|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 1. > Mitä
en tekisi vuoksesi? luku
1 2 3 4 5 6 7 |
|
6.
luku Joidenkin
viikkojen kuluttua... Saramil: Istuin lattialla ja
vaikka huoneessani ei ollut ikkunaa, tiedostin koko kehollani täysikuun, joka
kipusi kaiken aikaa ylemmäs. Tiesin oloni käyvän levottomammaksi sitä mukaa,
kun tähdet syttyisivät taivaalle. Ohimennen pohdin koska olin viimeksi
nähnyt yötaivaan tähdet. Kuukausia sitten Tarikairiksessa, kotimaailmassani.
Täällä kaupungin ainaiset valot estivät näkemästä tähtiä, vaikka saastesumua
ei olisi ollutkaan. Tyhjensin mieleni tietoisista ajatuksista
ja punoin käsilläni eteeni ilmaan monimutkaisia kuvioita, ne auttoivat minua
keskittymään. Vaivuin nopeasti lähes lepotranssinkaltaiseen tilaan. Kevyt koputus oveen säpsähdytti minut
nykyhetkeen. ”Tule sisään, Kath”, kutsuin. Vaikken
ollutkaan kuullut askelia, tunnistin hänen koputuksensa. Pikaisesti varauduin
valon tuottamaan kipuun. Vihreäihoinen mies avasi oven päästäen
keittiön valon sisään ja napsautti valokatkaisijasta valon huoneeseeni. Kath
sulki oven varovasti. ”Miksi istut pimeässä, Saramil?” Hymyilin hänelle. ”En tarvinnut valoa.”
En viitsinyt selittää hänelle, ettei huoneessa ollut ollut pimeää, olihan
oven alta virrannut tarpeeksi valoa minulle. Olin yllättynyt hänen tulostaan ja
viittasin häntä istumaan matalalle futonsängylle, ainoalle huonekalulle koko
huoneessa. ”Ajattelin pistäytyä. Sinua ei ole
näkynyt muutamaan päivään”, Kath lausahti istuuduttuaan. Nyökkäsin. Katselin minulle rakasta
ihmismiestä kiinteästi, senkin uhalla, että tiesin oloni muuttuvan vain
turhautuneemmaksi. Oikeastaan pelkkä hänen läsnäolonsa tällä hetkellä riitti
siihen. Hänen tuoksunsa... ”Miten lukemisesi etenee?” hän kysyi
tarkasteltuaan minua hetken. ”Hyvin, vaikka pitkät sanat ovatkin
välillä hankalia”, vastasin totuuden mukaisesti. Muistin Kathin hämmästelleen
sitä kuinka nopeasti olin oppinut lukemaan. Nousin seisomaan. Levottomuus alkoi
kasaantua minuun. Jäin hetkeksi tuijottamaan tyynyllä kerällä nukkuvaa
tulilohikäärmettä. Faemel tunsi rauhattomuuteni ja heräsi. Vihreät silmät tuijottivat minua ja
painuivat sitten kiinni. ”Rentoudu”, tulilohikäärme hyrisi
ajatuksiini. ”En minä voi ja sinä tiedät sen kyllä”,
tiuskaisin sille tarkoittamaani terävämmin. Mielemme olivat sitoutuneet
yhteen, joten emme oikeastaan voineet olla tiedostamatta toistemme tunteita
ja mielialan heilahteluja. Tunsin Kathin katseen itsessäni. Se sai
koko kehoni kihelmöimään. Onnistuin vain juuri ja juuri tukahduttamaan
voihkaisuni. Aloin astella edestakaisin silmät
suljettuina. ”Saramil”, Kathin ääni pysäytti minut.
Jäin seisomaan selkä häneen päin. ”Onko jokin vialla?” Pudistin päätäni. ”Ei. Kaikki on
normaalia”, vastasin tasaisella äänellä. ”Normaalia? En ole koskaan nähnyt sinua
noin... levottomana”, Kath kiisti. Totta. Nykyisistä ystävistäni vain Weirdie
oli nähnyt minut tässä tilassa. Käännyin hitaasti häneen päin. ”Täysin
normaalia, vaikkakin vain täyden kuun aikaan.” Mies tuijotti minua hämmentyneenä.
”Saramil, mistä sinä oikein puhut?” hän kysyi sitten. ”Täysikuun vaikutuksesta käytökseeni, tai
tarkemmin kehooni”, sanoin harteitani kohauttaen. Suljin silmäni ja ryhdyin
jälleen punomaan käsilläni monimutkaisia kuvioita ilmaan. ”Joka täysikuu kae-enathet
järjestävät orgiat, joihin jokainen laivan täysi-ikäinen jäsen ottaa osaa
tahtonsa mukaan. Heidän seksuaalinen viretasonsa nousee aina kuun ollessa
täysi, sen tähden he pitävät orgiat. Täyden kuun aikaan syntyy melko
yllättäviäkin pareja tai ryhmiä. Heidän omat kehonsa sanelevat heille mitä
tehdä, tai olla tekemättä”, kerroin vaimealla äänellä. ”Sanot selittäväsi käytöstäsi ja silti
puhut kuin et itse olisi kae-enathe, joista kerrot”, Kath sanoi hieman
moittivasti, mietteliään tauon jälkeen. Käteni sekosivat liikkeissään ja aloitin
kuviosarjan alusta.
