Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 1. > Mitä en tekisi vuoksesi?                      luku 1 2 3 4 5 6 7

5. luku

Saramil:

Ovikello soi juuri, kun valmistin ateriaamme.

   ”Voisiko joku avata oven?” huusin yleisen metelin yli.

   Yllättävä hiljaisuus laskeutui uudelle kommuunille.

   Kas, vain. Enkö tosiaankaan ollut aiemmin hyödyntänyt sitä osaa koulutuksestani heidän kuullensa?

   Ovikello soi uudelleen ja Varpu kiiruhti avaamaan oven.

   Jatkoin häiriintymättä rottien valmistamista.

   Se oli melko työlästä. Ensin piti metsästää rotat, se oli sinäänsä ihan hauskaa puuhaa, sitten piti poistaa nahat, luut ja sisälmykset. Sisälmyksistä en suostunut tekemään mitään. Kim-Gabrielin koira söi ne hyvällä ruokahalulla. Vatsalaukut heitin kuitenkin suoraan roskiin.

   En yllättänyt tunnistaessani Weirdien askeleet. Olin arvannut hänen ilmestyvän.

   Sammutin hellan ja nostin pannun syrjään. Sitten vain tavarat paikoilleen ja olisin valmis.

   Käännyin Weirdien ollessa muutaman askeleen päässä.

   ”Weirdie”, tervehdin häntä hymyillen.

   ”Saramil.” Mies harppasi luokseni ja halasi minua hyvin samankaltaisella eleellä kuin edellisenä iltana. Hänen onnistui jälleen hipaista kaulaani kevyesti huulillaan, saaden eleen näyttämään täysin viattomalta.

   Naurahdin ja käännyin jatkamaan siivoamista. Mies piti kätensä ympärilläni, myötäillen liikkeitäni niin, ettei häirinnyt toimiani lainkaan. No, lähes ollenkaan... Hän sai ajatukseni harhailemaan melkoisesti piirtelemällä sormellaan kuvioita vatsaani.

   ”Mitä olet valmistanut?” hän kysyi uteliaana.

   Katsahdin häntä olkani yli. ”Rottaa intialaisittain”, virnistin hänelle.

   ”Hmm... Onko se syötävääkin?”

   ”Ainahan voit kokeilla”, haastoin hänet harteitani kohauttaen.

   Ennen kuin Weirdie ehti vastata Lisellen huuto halkoi ilmaa: ”Et sä voi ruokkia meidän ruoalla kaiken maailman tyyppejä!”

   Ja mitähän minä sitten tein päivittäin?

   Käänsin katseeni keittiön ja olohuoneen väliseinään nojailevaan naiseen.

   ”En voikaan meidän ruoallamme. Mutta minä en nähnyt sinua viemäreissä tänään, Liselle”, totesin hänelle vaimeasti.

   Jostain syystä ihmiset säpsähtelevät, kun heille puhuu hiljaa, silloin kun he odottavat sinun karjuvan.

   Nainen näytti hetken siltä kuin aikoisi jatkaa riitaa, mutta muutti sitten mielensä ja marssi mielenosoituksellisesti olohuoneeseen.

   Pudistin päätäni. Aloin kallistua Lendin kanssa samaan suuntaan, vaikka olinkin viettänyt suurimman osan elämästäni ihmisten seurassa: ihmiset olivat kummallisia.

   ”Taidat olla hyväsydäminen”, Weirdie kuiskasi korvaani. Hymyilin.

   ”Voi olla, mutta älä kerro kenellekään. Muuten suurin osa vaivannäöstäni menee hukkaan.”

   Mies naurahti. ”Epäilen sinun pitävän rottiesi jahtaamisesta.”

   ”Tietenkin. Miksi minä muuten vaivautuisin?”

   Weirdie oli hetken hiljaa. ”Sanohan, kuulinko sinun äänesi soitettuani ovikelloa?”

   Nyökkäsin ja laitoin viimeisen maustepurkin kaappiin.

   ”Olet täynnä salaisuuksia”, hän totesi huvittuneena.

   Kohautin harteitani, kääntyen kasvokkain häneen päin. ”Aiotko hyväksyä tarjoukseni?”

   Weirdie tutkaili minua jonkin aikaa. ”Mikäpä siinä”, hän suostui sitten.

   Käännyin jälleen ja annostelin kahdelle lautaselle ruokaa. Muut saisivat jakaa ruoan miten parhaaksi katsoivat. Jälkiajatuksena täytin vielä kolmannen lautasen, peitin sen kattilankannella ja asetin annoksen Lendin äänilukollisen jääkääpin päälle. Toiset eivät koskisi ateriaan, elleivät haluaisi jäädä kokonaan ilman seuraavalla kerralla.

   ”Millä välineillä haluat syödä?” kysyin etsiessäni omat syömäpuikkoni.

   ”Lusikka käy hyvin.”

   Kohautin harteitani ja nappasin lusikan kuivaustelineestä. Juomat, ruoka, välineet. Ai niin, leipä.

   Asettelin kaiken tarpeellisen tarjottimelle ja nostin sen sitten käsiini.

   ”Mennään huoneeseeni. Tuskin haluat jäädä kuuntelemaan, kun he tappelevat ruoasta.”

   Kehoni muistutti minua kaiken aikaa ylemmäs kipuavasta täysikuusta.

   Hmm, tästä tulisi mielenkiintoista...

*

Prince Weirdie:

Katselin Saramilin tottunutta puuhastelua kiinnostuneena. Oli hieman yllättävää, ettei pitkähelmainen mekko saanut häntä näyttämään naiselta, vaan korosti poikamaista solakkuutta. Suoraan sanoen mekko sopi hänelle.

   Seuratessani tarjotinta kantavaa pientä haltiaa katselin paljaita jalkoja, jotka vilahtelivat nilkkapituisen helman alta.

   Hmm, Lisko taisikin olla masokisti. Virnistin ajatukselle ja seurasin katseellani siroja jalkoja. Toden totta, masokisti hänen täytyi olla.

   Huomasin Saramilin astelevan päkiöillään, laskematta kantapäätään maahan. Äänettömästi kuin metsästävä kissa. Hänessä oli muutenkin jotain kissamaista.

   Haltia laski tarjottimen lattialle ja sytytti seinälle kiinnitetyn kynttilän. Sitten hän epäröi. ”Vai kaipaatko enemmän valaistusta?”

