|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 1. > Mitä
en tekisi vuoksesi? luku
1 2 3 4 5 6 7 |
|
3. luku Kuukauden kuluttua... Lendi: Lisko ystävystyi Saramilin kanssa nopeasti. Tarikairislaisen haltian energisyys oli lähes lapsenomaista, silti mies oli rauhallinen ja pitkäjänteinen. Omaan itsetietoiseen tapaansa ihmismies otti ohjat käsiinsä. Hän päätti, että siro haltia muuttaisi uudelle kommuunille, kysymättä asiaa Juan-Andrelta tai tummalta haltialta itseltään. Seurasin vierestä huvittuneena, kun vihreäihoinen ihminen ilmoitti, että Saramil muuttaisi Juan-Andren omistamalle kommuunille. Juan-Andre oli äimistynyt, ja luulen myös Saramilin olleen yllättynyt, mutta hän otti tiedon espanjalaista tyynemmin. Kunhan kohautti olkiaan, näyttäen huvittuneelta. Juan-Andre joutui lopulta taipumaan Liskon edessä. Miehellä ei varsinaisesti ollut mitään pienen haltian kommuunille muuttamista vastaan, mutta hän intti vastaan silti – periaatteen vuoksi, luulisin. Tyytyväisenä ”voittoonsa” japanilainen ystäväni komensi Saramilin kokoamaan vähät tavaransa ja siirtymään asumaan ”sivistyneenpään” ilmapiiriin. Tyynesti pieni haltia antoi ihmisen käskeä itseään. Uudella kommuunilla Juan-Andre tarjosi kissamaiselle miehelle suurempaa vapaina olevista huoneista, mutta uusi ystäväni kieltäytyi, ja sanoi haluavansa asettua pienempään. ”En tarvitse niin paljoa tilaa, varsinkaan, kun ei ole ketään, kenen kanssa se jakaa”, Saramil ilmoitti vakaasti, ja sai Liskon melkein tiputtamaan leukansa lattialle. Tavallaan minä ymmärsin Saramilin tavan valita huone, vaikka itse pidinkin avarista tiloista ympärilläni. Saramil kotiutui nopeasti, ja arvelin hänen vaihtaneen asuinpaikkaansa melko tiheään elämänsä aikana. Kiertelevä elämäntyyli vaikutti sopivalta hänen tiedonhaluiselle ja uteliaalle luonteelleen. * Joitakin päiviä myöhemmin... Lisko: Huokaisin syvään ja laskin käteni alas. Olin hipaissut kevyesti Lendin käsivartta ja haltia oli – taas – säpsähtänyt kuin sähköiskun saaneena. Nyt mies seisoi kauempana ja nähtävästi teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään tapahtuneen.
Niin turhauttavaa. Tunsin kevyen kosketuksen olallani, ja vilkaisin Saramilia. Pidin hänen tavastaan kosketella kanssaeläjiään välittömästi. Nyt mies vaikutti huolestuneelta. ”Kath, onko kaikki... hyvin?” haltia kysyi japaniksi. ”Voin hyvin”, vakuutin. Itseasiassa en voinut hyvin, mutta en halunnut vaivata ystävääni omilla ongelmillani Lendin kanssa. Saramil ei voisi auttaa minua kuitenkaan. Hoikka mies kietoi kätensä ympärilleni ja nojauduin häntä vasten. Epäilin, ettei haltia ollut uskonut vakuuttelujani voinnistani, vaikkei tämä ollutkaan väittänyt vastaan. Epäilin hänen myös tietävän mikä minulla oli ongelmana. Huokaisin uudelleen, tällä kertaa vähemmän epätoivoisesti. Yleensä Saramilin läheisyys rauhoitti minut. * Saramil: Katselin hetken tutkivasti Kathin jännittynyttä olemusta ja kosketin hänen olkaansa. Saatoin nähdä hänen loukkaantuneen Lendin vetäytymisestä. Vaikka olin melko varma, ettei ihminen haluaisi kertoa mikä häntä vaivasi, annoin hänelle siihen mahdollisuuden. Minulla ei ollut oikeutta tiukata asiaa mieheltä. Huolimatta siitä, että tiesin osan ja arvasin loput. Halasin Kathia takaapäin, painautuen kevyesti hänen selkäänsä vasten. Hän rentoutui syleilyssäni ja minä nojasin pääni hänen olkaansa vasten. Voisinko tehdä jotain hänen ja Lendin hyväksi? * Lendi: Siirryin kauemmas Liskosta, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Kävelin muutaman askeleen lähemmäs huoneeni ikkunaa ja suljin silmäni. Mietin samalla tilannettani, eikä se