”Minä olen syntyjäni thandoiniar, vaikkakin kaikesta päätellen
minussa virtaa ainakin jonkin verran myös kae-enathen verta.
Kasvatukseltani olen kae-enathe, sillä kasvatti-isäni on puoliksi
merihaltia, kuten ihmiset heitä kutsuvat”, selitin. Aloitin uuden kuviosarjan. Edelleen
tunsin Kathin katseen minussa ja tunsin kiihtymykseni kasvavan. Ironisesti
pohdin kuinka kauan kestäisin hänen kiduttavaa läheisyyttään. ”Ofayir on kasvatti-isäsi?” miehen
äänessä oli hämmästystä. Avasin silmäni ja katsoin häntä. ”Niin.” ”Onko eleilläsi jokin syvällinen
merkitys?” Kath uteli hetken kuluttua. Kohautin harteitani ja suljin silmäni.
”Ne ovat osa mietiskelyrituaalia. Nyt ne pitävät ajatukseni poissa...
erinäisistä asioista.” Kath äännähti, osoittaen siten
ymmärtäneensä. Jonkin aikaa olimme molemmat hiljaa.
Kuuntelin ihmismiehen rytmillistä hengitystä. Ääni oli tuttu ja lohdullinen. Periksi antaneena tiedustelin kävisikö
hänelle, että lähtisimme ulos kävelemään. Arvelin, että kävely saattaisi
helpottaa oloani. Kath suostui ehdotukseeni. Kävellessämme mies kertoi päivän tapahtumista. Ynähdin välillä jotain. Tosiasiassa minulla ei ollut aavistustakaan mistä hän puhui. Keskittymistäni ei kohentanut se, että Kath käveli lähes kylki kyljessäni. Yritin pitää pienen välimatkan häneen.
Tavallisesti olisin nauttinut hänen läheisyydestään, mutta nyt se oli silkkaa
kidutusta. Marssin päättäväisesti eteenpäin. ”Saramil, hidasta vähän. Emme me
kuntoilemaan lähteneet”, Kath moitti minua pehmeästi. Kuuliaisesti lyhensin askeliani, joita en
ollut edes tajunnut pidentäneeni, ja tungin käteni taskuihini. Kiusaus
koskettaa Kathia oli aivan liian suuri, enkä voinut sallia sitä itselleni, en
nyt. ”Jos haluat kuntoilla, pyydä Lendi
seurakseni”, hän sanoi. ”Tai ehkä se ei sittenkään olisi hyvä ajatus”, hän
jatkoi otsaansa rypistäen. Vilkaisin häntä vinosti hymyillen. Tiesin
hyvin hänen viittaavan sen hetkiseen tilaani. Minulla ei ollut aikomustakaan
kertoa pääosan levottomuudestani johtuvan nimeomaan Kathista itsestään. Lendi
olisi turvassa seurassani. Yllättäen käsi laskeutui kevyesti
olalleni. Värähdin kauttaaltani ja pysähdyin siihen paikkaan. ”Kath kiltti, älä”, pyysin tukahtuneesti.
Puristin silmäni tiukasti kiinni, kykenemättä liikahtamaan. ”Älä mitä?” hän kiusoitteli lempeästi. Hänen sormensa seurasivat soliluutani. ”Kosketa minua”, sain vaivoin sanottua.
Niinkin kevyt kosketus oli viedä itsehillintäni rippeet. ”Minähän kosketan”, Kath kuiskasi. Sormet piirsivät kaulaani viivan, leuastani
solisluilleni. ”Kath kiltti, älä”, vaikersin hiljaa. ”Ei
nyt.” Koko kehoni värisi lähes hallitsemattomasti. Mies sipaisi kasvojani lempeästi. Avasin
silmäni, vaikka tiesin nälkäni heijastuvan niistä selvästi. Nälkäni häneen ja
pyyntöni, että hän lopettaisi kiduttamiseni. ”Hyvä on”, hän sanoi, vetäen kätensä
pois. Huokaisin syvään helpotuksesta... ja
pettymyksestä. Silmäni sulkien ryhdyin rauhoittamaan itseäni. Miten paljon helpompaa
olisikaan ollut, jos olisin voinut rauhoittaa itseni samalla tavoin kuin
toisetkin. Muutaman hengenvedon jälkeen sain itseni suhteellisen normaaliin
olotilaan ja saatoimme jatkaa kävelyämme. Kuljettuamme vaiti jonkin aikaa, Kath
pysäytti minut, minuun koskettamatta. Hän ei aikonut kävellä enää pidemmälle.
Nyökkäsin ja me lähdimme takaisin kommuunille. * Lisko: Kohottaessani käteni
koputtamaan jälleen kerran Saramilin pienen huoneen oveen, hän kutsui minut
sisään ennen kuin edes hipaisin ovea.
”Ovi on auki, Kath.” Astuin sisään. Saramil seisoi käsillään
keskittyneen näköisenä. ”Miten tiesit, että se olin minä?”
utelin. Olin usein miettinyt samaa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun en
ollut edes koputtanut. ”Askeleistasi, Kath hyvä. Tunnistaisin
askeleesi missä tahansa”, paljasrintainen haltia vastasi. Hän kohotti toisen
kätensä sivulleen. ”Mikset koskaan pidä oveasi lukittuna?”