   ”Kynttilä riittää mainiosti”, vastasin virnistäen. Kukaan tuttavistani ei ollut erityisemmin pitänyt kynttilän pehmeästä valosta, siltikään minua ei juuri hämmästyttänyt se, että Saramil näytti nauttivan siitä.

   Suljin oven perässämme ja lukitsin sen. En uskonut, että kaipaisimme seuraa.

   Saramil huomasi eleeni, muttei sanonut mitään. Virnistin hänelle.

   ”Istutko sängyllä vai lattialla?” hän tiedusteli asetuttuaan sulavasti risti-istuntaan lattialle.

   Asetuin häntä vastapäätä niin, että polvemme hipoivat toisiaan. Haltia asetti tarjottimen syliini ja esitteli mitä missäkin oli.

   Hän mursi palan leipää itselleen, asettaen sen lautasensa reunalle. Sirot kädet nostivat lautasen tarjottimelta ja tarttuivat tottuneesti syömäpuikkoihin.

   Katselin kiinnostuneena, kun hän nosti ruokaa huulilleen. Seuraavaksi syömäpuikot kävivätkin minun lautasellani ja siro käsi nosti lihapalan suuni eteen.

   Ilmeisesti olin jäänyt kiinni tuijotuksestani.

   Avasin tottelevaisesti suuni ja otin tarjotun ruoan. Saramil virnisti minulle huvittuneena.

   Maistelin lihaa, ja yllätyin sen maukkaudesta. Salaperäinen haltia todella hallitsi ruoan laiton.

   ”Missä olet oppinut laittamaan ruokaa?” utelin.

   ”Aavikolla.”

   ”Aavikolla?” ihmettelin. Tunsin itseni papukaijaksi.

   ”Niin. Olen vaeltaja ja aavikolla ollessani eräs vanhempi nainen huomasi kiinnostukseni ja opetti minua”, haltia kuitenkin selitti tyydytyksekseni. Hän hymyili pehmeästi muistolleen.

   Hän jätti usein paljon sanomatta, kertoen silti olennaisen. Mielenkiintoista. Olin alun perin kuvitellut hänen vaiteliaisuutensa johtuvan siitä, ettei hän ollut aivan varma miten ilmaista haluamansa asian. Näytti siltä, että olin taas osunut väärään. Saramil oli paljon mutkikkaampi kuin miltä ensin vaikutti.

   Kynttilän valo korosti haltian siroutta. Syödessäni katselin syömäpuikkoja näppärästi käyttelevää kättä. Rannetta verhosi jälleen nahkaside.

   ”Onko tuo vain koriste vai onko sillä jokin merkitys?” kysyin osoittaen samalla hänen oikeaa rannettaan.

   Saramil vilkaisi nahkasidettä. ”Sekä että. Enää se kylläkin on vain tapa, jonka olen oppinut.”

   ”Mitä virkaa se sitten aiemmin toimitti?” utelin.

   Siro haltia näytti hetken mietteliäältä, laski sitten syömäpuikkonsa ja lautasensa sylissäni lepäävälle tarjottimelle ja kieputti tottuneesti siteen ranteestaan.

   ”Sen tarkoitus oli peittää tämä”, hän selitti ojentaen kätensä minulle.

   Tartuin kapeaan käteen ja tutkin rannetta. Musta, jonkinlaisista kirjainmerkeistä koostuva tatuointi kiersi siroluista rannetta kuin koru.

   ”Miksi sinun piti piilottaa tämä?” ihmettelin ja kosketin samalla sormellani kuviointia. Nahkasiteen alla ollut iho hieman pehmeämpää kuin hänen ihonsa muualla.

   ”Isäni pyysi”, hän sanoi harteitaan kohauttaen. Tulkitsin hänen eleestään hänen tietävän syyn ainakin osittain, ja mahdollisesti arvaten loput.

   Hieman vastahakoisesti irrotin otteeni.

   Saramil kohotti nahkasidettä kuin aikoisi sitoa sen uudelleen paikoilleen, mutta kohauttikin harteitaan ja asetti tuuman levyisen nahkasuikaleen syrjään.

   Söimme jonkin aikaa vaiti.

   Katselin ympärilleni laiskasti. Haltian huone oli todella pieni, eikä siellä ollut muita huonekaluja kuin matala futon. Huoneessa ei ollut myöskään ikkunaa.

   Saramil vaikutti normaalia levottomammalta. En tiedä mistä niin päättelin, sillä hän istui paikoillaan rauhallisenoloisesti ja keskittyi ateriaansa samalla sulokkuudella kuin teki kaiken muunkin. En usko hänen edes tiedostaneen liikkeidensä viehkeyttä.

   Kuitenkin jokin selitti minulle itsepintaisesti hänen olevan normaalia rauhattomampi. Kuin kiimainen kissa. Tai tarkemmin kissa, jonka juoksu oli juuri alkamassa.

   Ajatus säpsähdytti minua. Se vaikutti juuri oikealta vastaukselta, silti...

   Jäin tuijottamaan tummaa haltiaa. Harmaat silmät kohosivat hetken kuluttua vastaamaan katseeseeni.

   Silmät olivat erikoiset. Pupillien ympärys oli vaalean harmaa, melkein väritön, vaikka nyt laajentuneet pupillit lähes peittivät sen. Iiristen reunat olivat kuitenkin tummemmat, lähes mustat. Tuuheat ripset kehystivät mantelin muotoisia silmiä.

   Saramil lukitsi katseemme yhteen pitkäksi aikaa. Viimein hän rikkoi yhteyden kohottamalla lihapalan suuhunsa.

   Kynttilän varjoja luova valo korosti haltian olemuksen kissamaisuutta.

   Päätin kääntää ajatukseni vielä toistaiseksi toisaalle.

   ”Olen huomannut sinun kantavan katanaasi ja tikareitasi aina mukanasi. Jopa nytkin, kun olet kotonasi”, totesin.

   Saramil nyökkäsi. ”Minut on kasvatettu siten.”

   ”Oletan sinun myös hallitsevan aseittesi käytön?”

   Uusi nyökkäys. ”Olen saanut perusteellisen koulutuksen isältäni kantamieni aseiden käyttöön”, hän sanoi vinosti hymyillen.

   ”En varmaan erehdy olettaessani sinun hallitsevan myös muita aselajeja.”

   ”Et.”

   Pitikö hänestä kiskoa pihdeillä jokaikinen vastaus?

   ”Osaatko ampua?” kysyin, vaikkei aihe kiinnostanut minua kovinkaan paljoa. Toisaalta olin utelias Saramilin suhteen.

