Back to the main page    Back to Stories

Ikilämpö > osa 1. > Mitä en tekisi vuoksesi?                      luku 1 2 3 4 5 6 7

4. luku

Seuraavalla viikolla...

Saramil:

Harhailin päämäärättömästi Lontoon loskaisilla kaduilla aikani kuluksi. Uteliaisuus sai minut astumaan sisään erääseen rakennukseen, jota arvelin jonkinlaikseksi oppilaitokseksi.

   Kiertelin tyhjillä käytävillä ja katselin seinille ripustettuja teoksia. Joitakin kiintoisia kaupunkinäkymiä ja muuta. Osasta en käsittänyt mitään, niissä oli väriläiskiä, viivoja ja ties mitä, tosinaan ne saivat minut värähtämään inhosta.

   Kurkistin sisään avoimesta ovesta. Suuressa huoneessa oli kourallinen ihmisiä maalaustelineiden edessä ja he näyttivät odottavan jotakin.

*

Amber:

Naputin kärsimättömästi jalkaani lattiaan. Mallimme olisi pitänyt tulla jo kaksikymmentä minuuttia sitten. Missä ihmeessä mies oikein viipyi?

   Huomasin, että jopa osa oppilaistani alkoi käydä kärsimättömiksi. Heille oli luvattu alastonmalli tälle kurssille ja siitä he olivat maksaneet. Sen sijaan he piirsivät nyt luonnoksia toisistaan. Oliko siis mikään ihme, jos moni näytti tyytymättömältä?

   Hermostuneisuuteni kasvoi jokaisella matelevalla minuutilla.

   Kun mies sitten viimein oli ovella, kiiruhdin häntä vastaan helpotuksesta huokaisten. Hänellä oli yllään mustat farkut, harmaa paita ja avoin nahkatakki, sekä pitkä, huolettomasti kietaistu sininen kaulaliina. Ohimennen totesin miehen jänteikkyyden ja solakkuuden tyytyväisenä. Olimme saaneet valioyksilön.

   ”Missä sinä olet oikein luuhannut? Olet puoli tuntia myöhässä!” supatin itseäni huomattavasti lyhyemmälle miehelle, vetäessäni häntä kohti sermiä, jonka takana hän voisi riisuutua.

   Mies rypisti mustia kulmiaan ja näytti hämmentyneeltä.

   ”Kello on 13.35”, tokaisin rannekelloa vilkaistuani. ”Sinun olisi pitänyt olla täällä viimeistään 13.00. Riisuudu nyt ja tule sitten oppilaideni eteen, jotta he voivat piirtää sinut.”

   Hieman hämmentyneeltä näyttäen mies nyökkäsi. ”Hyvä on.”

   ”Oletko alastonmallina ensimmäistä kertaa?” utelin. Mies nyökkäsi jälleen. ”Älä huoli, neuvon kyllä sinua”, lupasin. ”Voit käyttää opiston kylpytakkia, jos sinulla ei ole omaa mukanasi.”

   Närkästykseni mentyä ohitse, tunsin yllätyksekseni alkavani pitää hänestä. Hänessä oli jotain... turmeltumatonta.

   ”Olen Amber Sansovino”, esittelin itseni.

   ”Saramil”, mies sanoi. Hän äänsi nimensä r-kirjaimen rosahtaen, saaden sen silti kuulostamaan kauniilta. Hymyilin ja jätin hänet sermin taakse.

   Asettelin Saramilin useaan eri asentoon luonnostelua varten. Hän oli luonnollinen alastomanakin ja erittäin mukautuvainen malli, lisäksi hän oppi nopeasti asettumaan kiinnostaviin asentoihin ilman apua. Miehen välittömyys sai ensikertalaiset rentoutumaan nopeasti.

   Hänellä oli oikean ranteensa ympärillä nahkaside, joten tavallaan hän ei ollut aivan alaston. En pyytänyt häntä riisumaan ranneketta, sillä se oli mielenkiintoisen lisä, eikä haitannut piirtämistä. Haltiamiehen laineikkaat, mustat, lanteille ulottuvat hiukset sen sijaan jouduimme taltuttamaan pitkäksi palmikoksi. Se oli sääli.

   Pohtiessamme millaisessa asennossa hänet haluaisimme piirtää, kun sama asento pidettäisiin kauemmin, Saramil tiedusteli pehmeällä äänellään haittaisiko meitä, jos hän soittaisi panhuiluaan. Se ei häirinnyt ketään, joten haltiaksi peikkoontunut mies nouti huilunsa ja asettui lattialle istumaan. Hyvin pian mies näytti uppoutuneen omaan maailmaansa ja huomasin kuinka useat oppilaani ryhtyivät kuin huomaamattaan luonnostelemaan soittavaa miestä.

   Panhuilun sävelet antoivat lisämateriaalia oppilaideni töihin, ja tyytyväisenä laitoin merkille, kuinka moni heistä lisäsi musiikin tuomaa tunnelmaa teokseensa.

   Alunperin tumma haltia oli istunut kylpytakin päällä niin, että sen liepeet oli nostettu peittämään hänen alavartaloaan. Kävin vaivihkaisesti siirtämässä liepeet alas ja yllätyin, kun mies katsahti minuun huvittuneisuutta erikoisissa, harmaissa silmissään. Olin luullut hänen olleen täysin uppoutunut soittamiseensa. Hymyilin hieman häkeltyneenä takasin ja järjestelin kylpytakin kokonaan pois hänen yltään.

   Saramil alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän ja luonnostelinkin nopean krokiin hänestä istumassa risti-istunnassa lattialla, panhuilu houkuttavasti huulillaan.

*

Saramil:

Ryhdyin ryhmän malliksi uteliaisuudesta, ja siksi ettei minulla ei ollut parempaakaan tekemistä sillä hetkellä. Ihmettelin ohimennen minne heidän alkuperäinen mallinsa oli kadonnut.

   Mielessäni alkoi kehittyä sävel, joten pyysin saada soittaa huiluani. Soittaessani huomasin, kuinka useat Amberin oppilaat ryhtyivät piirtämään minua, joten pysyin mahdollisimman paikoillani. Amber veti kylpytakin helmat syrjään keholtani jonkin ajan kuluttua. Hänen hymynsä oli lämmittävän hämmentynyt ja mieleni teki naurahtaa.

   Amber, pyörittelin nimeä kielelläni. Mukava nimi. Naisella oli rusehtava iho, runsas, musta hiuspilvi ja ruskeat, kultapilkulliset silmät. Sirot korvat olivat suipommat kuin omani.

   Pukeuduttuani tunnin päätyttyä, Amber selitti jotain palkastani ja ojensi minulle lapun, jossa ilmeisesti luki ajat ja päivät jolloin minun tuli olla paikalla. Ennen kuin ehdin kysyä häneltä mitä lapussa luki, hän pyyhälsi jo tiehensä.

   ”Nähdään huomenna, ja tulekin sitten ajoissa”, hän heitti olkansa yli.

   Kohautin olkiani ja lähdin. Täytyisi pyytää Kathia lukemaan lappu minulle.

   Kävelin Kathin dannan, Charlesin, asunnolle ja jäin kärsivällisesti odottamaan vihreäihoista miestä. Istahdin käytävän lattialle, asunnon oven viereen ja nojasin kevyesti seinään.

   Ihmismies tulisi tunnin kuluessa.

*

Lisko:

Tullessani töistä dannani asunnolle, löysin Saramilin asunnon oven vierestä.

   ”Saramil”, tervehdin häntä ilahtuneena ja hieman hämmästyneenä, sillä hän oli selvästikin odottanut minua jo jonkin aikaa, vaikka hyvin tiesi työaikani. Haltia vastasi tervehdykseeni hymyillen pehmeästi, noustessaan seisomaan.

   Kutsuin ystäväni sisään.

   Olohuoneessa mies ojensi minulle paperin. ”Lukisitko tämän minulle?” hän pyysi.

   Otin sen vastaan ajatellen, ettei hän tietenkään voinut osata länsimaista kirjaimistoa.

   ”Haluatko, että opetan sinulle yleisimmän kirjoitusjärjestelmämme?” tiedustelin lappua vilkaistessani.

   ”Oppisin mielelläni lukemaan”, Saramil totesi.

   Hätkähtäen kohotin katseeni häneen. ”Et osaa lukea ollenkaan?” kysyin tyrmistyneenä. Olin olettanut hänen hallitsevan ainakin jonkin kirjoitusjärjestelmän.

   ”Isälläni oli syynsä jättää minut lukutaidottomaksi, eikä kukaan muukaan ole minua opettanut”, hän vastasi tyynesti, harteitaan kohauttaen.

   Arvostukseni Ofayiria, Saramilin isää, kohtaan laski jyrkästi, sillä minusta maailmassa ei ollut mitään syytä, miksi jonkun pitäisi olla lukutaidoton. Lukutaitohan oli eräs tärkeimmistä sivistyksen peruskivistä.

   Lupasin Saramilille, että opettaisin häntä. Tarkemmasta ajankohdasta voisimme sopia myöhemmin. Kiitoksena sain häneltä ilahtuneen hymyn.

   Muistin haltian varsinaisen syyn vierailuun ja luettelin hänelle paperissa olevat päivät ja kellonajat. Tottuneesti hän painoi tiedot mieleensä.