Vaikka yritin estää moitetta kuulumasta äänestäni, haltian ilmeestä päätellen
en ollut onnistunut. ”Minä en kestä suljettuja paikkoja. Oveni
on lukossa silloin, kun en itse ole paikalla”, Saramil selitti rauhallisesti. Hätkähdin. ”En tiennytkään...” Katselin
hänen suoraksi jännittynyttä kehoaan; hän oli ojentanut nilkkansa ja sirot,
paljaat varpaat osoittivat kattoa. ”Harva tietää. Minulla ei ole mitään
syytä levitellä sitä kaikille.” Toinen käsi laskeutui takaisin maahan ja
haltia otti ”askeleen”, sitten toisen ja minä katselin lumoutuneena. Hänen
tekemänään vaikea suoritus näytti helpolta ja vaivattomalta. Solakan kehon
lihakset työskentelivät saumattomassa yhteistyössä. Edellispäiväinen levottomuus oli poissa.
Siitä muistinkin syyn tulooni. ”Voisinko tehdä muutamia kokeita
sinulle?” kysyin. ”Kokeita?” ”Verikokeita ja muuta seurantaa”,
tarkensin. ”Kath, mikä on verikoe?” hän uteli kasvot
minuun päin. ”Kohteelta otetaan neulalla hieman verta,
jota sitten tutkitaan laboratoriossa”, selitin. Saramilin tapa kysyä
huolettomasti asioita, joita ei tiennyt, oli aina kiehtonut minua. ”Miksi haluat tutkia minun vertani?” Mietin hetken miten selittäisin pyyntöni. ”Haluaisin tutkia tieteelliseltä kannalta
kuun liikkeiden vaikutusta sinuun.” Saramil ei vastannut heti. Mies
pudottautui käsillä seisonnastaan takakautta jaloilleen niin, että hetken
hänen selkänsä oli kaarella ja pää taakse taipuneena. Yhdellä sulavalla
liikkellä hän oli jaloillaan ja kääntyi puoleeni. Tarkasteltuaan minua hetken, hän vastasi:
”Mikäpä siinä. Kunhan lupaat, ettei minusta tule sen yleisempää tutkimuskohdetta.
Olen nähnyt muutamia komiteoita, jotka ovat omistautuneet asiansa
tutkimiseen, eikä minua huvittaisi päätyä jonkin sellaisen keskipisteeksi.” ”Hyvä on. Olen osallistunut sen
kaltaisiin tutkimuksiin. Minun täytyy myöntää, etten itsekään välittäisi olla
yliopistollisen tutkimuskunnan kohde”, sanoin hymyillen. Selitin Saramilille varanneeni
yliopistolta tilat käyttööni erään tuttavani kautta. Voisimme aloittaa
tutkimuksen jo samana päivänä. Hän vilkaisi minua vinosti hymyillen. ”Siltä varalta, että suostuisit”,
vastasin hänen lausumattomaan kysymykseensä harteitani kohauttaen. Tumma haltia purskahti pehmeään nauruun.
Päätään puistellen hän veti paidan päälleen ja me lähdimme yliopistolle. Charles oli lainannut spinneriään minulle,
joten matka taittui nopeasti. * Saramil: Kuuntelin kuinka Kath
päästeli tulikiven katkuisia manauksia japaniksi. Miehellä oli käsissään
verikokeen tulokset ja hän marssi pientä ympyrää kiihdyksissä. ”Onko jokin vialla, Kath?” ”Kaikki. Joudun aloittamaan alusta”, hän
puuskahti ja jatkoi sadatteluaan. Luulen, ettei hän huomannut vaihtaneensa
kokonaan japaninkieleen. Pysäytin hänet laskemalla käteni hänen
olalleen. Pidin otteeni hänen yrittäessään riuhtaista itsensä vapaaksi.
Hetken kuluttua hän rauhoittui. Yleensä vältin manipuloimasta ystäviäni,
mutta tällä kertaa hänen kiihtymyksestään ei ollut mitään hyötyä, joten
rauhoitin häntä synnyinäisellä kyvylläni. ”Mistä päättelet niin?” ”Katso näitä”, hän käski. ”Tässä on yksi
’villi arvo’, jota ei yksinkertaisesti pitäisi olla.” Tutkin puolihuolimattomasti tuloksia. Ne
eivät sanoneet minulle yhtään mitään. ”Ovatko muut sitten samanlaisia?” kysyin. ”Suurin osa on normaaleja. Joitakin
poikkeuksia on. Ja sitten on pari tämän kaltaista ’villiä arvoa’, joiden
pitäisi olla lähes päinvastaisia.” ”Kath, oletan sinun vertaavan tuloksiasi
ihmisten vastaaviin. Olenko oikeassa?” ”Ihmisten ja ensimmäisen sukupolven
haltioihin, vaikka ne eivät juurikaan eroa toisistaan.” Pudistin päätäni. ”Minä olen
Tarikairiksen haltia. En ole osa tätä maailmaa.” Kath tuijotti minua. Hän ei ymmärtänyt
mitä tarkoitin. ”Äitimaa loi seurakseen haltiat itsestään
ottamastaan aineesta ja yön magiasta. Hän antoi heille hengen ja nimen Nineme
’Magianlaulu’”, siteerasin Olentojen Luomiskertomusta. ”Teen tieteellistä tutkimusta ja sinä
tarjoat minulle uskontoa vastaukseksi”, mies sanoi. Pudistin päätäni, joutuisin todistamaan
sanani hänelle. ”Anna kätesi, Kath”, pyysin vaimeasti. Hän ojensi kätensä minulle auliisti,
tuntemastaan turhautuneisuudesta huolimatta. Ennen kuin hän ehti aavistaa mitä aioin,
nappasin tikarin vyöltäni ja viilsin pienen haavan hänen sormeensa. ”Saramil!” hän huudahti tyrmistyneenä väitäisten kätensä kauemmas. Vastasin hänen katseeseensa tyynesti
samalla, kun puhkaisin oman ihoni. ”Kätesi, Kath”, vaadin. Hieman varuillaan hän ojensi kätensä
jälleen minulle. Tartuin miehen ranteeseen, toisen käteni avoimesta haavasta
tipautin pisaran omaa vertani hänen haavaansa. ”Katso sitä.” Kath tuijotti minua hetken ja käänsi
sitten katseensa sormeensa. Hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä haavan
kasvaessa umpeen. ”Tuo on arvatenkin yksi syy ’villehin
arvoihisi’. Vaikka et uskoisi magiaan, et voi kieltää sen olemassa oloa. Et,
kun se on noin ilmiselvää”, totesin tyynesti. Arvelin, ettei hän uskoisi
minua koskaan täysin. Hengessäni kohautin harteitani, ei sillä ollut niin
väliä. Nuolaisin veren sormestani. ”Saramil”, Kath henkäisi paheksuvasti.