   Hän nyökkäsi jälleen. ”Jousella. Tosin Lendi on huomattavasti minua parempi jousen käytössä.”

   Haltian äänessä ei ollut kateuden häivääkään. Hän vain myönsi tosiasian.

   ”Entä pistoolilla tai muilla tuliaseilla?”

   Otsan rypistys. ”En. Enkä halua oppiakaan.”

   En ollut odottanut sen kaltaista vastausta. ”Miksi et?” hämmästelin.

   Silmät sulkeutuivat mietteliäästi. ”Niillä tappaminen on liian helppoa”, hän totesi sitten harteitaan kohauttaen.

   Kaikesta päätellen hän oli tappanut elämänsä aikana, eikä ollut nauttinut kokemuksesta.

   Jätin asian sikseen, sillä se ei vaikuttanut puheenaiheelta, josta kumpikaan meistä olisi nauttinut.

   ”Kynttilän valo on mukavan pehmeää”, sanoin nostaessani tarjottimen sylistäni. Sarami laski omat ruokavälineensä sille ja otti sen käsistäni. Hän sijoitti tarjottimen syrjemmälle, seinän viereen.

   ”Siksi minä pidänkin siitä eniten. Ellei sitten lasketa tähtien ja kuun valoa”, siro haltia selitti.

   Hän todella taisi olla kulkuriryhmän jäsen, tai oli ainakin ollut joskus. Missään kaupungissa hän nimittäin ei ollut voinut nähdä tähtiä, kaupunkien valot estivät sen tehokkaasti.

   Kohotin käteni ja painoin sen lempeästi kapeaa poskea vasten. Hyväilin peukalollani korkeaa poskipäätä.

   Haltia sulki silmänsä huokaisten kevyesti ja nojaten päätään kättäni vasten. Asetin toisenkin käteni hänen kasvojensa sivustalle. Hitaasti valutin käteni hänen sirolle kaulalleen, sitten solisluita pyyhkien paljaille olkapäille ja käsivarsia alas kämmenselkiin.

   Nostin kummankin käden vuorotellen huulilleni ja suutelin herkkiä kämmentyviä. Laskiessani sirot kädet jälleen alas, huomasin Saramilin katselevan minua kiinteästi. Hän oli utelias menettelystäni, mutta antoi minun tehdä mieleni mukaan.

   Hän oli mukautuva, kuten olin jo aiemmin huomannut. Tiesin kuitenkin haltian protestoivan, mikäli tekisin jotain hänelle epämiellyttävää. Hän ei alistunut tahdottomana, eikä oikeastaan edes alistunut.

   Siirsin jalkani niin, että Saramil jäi niiden väliin ja kietaisin jalkani hänen ympärilleen, sitten vedin hänet lähemmäksi lattiaa pitkin. Haltian kasvoille kohosi hieman huvittunut ilme menettelyni johdosta. Kehystin kapeat kasvot jälleen käsilläni ja kumarruin suutelemaan pehmeitä huulia.

   Hän vastasi suudelmaani auliisti ja painoi kämmenensä rintaani vasten.

   Näykin hänen alahuultaan. Kielelläni houkuttelin haltian suun auki. Huulet raottuivat vastustelematta ja saatoin syventää suudelmaamme.

   Huomasin hänen kulmahampaidensa olevan terävämmät kuin tavallisella ihmisellä.

   Näppärät sormet aukoivat pienet napit poncho-mallisesta tunikastani ja työnsivät kankaan syrjään. Viileät kädet ihollani kiihottivat minua entisestään.

   Haukoimme välillä henkeä ja uppouduimme sitten uuteen suudelmaan.

   Halusin koskettaa Saramilin ihoa, mutta huomasin, ettei kimononoloisen nappikiinnityksen aukaiseminen minua juuri auttanut.

   Äännähdin turhautuneena.

   Haltia naurahti käheästi. ”Se riisutaan pään yli.”

   ”Niinkö? No, siinä tapauksessa...”

   Aloin kiskoa mekon helmaa ylös ja paljastin pian hoikat sääret.

   Saramil naurahti jälleen käheästi ja irrotti miekkavyönsä sekä metallilenkkivyön, joka hänellä oli ollut lanteillaan. Nauru oli kuin hyväilevä kosketus. Hän nojautui taaksepäin, avasi jalkansa risti-istunnastaan ja nosti takamustaan. Kun helmat olivat hänen vyötäisillään, hän istahti jälleen. Kissamainen ilme kasvoillaan, hän katseli minua riisuessani vaatteen hänen yltään.

   Mekon alla hänellä ei ollut muuta kuin ihoa myötäilevät mikrot. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla alaston.

   Katselin hänen solakkaa kehoaan hetken nälkäisesti, näkymästä nauttien, vaikka olin nähnyt saman useasti ennenkin. Tuikkivat silmät ja vino hymy kruunasivat kokonaisuuden.

   Painoin käteni hänen harteilleen ja laskeuduin hitaasti hyväillen alemmas. Hänen ihonsa viileys yllätti minut.

   Sametin pehmeää...

   Saramil riisui puolestaan tunikani, ryhtyen tutkimaan intialaisentummaa ihoani. Hänen vaaleat, lähes valkeat kätensä loivat kiinnostavan vastakohdan ruskeaa ihoani vasten.

   Haltia kaatoi minut lempeästi selälleni lattialle ja istahti hajasäärin vatsalleni.

   Hän nauroi käheästi hämmästyneelle ilmeelleni. Sitten hän kumartui ja nuolaisi paljasta ihoani kuin kissa. Värähdin mielihyvästä. Kurotin käteni hyväilemään häntä, mutta sirot kädet tarttuivat teräksen lujasti ranteisiini.

   Hämmästyttävän helposti Saramil vangitsi käteni lattiaan.

   ”Ei”, haltia kielsi virnistäen. Hän kumarsi uudelleen päänsä rintakehäni ylle ja sai minut voihkimaan kiusatessaan aistejani kielellään ja huulillaan.

   Yritin voimallisesti tempoa käsiäni vapaiksi. Saramil ei tuntunut edes huomaavan, hän vain tiukensi lempeää, mutta terästäkin kovempaa otettaan. Käteni olivat suunnilleen kylkieni vieressä, joten viekkaalla haltialla oli vapaa pääsy alemmas.

   Huulet ja kieli piirsivät kuumaa viivaansa lähestyessään napaani. Haltia upotti kielensä tutkimaan syvännettä, pyöritellen kieltään välillä kiusoitellen sen ympärillä. Sitten hän jatkoi matkaansa hieman alemmas ja pysähtyi housujeni vyötärönauhaan.