   ”Mihin nämä liittyvät?” utelin.

   ”Eksyin tahattomasti alastonmalliksi eräälle taidekoululle ja Amber palkkasi minut vakituiseen työhön”, hän selitti huvittuneena.

   Katselin haltiaa arvioivasti. ”Minulla ei ole taiteellista lahjakkuutta, mutta luulisin sinun sopivan malliksi...” Lauseeni jäi kesken, ajatusteni karatessa ihailemaan Saramilin kissamaista viehkeyttä.

   Mies väläytti nopean virnistyksen. ”Ainakin Amberin oppilaat vaikuttiivat tyytyväisiltä.”

   Hymyilin itsekseni ja jatkoin laiskasti ystäväni katselemista. Vinosti hymyillen hän etsi panhuilunsa kassistaan. ”Tahdotko kuulla jonkin tietyn sävelmän?” haltia tiedusteli.

   ”Soita jotain levollista”, pyysin hiljaa. Nyökäten Saramil nosti soittimensa huulilleen, silmänsä sulkien.

   Pehmeät, tyynnyttävät ja lempeät sävelet virtasivat kuuluville.

   Siirryin puolimakaavaan asentoon sohvalla, jolla olin istunut. Haltia oli asettunut tapansa mukaan lattialle risti-istuntaan.

   Kadotin ajantajuni kuunnellessani soittoa, ja vasta dannani saapuminen havahdutti minut takasin nykyisyyteen.

*

Charles:

Avasin asuntoni ulko-oven ja hiljainen musiikki lainehti minua vastaan. En tunnistanut instrumenttia, jota soittaja käytti, ja kummastelin mistä Kath oli hankkinut lastullisen niin eksoottista musiikkia.

   Eteisen lattialla lojuivat tutunoloiset bootsit. Kenkien mallista ja koosta päättelin niiden kuuluvan Kathin pienikokoiselle haltiaystävälle. Yksikään hänen naistuttavistaan ei olisi suostunut laittamaan niin yksinkertaisia ja matalakantaisia bootseja jalkoihinsa.

   Riisuin ulkovaatteeni ja kävelin olohuoneeseen. Hämmästykseni oli suuri, kun näin siron haltian soittavan monipillistä ruokohuilua, lattialla istuen. Vihreäihoinen rakastajani taas lojui kyljellään sohvalla, tukien itsensä toiseen kyynärvarteensa.

   ”Hyvää iltaa teille molemmille”, tervehdin kaksikkoa. Saramil avasi silmänsä ja nyökkäsi suuntaani, keskeyttämättä kuitenkaan soittoaan. Kath nousi pystympään ja hymyili minulle, elehtien minua liittymään seuraan.

   Asetuin Kathin viereen istumaan.

   Haltia soitti kiirehtimättä sävelmän loppuun.

   ”Charles”, hän tervehti minua nimelläni, laskiessaan huilunsa ja hymyili toispuoleisesti. Nyökkäsin kevyesti vastaukseksi.

   ”Haluaisitko soittaa jonkin toisenkin kappaleen?” Kath pyysi ystävältään.

   ”Minkä tyylistä musiikkia haluatte kuulla?” Saramil kysyi, osoittaen sanansa meille molemmille.

   ”Ehkä Charles haluaa päättää”, rakastajani sanoi, hymyä äänessään. Sekä Kath että Saramil katsoivat minua odottavasti.

   Pudistin päätäni. ”En minä tiedä musiikista juuri mitään. Valitkaa te, mitä haluatte kuunnella.”

   ”Kath?” poikamainen haltia tiedusteli kulmaansa kohottaen.

   ”Soita jotain edellisen kaltaista”, mies toivoi pehmeällä äänensävyllä.

   Saramil kohotti mietteliäänä huilun huulilleen, aloittaen hidastempoisen ja rauhallisen sävelmän.

   Suljin silmäni ja rentouduin. Tunsin Kathin muuttavan asentoaan ja hetken kuluttua hän nojautui olkapäätäni vasten.

*

Amber:

Kesken tunnin jäin katselemaan sohvan reunan yli valuvia mustia suortuvia. Mieleni teki upottaa sormeni houkuttelevaan hiusputoukseen. Saramil istui rennosti luokkatilamme sohvalla ja seurasi silmillään meitä.

   Kiertelin oppilaideni joukossa ja keskustelin heidän kanssaan. Toisinaan jäin tuijottamaan sohvalla lepäävää, alastonta miestä.

   Olin viikon aikana huomannut huomioni toisinaan harhailevan, jäädessäni tutkimaan tummaa haltiaa katseellani. Olimme usein jutelleet tuntien päätyttyä, ja minä tiesin pitäväni tästä, kenties hieman epätavallisesta, miehestä.

   Oppilaideni keräillessä tavaroitaan, Saramil heitti kylpytakin puolihuolimattomasti peitteekseen ja käpertyi silmänsä sulkien sohvan nurkkaan.

   Viimeisen lähtijän sulkiessa oven perässään, astelin lähemmäs miestä.

   ”He olivat vaativaisia tänään”, Saramil huomautti hymyillen, silmiään avaamatta.

   ”Väsyitkö sitten?” kysyin uteliaana.

   ”En ollenkaan”, mies kielsi hymyillen.

   Katselin kiinteästi siropiirteisiä kasvoja. Saramil pää lepäsi käsinojaan vasten ja paljas rintakehä kohoili miehen hengittäessä rauhallisesti. Istahdin sohvan reunalle.

   Hetken mielijohteesta kumarruin ja suutelin pehmeään hymyyn kaartunutta suuta, kuten olin jo pitkään halunnut tehdä. Mies vastasi suudelmaan myöntyvästi ja luullakseni myös uteliaana.

   Houkuttelin hänen huulensa raolleen ja ryhdyin tutkimaan ilmeikkään suun salaisuuksia. Upotin käteni mustiin hiuksiin ja syvensin suudelmaamme painautuessani tiiviimmin häntä vasten.

   Saramil kietoi kätensä ympärilleni, vastatessaan intohimooni.

   Laskin toisen käteni hänen rinnalleen ja ryhdyin tutustumaan lähes valkeaan, sametin pehmeään ihoon. Kun käteni livahti kylpytakin alle, käsi tarttui ranteeseeni.

   ”Ei täällä”, Saramil sanoi käheästi, vetäytyen suudelmastamme.

   Nyökkäsin ja siirsin käteni hänen kasvoilleen.

   ”Tuletko luokseni?” kysyin saatuani hengitykseni rauhoittumaan. Sivelin sormellani miehen huulia.

   Hän nyökkäsi. ”Hmm, minun pitäisi pukeutua”, haltia huomautti toinen suupieli hymyssä.

   Hipaisin miehen huulia omillani ja nousin. Saramil asteli kevyin, kiireettömin askelin sermin taakse. Keräsin tavarani, järjestettyäni luokan kuntoon.

*

Saramil:

Minä pidin Amberista, ja vaikken ollut sen kummemmin ihastunut häneen, minusta oli nautinnollista rakastella hänen kanssaan.

   Ensimmäisen kerran rakastellessamme nainen otti ohjat käsiinsä, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Minusta oli aina ollut kiintoisaa antaa naisten päättää mitä teimme ja miten. Heidän valintojaan oli ilo seurata. Toisaalta, minä olin yleensä muutenkin mukautuva osapuoli, oli kyseessä sitten mies tai nainen.

   Amberin asunto oli tilava ja, kuten arvata saattoi, hänen taiteilijan tarvikkeensa olivat vallanneet oman alueensa.

*

Amber:

Laiskasti kohottauduin pystympään ja jäin katselemaan kiihkeää rakastajaani, joka makasi sängylläni pitkät hiukset levällään, raukeana ja lämmin hehku silmissään. Saramil näytti syötävän hyvältä.

   Kurottauduin ottamaan lehtiön ja kynän yöpöydältäni. Ryhtyin luonnostelemaan kuvaa nopein, varmoin vedoin.

   Tumma haltia voihkaisi piloillaan: ”Amber, onko sinulla jokin pakkomielle?”

   Pudistin päätäni hymyillen ja Saramil naurahti pehmeästi.

   Saatuani piirroksen valmiiksi, ojensin sen hänelle. Mies tutki työtä kiinnostuneena.

   ”Näytinkö aivan todella tuolta?” hän kysyi uteliaisuuden sekoittuessa lievään epäuskoon. Nyökkäsin, kietoessani käteni hänen ympärilleen.

   ”Saat sen, jos haluat. Minun täytyy kuitenkin varoittaa sinua siitä, että aion nähdä tuon ilmeen useamminkin”, lupasin vasten miehen kaulaa.

   ”Kiitos, Amber”, Saramil kuiskasi. Kohottautuessani suutelemaan häntä, näin pehmeän hymyn leikittelevän houkuttelevilla huulilla.

   Haltia kiersi kätensä vyötäisilleni ja nosti minut sitten kevyesti syliinsä. Pienestä koostaan huolimatta hänessä oli enemmän voimaa kuin yhdessäkään aiemmassa rakastajassani.