”Tajuatko miten epähygieenistä tuo on?” Tuijotin häntä hetken. ”Kath, minulta on
poistettu muun muassa nuoli olkapäästä keskellä taistelutannerta, joten
enköhän minä pärjää.” Mies rypisti otsaansa. ”Nyt sinulla
kuitenkin olisi mahdollisuus parempaan hygieeniaan.” Ojensin käteni hänelle nähtäväksi.
Keskityin ohimennen ja paransin pienen viillon. Tunsin tutun kihelmöinnin,
sitten Kath tarttui käteeni ja tutki sitä kiinnostuneesti. ”Vain valkea arpi”, hän mutisi. ”Huomenna ei edes sen vertaa”, sanoin. Hän kohotti katseensa kasvoihini
irroittamatta otettaan kädestäni. Sivelin hänen rypistyneen otsansa jälleen
sileäksi vapaalla kädelläni. ”Ajan myötä ne haalistuvat ja katoavat
aina. Suuremmilta se vie pidempään”, selitin. ”Pystytkö hallitsemaan paranemisprosessia?
Entä onko kykysi synnynnäinen vai oletko opetellut sen?” Kath tiedusteli
hieman epäilevästi. ”Tarikairiksen haltioilla kyky parantua
on luontainen eikä sen hallintaa tarvitse opetella. Tietoinen omien
vammojensa parantaminen vaatii kuitenkin keskittymistä”, selitin. ”Jos
paranemisprosessin nopeuttamiseen ei ole mahdollisuutta, vammat paranevat
omaa tahtiaan.” Mies hymähti, nyökäten samalla hitaasti,
sitten hän syventyi jälleen tutkimaan papereitaan. * Lendi: Seurasin
hajamielisesti Varpun ja Conradin keskustelua. Lisko istui sohvalla
vieressäni ja hajautti keskittymiseni täydellisesti. Vähään aikaan emme
olleet puhuneet mitään. Aloin toivoa, että Saramil palaisi pian kommuunille. Tiesin kuitenkin, ettei ystäväni tulisi,
sillä hän toimi edelleen taidekoululla mallina. Sen jälkeen hän vietti usein
aikaansa taideopettajan tai Weirdien seurassa. Kevyt hipaisu käsivarrellani sai minut
hypähtämään sohvalta seisomaan. Jäykkänä jäin seisomaan paikoilleni,
ajatusteni sinkoillessa sinne tänne. ”Minä en olisi ikinä uskonut sinun
ylireagoivan noin helposti. Minähän vain kosketin sinua”, Lisko sanoi
turhautuneeseen sävyyn. Tajusin hänen kosketuksensa olleen täysin
viaton. Hämärästi ymmärsin loukanneeni häntä, vaikka en ollut täysin varma
miten. Reagoinnillaniko? Ennen kuin sain sanaakaan suustani
vihreäihoinen mies keräsi tavaransa ja oli poissa hetkessä. Mietin pitäisikö minun lähteä hänen
peräänsä. Ei, se todennäköisesti vain pahentaisi asioita. Astelin jäykin askelin huoneeseeni ja
istahdin sängylleni. Nojasin pääni käsiini, tyhjentäen keuhkoni syvällä
huokauksella. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? * Lisko: Tuijotin mitään
näkemättä dannani ikkunasta ulos. Yhä uudelleen näin mielessäni kuinka
Lendi ponkaisi kevyen kosketukseni jälkeen seisomaan. Minun oli tehnyt mieli
huutaa hänelle: ”Mitä vikaa minussa oikein on? Miksi sinä työnnät minut aina
pois?” Aloin miettiä, olisiko minun kenties
sittenkin pitänyt noudattaa mielijohdettani. Ehkä se olisi selvittänyt edes
joitain asioita välillämme. Mutta minä toimin hyvin harvoin hetken
mielijohteesta. Päätäni pudistellen astelin sohvan luo ja
heittäydyin sille. Charles oli liikematkalla, joten olin asunnossa yksin. Dannani
palaisi vasta kolmen päivän kuluttua. Tunsin kaipaavani seuraa. Toisaalta en
olisi halunnut nähdä juuri nyt ketään. Katseeni harhautui sohvapöydälle
jättämääni kirjaan. Muistin laskeneeni sen siihen edellisenä päivänä,
asunnolle tultuani. Olin luvannut etsiä teoksen Saramilille. Saramil. Etsin puhelimeni ja näppäilin hänen
numeronsa. Ehkä tumman haltian läsnäolo helpottaisi
Lendin torjunnan tuottamaa tuskaa. ”Saramil”, kuului vastaus. ”Lisko tässä”, esittelin itseni. Ehkei
tämä sittenkään ollut niin hyvä ajatus. ”Minulla on se lupaamani kirja.