   ”Pattitilanne”, Saramil kuiskasi käheän huvittuneesti.

   Hän ei antanut sen häiritä itseään vaan seurasi hieman eri polkuja noustessaan jälleen ylemmäs. Painaessaan suunsa huulilleni, hän vapautti käteni. Minulta vei hetken päästä täysin tilanteen tasalle, ja vasta, kun sirot kädet tutkivat rintalihaksiani, minulle valkeni hänen irrottaneen otteensa ranteistani.

   Syventäessäni suudelmaamme kieräytin solakan haltian alleni.

   Miksi minusta tuntui, että se oli ollut hänen tarkoituksensakin?

   Saramil kietoi kätensä ympärilleni ja veti minua lähemmäs, kiemurrellen samalla kiihottavasti. Hänen uteliaat sormensa tutustuivat selkääni. Toinen kapea käsi pujahti housujeni vyötärön alle. Haltia painoi lantioni tiiviimmin kiinni omaansa vasten, tehden samalla kädellään tutkimusta pakaroillani.

   Vetäydyin kauemmas ja riisuin hänen mikronsa. Haltia makasi edessäni houkuttelevana ja vailla rihmankiertämääkään. Juuri niin kuin halusinkin.

   Mustiksi tummuneet silmät tuijottivat minua.

   Nousin ylös ja riisuin loput vaatteeni.

   ”Tule”, kuiskasin, ojentaessani käteni sirolle haltialle.

   Saramil tarttui käteeni ja nousi ylös sulavasti. Vedin hänet vartaloani vasten, käsieni vaellellessa rauhattomina pitkin hänen norjaa varttaan. Haltian keho mukautui minua vasten auliina ja kiihkeänä.

   Upotin käteni hänen hiuksiinsa, kallistaen hänen päätään taaksepäin ja vallaten suloiset huulet nälkäiseen suudelmaan. Pitkät, mustat, laineikkaat suortuvat olivat kuin silkkiä ja suu maistui ateriamme mausteille sekä häneltä itseltään.

   Sirot kädet hyväilivät harteitani ja olkavarsiani.

   Keskeytin suudelman ahmaistakseni ilmaa keuhkoihini.

   ”Haluan tuntea sinut ympärilläni”, sanoin käheästi. Saramil nyökkäsi.

   Käänsin hänet lempeästi ympäri ja painoin seinää vasten. Siirsin pitkät suortuvat hänen toisen olkansa yli, voidakseni ihailla hänen selkäpuoltaan esteettä. Ymmärtäen aikomukseni hän astahti hieman leveämpään haara-asentoon, ottaen samalla tukea seinästä käsillään. Painauduin hänen selkäänsä vasten kevyesti, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hyväilin hänen vatsaansa, siirtäen käsiäni alemmas.

   Haltia vaikersi mielihyvästä käsieni tarttuessa hänen paisuneeseen miehuuteensa. Hän kallisti ja käänsi päätään taaksepäin, tarjoten huulensa minulle. Suudellessamme jatkoin hänen hyväilyään.

   Sijoitin erektioni hänen anusaukolleen ja lisäsin painetta vähitellen. Sulkijalihaksen vastarinta loppui yllättävän nopeasti. Painuessani hänen sisäänsä, haltia huudahti käheästi. Pysähdyin.

   ”Enhän satuttanut sinua?” kysyin huolestuneena ja silitin mustia suortuvia.

   ”Et”, Saramil pudisti päätään. ”Lisää”, hän kerjäsi sitten intohimosta käheällä äänellä.

   Aloin varovasti liikkua. Tartuin haltian kapeaan lantioon ja pitelin häntä paikoillaan. Mies nojasi seinään käsillään ja ylävartalollaan, huohottaen raskaasti ja vaikertaen.

   Työntöni muuttuivat pian varmemmiksi ja aloin näykkiä paljastettua niskaa edessäni. Saramil valitti mielihyvästä.

   Lähestyessämme huippuamme nopeutin tahtia ja huohotin raskaasti.

   Laukesin haltian viimein saavuttaessa orgasminsa huudahtaen.

   En valahtanut maahan sulana mielihyvästä, mutta se johtui vain siitä, että polveni olivat lukkiutuneet. Saramilin onnistui taluttaa meidän molemmat kapealle futonilleen, jolle vajosimme uupuneina. Siitä miten hän sen teki, minulla ei ollut aavistustakaan.

*

Lisko:

Saapuessani uudelle kommuunille puolilta päivin, löysin Prince Weirdien harvinaisen uupuneen oloisena leikittelemässä laiskasti Saramilin kädellä. Haltia taas näytti yhtä energiseltä kuin yleensäkin. Intialainen näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä.

   Mikäli minä Weirdie yhtään tunsin he olivat viettäneet varsin kiihkeän yön, mutta se ei silti selittänyt intialaisen fyysistä väsymystä. Ellei sitten...?

   Katselin pientä haltiaa tutkivasti. Arvelin, että hän saattaisi hyvinkin olla varsin vaativa rakastaja. Ja koska hän liikkui paljon hän ei ollut mitenkään huonokuntoinen, päin vastoin. Olin kuullut Lendin ja Saramilin käyvän toisinaan pitkillä, usean tunnin mittaisilla juoksulenkeillä.

   Lendi kuitenkin piti liikunnasta liikunnan vuoksi, kun taas tumma haltia oli mieltyneempi hyötyliikuntaan, eikä siksi käynyt kuin toisinaan vaalean haltian suosimilla lenkeillä. Jos olin oikein ymmärtänyt Saramil liikkui yleensä jalan.

   Se miten siro mies ehti niin nopeasti paikasta toiseen, pysyi mysteerinä minulle. Ainahan tietenkin voisin kysyä...

*

Saramil:

Käänsin kylkeäni.

   Tämä oli toivotonta, en ollut nukkunut kunnolla viikkoon. Tai oikeastaan en ollut nukkunut ollenkaan, en pystynyt. Olin korvannut uneni lepotranssilla, mutta aloin olla todella väsynyt. Niin kovin uupunut.

   Huokaisin.

   Ei tästä tulisi mitään. En saisi unta, enkä edes tiennyt miksi se oli saavuttamattomissani.

   Hieraisin uupuneella eleellä silmiäni. Niitä särki unenpuutteesta, eikä viime päivien auringon kirkkaus ollut auttanut asiaa yhtään. Lisäksi Amber oli valittanut uupuneisuudestani ja ollut lähettää minut kesken päivän kotiin nukkumaan.