näyttänyt hyvältä. Tiesin Liskon kärsivän sätkyilystäni, mutta en voinut antaa hänen kosketella minua. Pidemmän päälle siitä ei seuraisi mitään hyvää. Kuulin Saramilin puhuvan ihmiselle pehmeästi japaniksi. En ymmärtänyt heidän sananvaihdostaan sanaakaan. Kuulin haltian äänestä hänen olevan huolestunut. Halusin kääntyä ja pyytää Liskolta anteeksi käyttäytymistäni. Jos olisin luottanut kykyyni hillitä itseni, olisin tehnytkin niin. Joskus kadehdin Saramililta hänen välittömyyttään ja kykyään kosketella muita luonnollisesti, osana persoonallisuuttaan. Huokaisin ja avasin silmäni hitaasti. Ikkunalasin heijastuksessa Saramil irrotti kätensä Liskon ympäriltä ja siirtyi hieman kauemmas. Rypistin kulmiani. Olinko minä ainoa joka ei voinut koskettaa Liskoa luontevasti? * Kahden kuukauden kuluttua,
marraskuussa... Saramil: Istuin uuden kommuunin olohuoneen lattialla, parvekkeen edessä risti-istunnassa. Soitin panhuilullani vaimeasti surumielistä, paimentolaiskappaletta. Silmät suljettuina keinuin hiljakseen sävelen mukana. ”Miten niin se paita oli muka liian kallis? Sehän maksoi vain 80 euroa!” Lisellen yllätten kajahtava, puolusteleva huuto oli halkaista tärykalvoni. Annoin panhuilun vaipua huuliltani ja vilkaisin ovea, joka ei ollenkaan vaimentanut huutoa. Mitä virkaa oli ovilla, jotka päästivät kaikki omistajiensa salaisuudet lävitseen? Juan-Andren vaimeat vastustelut hukkuivat Lisellen uuteen, korvia halkovaan valitukseen. ”Sä et enää rakasta mua”, nainen ulvahti teatraalisesti ja rynnisti olohuoneeseen. Kaduin istumapaikkani valintaa naisen miltei tallatessa minut jalkoihinsa suunnatessaan arvattavasti parvekkeelle tupakalle. Nousin rauhallisesti seisomaan. Katsahdin itseäni puolipäätä pidempää naista hieman toruvasti. ”Varoisit vähän, pikkusisar”, tokaisin hänelle suuttumatta, puhuttelin häntä adamain, Tarikairiksen aavikkokansan tapaan. Täytyisi muistaa tämä ensikerralla, kun asettuisin yleisiin tiloihin lattialle istumaan. Etenkin, jos Liselle olisi jossain lähistöllä. Huomasin pitkähiuksisen naisen kasvoille kohonneen juonikkaan hymyn tämän katsoessa minua. Huokaisin hengessäni hänen tarttuessaan lujalla otteella käsivarteeni. Olisin voinut helposti nykäistä käteni pois hänen otteestaan, nainen ei sitä kylläkään tiennyt. Olin kuitenkin hivenen utelias, ja jäin odottamaan. ”Mä lähden kaupungille – Saramilin kanssa. Nähdään myöhemmin”, Liselle huikkasi korostetun keveästi Juan-Adrelle. Äänen voimakkuus sai minut ajattelemaan tuhannennen kerran korvatulppien hankkimista. Vannon, että Juan-Andre naurahti huvittuneesti oven takana. Liselle kuitenkaan ei sitä kuullut. Nainen seisoi hetken paikoillaan kuin vastausta odottaen. Hänen miesystävänsä ei kuitenkaan kommentoinut mitään. Miksi olisikaan? Juan-Andre tiesi mainiosti, ettei Liselle kiinnostanut minua. Otsaansa rypistäen ruskeaihoinen nainen katsoi vuorotellen makuuhuoneensa ovea, sitten minua ja taas ovea. Hän kohautti harteitaan irvistäen ja kiskoi minut perässään eteiseen. ”Et sinä minua siellä tarvitse”, vastustelin melko välinpitämättömästi. Kuulin uuden huvittuneen naurahduksen heidän makuuhuoneestaan. Juan-Andre oli kuullut sanani. Liselle loi minuun kiukkuisen, viininpunaisen katseen ja heitti minua kengilläni. ”Turpa kii ja vaatteet niskaan”, hän sihahti, kiskoen takkiaan päälleen. Olkiani kohauttaen vedin bootsit jalkaani. Heitin vielä loskatalven vaatiman nahkatakin puolihuolimattomasti ylleni ennen kuin lähdimme. Liselle raahasi minut läheiseen baariin ja valtasi meille pienehkön pöydän. ”Pysy tässä”, nainen komensi istuttaessaan minut pöytään. Hän itse lähti luovimaan