   Miehen upottaessa kätensä hiuksiini, ajattelin hänen olevan kuin metsä, johon äitini oli minut vuosia sitten vienyt. Se oli ollut ensimmäinen – ja viimeinen – kerta, kun olin nähnyt metsän. Tunnelma metsässä oli ollut pääasiassa rauhallinen, arvokas ja lempeä, silti jostain oli aistittavissa kiihkeyttä ja armottomuutta. Olin ihastunut metsään innoissani. Myöhemmin sain selville kuinka pahoin se oli todella voinut. Muistin, kuinka olin pitkään tuntenut katkeraa vihaa ihmisiä kohtaan, koska he antoivat jonkin niin arvokkaan kuolla.

   Korjasin ajatuksiani hieman, Saramil toi mieleeni metsän sellaisena, kun sen osasin kuvitella hyvinvoivana ja elinvoimaisena.

   Myöhemmin, Saramilin lähtiessä, jäin pohtimaan häntä. Tiesin hänen olevan rakastunut johonkuhun toiseen, vaikken ollutkaan varma tiesikö hän sitä itse. Syystä tai toisesta hän ei ilmeisesti voinut tehdä asian hyväksi mitään, sillä ilman miettimistäkin tiesin, ettei hän olisi rakastellut kanssani, jos hänellä olisi ollut vakava suhde jonkun kanssa.

   Nukkumaan mennessäni, toivoin hiljaa mielessäni, että Saramil löytäisi onnen rakkaansa kanssa. Aavistelin kuitenkin, etteivät mahdollisuudet siihen olleet kovin suuret.

*

Lontoon viemäriverkostossa oli rottia vilisemällä. Ne kasvoivat suuriksi ja olivat ovelia ja pelottomia. Nyt, kun kaikki tuore ruoka oli niin kallista, että vain todella rikkailla oli siihen varaa, olivat rotat saaneet uuden vihollisen, joka metsästi niitä ruoakseen, ihmisen.

   Ruoka koostui yleensä soijasta, joka maistui useimmiten karmealle, vaikka sen tarkoitus oli jäljitellä aitoja ruokia. Jos vain suinkin oli varaa, ihmiset hankkivat ruokaa, jossa edes osa oli tuoretta, aitoa ruokaa. Kekseliäimmät hankkivat tuoreen lihansa suoraan viemäreistä. Oikein valmistettuna rotasta sai mainion juhla-aterian. Rottia oli paljon, ja ne lisääntyivät kaiken aikaa, joten niistä ei ollut puutettakaan.

   Paha vain, että ne olivat niin ovelia.

   Eivätkä kovin monet olleet tulleet edes ajatelleeksi viemäreissä vilisteleviä ilmaisia aterioita.

   Rottien suosio ruokapöydässä oli alkanut kasvaa hiljalleen. Johan ihmiset söivät koiria ympäri maailmaa, mutta niiden pitäminen oli kallista, niin kuin oli muidenkin lemmikkien laita.

   Rotat ovat ylpeitä rohkeudestaan ja oveluudestaan, ne ylpeilevät myös tarkoilla aisteillaan. Valitettavasti ne saivat huomata aisteissaan olevan parantamisen varaa...

   Runsasyksilöinen rottayhdyskunta oli viettämässä pirskeitään viemärissä, joka oli lähes pimeä keskellä päivääkin. Vain hento valo osui niiden kiiluviin silmiin.

   Sitten, täysin varoittamatta, kamalat, terävät nuolet alkoivat sataa niiden niskaan, surmaten tarkasti valittuja yksilöitä. Muut hajaantuivat vilistämällä toistensa yli ja ali, kukin omaan suuntaansa.

   Jokainen huolehtikoon itsestään. Surma on tullut.

   Kymmenen minuutin kuluttua yhdyskunta kokoontui uudelleen ja laski puuttuvaksi yli tusinan verran vahvimpia ja suurimpia rottia.

   Suuri valitus kohosi viemärin pimeydessä.

   Joku oli ollut niitä ovelampi...

*

Lendi:

Olin juuri saapunut Südén luota uuudelle kommuunille ja ilahduin huomatessani Saramilin olevan paikalla; hänen pienikokoiset bootsinsa olivat siististi eteisen nurkassa. Ystäväni vietti nykyään osan ajastaan taidekoululla, jossa hän työskenteli mallina.

   Hymyilin kuvitellessani energistä haltiaa poseeraamassa liikkumattomana, vaikka tiesinkin hänen pystyvän siihen aivan mainiosti. Mielsin Saramilin silti ennemmin liikkuvaksi.

   Riisuin maiharini ja asetin ne syrjemmälle, pois yleiseltä kulkuväylältä. Astelin huoneeseeni, jättäen oven raolleen.

   Istahdin futonilleni ja etsin kampani, selvittääkseni hiukseni. Suljin silmäni ja liutin kampaa hiusteni läpi. Ne eivät olisi varsinaisesti tarvinneet siistimistä, mutta kampaaminen rentoutti minua.

   Oveen koputettiin kevyesti ja Saramil astui sisään kantaen käsissään tarjotinta. Katselin kummastuneena hänen yllään olevaa mekkoa. En ollut koskaan kuvitellut sellaista asustetta hänen ylleen. Asu muistutti niitä päällysmekkoja, joita noldomiehet käyttivät. Mekossa oli nilkkapituinen ja alaspäinlevenevä helma, muttei hihoja.

   Näppärästi ystäväni koukkasi oven kiinni paljaalla jalallaan.

   Hän asettui tarjottimen kera lattialle ja katsahti minua kysyvästi. ”Istutko seuraani?” hän tiedusteli. Nyökkäsin ja asetuin häntä vastapäätä.

   Katsoin kiinnostuneena tarjottimella olevia ruoka-annoksia, ei ollut Saramilin tapaista kantaa aterioita asuinhuoneisiin. Hämmästyin huomatessani ruoan koostuvan pääasiassa lihasta.

   ”Tuoretta lihaa? Mistä sinä sait rahat tuohon?” kysyin.

   ”Tuoretta rotanlihaa”, hän oikaisi minua huvittuneena. ”Pyydystin ne aiemmin päivällä viemäriverkostosta.”

   Vilkaisin ystävääni epäillen.

   ”Kyllä se on syötävää, huomasit kai kuinka toiset riitelivät ruoan tasanjakamisesta”, hän sanoi, ottaen syömäpuikot käteensä.

   Seurasin esimerkkiä ja kalastin lihapalan kulhosta maistaakseni sitä. Liha osoittautui maukkaaksi, mutta se ei ollut suuri yllätys, olihan Saramil kuitenkin valmistanut sen.

   ”Liselle järjesti alkuun hirvittävän metelin, ettäkö hän muka söisi rottaa”, Saramil kertoi, muuntaen äänenpainojaan muistuttamaan naisen käyttämiä. Irvistin hänelle, sillä Liselleä sai kuunnella tarpeekseen muutenkin.

   Saramil virnisti hävyttömästi ja jatkoi: ”Juan-Andre tarjoutui, Lisellen käytöksen pohjalta, maistamaan ensimmäisenä.”

   ”Conrad, näpit irti mun ruoasta!” Lisellen korvia halkova kiljaisu kajahti keittiöstä. Nainen kuulosti valmiilta tappamaan annoksensa tähden.

   ”Kuten kuulet, Liselle muutti mielipidettään”, ystäväni totesi, nyökäten samalla keittiön suuntaan.

   ”Siltä kuulostaa”, sanoin kuivasti.

   Söimme hetken vaiti.

   ”Amber pyysi kysymään, suostuisitko tulemaan malliksi muutamalle tunnille, sillä he haluavat piirtää miekkailevaa kaksikkoa”, Saramil esitti.

   Emmin hetken. Ajatus tuntui hieman vieraalta, muttei epämiellyttävältä. ”Kyllä kai minä voisin tulla”, päätin viimein.

*

Saramil:

Välitettyäni Amberin kysymyksen Lendille, söin annokseni rauhassa loppuun, ystäväni miettiessä vastaustaan.

   Tiesin Lendin huolellista harkintaa painottaneesta kasvatuksesta, joten en edes yrittänyt kiirehtiä häntä. Tapa oli oikeastaan melko hyvä, mutta minulle se ei soveltunut. Tein yleensä päätökseni nopeasti, vaikkakin harkiten. En kuitenkaan tarvinnut niin paljon aikaa, kuin Lendi käytti pohdiskeluunsa.

   Jos Lendiltä kysyisi olinko hänen mielestään kärsimätön vai kärsivällinen, en osaa sanoa päätyisikö hän kumpaankaan. Hän saattaisi sanoa minun olevan kärsivällisempi kuin mitä ihmiset olivat.

   Ajatus huvitti minua.

   Mieleeni muistui keskustelu, jonka minä ja Amber olimme käyneet edellisenä päivänä. Amber olisi tietenkin halunnut, että sekä minä että Lendi olisimme molemmat alasti ”miekkaillessamme”. Olin todennut hänelle, ettei Lendi suostuisi riisuutumaan yleisellä paikalla, vaikka mitä maksettaisiin. Haltianainen oli pysynyt kannassaan pitkään, ennen kuin olin saanut hänet vakuuttuneeksi väitteestäni.

   Hymyilin huvittuneena. Tunsin Lendin aivan liian hyvin, edes ehdottaakseni hänelle alastonmalliksi ryhtymistä. Enhän ollut edes maininnut hänelle itse toimivani sellaisena.

   Runsaan vartin kuluttua ehdotuksestani, ystäväni suostui miekkailumalliksi hieman varuillaan.