   Hautasin kasvoni vaimeasti voihkaisten tyynyyni. Miksi, Äidin tähden, en voinut nukkua?

   Normaalisti lepotranssi olisi korvannut unen tarpeeni mainiosti kuukaudenkin verran, jos niikseen tuli, mutta minä aloin olla katkeamispisteessä. Toisaalta tiesin hyvin kehoni ratkaisevan asian enemmin tai myöhemmin yksinkertaisesti vajottamalla minut parantavaan uneen ja toisaalta minä todella kaipasin unta.

   Kaipasin myös raitista ilmaa, metsiä, merta... Paras antaa asian olla. Voisin lähteä taas vaeltamaan muutamaksi päiväksi, tutkia Lontoota ja etsiä... Etsiä mitä?

   Ajatukseni takkuilivat jo huolestuttavasti. En uskonut kykeneväni vaivuttamaan itseäni edes lepotranssiin.

   Ellei...

   Ajatus kohosi kutsumatta mieleeni. Lendin läsnäolo saattaisi rauhoittaa minua.

   Haukottelin leveästi, peittäen suuni kädelläni.

   Nousin futoniltani ja vedin ylleni ensimmäisen käteeni sattuneen vaatekappaleen, joka – mielenkiintoista kylläkin – sattui olemaan melko yksinkertainen sininen mekkoni.

   Mikäköhän oli saanut Kathin valitsemaan nimenomaan sen?

   Tassuttelin hiljaa Lendin ovelle ja koputin kevyesti. Ystäväni avasi ovensa melkein heti.

   Metsänvihreät silmät tutkailivat minua huolestuneina.

   Haukottelin jälleen ja astahdin lähemmäs häntä. Kiedoin käteni Lendin ympärille, laskien pääni hänen rintaansa vasten. Hän ei yleensä välittänyt sen kaltaisisti läheisyydenosoituksista, muttei työntänyt minua poiskaan. Selitin hänelle syyn tulooni – varsin sekavasti luullakseni.

   Vedin sisääni hänen omalaatuista tuoksuaan ja tunsin rentoutuvani. Kuin metsä sateen jälkeen, puhdas ja raikas, silti omalla tavallaan raskas ja rauhoittava.

   Olin niin kovin uupunut.

*

Lendi:

Kevyt koputus oveeni herätti minut unen kaltaisesta transsistani.

   Saramil.

   Nousin ja avasin oven ystävälleni. Erittäin väsyneen näköiselle ystävälleni.

   Olin ollut hieman huolissani hänestä jo jonkin aikaa ja nyt huoleni vain syveni. Saramil ei ollut koskaan aiemmin tullut herättämään minua. Tai muutenkaan ilmaantunut niihin aikoihin oveni taakse. Ei mistään syystä. Sitä paitsi yleensä hän näytti tietävän milloin olin heräillä ja milloin en.

   Hämmästyin hänen kietoessaan kätensä ympärilleni ja nojatessa päänsä rintaani vasten. Ensireaktioni oli tyrkätä hänet pois, mutta ele oli yksinkertaisuudessaan ainoastaan väsynyt ja lämmin, niinpä jätin asian sikseen.

   Saramil selitti, ettei ollut saanut unta. Ei ollut saanut unta kohta viikkoon. Hän mainitsi myös sen, ettei tiennyt miksei kyennyt nukkumaan.

   Minun onnistui vetää hänet huoneeseeni ja sulkea oveni.

   Ensin ystäväni nojasi minua vasten kevyesti, sitten tunsin kuinka hän rentoutui ja painautui lähemmäs. Oli hyvin vähällä, ettei hän valahtanut lattialle. Onneksi ehdin kuitenkin kietaista käteni tukemaan häntä. Ohimenevän hetken luulin hänen menettäneen tajunsa, sitten ymmärsin hänen nukahtaneen.

   Pudistin päätäni hieman epäuskoisena. Hän ei saanut viikkoon unta ja sitten yllättäen hän ilmaantui ovelleni ja seuraavaksi hän olikin jo täydessä unessa.

   Koska en nähnyt muutakaan ratkaisua, nostin Saramilin syliini. Yllätyin hänen keveydestään, sillä kissamainen haltia oli varmasti ainakin kymmenen kiloa saman kokoista ihmistä kevyempi.

   Ei ollut mitään syytä herättää häntä, joten laskin ystäväni lempeästi futonilleni ja vedin peitteen hänen ylleen.

   Istahdin vuoteen reunalle, jääden katselemaan nukkuvaa Saramilia.

   Pyyhkäisin mustan suortuvan unessa rentoutuneilta kasvoilta.

   Hän näytti niin kovin haavoittuvalta. Haavoittuvaisuutta ei huomannut hänen ollessaan hereillä, vaikka se oli aina läsnä, jossain taka-alalla.

   Rypistin otsaani kevyesti. Miksi hän tarkalleen ottaen oli tullut minun luokseni? Hän oli saattanut mainita asiasta, selittäessään hieman sekavasti tuloaan, mutta jos niin oli, se oli lipsahtanut ohi korvieni.

   Kaiketi hänellä oli ollut syynsä. Yleensä hänellä oli.

*

Lisko:

Annoin veden huuhtoa saippuan iholtani.

   Oli lauantai aamu, eikä minulla ollut kiirettä minnekään. Toisaalta voisin lähteä tervehtimään haltiaystäviäni uudelle kommuunille...

   Mahtoikohan Lendi olla vielä lenkillään? No, Saramil ainakin olisi paikalla ja vaalea haltia ilmaantuisi kyllä ennen pitkään.

   Pukeuduttuani jätin lapun Charlesille menemisistäni ja tilasin taksin.

   Kommuunin oven avasi Lendi. Yllätyin huomatessani hänen näyttävän hieman hajamieliseltä. Haltia tervehti minua nyökkäyksellä. Hän odotti kunnes olin riisunut ulkovaatteeni ja johdatti minut sitten huoneeseensa.

   Avasin juuri suuni kysyäkseni mikä häntä vaivasi, kun huomasin kapealla futon-sängyllä nukkuvan Saramilin.

   Mustasukkaisuus välähti lävitseni pikaisesti, kunnes tajuntaani upposivat kaksi seikkaa: tumma haltia oli täysissä pukeissa peitteen alla, eikä futonilla ollut selvästikään nukkunut kuin yksi henkilö.

   Rypistin otsaani ja käänsi katseeni Lendiin. Vaalea haltia katseli Saramilia, istuessaan lattialla hieman tottumattomanoloisesti.