Haluatko noutaa sen nyt?” jatkoin epäilyksistäni huolimatta. Yritin kaiken
aikaa pitää ääneni normaalina. ”Oletko dannasi asunnolla?”
Saramil kysyi, puhuen japania. ”Niin”, vastasin. Rypistin otsaani. Miksi
hän sitä kysyi? Seurasi lyhyt hiljaisuus. ”Älä lähde minnekään. Olen siellä vartin
kuluttua”, haltian pehmeä ääni komensi. ”Hyvä on”, sanoin. Hän katkaisi puhelun.
Hitaasti laskin puhelimeni sohvapöydälle ja vilkaisin kelloa. 19:49. * Amber: ”Täytyy sanoa, että
sinulla on yllättävä vaatemaku”, huomautin katsellessani rakastajani tämän
kertaista vaatekertaa. Hänellä oli yllään mustat, ihoa hyväilevästi
myötäilevät housut, joiden lahkeisiin oli jätetty useita vaakasuoria aukkoja.
Vaalea iho paistoi niistä houkuttelevana. Miehen ylävartaloa verhosi
tummanpunainen, hieman väljempi paita, jonka etumuksessa ja hihoissa oli
neljännesmetrin pituiset ristinyöritykset. Joka kerran, kun Saramil nosti
kätensä, paidan helma kohosi, paljastaen litteän vatsan. Hän katsahti minua naurahtaen. ”Minun
vaatemakuni käsittää vain ja ainoastaan käytännöllisyyttä. Nämä, kuten suurin
osa muistakin vaatteistani, ovat Kathin valitsemat. Olisin tullut mainiosti
toimeen muutamilla farkuilla ja parilla paidalla.” ”Miksi sitten annat hänen päättää
pukeutumisestasi?” utelin. ”Hän nauttii siitä ja minusta on hauskaa
katsella häntä hänen tehdessä valintojaan”, hän selitti harteitaan
kohauttaen, vilauttaen samalla kaistaleen paljasta vatsaansa. Hymy leikitteli
Saramilin huulilla. Nykäsin häntä lempeästi hiuksista ja sain
palkakseni pehmeän naurun. Istuimme keittiössä, kun puhelimen pirinä
keskeytti keskustelumme. Otsaansa rypistäen Saramil etsi puhelimensa
kassistaan. Jäin katsemaan häntä. Kohta vastattuaan
hän nousi seisomaan. Miehen kasvoille oli kohonnut huolestunut ilme, vaikka
hänen äänestään huolestuneisuus ei kuultanutkaan. Hän esitti muutaman nopean kysymyksen
nopeatempoisella kielellä, jota en tunnistanut. Arvelin hänen lähtevän pian. Kohautin harteitani,
ei se haittaisi. Yllättäen hän nipisti silmänsä kiinni ja
esitti sitten lempeä sävyisen käskyn soittajalle. Puhelun loputtua hän haali vähät
tavaransa kokoon. ”Minun täytyy mennä. Ystäväni tarvitsee
minua”, Saramil selitti. Huoli pysyi itsepintaisesti hänen kissamaisilla
kasvoillaan. Mies palmikoi hiuksensa nopeasti yhdeksi
palmikoksi. Hän siis aikoi juosta, ja kovaa kaikesta päätellen. Nyökkäsin. ”Minä ymmärrän kyllä”, sanoin
pehmeästi. Saramil astui luokseni ja sipaisi kasvojani
lempeästi. ”Nähdään, Amber”, hän toivotti astellessaan jo ovelle. ”Nähdään ylihuomenna”, huikkasin hänen
peräänsä. * Saramil: Juostessani manasin
asfalttia, sitä ei ollut tarkoitettu pikajuoksuun. En ollut aivan varma mitä
olin sanonut Amberille, mutta hän oli ainakin vaikuttanut ymmärtävän. Ajoin
ajatuksen mielestäni ja keskityin puikkelehtimaan ihmisten joukossa. Kathin äänensävy oli ollut kuin isku
vasten kasvojani. Jotain oli tapahtunut, mutta aavistin, ettei minulla ollut
oikeutta kysyä mitä. En ollut pitkään aikaan juossut niin
nopeasti. En edes muistanut koska olisin viimeksi kiirehtinyt tällaista
vauhtia eteenpäin. Ajattelematta lähdin ylittämään katua. Vain nopea hyppy, ihmisten silmissä luonnottoman korkealle, esti minua päätymästä osaksi katua. Adrenalini virtasi suonissani ja katuun laskeutuessani jatkoin matkaani. Torvet soivat takanani. Minun täytyisi ehdottomasti kiinnittää
enemmän huomiota siihen, minne olin menossa. Hengestäni pääseminen ei sopinut
suunnitelmiini. * Lisko: Ovikello soi tasan
kello 20:00 ja minä kiirehdin avaamaan. Saramil seisoi ovella, hento punerrus
korkeilla poskipäillään. Harmaat silmät tutkailivat minua huolestuneina.