*

Prince Weirdie:

Annoin katseeni liukua haltiakaksikon yli, muistellen miltä Saramil näytti alastomana ja yrittäen kuvitella miltä Lendi saattaisi näyttää ilman vaatteitaan. Tiesin, että minun olisi pitänyt keskittyä piirtämiseen, mutten välittänyt siitä. Sen hetkinen huvini oli paljon viihdyttävämpää.

   ”Ravana, sinun kannattaisi todennäköisesti keskittyä piirtämiseen. Et ole muutamana viime kertana piirtänyt juuri mitään”, Amber moitti minua vaimeasti, keskeyttäen rivot mielikuvani.

   Virnistin naiselle harteitani kohauttaen.

   ”Omapahan on häviösi”, Amber pudisti päätään ja jatkoi kiertelyään.

   Huokaisin ja ryhdyin luonnostelemaan taistelevaa kaksikkoa paperille.

   Harmittelin mielessäni, ettei Saramil ollut lähtenyt kanssani ulos, pyytäessäni häntä aiemmin. Olisikohan vaalea haltia suostuvaisempi kuin ystävänsä? Päätin ottaa asiasta selvää.

   Pikaisesti huvitin itseäni kuvittelemalla haltiakaksikon muutamaan eri Kama Sutra –asentoon, arvelin heidän taipuvan niihin vaivattomasti, ja keskityin sitten jälleen piirtämiseen.

   Pitäessämme taukoa haltiat verryttelivät paikoillaan. Jäin katselemaan heitä laiskasti.

   ”Kath ehdotti, että kävisin hänen luonaan tänään. Kuvittelisin hänen ilahtuvan, jos sinäkin tulisit”, Saramil totesi vaimeasti Lendille.

   Kuuntelin tarkkaavaisemmin tumman haltian mainitessa Kathin.

   ”Kyllä minä voin tulla. Siitä onkin jo jonkin aikaa, kun näin Liskoa viimeksi”, vaalea haltia vastasi.

   Hätkähdin. Oliko kyseessä minun Liskoni? Sattumasta tuskin olisi kyse, sillä sekä etunimi että katunimi täsmäsivät, ja molemmat olivat melko harvinaisia.

   Astelin haltioiden luokse ja seisahduin Saramilin vierelle, kietaisten käteni hänen vyötäisilleen. Huomasin eleeni häiritsevän Lendiä. Myös suurin osa kurssin naisista mulkoili minua epäystävällisesti.

   ”Weirdie”, pieni haltia tervehti minua hymyillen.

   ”Tämä Lisko...” aloitin viivyytellen. Saramil kohotti kulmaansa. ”Vihreä iho, karvaton, korkeat korot ja kylmä ilme?” luettelin kysyvästi.

   ”Niin... Kath”, siro haltia totesi huvittuneena.

   ”Onko Lisko täällä, Lontoossa?” hämmästelin. En voinut uskoa onneani.

   ”Missäpä muuallakaan”, Saramil totesi harteitaan kohauttaen.

   ”Minä näin viimeksi hänet viitisen vuotta sitten Los Angelesissa”, selitin, leikitellen samalla haltian vyötäröä kiertävällä ohuella hopeaketjulla. ”Uudelleen tapaminen voisi olla mukavaa...”

   ”Soita hänelle”, Lendi ehdotti ilmeettömästi ja ojensi puhelintaan minulle. Saramil katsahti vaaleaa miestä huvittuneen mietteliäänä.

   Otin puhelimen vastaan, ja kopioin numeron itselleni. ”Kiitos, Lendi”, kiitin häntä vaimeasti ja palautin puhelimen.

   Amber ilmoitti tauon loppuvan ja vastahakoisesti irrotin otteeni Saramilista. Siirryin takaisin paikalleni ja aloitin jälleen työskentelyn.

   Tunnin loputtua näytin Lendille muutamia kurssin aikana tekemiäni töitä. Selasin kansiotani ja tiedustelin olisiko haltia valmis lähtemään kanssani jonnekin, kun hänellä olisi aikaa. Hiljaisuuden venyttyä pitkäksi käännyin katsomaan vaaleaa haltiaa.

   Mies tuijotti jähmettyneenä esille asettamiani piirroksia.

   Rypistin kulmiani, ymmärtämättä haltian reakion syytä.

*

Lendi:

Saramilin siirryttyä kauemmas, keskustelemaan Amberin kanssa, Weirdie ilmestyi luokseni vaatien minua katsomaan töitään. Kohteliaisuudesta suostuin vaateeseen.

   Kun ihminen asetti ensimmäisen piirroksen eteeni, saatoin vain tuijottaa sitä järkyttyneenä. Kuvassa selkeästi tunnistettava Saramil soitti panhuilua alastomana, risti-istunnassa istuen.

   Tiedostin hämärästi Weirdien kysyneen minulta jotain, mutta minä en kuullut mitä.

   Saramil toimi alastonmallina?

*

Prince Weirdie:

Katselin ihmeissäni kummallisesti käyttäytyvää Lendiä, pannen samalla merkille Saramilin lähestyvän meitä. En tiennyt olisinko ärtynyt vai helpottunut hänen tulostaan.

   Saramil rypisti otsaansa hämmentyneenä ja laski kätensä kevyesti vaalean haltian käsivarrelle.

   ”Lendi?” hän kysyi vaimeasti. Huomasin hänen seuraavan miehen katsetta. ”Tosiaan”, hän totesi sitten kuivasti.

   Saramilin viimeisin kommentti hämmensi minua entisestään.

   ”Tosiaan mitä?” tivasin tummalta haltialta. Silmäkulmastani näin Lendin havahtuvan.

   Saramil käänsi katseensa minuun. ”En maininnut Lendille toimivani alastonmallina”, hän sanoi harteitaan kohauttaen.

   ”Mitä sinä sitten sanoit täällä tekeväsi?” utelin.

   ”Hän antoi olettaa työskentelevänsä vaatteet yllään”, vaalea haltia vastasi ilmeettömänä.

   Hymähdin haltialle. ”Yleensä taidekoulujen mallit työskentelevät alasti, Lendi”, valistin häntä. ”Missä tynnyrissä sinut on kasvatettu?” jatkoin kiusoitellen.

   Saramil päästi huvittuneen äännähdyksen.

   ”Vietin lapsuuteni Lindonin sindarin keskuudessa, mikä ei ole aivan verrattavissa tynnyrissä kasvamiseen”, Lendin äänessä oli loukkaantunut pohjavire.

   Kohautin olkiani ja virnistin hänelle, Saramilin naurahtaessa tukahtuneesti.

   Pitkä haltia käänsi katseensa ystäväänsä, mikä sai Saramilin refleksinomaisesti hypähtämään taaksepäin. Tuijotin ällistyneenä siroa haltiaa, joka oli loikkansa ansiosta päätynyt useita metrejä taaemmas, ja levitti nyt käsivartensa antautuvaan eleeseen.

   Hetken kuluttua Saramil asteli takaisin luoksemme. Muut kurssilaiset olivat jo poistuneet salista.

   Siirsin huomioni Lendiin. ”Sinä et ole vielä vastannut kysymykseeni”, muistutin haltiaa. Hän vilkaisi minua kummastuneena.

   ”Käyn hakemassa tavarani”, Saramil totesi, lähtien luokkatilan takaosassa olevaa sermiä kohden, laukkunsa olallaan ja aseensa vyöllään. Eihän hänellä ollut muita tavaroita. Ah, aivan...

   Rypistin otsaani. ”Kysyin aiemmin, lähtisitkö joskus viettämään aikaa minun kanssani...” esitin.

   Lendi pudisti päätään. ”Ei, enpä taida.”

   Huokasin syvään, liioitellen pettymystäni.

   Amber alkoi hätistellä meitä lähtemään, sillä seuraavat tunnit alkaisivat pian. Huomasin Saramilin odottavan meitä salin ovella. Lendi totteli kuuliaisesti naista.

   Keräsin tavarani nopeasti kokoon ja liityin haltiakaksikon seuraan. Asetuin Saramilin vierelle ja kiedoin toisen käteni hänen vyötäisilleen. Haltia pujotti oman kätensä lantiolleni, vilkaisten minua samalla hivenen huvittuneesti.

   Käytöksemme sai vaalean haltian katsahtamaan meitä paheksuvasti.

   ”Olemmeko menossa jonnekin?” Saramil tiedusteli astuessamme ulos kadulle. Virnistin hänelle. ”Ei erityisempää suunnitelmaa, mutta voisin kyllä siepata sinut mukaani ja kehittää jotakin...”

   ”Mikäpä siinä, kunhan otat huomioon, että olen liikkeellä jalan”, haltia myöntyi naurahtaen.

   Hyvästelimme Lendin ja vein Saramilin laina-autolleni.

   ”Ruoka-aika alkaa olla käsillä, joten ehdottaisin ateriaa. Tässä lähistöllä on eräs mukavanoloinen ruokapaikka”, ehdotin hänelle, kun olimme istuneet autoon.

   ”Sopii hyvin.”

*

Greta:

Oli tavanomaista hiljaisempi keskipäivä ja olin juuri aikeissa livistää tupakkatauolle, kun huomasin mieskaksikon saapuvan sisään ravintolaamme. Katselin heitä kiinnostuneesti, ja muistin pidemmän miehen käyneen meillä muutaman kerran ennenkin.