   Astelin futonin viereen ja istahdin sen reunalle varovasti.

   Lendi käänsi katseensa minuun.

   ”Hän tuli luokseni aamuyöllä ja selitti, ettei kyennyt nukkumaan”, vaalea haltia kertoi, kääntäen katseensa jälleen nukkuvaan haltiaan. ”Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nukahti melkein saman tien”, Lendi jatkoi päätään pudistellen. ”Siitä asti hän on nukkunut.”

   Hän oli ilmeisti vieläkin hämmentynyt tapahtuneesta. Ja niin olin minäkin.

   Laskin käteni Saramilin otsalle. Se oli yhtä viileä kuin yleensäkin. Tunnustelin haltian kaulaa ja tein muutamia muitakin kokeiluja selvittääkseni, oliko hän kenties sairas.

   En löytänyt mitään.

   Silitin hänen sileää poskeaan ja katselin hänen rauhallista untaan.

   Yllättäen kapeat huulet kääntyivät hymyyn. ”Kath”, hän tervehti minua ja avasi kirkkaat silmänsä.

   ”Huomenta, Saramil. Tarkoitukseni ei ollut herättää sinua”, pahoittelin, voimatta kuitenkaan estää hymyä leviämästä kasvoilleni. Kissamaisen haltian hymy oli vastustamaton.

   Oli suorastaan törkeää häneltä herätä täysin ilman minkään asteista uneliaisuutta.

   ”Kiitos, Lendi”, hän sanoi pehmeästi vaalealle haltialle, käännettyään katseensa tähän. ”Tarkoitukseni ei ollut huolestuttaa sinua.”

   Katsahdin ihmeissäni Lendiä. Niin tietenkin. Hän oli näyttänyt huolestuneelta, ei hajamieliseltä.

   Pitkä haltia vain nyökkäsi, pienen hymyn välähtäessä hänen vakavilla kasvoillaan.

   Hyväilin viipyilevästi Saramilin kasvoja ja vedin sitten käteni pois.

   Hän katsoi minua hetken, venytteli kuin kissa ja nousi sitten istumaan.

   ”Olen tainnut huolestuttaa teidät molemmat. Olen pahoillani”, Saramil sanoi, tehden pienen eleen kädellään. ”En ole kyennyt nukkumaan useaan päivään ja viime yönä mieleeni tuli, että Lendin läsnäolo saattaisi auttaa. Joten tulin hänen luokseen, ja kaikesta päätellen nukahdin kirjaimellisesti seisaalleni”, hän päätti selostuksensa vinosti hymyillen.

   ”Seurani taitaakin olla kuvittelemaani tylsempää”, vakava haltia huomautti. En ollut koskaan kuullut hänen laskevan leikkiä.

   Saramil pudisti päätään hymyillen. ”Luulen sen olleen ennen muuta tuoksusi ja läsnäolosi”, hän selitti nousten notkeasti ylös futonilta.

   Lendi näytti hieman häkeltyneeltä.

   ”Taidan yrittää valloittaa suihkun, ennen kuin muut ehtivät”, pieni haltia totesi ja poistui huoneesta äänettömin askelin.

   Katsellessani poistuvaa Saramilia tajusin, ettei hänellä ollut mekkonsa lisäksi muuta yllään. Se ei näyttänyt vaivaavan häntä ollenkaan.

   Kiinnostavaa.

   ”Olin jo epäillytkin sitä”, Lendi sanoi, kuin itsekseen.

   Epäillyt, ettei minkään asteinen alastomuus vaivannut Saramilia?

   ”Epäillyt mitä?” kysyin, kääntäessäni katseeni häneen.

   Vaalea haltia epäröi hetken. ”Että hänen hajuaistinsa on erittäin herkkä”, hän sanoi sitten.

   Minulta vei hetken ymmärtään kuinka hän oli päätynyt olettamukseensa. Mieleeni muistui useita kertoja, jolloin olin nähnyt Saramilin reagoivan hajuun – en vain ollut ymmärtänyt niitä yleensä silloin. Eikä Lendilläkään ollut tapana kyhnyttää toisen kyljessä, päin vastoin.

   Nyökkäsin vaalealle, eteeriselle haltialle.

   Jäin miettimään miltä hän mahtoi tuoksua.

   Pahuksen Saramil.

*

Saramil:

Oli ollut mukava herätä Kathin käsi kasvoillani.

   Huuhdoin saippuan hiuksistani ja suljin suihkun. Suihku oli mainio keksintö, vaikka eniten olisin nauttinut mahdollisuudesta uida.

   No, kaikkea ei voi saada.

   Väänsin enimmät vedet hiuksistani ja mietin pitäisikö minun lyhentää märkinä pakaroideni yli ulottuvia hiuksiani. Ehkä Goretel oli ollut oikeassa väittäessään minua turhamaiseksi hiusteni suhteen.

   Kohautin harteitani epätietoisena ja karistin asian mielestäni.

   Kuivattuani itseni, tassutelin huoneeseeni. Kuulin liikehdintää useista huoneista. Muut alkoivat heräillä.

   Puin ylleni yksinkertaisen mekon, jossa olin nukkunut. Yhtä hyvin voisin pitää sitä tämän päivän.

   Etsiskellessäni panhuilua kassistani, sormeni osuivat ketjuun. Vedin molemmat esiin ja jähmetyin paikoilleni.

   Ketjussa riippui pitkän sorminikaman mittainen kristallisauva, joka oli muuttunut väriltään miltei kokonaan siniseksi.

   Kutsukristallin vastaanottajan puolisko. Tästä unettomuuteni siis johtui. Goretelin oli täytynyt kutsua minua. Pitkään ja voimallisesti, sillä muuten yleensä kirkas sauva ei olisi ollut lähes kokonaan sininen.

   Kuulin vaimean valittavan äänen, ja kului hetki ennen kuin ymmärsin itse tuottaneeni sen.

   Goretel. Veljeni. En voi tulla luoksesi.

   Puristin kristallin käteeni, kuin vain se pitäisi minut kasassa.

*

Tarikairis, maailma jossa haltiat, kääpiöt ja ihmiset elävät rinta rinnan – vaikka eivät aina täysin sovussa.

   Tarikairis. Vihreät ovat sen metsät, korkeat vuoret, elinvoimaiset sen olennot. Siellä magia virtaa voimakkaana niin haltioissa ja kääpiöissä kuin maassa ja ilmassa.

   Tarikairis. Haltiat ovat sen esikoiskansa, pitkäikäisin ja rauhaa rakastavin.