kohti baaritiskiä. Jäin katsomaan hänen peräänsä kunnes väkijoukko peitti hänet. Totesin pikaisen tarkastelun jälkeen, etten pitänyt paikasta ollenkaan. Valitettavasti Ofayirin – kasvatti-isäni – oli onnistunut opettaa minulle edes jonkin asteisia käytöstapoja, enkä siksi yksinkertaisesti vain kadonnut paikalta. Houkutus oli kyllä suuri. Liselle palasi jonkin ajan kuluttua. Käsissään hän kantoi kahta matalaa lasia, joissa välkkyi pohjalla muutaman sormenleveyden verran kullanruskeaa nestettä. Äkäisenä nainen ojensi toisen lasin minulle. Otin lasin vastaan hieman epäröiden ja katsoin juomaa kysyvästi. ”Se on viskiä. Juo pois”, nainen tokaisi käskevästi ja siemaisi omasta lasistaan kuin esimerkin vuoksi. Maistoin lasistani varovaisesti. Juoman nimi ei ollut sanonut minulle mitään, enkä osannut päätellä mitään myöskään sen hajusta. Pieni määrä karvasta nestettä valui kurkustani alas. Minusta tuntui, ettei minun olisi pitänyt koskea juomaan ollenkaan. Lisellen imiessä itseensä lukuisia lasillisia, siemailin verkkaalleen omasta lasistani varovaisesti pieniä määriä, enemmän kohteliaisuudesta kuin siksi, että olisin pitänyt viskistä. Tuntiessani sisuskalujani korventavan hälyttävän kouristuksen, syöksyin vessaan tyhjentämään vatsaani. Minulla oli oudon samea olo. Pahoinvoinnin mentyä ohitse lähdin Kathin luo. Rehellisesti sanottuna en ole kovin varma, miksen vain palannut uudelle kommuunille. Sameista aivoistani ajatus Kathin luo lähtemisesti tuntui kuitenkin aivan mainiolta, suorastaan täydelliseltä. Paha kyllä, hissimatka ei ollut ollenkaan hyväksi jo valmiiksi kouristelevalle vatsalleni. Polttavaa vatsaani painaen soitin ovikelloa. Kun Kath viimein avasi oven, valtava pahoinvoinnin aalto hyökyi ylitseni. Syöksyin ystäväni ohitse kylpyhuoneeseen tyhjentämään sisukseni jälleen kerran. * Lisko: Istuin dannani asunnolla
katselemassa VID:ä, kun ovikello soi. Huokaisten lähdin avaamaan ovea. Saramilin tuskaiset kasvot, sameat silmät
ja vatsaa painava käsi tulivat minulle täytenä yllätyksenä. Haltian toinen
käsi puristi oven karmia rystyset valkeina. ”Saramil...?” hengähdin häkeltyneenä
toisen tilasta. Lendi oli väittänyt, etteivät haltiat sairastele. ”Minulla on huono...” pienikokoinen
haltia aloitti. Käsi lennähti kesken lauseen suulle ja minut tyrkättiin pois
alta. Toivuttuani suljin oven ja kiiruhdin
Saramilin perässä kylpyhuoneeseen. Paljastavat yökkäilyn äänet kertoivat
minulle mistä oli kyse. Löysin uupuneen haltian vessanpytyn
äärestä polvillaan. Saramil huohotti raskaasti suun kautta, sylkäisi vielä
kerran pyttyyn ja veti sen. Väsynein liikkein hän huuhtoi suunsa ja pesi
kätensä. Huomasin hänen toisen kätensä edelleen painavan vatsaa. Saramil käänsi katseensa minuun, hänen
pupillinsa olivat laajenneet luonnottoman suuriksi. Rypistin otsaani. ”Olen pahoillani”, haltia kuiskasi
voipuneena istahtaessaan pytynkannelle. ”Luulen, että se meni jo ohi.” Astuin hänen luokseen. Asetin käteni
hänen kasvojensa molemmin puolin ja tutkin pupilleja lähemmin. ”Oletko sinä ottanut jotain?” kysyin. Huomasin hänen hätkähtävän kylmää sävyäni. Ei hän yleensä reagoinut tuolla tavoin, ajattelin huolestuneesti. Hän vaikutti muutenkin jollainlailla suojattomalta. ”Ottanut? Join vain yhden lasin. Vain
yhden, vannon sen”, hän kuiskasi silmänsä sulkien. ”Saramil”, sanoin ja odotin, käteni
edelleen hänen kasvojensa ympärillä, kunnes hän avasi silmänsä. ”Mitä sinä
joit?” kysyin. ”Viskiä. Tai niin he sitä kutsuivat.” ”Ketkä ’he’?” ”Baarimikko ja Liselle”, Saramil kuiskasi
ja heilautti väsyneellä eleellä toista kättään. ”Olitko sinä baarissa, Lisellen kanssa?”