   ”Yksi Britannian hyviä puolia on se, että paikalliset eivät tunnu syövän kunnollista lounasta, joten ruokapaikat ovat melko autioita tähän aikaan”, hän selitti seuralaiselleen, joka nyökkäsi huvittuneena.

   Molemmat miehet olivat pukeutuneet melko eksoottisesti. Pidemmällä oli yllään väljät, liehuvalahkeiset housut, tiukka ja erittäin lyhythelmainen napapaita sekä puoleenreiteen ulottuva runsaasti kirjailtu liivi. Vaatteiden kirkkaat värit sopivat miehen oliivinväriseen ihoon ja mustiin hiuksiin.

   Lyhemmän miehen mustat hiukset olivat huomattavan pitkät – letinpää ulottui reilusti yli vyötärön. Hänen asunsa värit olivat sinisen eri sävyjä. Tiukat, suorat housut, jotakin yönsinistä kangasta, ja väljä, hihaton, keskisininen paita. Paidassa oli pitkäkärkinen huppu, jonka kärjessä oli tummansininen tupsu. Lisäksi hänen vyötäröään kiersi ohut hopeinen ketju, toinen ketju oli kiedottu miehen oikean reiden ympärille ja kolmas kiersi kapeaa rannetta.

   Haltian iho oli huomattavasti seuralaisensa ihoa vaaleampi ja yhdessä he loivat kiinnostavan vastakohdan.

   Parivaljakko istuutui pieneen pöytään ja minä heitin hyvästit tauolle.

*

Prince Weirdie:

Katselin Saramilia tiivisti hänen riisuessaan bootsinsa ja asettuessaan luontevasti risti-istuntaan käsinojattomalle tuolille. Kenkien mukana hän näytti myös kadottavan sukkansa, joten saatoin ihailla hetkisen hänen siroja varpaitaan.

   ”Olen huomaavinani Liskon kädenjäljen vaatetuksessasi”, sanoin hieman kysyvään sävyyn.

   Hän nyökkäsi huvittuneena. ”Kath tuntuu nauttivan toisten vaatettamisesta.”

   ”Kieltämättä hän osaa ottaa siitä kaiken ilon irti”, myönsin hymyillen.

   Sariin pukeutunut tarjoilijatar saapui tuomaan ruokalistoja ja tiedustelemaan, mitä haluaisimme juoda. Lyhyen harkinnan jälkeen päädyin veteen, kuten Saramilkin.

   ”Huomasin sinun kutsuvan Liskoa hänen etunimellään”, totesin silmäillessäni saamaani ruokalistaa.

   ”Kath on miellyttävämpi”, hän vastasi harteitaan kohauttaen, vilkaisten ohimennen menuta ja jätti sen suljettuna pöydälle. ”Haluatko tilata minunkin puolestani vai luetko vaihtoehdot ääneen?”

   Katsoin häntä hämmästyneenä. ”Oletin, että sinä osaisit lukea.”

   ”Niin Kathkin teki”, Saramil virnisti vinosti.

   Hymyilin omahyväisesti. ”Kuulostaa siltä, että hän on laiskistunut iän myötä.”

   ”Ikävä tiputtaa sinut takaisin maanpinnalle, mutta hän sai tietää lukutaidottomuudestani vasta äskettäin”, haltia sanoi hieman huvittuneesti.

   ”Kuinka pitkään te olettekaan tunteneet?” utelin.

   ”Melkein vuoden.”

   Loin epäuskoisen katseen Saramiliin. ”Vuoden, eikä hän huomannut mitään?”

   ”Mistä hän olisi huomannut? Sitäpaitsi Kath oletti minun hallitsevan edes jonkin kirjoitusjärjestelmän”, mies vastasi kohauttaen jälleen hartioitaan.

   Hyväksyin selityksen, vaikka aioinkin saada haltian kertomaan tarinansa kokonaisuudessaan minulle. Virnistin itsekseni ja keskityin valitsemaan meille lounasta.

   Päädyin tilaamaan alkupalaksi lassia, jugurttipohjaista juomaa, pääruoaksi naan-leipää ja kedgereetä, joka koostui muun muassa riisistä, punakampelasta, katkaravuista ja herneistä, sekä jälkiruoaksi halvaa.

   Sen jälkeen, kun olin tilannut ateriamme, utelin Saramililta kuinka hän oli oikein tutustunut Liskoon.

   ”Tapaamisemme oli Südén ansiota, hän toi vastahakoisen Kathin luokseni. En ole aivan varma, miksi Südé vaati Kathia tulemaan, mutta minulle siitä oli hyötyä”, haltia kertoi.

   ”Miksi Lisko olisi vastustellut sinun tapaamistasi?” kysyin ymmälläni. Ei kuulostanut ollenkaan Liskolta vältellä jotakuta Saramilin kaltaista.

   Saramil naurahti. ”Südéä hän vältteli, niin kuin hän yleensä pyrkii tekemään.”

   ”Mikä saa Liskon toimimaan niin?” kysyin, erityisemmin välittämättä vastauksesta.

   ”Mikä saa Kathin yleensä tekemään mitään?” Saramil esitti vastakysymyksen ironisesti.

   Naurahdin, sillä haltia oli aivan oikeassa. Liskon sielunelämä oli mahdotonta määriteltäväksi.

   Tarjoilijatar toi alkujuomamme.

   Hörppäsin omasta lasistani, katsellen seuralaistani lasini reunan yli. Saramil nosti lasinsa vasemmalla kädellään, intialaisen tavan mukaan, mutta keskeytti liikkeen puolitiehen ja käänsi huomionsa minuun.

   ”Eihän tässä ole alkoholia?” hän tiedusteli.

   Pudistin päätäni. ”Ei. Miksi kysyt?”

   ”Kunhan varmistin”, haltia lausahti. Viehkeästi hän nosti lasin huulilleen ja maistoi paksua juomaa. Eleen sulokkuus muistutti minua mielikuvistani, joilla olin huvittanut itseäni aiemmin päivällä.

   ”Oletko koskaan kokeillut Kama Sutra –asentoja?” kuulin itseni kysyvän. Manasin samantien itsekseni suurta suutani.

   Saramil katsoi minua uteliaana. ”Mitä Kama Sutra –asennot ovat?”

   ”Väitätkö sinä, ettet tiedä Kama Sutrasta?” ihmettelin. ”Sinulla on suuri aukko yleissivistyksessäsi.”

   ”Olettaen, että puhut tämän maailman yleissivistyksestä, niin olen tietoinen asiasta”, tumma haltia sanoi kuivasti.

   ”Miten niin ’tämän maailman’? Väitätkö sinä maailmoja olevan enemmänkin?” kummastelin.

   ”Todistettavasti ainakin kolme, tämä ja kaksi muuta. Minä ja Lendi olemme molemmat eri maailmoista”, Saramil selitti.

   Tuijotin häntä, pystymättä uskomaan hänen väitettään. Se kuulosti samalta kuin useat New Age –liikkeet.

   Naurahdin väkinäisesti.

   Saramil pudisti päätään. ”Antaa olla.”

   Aioin väitää vastaan, mutta kedgeree-annoksiamme kantava tarjoilijatar – Greta, nimikylttinsä mukaan – keskeytti minut tehokkaasti.

   ”Aterianne, olkaa hyvät”, nainen sanoi asetellessaan annoksia eteemme. Saatuaan askareensa valmiiksi hän toivotti hyvää ruokahalua ja poistui.

   Mursin paljain käsin palan naan-leipää itselleni.

   Saramil katseli ruokaansa kiinnostuneena.

   ”Maista katkarapuja, Saramil”, kehotin häntä.

   ”Tiedän kyllä miltä ne maistuvat, Weidie. Olen maistanut suurinta osaa kuviteltavissa olevista merenelävistä ja -kasveista”, hän vastasi huvittuneeseen sävyyn. ”Todennäköisesti myös muutamia, joita et osaa kuvitella”, haltia lisäsi virnistäen.

   ”Tuoretta ruokaa? Kuinka rikas sinun perheesi on?” tiedustelin häneltä.

   Saramil purskahti pehmeään nauruun. ”Tuoretta ruokaa kyllä, mutta minua ei ole koskaan voinut sanoa rikkaaksi”, haltia sanoi naurunsa loputtua.

   Kohautin olkiani. Minusta tuntui, että kaikki tuttavani yrittivät vältellä itsestään puhumista. ”Oletko sinä merirosvoyhdyskunnasta?”utelin.

   Tumma haltia pudisti päätään, nauraen tällä kertaa äänettömästi.

   ”En minä nyt noin hauska ole”, huomautin vaimeasti.

   Saramil pudisti päätään jälleen, kykenemättä lopettamaan nauruaan. Minusta alkoi vaikuttaa siltä, että siro seuralaiseni tipahtaisi pian tuoliltaan.

   Haltia sulki silmänsä, oikaisi selkänsä ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Hän näytti osaavan kyseisen tekniikan ja rauhoittui nopeasti.

   ”Weirdie, voisimmeko puhua jostakin muusta aiheesta? Niin kauan kuin puhumme minusta, törmäämme tosiasiaan, etten ole tästä maailmasta, mitä sinä taas et suostu edes harkitsemaan”, Saramil esitti vaimeasti, silmänsä avaten.