Viittasin hänet sisään. Astelin olohuoneeseen. Hetken kulutta
tunsin kevyen kosketuksen olallani. ”Kirjasi”, sanoin viitaten sohvapöydällä
lojuvaa teosta kohti. ”Kiitos”, haltia sanoi hiljaa. Hän ei
hipaissutkaan kirjaa. Hitaasti, mutta varmasti minut
käännettiin ympäri. Myrskypilven kaltaiset silmät vangitsivat katseeni pitkäksi
aikaa. Näin huolen kasvavan siropiirteisillä kasvoilla. Kuitenkaan hän ei
kysynyt mitään. Lopulta riuhtaisin katseeni hänen
silmistään ja astelin ikkunan ääreen. Koko kehoni viestitti häntä lähtemään
ja jäämään yht’aikaa. En tiedä kumpaa toivoin enemmän. Saramil ei kuitenkaan kuulunut niihin,
jotka lähtivät. Hän jäi, mikäli oli edes jotain mitä saattoi tehdä. Niinpä en
oikeastaan yllättynyt hänen kietoessaan kätensä vastahakoisen vartaloni
ympärille. Haltian solakka keho painautui selkääni vasten, minun seistessäni
jäykkänä, periksiantamattomana. Koska minulla ei ollut korkeakorkoisia
kenkiäni, olin vain muutamia senttejä häntä pidempi. Saramil painoi poskensa
olkaani vasten ja alkoi hyräillä yksitoikkoista, tyynnyttävää säveltä. Suljin silmäni. Hiljalleen rentouduin
ystäväni syleilyssä. Pehmeä hyräily teki sen, mihin sanat eivät olisi
pystyneet; puolustukseni päästi hänet lävitseen. Varovasti käännyin ympäri. Haltia ei
irroittanut otettaan. Hän kohotti toisen kätensä ja hyväili kasvojani
hellästi. Tartuin hänen käteensä ja suutelin pitkäsormisen käden kämmentä.
Tunsin hänen vavahtavan. Kohotin katseeni harmaisiin silmiin,
nähdäkseni mitä hän ajatteli teostani. Saramilin silmät olivat paljaat
tunteesta, jota en sillä hetkellä osannut määritellä. Ymmärsin kuitenkin,
ettei hänellä ollut mitään minua tai kosketustani vastaan. Asetin käteni molemmin puolin
siropiirteisiä kasvoja ja painoin hellävaroen huuleni hänen huulillensa.
Saramil vastasi hitaaseen suudelmaani auliisti ja epäröimättä. Painauduin
tiiviimmin vasten hänen mukautuvaa vartaloaan. Kiihkoni kasvoi haltian avatessa suunsa
tungettelevalle kielelleni. Hämmästyin hänen kulmahampaidensa terävyyttä. Uteliaat kädet eksyivät paitani alle ja
tutkivat ihoani. Käteni etsivät hänen palmikkonsa pään.
Irrotin sitä kiinni pitävän nauhan ja kampasin sormillani mustat suortuvat
vapaiksi. Sen tehtyäni, Saramil pujotti paitani pääni ylitse. Huomasin hänen
lumoutuvan vihreästä ihostani. Astahdin hieman kauemmas hänestä, tarkoituksenani
riisua hänen asevyönsä. Saramil tarttui ranteisiini ja pudisti päätään
hymyillen. Hän päästi käteni, avasi vyön ja asetti sitten katanansa ja
tikarinsa huolellisesti lattialle sohvan viereen. Johdatin tumman haltian makuuhuoneeseen.
Hänen ryhtyessään riisumaan vaatteitaan oli minun vuoroni estää häntä. ”Anna minun”, pyysin. Seisten hiljaa
paikoillaan Saramil antoi minun riisua itsensä. Niin tehdessäni ripottelin
kiusoittelevia suudelmia pitkin hänen kehoaan. Joka kerran huulteni koskettaessa
vaaleaa ihoa, haltian huulilta karkasi pieni mielihyvän henkäys. Sitten hän
olikin alaston. Nähdessäni miehen nivusten pikimustan
karvoituksen, henkäisin yllättyneenä. Koska muualla hänen kehossaan oli vain
nukkamaista, näkymätöntä ihokarvoitusta, en ollut osannut arvata. Mustan ja
valkean vastakohtaisuus oli suorastaan juovuttava. Kuulin Saramilin
naurahtavan käheästi. Nauru muuttui voihkaisuksi, minun
painaessani huuleni hänen erektionsa päähän. Enää hän ei kyennyt hallitsemaan
hengitystään, paljolti tyydytyksekseni. Maistettuani häntä, en voinut
vastustaa kiusausta ottaa häntä kokonaan suuhuni. Saramilin henki salpautui. Hyväilin
kielelläni sileää ihoa ja nautin hänen suolaisesta maustaan. Haltia otti
tukea seinästä ja huohotti raskaasti. Vilkaisin hänen kissamaisia kasvojaan,
käteni hakeutuessa hänen kiveksilleen. Mies vaikersi hiljaa nautinnosta. ”Kath kiltti”, hän valitti. ”En kestä
enää kauaa.” Ainoa vastaukseni oli ynähdys, ja samalla
painoin sormeni hänen sisäänsä. ”Kath!” Saramil huudahti, purkautuessaan
suuhuni rajusti. Innokkaasti nieleksin kaiken mitä häneltä sain. Nuoltuani hänet puhtaaksi viimeistä
pisaraa myöten, johdatin hänet sängylle. Haltia vajosi sille uupuneena.