kysyin hämmästellen. Ei ollut Saramilin tapaista roikkua baareissa, saati
sitten juoda jotain. Varjele, ja vielä Lisellen seurassa. ”Olin”, hän vastasi hieman puolustellen. ”Jos joit vain yhden viskin, yhden
lasillisen viskiä, miten sinä voit olla tuossa kunnossa?” tivasin, keskittyen
haltiaan. Lisellen voisin hoidella myöhemmin. ”Onko viskissä alkoholia?” Saramil kysyi
otsaansa rypistäen. Ilmeisesti hän ei ollut kuullut kysymystäni. ”Onko...? Totta kai on. Lähes kaikissa
baarissa tarjoiltavissa juomissa on alkoholia”, puuskahdin. ”Vai niin. No, olen vastaisuudessa
varovaisempi”, haltia mutisi. ”Saramil, et vieläkään kertonut, miten
voit olla tuossa tilassa”, sanoin hieman tuskastuneena. ”Ai... No, katsos, alkoholi ei oikein
sovi minulle... Hmm... Se on vähän niin kuin myrkkyä Tarikairiksen
haltioille, luulisin. Joka tapauksessa kehomme pyrkivät hankkiutumaan siitä
mahdollisimman pian eroon”, mies kertoi uupuneella äänellä. ”Nopeinta tietä,
tietenkin.” Tuijotin häntä epäuskoisena. Pyörittelin
asiaa päässäni. Kyllähän se varmasti oli mahdollista. Niin, tavallaan siinä
oli jopa järkeä... ”Voinko jäädä yöksi?” Saramil kysyi
hetken hiljaisuuden jälkeen. En ollut koskaan nähnyt häntä niin väsyneenä. Nyökkäsin. Vedin hänet pystyyn ja riisuin
hänen ulkovaatteensa. Kävin viemässä yksinkertaiset bootsit ja puolipitkän
nahkatakin eteiseen. Sitten talutin siron haltian makuuhuoneeseen. Saramil
seurasi mukautuvaisesti. Autoin häntä riisuutumaan ja komensin sitten peiton
alle. ”Eihän dannasi pane pahakseen?”
oli ainoa mitä Saramil sanoi. Pudistin päätäni. ”Charles on
liikematkalla.” Haltia nyökkäsi. Tajusin, ettei hän ollut
koskaan kysynyt tarkemmin mitä dannalla tarkoitin. Saramil yleensä
kysyi, jos ei tiennyt tai ymmärtänyt jotain. Valmistauduin itsekin nukkumaan. Kömmin
sitten Saramilin viereen; hän makasi kyljellään polvet koukussa, kasvot
minuun päin, silmät ummessa. Kurkotin kättäni ja hivelin muutamalla sormella
hänen kasvojaan. Mies avasi silmänsä ja katsoi suoraan minuun. Minä olin vetäistä käteni pois, yllättyneenä hänen suorasta katseestaan. Haltia kohotti oman kätensä ja sipaisi sormellaan kevyesti nenääni. Uupunut hymy leikitteli miehen huulilla. ”Kiitos, Kath”, hän kuiskasi. Siirsin käteni silittämään mustia
hiuksia. Harmaat silmät sulkeutuivat. Pieni haltia vaipui nopeasti uneen.