   Maailma kaikkien maailmojen risteyskohdassa. Tarikairiksen Porteista pääsee minne vain, ja kerrotaan, että edes aika ei rajoita maailmojen välistä matkustamista...

Goretel:

Huokaisin.

   Saramil oli kadonnut jälkeä jättämättä melkein vuosi sitten. Olin viikon verran yrittänyt saada häneen yhteyden kutsukristallilla.

   Katselin pientä pyöreää kristallipulloa, joka lepäsi kämmenelläni. Saramilin tumma veri välkkyi sen sisällä.

   Keskityin jälleen kerran ja kutsuin veljeäni. Pikku varis.

   Ei mitään.

   Hän ei voinut olla kuollut, sillä silloin hänen henkensä olisi vastannut kutsuuni. Kutsukristallin magia oli hyvin voimakasta, ja koska se toimi antajansa veren ansiosta, ei kuollutkaan voinut olla vastaamatta kutsuun – ennemmin tai myöhemmin.

   Käänsin katseeni Ofayiriin. Saramilin kasvatti-isään. Minun ottoisääni. Ofayirin ennen niin tummat pitkät hiukset olivat nykyään täysin valkoiset. Hänen 415-vuoden elämänsä näytti painavan raskaana hänen nuorekkailla harteillaan. Kuten haltiat yleensä hänkin näytti nuorelta, vain hieman veljeäni vanhemmalta. Keho oli nuori ja elinvoimainen, mutta muistot olivat raskaat.

   Yllättäen kutsukristalli alkoi sykkiä.

   Puristin pyöreän pullon käteeni ja Saramilin vastaus kuului jostain kaukaa. Hän ei voinut tulla.

   ”Hän vastasi?” Ofayir kysyi. Toivo kuulsi hänen äänestään.

   ”Hän vastasi”, vahvistin. ”Hän sanoi, ettei voi tulla.”

   ”Ei voi tulla...?” keski-ikänen haltia ihmetteli.

   ”Hän ei ole... Tarikairiksessa”, selitin, ja asia valkeni minulle kaikessa synkkyydessään.

   Ofayir oli hetken hiljaa, silmät suljettuina. ”Portti”, hän kuiskasi sitten. ”Saramil on kulkenut Portin läpi.”

   Rypistin otsaani. ”Mutta hän tarvitsisi Avaimen...”

   Ofayir mulkaisi minua. ”Hän on kantanut Portin Avainta mukanaan koko ikänsä. Se otsaripa, muistathan?”

   Nyökkäsin ja nielaisin. ”Minkä maailman?” kysyin, sillä tiesin, ettei kyseessä voinut olla Pääportin Avain, jolla olisi päässyt minne tahansa. Se oli tietämäni mukaan varastettu.

   ”Maailman, jota kutsutaan Tellukseksi. Niin ainakin luulen”, ottoisäni kuiskasi.

   ”Miksei hän tule takaisin?”

   ”Ehkä Telluksen puoleinen Portti on tuhoutunut, eikä hän ole löytänyt muita. Jos siellä edes on useampia”, haltia selitti.

   ”Emme siis näe häntä enää”, totesin vaimeasti. Tuijotin kutsukristallin sisällä välkkyvää tummaa verta.

   ”En usko, että näemme, Goretel”, Ofayir vahvisti. Hän laski kätensä harteilleni ja veti minut lohduttavaan syleilyyn, jonka toivotin tervetulleeksi.

   Lupaa minulle, pikku varis, että näemme vielä joskus, olkoon se sitten vaikka kuoleman jälkeen. Lupaathan, pikku varis?

*

Tellus... Maa...

Lisko:

Katselin hämmentyneenä, kun Lendi nousi yllättäen ylös ja asteli ovelle. Hänen avattuaan oven, sisään lehahti Faemel, joka selitti kiihtyneesti Saramillilla olevan jokin hätänä.

   Ilmeisesti vaalea haltia ymmärsi sen puheesta enemmän kuin minä, sillä hän lähti lähes juosten ystävämme huoneen suuntaan, lohikäärme edellään. Otsaani rypistäen kiiruhdin heidän peräänsä.

   Ensimmäistä kertaa siunasin Saramilin tavan olla lukitsematta oveaan ja sytytin valot pimeään huoneeseen.

   Saramil istui lattialla, kassinsa ja huilunsa vieressään. Hän tuijotti nyrkkiin puristettua kättään ja kyynel valui pitkin normaaliakin värittömämpää poskea.

   ”Saramil”, Lendi sanoi vaimeasti. Hän oli kyykistynyt jähmettyneen tummahiuksisen haltian eteen. Suuri käsi käänsi Saramilin kasvot lempeästi ylös.

   Kuulin Lendin vetäisevän terävästi henkeä ja kyykistyin hänen viereensä katsomaan lähemmin. Säpsähdin nähdessäni harmaiden silmien elottomuuden. Ne tuijottivat suoraan lävitsemme, tyhjinä.

   Käänsin katseeni Saramilin käsiin. Pieni verinoro valui hänen nyrkkiin puristetusta kädestään.

   ”Lendi”, kuiskasin ja osoitin siroluista kättä.

   Vaalea haltia käänsi huomionsa ystävämme syliin ja ryhtyi sitten lempeästi avaamaan pientä kättä. Pienen vastustuksen jälkeen käsi aukeasi, paljastaen kulmikkaan kristallisauvan. Saramil oli ilmeisesti puristanut kristallia niin kovasti, että se oli rikkonut hänen kämmenensä ihon.

   Etsin laukustani – jonka olin napannut vaistomaisesti mukaani – puhdistusaineen ja hoidin haavan. Saramil oli täysin liikkumatta, vain ilmeettömät silmät sulkeutuivat verkkaalleen ja avautuivat jälleen.

   Huomasin Faemelin laskeutuneen pienen haltian olalle ja puskevan päätään tämän poskea vasten. Sen hyrinä kuulosti hieman epätoivoiselta.

   ”En tavoita häntä”, lohikäärme sanoi.

   Mitä Faemel tarkoitti?

   Asetin käteni molemmin puolin Saramilin kasvoja ja tuijotin tyhjiin silmiin. ”Saramil”, sanoin hänelle, yrittäen herättää hänet. ”Saramil”, toistin painokkaasti.

   Uusi kyynel lähti vierimään pitkin väritöntä poskea. Olin näkevinäni tuskaisen välähdyksen harmaissa silmissä.

   Toivoin, ettei se ollut vain kuvitteluani, sillä se oli ollut ainoa elon pilkahdus tyhjissä silmissä.