Epäilen hänen pysyneen jaloillaan pelkästään tahdonvoimallaan. Riisuin loput vaatteeni ja etsin yöpöydän
laatikosta rasvaputkilon. Jäin katselemaan nyt jo hengityksensä
tasannutta Saramilia. Huomasin hänen kiihkonsa heräävään uudellen ja käänsin
katseeni hänen kasvoihinsa. Haltia kierrätti katsettaan kehollani ja nälkä,
joka paistoi hänen silmistään kiihdytti minua entistä enemmän. Nopealla liikkeellä pitkäsorminen käsi
tarttui minuun. Hyväily oli lyhyt, mutta sitäkin kiihottavampi. Voihkaisin nautinnosta. ”Tule, Kath. Rakastele kanssani”, Saramil
kutsui. Kuka voisi vastustaa niin houkuttelevasti esitettyä kutsua? En minä
ainakaan. Astuin hänen ylitseen sängylle ja
istahdin hänen viereensä. Ojensin rasvaputkiloa hänelle hieman kysyvään
sävyyn. Hymyillen hän pudisti päätään. Saramil kohottautui istumaan ja valtasi
sitten huuleni syvään suudelmaan. Henkeäsalpaavan suudelman jälkeen
huomasin makaavani hänen päällään, auliisti levitettyjen reisien välissä. En
ollut tiedostanut hänen liikkumistaan. Saramil naurahti käheästi
hämmennykseni huomatessaan. Käheä nauru valui selkääni pitkin
juovuttavana kuin viini. Haltian ojentaessa kadottamani
rasvaputkilon, katsoin häntä silmiin. Hän ei pyytänyt minulta mitään, vaan
tarjosi itsensä. Otin putkilon ja suutelin häntä kevyesti huulille.
Hän ehti nuolaista nenänpäätäni pikaisesti ennen kun nousin hänen päältään. Kaadoin rasvaa kädelleni ja ujutin yhden
sormen rauhallisesti Saramilin sisään. Sulkijalihas lopetti vastarintansa
nopeasti. Tämä ei todellakaan ollut hänen ensimmäinen kertansa. Hän äännähti
nautinnosta lisätessäni toisen sormen ensimäisen seuraksi. Kolmas seurasi
pian perässä. ”Erittäin mukautuvainen”, lausahdin
ääneen. Saramilin käheään naurahdus sekoittui mielihyvän voihkaisuun. Varmistuttuani, etten vahingoittaisi
häntä, vedin sormeni pois. Haltia päästi vaimean vastalauseen. Katselin häntä hetken ja otin sitten
rasvaputkilon uudelleen käteeni. Saramil tarttui vaativasti käsiini.
Vilkaisin häneen, luovuttaen tehtävän mielihyvin hänelle. Haltian herkkäuntoiset kädet hieroivat
rasvan minuun hellästi, mutta kiihottaen. Työnsä päätteeksi hän painoi
suudelman erektioni päähän. Ilkikurisesti virnistäen Saramil asettui
jälleen selinmakuulle, jättäen minulle tilan jalkojensa väliin. Tartuin
haltian nilkkoihin ja kohotin hänen jalkansa harteilleni. Hitaasti ja varoen
työnnyin hänen sisäänsä. Voihkaus karkasi Saramilin huulilta. Olimme kumpikin hetken liikkumatta.