Katselin Saramilin siropiirteisiä, rentoutuneita kasvoja, tietämättä mistä
hän minua tarkalleen ottaen kiitti. Sormeni tutustuivat suippoon korvaan, jossa
oli yksi hopearengas ylhäällä rustossa. En koskaan tiennyt varmasti mistä hän
milloinkin minua kiitti silloinkaan, kun syy vaikutti ilmeiseltä ja
arkipäiväiseltä. Sammutettuani yölampun, asetuin
kyljelleni, kasvot Saramilia kohti. Vaivuin pian uneen. Yöllä heräsin haltian levottomaan
liikahteluun. Säpsähdin viileiden sormenpäiden koskettaessa kevyesti
selkääni. Saramil tuntui kuitenkin rauhoittuvan, joten en siirtynyt. Miksi hän rauhoittui koskettaessaan minua? Kysymys mielessäni nukahdin uudelleen,
Saramilin sormenpäät edelleen selkääni vasten. * Liselle: Heräsin myöhään ja
krapulassa. Juan-Andre hymyili suloisesti ja piti
pitkän, tylsän ja tarpeettoman saarnan ”hyvästä” käytöksestä. Hän kuulosti
aivan äidiltäni. Purin hammasta koko saarnan ajan, yrittäen sekä olla
oksentamatta, että näyttää siltä kuin kuuntelisin miestä. Juoksin kylpyhuoneeseen ja annoin ylen.
Mietin samalla, miksi olin eilen lähtenyt juomaan. Arvelin, että minulla oli
ollut jokin syy ja tiesin Juan-Andren tietävän sen, mutten kehdannut kysyä
sitä häneltä. Yhdessä harvoista muistikuvistani oli Saramil, jonka ilme oli
pahoinvoiva. Miksi ihmeessä olin ollut liikkeellä yhdessä tumman haltian
kanssa? Kävin nopeasti kylmässä suihkussa ja
yritin unohtaa eilisen kokonaan. Kun vapautin kylpyhuoneen seuraavalle
käyttäjälle, huomasin Juan-Andren poistuneen kommuunilta. Huokaisin
helpotuksesta ja raahauduin olohuoneen sohvalle. Napsautin VID:n päälle,
jääden katsomaan sieltä tulevaa ohjelmaa. Ovikello soi. En liikauttanut lihastakaan
ja Lendi käveli nopeasti ovelle. Teeskentelin katsovani tiiviisti VID:ä,
mutta kuuntelin kuitenkin kuka ovella oli. Tunnistin Liskon äänen, kun mies tervehti
vaaleaa haltiaa. Irvistin itsekseni. Myös Saramil tervehti Lendiä, joka
kuului päästävän tulijat sisään. Keskitin huomioni VID:in, mutta kuulin silti
Liskon puhuvan minusta Lendille, tuohtuneeseen sävyyn. Irvistin uudelleen,
sillä mitä hyvää Lisko oli ikinä minusta sanonut. Toivotin koko kolmikon
helvettiin. ”Liselle”, Lisko sanoi, seisahtuen
suoraan VID:n eteen. Otin kasvoilleni välinpitämättömän ilmeen ja nostin
katseeni häneen. ”Mitä?” kysyin, kun mies ei näyttänyt aikovan sanoa mitään.
Myöhemmin tajusin sen olleen virhe. Välittömästi kommenttini jälkeen, Lisko
aloitti saarnansa. Epäilin hänen hioneen sitä koko aamun. ”Oletko sinä tietoinen siitä, että
Saramilin keho ei siedä alkoholia?” hän kysyi hyytävän kylmällä äänellä.