   ”Mistä sitten puhuisimme?” kysyin toispuoleisesti virnistäen. ”Sinä olet ainoa kiinnostava aihe mailien säteellä.”

   Haltia poimi lautaseltaan lusikallisen riisiä ja herneitä. ”Arvatenkin, jollei sinua lasketa”, hän huomautti, toinen kulma koholla ja pisti lusikallisen suuhunsa.

   Naurahdin. ”Sait minut kiinni”, myönsin hymyillen haltialle. ”Mitä haluat minun kertovan itsestäni?”tiedustelin virnistäen.

   ”Aloita vaikka kertomalla, mistä olet saanut kutsumanimesi”, haltia ehdotti.

   Silmäilin miestä kummastuneena. ”Sinä haluat tietää nimeni alkuperän? Olet ensimmäinen, joka kysyy tuota.”

   Vaikenin hetkeksi ja söin ruokaani.

   ”Luulen, että olen aina ollut hieman kummallinen”, aloitin tarinani. ”Teini-iän alkupuolella se ilmeisesti valkeni myös tuttavilleni, sillä Weirdie vakiintui nopeasti kutsumanimekseni. Se ei varsinaisesti ollut pilkkanimi, mutta en minä siitä erityisesti pitänytkään.”

   Olin lyhyen hetken hiljaa.

   ”Muutamat puolitutut tietenkin käyttivät nimeä halventavasti”, jatkoin. ”Olin alkanut kiintyä nimeen, enkä jaksanut karsia sen käyttöä, sillä siitä tuskin olisi ollut mitään apua. Kertaalleen, kun Weirdietä oli heitelty vasten kasvojani halventavassa merkityksessä, kiljaisin: ’Prince Weirdie, teille’.”

   Virnistin Saramilille. ”Ei se pidemmän päälle auttanut, vaikka silloin hiljensikin porukan. Ajan kuluessa Prince-etuliite kuitenkin vakiintui osaksi katunimeäni”, päätin kertomukseni.

   Saramil pudisti päätään lievästi huvittuneena. ”Kiintoisa tapa.”

   ”On niitä huonompiakin”, totesin huvittuneen ironisesti.

   Lopetettuamme jälkiruokamme, halvan, poistuimme ruokapaikasta. Kävellessämme autolleni, kiedoin toisen käteni Saramilin vyötäisille ja aloin piirrellä sormellani kevyitä kuvioita haltian paljaalle vatsalle, sillä viileästi ilmasta huolimatta hän ei sulkenut kevyttä nahkatakkiaan. Huomasin miehen vatsalihasten värähtelevän kosketukseni alla, suurentaessani kevyitä kuvioita.

*

Lisko:

Vilkaisin kelloani kolmannen kerran vartin sisään. 17:57. Olin sopinut tapaavani Saramilin puoli kuuden tienoille, eikä häntä vieläkään näkynyt.

   Tumman haltian sijaan Lendi oli saapunut sovittuun aikaan ja istui nyt tyynenä sohvalla.

   Aioin juuri soittaa Saramilille, kun ovikello soi. Minä kiiruhdin avaamaan.

   Oven avattuani avasin suuni tervehtiäkseni tulijaa, mutten saanut sanaakaan suustani. Näinkö minä näkyjä? Prince Weirdie?

   Opiskeluaikainen ystäväni oli vetänyt kissamaisen haltian omistavasti kiinni kylkeensä ja näytti huvittavan itseään leikittelemällä tämän vyötäisiä kiertävällä ketjulla.

   ”Sinä et nähtävästi ole muuttunut yhtään, sitten viimenäkemän”, Weirdie sanoi, tutkaillen minua uteliaasti.

   Puhekykyni palattua kutsuin kaksikon sisään.

   ”Epäilen Weirdien olevan myöhästymisesi syy”, totesin kenkiään riisuvalle Saramilille.

   ”Ja auton”, haltia vastasi. ”En osaa arvioida kauanko johonkin matkaan menee autolla kulkiessa.”

   Rypistin otsaani. ”Mistä te oikein tulitte?”

   ”Keskustasta”, Weirdie totesi harteitaan kohauttaen. Sitten hän halasi minua spontaanisti – kuten teki suurimman osan teoistaan.

   Hyväksyin eleen vastustelematta, vaikken siihen vastannutkaan omalta osaltani.

   ”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa, Lisko”, intialainen mies sanoi vaimeasti.

   Johdatin miehet olohuoneeseen ja Saramil istahti sulavasti tapaansa mukaan lattialle.

   Pohdin mistä Weirdie oli ilmestynyt Englantiin, sillä olin olettanut hänen jääneen pysyvästi Yhdysvaltoihin. Minua kiinnosti myös tietää missä Saramil oli häneen tutustunut.

   ”Kiva asunto, vaikkei taidakaan olla omasi”, ihmismies huomautti istuutuessaan luontevasti Saramilin viereen, niin lähelle kuin saattoi asettumatta pienemmän miehen syliin.

   ”Ei, tämä on dannani”, myönsin, asettuessani istumaan sohvan siihen päätyyn, joka oli lähimpänä nojatuolissa istuvaa Lendiä.

   Pieni haukotus, ja heti sen perään aivastus, kuului vaalean haltian kassin suunnalta.

   ”Sinne sinä siis katosit”, Lendi totesi kassilleen, jonka sisällä jokin liikehti levottomasti. Hetken kuluttua kuulin vetoketjun ratinaa ja sitten Faemelin pää jo työntyikin ulos kassista.

   ”Luulen, että voisit puhdistaa kassisi edes toisinaan”, piskuinen otus huomautti Lendille haukotellen makeasti. Faemel venytteli, tuoden mieleeni kissan, ja lennähti luokseni, laskeutuen olkapäälleni. Asteltuaan hetken pientä ympyrää lohikäärme asettui kerällä kaulani vierelle, paljaalle iholleni.

   Tunsin yhtä hyvin kuin kuulinkin sen aloittavan vaimean kehräyksensä.

   ”Tiesitkö Saramilin kykenevän hyppäämään vauhditta taaksepäin ainakin kolme metriä?” Weirdie tiedusteli minulta, poimien samalla tumman haltian hupuntupsun käteensä.

   Rypistin otsaani, eikä intialainen tarvinnut sen enempää rohkaisua.

   ”Me – siis minä, Lendi ja Saramil – puhuimme aiemmin päivällä alastonmallien työasusta, tai ehkä ennemminkin sen puutteesta”, oliivihipiäinen mies aloitti kertomuksensa, virnistäen vinosti. ”Puheemme harhautui käsittelemään Lendin saamaa kasvatusta, mikä huvitti Saramilia.”

   Vilkaisin kysyvästi molempia haltioita.

   ”Toimimme miekkailumalleina Amberin ryhmälle”, Saramil selvensi. ”Vaatteet yllämme”, hän lisäsi, ilmeisesti arvaten mikä minua ihmetytti kaikkein eniten.

   ”Älä keskeytä, tai unohdan mitä olin sanomassa”, Weirdie moitti haltiaa lempeästi.

   Tumma haltia pyöräytti silmiään kattoa kohden. ”Olisiko se muka niin paha asia?”

   Ihmismies nykäisi haltian pitkää palmikkoa ja palasi tarinaansa: ”Joka tapauksessa, Saramil päästi tukahtuneen naurahduksen, mikä sai Lendin kääntämään katseensa häneen. Lendi vain katsoi Saramilia ja silti tämä loikkasi nopeasti taaksepäin, useita metrejä.”

   Epäuskoisena käännyin katsomaan Lendiä. En ymmärtänyt, mikä haltian katseessa olisi saanut Saramilin reagoimaan siten.

   ”Kysy Saramililta”, mies kehotti ilmeettömästi.

   Käännyin kissamaisen haltian puoleen uteliaana.

   ”Reagoin Lendin ilmeeseen vaistomaisesti. Huomioni oli naurun tukahduttamisessa, joten en ehtinyt estämään hyppyäni”, hän selitti harteitaan kohauttaen.

   ”Mihin ilmeeseen?” Weirdie hymähti, nostaen haltian siroluisen käden syliinsä ja ryhtyi hivelemään tämän rannetta kiertävää ohutta hopeaketjua edestakaisin sormellaan.

   ”Ettekö te todellakaan näe ilmeitä?” Saramil voihkaisi ja Weirdie aloitti äänekkään vastaanväittämisen: ”Eihän Lendin kasvoilla ollut mitään nähtävää ilmettä! Hän on nähdäkseni kaikenaikaa melkein ilmeetön!”

   Miehen korottaessa ääntään Saramilin kasvoilla välähti hieman tuskainen ilme, hyvin saman kaltainen kuin Lisellen korottaessa ääntään yli tietyn rajan.

   ”Siinä tapauksessa sinä katsot vääriä asioita”, pieni haltia totesi tyynesti. Oli kiinnostavaa miten hänen onnistui pitää kovan äänen aiheuttama ärtymys kokonaan poissa äänestään. Hengessäni pudistelin päätäni hänen itsehillinnälleen.

   Intialainen vaikeni ja mutristi sitten suutaan teeskennellyn loukkaantuneesti.

   Saramil kohotti toista kulmaansa huvittuneena, katse vierellään istuvaan mieheen kohdistettuna. Hän käänsi Weirdien sylissään pitelemää kättänsä niin, että hänen kämmenensä painui miehen reittä vasten.

