeää. Anna-Bianca lupasi välittää viestini ja minä suunnistin vanhalle kommuunille katsomaan Südéä.

   Iltapäivällä palasin takaisin uudelle kommuunille. Myös Saramil oli paikalla.

   Kiitin ystävääni neuvoista sekä henkisestä tuesta, jota nuorempi mies oli minulle aiemmin tarjonnut. Siro tarikairislainen otti kohteliaasti kiitokseni vastaan, ja hetken olimme vaiti.

   Hiljaisuus välillämme oli pakotonta, luonnollista.

   ”Saramil”, rikoin äänettömyyden. ”Lisko kutsui minua anataksi aamulla. Tiedätkö sinä mitä sana tarkoittaa?”

   Haltia katsahti minua huvittuneena. ”Anata on yksi japanin sinä-pronomineista. Sen voisi kääntää myös sanoin kulta tai rakas”, mies piti lyhyen tauon. ”Yleensä vaimo puhuttelee miestään anataksi.”

   Rypistin kulmiani. Mitä vihreäihoinen mies oli tarkoittanut kutsuessaan minua aamulla siten? Oliko se pelkkä hellittelynimi tai leikinlaskua? Vai ajatteliko hän minua puolisonaan?

   Seuraavana päivänä Lisko saapui uudelle kommuunille mukanaan useita suuria pahvilaatikoita. Kolme rotevaa miestä siirsi niitä kuorma-autosta kadulle.

   ”Hei, Lendi”, ystäväni hymyili minulle. ”Onko Juan-Andre kotona? En saanut häntä puhelimesta kiinni.”

   Pudistin päätäni. ”Liselle vei hänet kaupungille.”

   Anna-Bianca tuli vierelleni katsomaan kuinka miehet lopettelelivat urakkaansa. ”Mitä tavaroita nuo sisältävät?” hän tiedusteli Liskolta.

   ”Minun omaisuuteni”, mies vastasi tyynesti. ”Auttakaa minua saamaan ne sisään, Lendin huoneeseen.”

   Minun huoneeseeni?

   ”Lisko, miksi sinä siirrät omaisuutesi minun huoneeseeni?” tiedustelin ihmeissäni.

   ”Me muutamme yhteen. Se on helpompaa niin – sekä sinulle, minulle että Charlesille”, hän ilmoitti.

   Anna-Bianca katseli meitä uteliaana.

   Lisko loi naiseen viileän katseen.

   ”Tämä on kahdenkeskeistä. Jos haluat olla avuksi, kanna tuo laatikko varovasti Lendin huoneeseen”, mies komensi osoittaen yhtä laatikoista.

   Silmiään räpytellen punatukkainen nainen tarttui laatikkoon ja kantoi sen sisään.

   Minä tuijotin Liskoa ihmeissäni.

   Me muuttaisimme yhteen? Miksi minä en tiennyt asiasta mitään?

   ”Lendi”, mies kysyi hiljaa. ”Ethän sinä ole tätä vastaan?”

   Ihminen kuulosti siltä, että ajatus oli vasta nyt tullut hänen mieleensä.

   Kohautin olkiani hymyillen. ”Miksi olisin? Tässä vaiheessa asialle olisi vaikea enää tehdä mitään.”

   Lisko astui luokseni, painautui minua vasten ja kietoi kätensä ympärilleni.

   ”Minä rakastan sinua, Lendi”, hän kuiskasi huulet kaulallani.

   Värähdin ja työnsin ihmisen lempeästi kauemmas.

   ”Huolehditaan sinun tavarasi ensin sisään.”

   Elämästä Liskon kanssa voisi tulla jännittävää. Tai ainakin nautinnollista.

7. luku

KH & TP

Lähteet:

- Cyberpunk 2020 -roolipeli

- Laulu Lórienista on J.R.R. Tolkienin ’Taru sormusten herrasta’ –kirjasta (suomenkielisestä painoksesta), sekä ”Silmarillion”

- Pentti Holapan runo

edellinen luku