Sitten Saramil muutti jalkojensa asentoa niin, että saatoin helpommin
nojautua eteenpäin tukea saadakseni. Kumarruin suutelemaan häntä ja aloin
sitten liikkua rauhallisesti. Rakastellessamme Saramilin kädet
hyväilivät kehoani kaikkialta minne vain ylettyivät, hänen myötäillessään
samalla liikkeitäni. Lopulta saavutimme huippumme yht’aikaa. Tasattuamme hengityksemme ja
toivuttuamme, lähdimme suihkuun, jossa rakastelimme uudelleen intohimoisesti. Saramilin hiusten kuivuttua vaivuimme
uneen, toisiimme kietoutuneina. * Saramil: Heräsin virkeänä
normaalin viiden tunnin unen jälkeen. Tiesin joillakin olevan vaikeuksia
muistaa herätessään missä he olivat ja mitä olivat tehneet. Minulla ei
kuitenkaan koskaan ollut ollut moisia vaikeuksia. Kath nukkui edelleen. Hänen toinen
jalkansa vangitsi minut aloilleni ja toinen käsi lepäsi rinnallani. Olisin helposti
päässyt ihmismiehen alta, jos olisin halunnut. Minulla vain ei ollut
aikomustakaan siirtyä minnekään, ainakaan vähään aikaan. Oli kulunut pitkä aika, kun viimeksi olin
nukkunut lähellä toista. Tarkalleen ottaen siitä oli jo useita kuukausia, kun
olin talven alkupuolella nukkunut Kathin vieressä. Ja nyt oli kevät. Huokaisin kevyesti ja käänsin päätäni,
jotta saatoin katsella Kathia. Nukkuessaan hän näytti nuoremmalta kuin
valveilla. Naamio, joka oli kasvanut kiinni hänen kasvoihinsa, väistyi unen
edessä. Hjenin kieliset sanat pyörivät mielessäni
lakkaamatta ja hetken mielijohteesta lausuin ne hiljaa ääneen: ”Na sarir
san (Rakastan sinua), Kath.” Se oli ensimmäinen kerta, kun lausuin
rakkauteni ääneen. Olin melko pian tajunnut rakastuneeni Kathiin, mutten
ollut tehnyt mitään, sillä en ollut halunnut rikkoa sitä haurasta sidettä,
joka Kathin ja Lendin välillä oli. Irvistin itselleni ivallisesti. Täytyi
vain toivoa, etten nyt ollut pahentanut asioita. Parhaimmillaankin heidän suhteensa oli
arvaamaton eikä se nyt ollut kaikesta päätellen lainkaan parhaimmillaan. Toisinaan minun teki mieli sitoa ystäväni
yhteen ja sulkea jonnekin selvittämään välinsä. Mielikuva sai suupieleni
nykimään. Vakavoiduin kuitenkin pian. Mikäli
vähintään toinen heistä ei olisi muuttunut, suunnilleen sielunsa pohjukoita
myöten, he pitäisivät mykkäkoulua tai onnistuisivat muuten vain sotkemaan
asiansa pahemmin. Jostain syystä heidän onnistui herättää minussa
epätavallisia, väkivaltaisia mielitekoja. Kiemurtelin varovasti Kathin alta ja
nousin sängyltä. Pää kallellani katselin hetken nukkuvaa miestä. Hän viipyisi
vielä joitakin tunteja unten mailla. Onneksi oli lauantai, eikä Kathilla
ollut töitä viikonloppuisin. Kävin kylpyhuoneessa ja selvitin hieman
takkuiset hiukseni. Palasin makuuhuoneeseen olohuoneen kautta. Asetuin hiljaa
vatsalleni Kathin viereen ja ryhdyin lukemaan kirjaa, jonka hän oli minulle
hankkinut. Välillä vilkaisin levollisesti nukkuvaa miestä. Säpsähdin käden sipaistessa kasvojani.
Olin ollut täysin uppoutunut lukemiseeni. ”Huomenta, Saramil”, Kath toivotti hieman
unisesti. ”Huomenta sinullekin, unikeko”, vastasin
hymyillen. ”Oletko ollut pitkäänkin hereillä?” mies
uteli. Hänen sormensa löysivät korvani. ”Hmm, muutaman tunnin. Olen viihdyttänyt
itseäni tällä, nukkuessasi”, näytin hänelle avonaista kirjaa. Kathin katse terävöityi. ”Sinä olet
lukenut hämärässä”, hän aloitti. ”Yritätkö sinä ehdoin tahdoin pilata
silm-...” Keskeytin moitesaarnan ainoalla
keksimälläni tavalla: suutelin häntä suoraan suulle. Suudelman päätyttyä nojasin otsaani hänen
otsaansa vasten. ”Minun silmilleni täällä ei ole ollut
hämärää. Vähäisessäkin valossa näen yhtä hyvin kuin sinä päivällä”, selitin
hänelle. Hävyttömästi virnistäen lisäsin: ”Ehkä jopa paremmin.” Yllättävän nopeasti Kath kieräytti minut
alleen. Hänen jalkansa olivat molemmin puolin vartaloani ja hän kumartui
uhkaavasti alemmas. En kyennyt enää pidättämään nauruani, joten purskahdin
hallitsemattomaan nauruun. Nauruni tukahtui Kathin ahnaaseen suuhun.
Hän oli käyttänyt avutonta tilaani hyväkseen ja aloittanut hyökkäyksensä. Miehen lopetettua suudelmamme, äännähdin
protestoivasti. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. ”Joko lopetit?” hän tiedusteli. ”Minkä niin?” kysyin viattomasti. ”Aamu hysteeriasi”, hän vastasi.
Hajamielisen oloisesti hän piirteli kuvioita rinnalleni. ”En ole koskaan hysteerinen”, kiistin. Sormet nipistivät nänniäni. ”Voin kyllä saada hallitsemattoman
naurunpuuskan”, yritin kompromissia. Hampaat jatkoivat näykinnällään siitä
mihin sormet olivat lopettaneet. Miehen täysin karvaton keho painautui minua
vasten. ”Huomaan, ettei...” aloitin. Kieli kiersi täyden ympyrän. Henkäisin terävästi. ”...tämä keskustelu...” Kath siirtyi alemmas ripotellen suudelmia
pitkin matkaa laskeutuessaan. ”...juurikaan kiinnosta...” Kieli piirsi kosteaa viivaa napani
ympärillä. ”...sinua”, minun onnistui viimein päästä
lauseeni loppuun. ”Mistä niin päättelet?” mies kysyi ja
upotti sitten kielensä napaani, saaden vatsalihakseni jännittymään
äärimmilleen. ”Tuosta”, henkäisin. Kath naurahti vatsaani vasten ja minä
värähdin kauttaaltani. 6.
luku |