   Katselin heitä hieman huvittuneena. Tunsin kuitenkin lievää turhautuneisuutta, sillä kaksikon koskettelu toi mieleeni lähestymisyritykseni Lendin suhteen ja sen kuinka vaalea haltia kerta toisensa jälkeen työnsi minut kauemmas.

   Kaikista ystävistäni juuri Weirdie ja Saramil pitivät eniten koskettelusta. Haltia kosketteli esineitä ja kanssaeläjiään luonnollisella tavalla, sekä nautti, mikäli toiset vastasivat hänen kosketuksiinsa. Weirdien koskettelu taas oli paljon tarkoituksenomaisempaa, vaikka myös hän nautti koskettelusta sellaisenaankin.

   Oli kiinnostavaa seurata kaksikon leikittelyä. Alkuun en ollut varma, oliko Saramil tietoinen Weirdien kosketusten hienoisesta kiusoittelevuudesta. Haltian alkaessa kuitenkin piirrellä hajamielisenoloisia kuvioita miehen reiteen, epäilin hänen tietävän vallan mainiosti Weirdien kosketa-kiusoittele-viettele –taktiikasta.

   Weirdie oli hyvä leikissään, mutta hän näytti nyt tavanneen erittäin varteenotettavan vastustajan.

*

Lendi:

Kun olin hyvästellyt Saramilin ja Weirdien taideopiston edessä, suuntasin kulkuni läheiseen puistoon. Faemel istui olkapäälläni, sillä hän oli lähtenyt minun mukaani.

   Pidin lohikäärmeen hiljaisesta seurasta.

   Puistoon päästyäni etsin syrjäisen alueen ja levitin nahkatakkini istuinalustakseni vanhan tammen juurelle, suojaksi maan kosteutta vastaan. Istahdin takkini päälle ja nojauduin vankkaa runkoa vasten. Tammi näytti voivan vain hivenen paremmin kuin rääkätyt kumppaninsa.

   Minusta oli surullista etteivät ihmiset välittäneet huolehtia luonnosta.

   Faemel puski päätään leukaani vasten, hyristen pehmeästi. Hän tuntui aina vaistoavan mielialani herkästi. Kyhnytin lohikäärmeen päätä hänen sarviensa välistä.

   Suljin silmäni ja annoin ajatusteni vaeltaa aikaan, jolloin olin vielä asunut Keski-Maassa. Entinen elämäni tuntui enää kaukaiselta ja kauniilta unelta, kun vertasin sitä nykyhetken kaoottiseen painajaismaisuuteen. Vain ystäväni estivät minua menettämästä järkeäni.

   Kosketin olallani lepäävää Faemelia kevyesti. Hän aloitti syvän, rauhoittavan kehräyksen.

   Rentouduin vähitellen ja synkkä mielialani haihtui kireyden mukana.

   Istuin jonkin aikaa vain kuunnellen Faemelin kehräystä.

   Raukeasti avasin silmäni ja nostin kassini syliini. Olin varannut itselleni neljänneksen ruisleivästä ja suurehkon palan juustoa ruoakseni.

   Leikkasin leivästä palan ja ojensin sen lohikäärmeelle.

   ”Kiitos, Lendi”, hän sanoi ottaessaan tarjoamani ruoan vastaan.

   Söin kiireettömästi ja jäin istumaan sen jälkeen vielä hetkeksi tammen alle, antaen alkukevään oikukkaan lämmön levitä ylleni.

   Ruokaleponi jälkeen katsahdin aurinkoa, määrittääkseni ajan sen asemasta. Me ehtisimme aivan mainiosti poiketa kommuunilla, ennen kuin lähtisimme käymään Liskon luona.

   Nousin venytellen ylös ja suuntasin kulkuni ulos puistosta.

   Kommuunille saavuttuani Faemel pyrähti Varpun ja Conradin seuraan olohuoneeseen. Minulla oli vastustamaton halu siistiytyä hieman, vaikka en edes ollut likainen.

   Päädyin kompromissiin ja kampasin hiukseni nopeasti, mutta huolella.

   Palatessani takaisin olohuoneeseen, huomasin lohikäärmeen kadonneen johonkin. Etsin häntä katseellani, mutta en havainnut olentoa missään.

   Kohautin olkiani ja sieppasin sohvalle jättämäni kassin mukaani. Faemel tiesi kyllä, mitä teki, joten en huolestunut hänen poissaolostaan.

   Lisko vaikutti hieman hämmästyneeltä, kun saavuin hänen luokseen puoli kuuden tienoilla. Saramil ei ollut vielä saapunut. Se hämmästytti minua hieman; yleensä ystäväni ei myöhästellyt.

   Arvelin kuitenkin, että tällä kertaa Weirdiellä oli jotain tekemistä asian kanssa.

   Hetken kuluttua Lisko alkoi käydä kärsimättömäksi. Miksi ihmiset olivat aina niin kärsimättömiä?

   Ovikellon soidessa, paljolti vihreäihoisen miehen helpotukseksi, jäin istumaan olohuoneeseen. Pohdiskelin jälleen minne Faemel oli mahtanut mennä.

   Saramil tervehti minua tullessaan olohuoneeseen ja istahti lattialle.

   Liskon mainitessa asunnon kuuluvan Charlesille, tunsin mustasukkaisuuden nostavan päätään sisälläni. Yritin tukahduttaa tunteen, kieltää, että tunsin mustankipeyttä miehestä.

   Huomasin haltiaystäväni tarkkailevan minua levollisesti, Weirdien liittyessä hänen seuraansa. Mies kiilasi itsensä suorastaan säädyttömän lähelle Saramilia. Koska ystäväni ei näyttänyt asiasta pahastuvan, päätin olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Eihän se minulle kuulunut.

   Kassistani kuuluva rapina kiinnitti huomioni. Vai sinne Faemel oli mennyt. Hymyilin huvittuneena, lohikäärme näytti löytävän itselleen jännittäviä paikkoja lepoaan varten.

   Saramil oli ilmeisesti tiennyt kumppaninsa olinpaikasta, sillä hänen ilmeikkäille kasvoilleen kohosi huvittunut hymy.

   Kadehdin hieman Faemelia, hänen asettuessaan mukavasti Liskon hartialle, tietenkin miehen lämpimälle iholle. Hymyilin katsellessani lohikäärmettä, hänen alkaessaan kehrätä.

   Weirdien kertoessa nolosta välikohtauksesta Liskolle, saatoin vain purra hammastani ja yrittää näyttää mahdollisimman ilmeettömältä. Mies sivuutti täysin omat ehdottelunsa, ynnä hänen onnistui saada koko kohtaus kuulostamaan siltä, ettei hänellä itsellään ollut ollut mitään tekemistä sen kanssa.

   Saramilin paljastaessa kykenevänsä lukemaan minua kuin avointa kirjaa, olin tyrmistynyt. Ja minä kun olin kuvitellut olevani ilmeetön! Onneksi sentään muut eivät näyttäneet pystyvän samaan tarkkasilmäisen ystäväni kanssa.

   Kissamaisen haltian huomauttaessa Weirdien katsovan vääriä asioita tulkitessaan minua, jäin ihmettelemään mistä Saramil sitten huomasi ilmeeni. Jos kyseessä olisi ollut jokin hänen synnynnäisistä haltiakyvyistään, hän olisi sanonut niin.

   Ehkä hänen kasvatuksensa oli valmistanut häntä toisten tulkitsemiseen. Ainakin ystäväni tuntui itse ilmehtivän aina koko kehollaan. Toisinaan osa hänen eleistään korosti hänen sanomaansa. Muistellessani Saramilin eleitä, huomasin hänen toistaneen joitakin niistä määrätyissä asiayhteyksissä. Viittomia kenties?

*

Prince Weirdie:

Istuessani Saramilin vieressä Liskon dannan asunnon olohuoneen lattialla, huomasin arvioineeni pienen haltian ainakin osittain väärin. Hän näytti nuoremmalta kuin ilmeisesti oli, ja vaikutti niin viattomalta. Hänen mukautuvaisuutensa oli vain lisännyt vaikutelmaa.

   Kiinnostuneena laitoin merkille Liskon asettuvan lähelle Lendiä. Olikohan hän joskus kokeillut istuutua vaalean haltian syliin ja tullut torjutuksi?

   Silmäilin Lendiä. Hän olisi hyvinkin saattanut tehdä niin... Jostain syystä minusta tuntui, ettei vakava haltia olisi tehnyt niin vastenmielisyydestä johtuen, vaan... No, minä en kuitenkaan keksinyt mitään syytä, miksi hän olisi torjunut Liskon.

   Japanilainen taisikin olla syvästi ihastunut Lendiin, tuskin hän muuten olisi viitsinyt yrittää sitä... mitä nyt sitten tarkalleen ottaen yrittikin.

   Aloin varmistua siitä, että Saramil ja Lendi olivat ystäviä, eivät sen enempää. He näyttivät tulevan hyvin toimeen, jos laskuista jätettiin kummallinen kohtaus taideopistolla.