   ”Faemel, mikä tämä on?” Lendi tiedusteli, hän kohotti ketjussa riippuvaa kristallia silmiensä tasalle, veren tahrimaan kristalliin koskematta.

   Hohtiko se sinervää valoa veren alla? Vasta silloin huomasin, että kristalli oli lähes kauttaaltaan hennon sininen.

   ”Kutsukristallin toinen puoli”, Faemel selitti. ”En tiennyt siitä mitään, ennen kuin tänään. Saramil löysi sen kassistaan ja jäi tuijottamaan sitä. Hän lähetti kristallin voimistaman viestin: ’Goretel, veljeni, en voi tulla luoksesi.’ Sen jälkeen hän sulkeutui.”

   Lähetti?

   ”Goretel”, Saramil kuiskasi hiljaa. Kuiskaus oli kuin tuulen henkäys, enkä olisi uskonut kuulleeni sitä, mikäli katseeni ei olisi ollut kiinnittynyt hänen kasvoihinsa.

   Nyt tuska myrskypilven kaltaisissa silmissä oli selvä ja tyhjyys väistyi. Pieni haltia painui kasaan, päästäen lyhyen, valittavan äännähdyksen. Kyyneleet valuivat estämättä, kastellen käteni, jotka vieläkin olivat hänen kasvojensa molemmin puolin.

   Hän näytti niin eksyneeltä.

   Istahdin hänen viereensä ja vedin hänet rintaani vasten. Saramil kietoi kätensä vyötäisilleni, painaen kasvonsa olkaani vasten.

   Yllätyin hieman Lendin alkaessa silittää lohduttavasti tummia hiuksia.

   Ajatukset pyörivät päässäni. Oliko Saramililla veli jossain? Mitä tekemistä kristallilla oli tämän kanssa? Miksi Saramil oli reagoinut niin voimakkaasti kristalliin?

   Kuiskin lohduttavia sanoja pienelle haltialle. Vähitellen hän rentoutui sylissäni ja tärinä lakkasi.

   Saramil päästi pitkän huokauksen. Tunsin lämpimän henkäyksen kaulaani vasten.

   Hetken kuluttua hän kohottautui.

   Huomasin, ettei tuska ollut väistynyt hänen silmistään, mutta enää se ei ollut niin terävää.

   Saramil kosketti kasvojani lempeällä eleellä ja kääntyi sitten Lendin puoleen, toistaen eleensä.

   ”Kiitos”, pieni haltia sanoi vaimeasti. Lendi ojensi hänelle kristallia. Saramil katsoi sitä hetken ja otti sen sitten. ”Mistä siihen verta on tullut?” hän ihmetteli kulmiaan rypistäen.

   ”Kädestäsi”, sanoin hiljaa.

   Saramil katsahti toista kättään, vaikuttaen hämmästyneeltä nähdessään laastarin.

   ”Faemel sanoi sitä kutsukristallin toiseksi puoleksi”, Lendi esitti, pyytäen selitystä.

   ”Se onkin. Varsinainen kutsukristalli on pieni pullo, jossa on vertani. Annoin sen Goretelille, veljelleni, ennen kuin lähdimme heidän luotaan ensimmäisen kerran.”, Saramil kertoi.

   ”Miksi jätitte veljesi?” ihmettelin otsaani rypistäen.

   Pieni haltia naurahti hieman surullisesti. ”Hän ei ollut silloin veljeni. Goretel on ottoveljeni ja ihminen. Ofayir jätti minut joksikin aikaa hänen isänsä luo ollessani suunnilleen viiden vanha. Isälläni oli muuta tekemistä ja olin tottunut vaelteluun, joten se ei ollut mikään ongelma. Tulimme Goretelin kanssa hyvin toimeen, vaikka hän onkin minua muutaman vuoden vanhempi. Hän alkoi kutsua minua ’pikku varikseksi’ heti tavattuamme, eikä ole vieläkään kertonut syytä”, hän lopetti vinosti hymyillen. ”Nyt en saakaan tietää. Joka tapauksessa, kun Goretelin isä kuoli, Ofayir otti hänet holhoukseensa. Veljeni oli silloin kahdentoista ja olimme viettäneet pitkiä aikoja yhdessä, joko Ofayirin tai Benedictusin luona tai molempien.”

   Faemel puski päätään Saramilin leukaa vasten, hyristen hiljaa. Haltia silitti sormellaan sen pitkää kaulaa. Hän katseli kristallisauvaa kiinnostuneena.

   Käänsin katseeni pieneen esineeseen.

   Näinkö minä näkyjä? Kristalli näytti valuttavan hennon sinisen sävyn pois ja imevän itseensä Saramlin tumman veren.

   Räpäytin silmiäni.

   Kristalli oli kirkas, lukuun ottamatta sen kärjessä välkkyvää tummaa punaista.

   ”Olen kuullut tuosta, mutten ollut varma tekisikö se todella noin”, Saramil totesi, kuin ajattelisi ääneen. Hän nosti katseensa meihin. ”Goretelin kutsu on estänyt minua nukkumasta; tajusin sen nähdessäni kristallin sinisen sävyn”, hän selitti.

   ”Minulla on nälkä”, Faemel esitti. Saramil kyhnytti sen päätä.

   ”Väitätkö, ettei Varpu ruokkinut sinua?” hän kysyi huvittuneena.

   ”...No, en. Mutta sinä tarvitset ruokaa”, punainen lohikäärme vastasi.

   Tumma haltia naurahti. ”Kunnon lapsenvahti. Hyvä on, teen kuten pyydät.”

   Lähdimme kaikki keittiöön.

   Saramil söi aamiaisensa, josta Faemel näpisteli oman osansa. Ilmeisesti piskuinen lohikäärme nautti aivan liikaa ”metsästyksestään”, sillä en ollut koskaan nähnyt siron haltian asettavan sille erillistä annosta.

   Katselin huvittuneena, kun Saramil vangitsi Faemelin hännän näppärästi sirojen varpaidensa väliin.

   ”Pysyisit nyt edes hetken paikoillasi”, haltia tokaisi lohikäärmeelle lempeästi. Se oli tanssahdellut pitkin pöytää ja ympäri ja yli pöydällä istuvan Saramilin.

   Kumma otus, jolla oli aivan liikaa energiaa. Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että samalla energia määrällä olisi polttanut sähkölamppua suunnilleen vuoden yhteen menoon.

5. luku

edellinen luku                                                                                                 seuraava luku