   Lendi oli vähäpuheinen ja vakava, ja Saramilin huumorintajuisuus ja huolettomuus loivat mielenkiintoisen ristiriidan heidän ystävyyteensä. Eihän Saramiliakaan voinut puheliaaksi kutsua, mutta hän sentään puhui. Toisaalta tumma haltia korvasi ilmeikkyydellään osan puhumattomuudestaan. Saramil pysyi vaiti, ellei hänellä ollut jotain sanottavaa.

   Käänsin katseeni reidelläni lepäävään pitkäsormiseen käteen. Siron haltian sormi piirteli huolettomia ympyröitä reiteeni, harhauttaen ajatukseni. Yritin keskittyä kapeaa rannetta kiertävään hopeaketjuun: se nousi spiraalina puoleen väliin hoikkaa kyynärvartta kiusoittelevana ja oli kuin kutsu koskettaa.

   Minun täytyisi ehdottamasti muistaa esitellä kädestä pitäen solakalle haltialle Kama Sutran hienouksia, tuumin ja käänsin sitten huomioni nykyhetkeen.

   Saramilin ja Liskon välisestä suhteesta en osannut sanoa juuri mitään. Kumpikaan heistä tuskin olisi kiljunut jyrkkiä vastalauseita, mikäli olisivat syventäneet ystävyyttään.

   Huvitin pikaisesti itseäni kuvittelemalla Liskon ja Saramilin toisiinsa kietoutuneina. He olisivat erittäin kiinnostava pari.

   ”Lisko, oletko sinä opettanut Saramilille kummallisia tapoja vai onko hän keksinyt ne itse?” utelin.

   ”Mistähän tavoista sinä mahdat puhua?”

   ”Käydessämme syömässä hän nosti jalkansa ylös tuolilleen, enkä siis voinut pitää jalkapeliä hänen kanssaan”, valitin. ”Täydellinen tilaisuus meni kokonaan hukkaan”, jatkoin.

   Huomasin Saramilin katsovan minua mietteliäänä.

   Lisko näytti huvittuneelta. ”Tuskinpa hän sinua yritti vältellä... Ilmeisesti hänen tuolissaan ei ollut käsinojia?”

   Rypistin kulmiani. ”Ei ollut. Miten se liittyy asiaan?” kummastelin.

   ”Hän istuu mieluiten risti-istunnassa, ja asettuukin yleensä niin mahdollisuuksien mukaan”, Lisko selitti, edelleen huvittuneena.

   Käänsin katseeni Saramiliin. ”Miksi sinä teet niin, vai kuuluuko tämänkin niihin kiellettyihin aiheisiin?”

   ”Riippuu siitä kuinka syvällisen vastauksen haluat”, pieni haltia vastasi huvittuneena. ”Se on kuitenkin mukavampaa”, hän totesi sitten harteitaan kohauttaen.

   ”Täytyy myöntää, ettei tämä kovin epämukavaa ole”, sanoin, viitaten jalkoihini. Istuin itsekin lattialla risti-istunnassa.

   Saramil purskahti pehmeään nauruun.

   ”Valaiskaapa minuakin vähän. Mitä nämä ’kielletyt aiheet’ ovat?” Lisko tiedusteli huvittuneen uteliaana.

   ”Meillä on hieman erimielisyyksiä Saramilin menneisyydestä”, selitin, virnistäen leveästi.

   Vihreäihoinen mies rypisti otsaansa.

   ”Hieman? Pikemminkin perustavan laatuisia. Weirdie ei suostu edes harkitsemaan mahdollisuutta, että saattaisin olla Tarikairiksesta”, tumma haltia selvensi kuivasti ja minä naurahdin tavalle, jolla hän esitti asiansa.

   Lisko nyökkäsi.

   Nostin Saramilin reidelläni levänneen kapean käden omieni väliin ja tunnustelin haltian siroja luita.

   Hän käänsi hieman kysyvän katseensa minuun. Vastasin katseeseen, irrottamatta otettani hänen kädestään.

   Hymy levisi Saramilin kasvoille ja hän sipaisi vapaan kätensä etusormella nenänpäätäni. Eleen erikoisuus hämmensi minua lapsenomaisuudessaan – se oli merkitykseltään melko neutraali ja silti lämmin.

   Käänsin katseeni Liskon suuntaan ja huomasin hänen olevan lievästi huvittunut.

   Kohotin kulmiani. ”Mikä on noin hauskaa, Lisko?” Leikittelin samalla laiskasti Saramilin sormilla.

   ”Kunhan seuraan teitä kahta”, Lisko vastasi.

   ”Elämäsi ei taida olla kovinkaan vauhdikasta, jos pidät tätä näkemisen arvoisena”, sanoin virnistäen hänelle hävyttömästi.

   ”Olet parantumaton, Weirdie”, hän totesi päätään pudistellen.

   ”Sinähän se lääkäri olet”, huomautin virnistäen.

   Huomasin Saramilin pudistavan päätään huvittuneena.

   Lisko jätti asian sikseen. Hymyilin tyytyväisenä ja oloni oli hyvin samankaltainen kuin kermansa latkineella kissalla.

   Tumman haltian alkaessa vetää kättään pois, tiukensin hieman otettani ja käänsin katseeni häneen.

   ”Mitä sinä kädelläsi tekisit?” tiedustelin.

   Saramil kohotti kulmaansa. ”Ajattelin soittaa.”

   Päästin otteeni hänen kädestään. Haltia kääntyi ja poimi kassistaan panhuilunsa.

   Katsahdin häntä uteliaana. Olin kuullut haltian soittavan huiluaan useasti ennenkin, mutta... ”Osaatko sinä laulaa?” tiedustelin Saramililta. Jos hän laulaisi, saisin hänen kätensä takaisin itselleni.

   ”Osaan. Tahdotko, että laulan?”

   ”Mieluusti”, vastasin ja tartuin kevyesti hänen ranteeseensa uudelleen.

   Kissamainen haltia näytti huvittuneelta. ”Tarjoan pian jalkani vaihdossa”, hän totesi päätään pudistaen ja nappasi vasemmassa kädessään pitelemänsä huilun. ”Vai laulun sinä tahdot. Toivomuksia?” hän jatkoi, osoittaen kysymyksensä kaikille. Samalla haltia laittoi huilunsa takaisin kassiin.

   Virnistin Saramilille. ”Ehkä voisin suostua vaihtamaan yhden käden kahteen jalkaan.” En edes yrittänyt teeskennellä vakavuutta.

   Saramil irrotti kätensä otteestani, käännähti ja laski jalkansa syliini. Liikesarja oli niin nopea, etten ehtinyt reagoida siihen.

   Ihmeissäni katselin sylissäni lepääviä siroluisia jalkoja.

   Kuulin Liskon naurahtavan. Minä mulkaisin vihreää ystävääni ja hän totesi rauhallisesti: ”Sait mitä pyysitkin.”

   Irvistin hänelle. Aivan. Mutta tarvitsiko hänen siitä nälviä?

   Yllätyksekseni Lendi ehdotti Saramilille jotain kappaletta, jota en tunnistanut. Tumma haltia katsoi ystäväänsä hetken toinen kulma kevyesti koholla ja sulki sitten silmänsä. Ihmettelin pienen haltian suhtautumista esitettyyn pyyntöön.

   Aloin tutkia syliini asetettuja houkuttelevia varpaita. Haltian jalat olivat yhtä sirot kuin kädetkin. Iho oli pehmeää ja sileää, mutta jalkapohjissa ja kämmenissä iho oli paikoin paksumpaa. Näitä jalkoja selvästikin käytettiin, ja käsiä myös.

   Ajatus sai minut hymyilemään.

”Minä lehdistä lauloin, kultaisista, puut kultalehtiin puhkesivat,

minä tuulesta lauloin, ja tuuli nousi, ja lehvät kahisivat.

Tuolla puolen auringon ja kuun meri kuohui vaahdossaan,

ja rannoilla Ilmarinin puu kävi kultainen kasvamaan,

Iki-illassa Eldamarin se loisti valossa tähtien,

Eldamarissa juurella Tirionin haltiamuurien.

Siellä kultalehdet on kasvaneet ylle vuotten haarautuvain

ja Erottavien Merien taa sataa haltiain kyynelet vain.

Oi Lórien! Jo talvi saa, saa aika tuo lehdetön,

jokeen putoavat lehdet puun, joki virtaa pois, kiireetön.

Oi Lórien! Niin kauan jo tällä rannalla asustin

ja solmin kruunuksi häipyväksi kukat kultaisen elanorin.

Vaan vaikka laivoista laulaisin, mikä laiva milloinkaan,

mikä laiva näin aavan meren taa minut tulisi noutamaan?”

   Laulu oli temmoltaan surumielinen. Saramilin ääni soi puhtaana ja pehmeänä. Mielestäni siron haltian lämmin ja ilmeikäs ääni sopi kappaleeseen. Viimeisten sävelten haipuessa huomasin tuntevani oloni hieman haikeaksi.

   Saramil osasi todellakin käyttää ääntään.

   Illan päätteeksi ajoin sekä tumman että vaalean haltian heidän asunnolleen. Uudelle kommuunille, kuten he sitä kutsuivat.

   Pieni haltia todisti jälleen uskomattoman muistinsa opastaessaan minua uudemman kerran.

   Hänen ansiostaan kykenin ajamaan samaa reittiä seuraavana päivänä ongelmitta.

4. luku

edellinen luku                                                                                                seuraava luku