”Sinä olisit voinut tappaa hänet vastuuttomalla käytökselläsi”, hän jatkoi,
eikä antanut minulle tilaisuutta puolustautua. ”Joskus sinun typeryytesi
ylittää kaikki pahimmatkin odotukset. Mikä sai sinut edes viemään Saramilin
johonkin niistä juottoloista, joissa alituiseen ravaat?” Lisko veti henkeä ja
sain vihdoin mahdollisuuden avata suuni. En vieläkään käsittänyt, mistä mies
tarkalleen ottaen oli raivostunut. ”En mä oo tehny mitään. Eikä oo mun vika,
jos Saramil on tehny jotakin, mä en oo sen lapsenvahti”, sanoin ja koetin
kuulostaa vakuuttavalta. Lisko tuhahti halveksivasti. Nousin seisomaan ja tunsin itseni
varmemmaksi. ”Mikä oikeus sulla on mua syyttää?” kysyin. Muistin samassa,
kuinka Lisko oli nostanut samankaltaisen metakan, kun Lendi oli joutunut
sairaalaan ampumahaavan takia. Virnistin Liskolle hävyttömästi. ”Sä petät Charlesia
Lendin kanssa ja Saramilin kanssa niitä molempia.” Liskon ilme muuttui kylmemmäksi. Huomasin
Saramilin ja Lendin tulleen sohvan luo, Liskon taakse. Lendin kasvoilla oli
harvinaisen järkyttynyt ilme. Vaalea haltia näytti yleensä vakaalta. Virnistin
Liskolle uudelleen. ”Älä sotke minun yksityiselämääni tähän, Liselle”, vihreäihoinen mies sanoi jäätävästi. ”Puhuimme sinusta ja vastuuttomuudestasi. Haluan sinun pysyvän kaukana Saramilista, jollet osaa käyttäytyä kuin aikuinen.” ”Anna olla, Lisko”, Saramil sanoi
väsyneen kuuloisesti. ”Ei Liselle voinut tietää.” Sekä minä, että Lisko käänsimme katseemme
tummaan haltiaan. En ollut odottanut saavani apua häneltä ja tuntemani
epäusko heijastui kasvoiltani. ”Saramil”, Lisko aloitti, mutta Lendi
pudisti päätään kieltävästi, eikä mies enää jatkanut. Tunsin olevani
pelastettu ja loin vaaleaan haltiaan kiitollisen silmäyksen. * Lendi: Pahat aavistukset valtasivat mieleni, kun kuulin Juan-Andren selittävän naureskellen Lisellen uusinta tempausta Anna-Biancalle. Liselle oli, Juan-Andren puheiden mukaan, raahannut vastahakoisen Saramilin mukanaan kaupungille. Naisen tarkoitus oli luultavimmin ollut ärsyttää Juan-Andreta, siinä onnistumatta. Huokaisin. Olin hieman huolissani
Saramilista, vaikka tiesin ystäväni osaavan pitää huolta itsestään. Koetin
rentoutua, mutta en pystynyt siihen. Ravistin hiuksiani ja päätin lähteä
reippaalle lenkille. Voisin poiketa alkumatkasta vanhalla kommuunilla,
pyytämässä Südéä mukaani. Hellämielinen mies oli ainoa – Saramilin lisäksi –
jonka kunto kesti juosta kanssani. Palatessani takaisin uudelle kommuunille,
oli jo pimeää, sillä olin vielä lenkkeilyni jälkeen jäänyt puistoon istumaan.
Kaipasin oikeita metsiä ja terveitä puita näiden irvokkaiden jäljitelmien
tilalle.
Tiedustelin keittiössä istuvalta Varpulta, joko Saramil ja Liselle
olivat tulleet. Rastapäinen tyttö antoi kieltävän
vastauksen ja tarjosi minulle kanerva-lehmuksenkukkateetään. Kieltäydyin
kohteliaasti, jättäen hänet yksin. Yöllä, puoli neljän aikoihin kuulin
Lisellen kompuroivan sisään. Hän oli yksin, en kuullut Saramilin vaimeita,
tuttuja askeleita. Mietin, missä huoleton ystäväni mahtoi olla. Sysäsin
turhan mietteen syrjään ja vaivuin transsin kaltaiseen lepotilaani. Heräsin kuudelta ja kävin suihkussa.
Kommuunimme kylpyhuone oli muutoin melkein kaiken aikaa varattuna, joten
nautin mahdollisuudesta kylpeä rauhassa ja kiireettä. Tuskin kukaan viitsisi
nousta lauantai aamuna kuudelta vain päästäkseen suihkuun. Virnistin
ironisesti itselleni. Puolenpäivän aikoihin – Lisellenkin jo
herättyä – Lisko saapui, tuoden Saramilin mukanaan. Avasin heille oven, enkä
oikeastaan yllättynyt nähdessäni heidät molemmat. ”Huomenta, Lendi”, Lisko sanoi, kuulosten
etäiseltä. Nyökkäsin hänelle pidättyvästi. Saramil oli oma poikamainen
itsensä tervehtiessään minua. Vastasin ihmismiehelle ja päästin kaksikon
sisään. ”Onko Liselle kotona?” Lisko kysyi
terävästi ja minä nyökkäsin uudelleen. ”Miksi?” kysyin uteliaana, sillä Liskon
ja Lisellen välit olivat parhaimmillaankin kireät. Saramil loi Liskoon pyytävän katseen,
jonka mies sivuutti tyynesti. ”Aion sanoa hänelle pari valittua sanaa”,
vihreäihoinen mies totesi kylmällä äänellä, lähtien kohti olohuonetta, missä
nainen oli. Rypistin mietteliäästi otsaani. ”Mitä Liselle on tehnyt tällä kertaa,
saadakseen Liskon vihat niskoilleen?” tiedustelin kenkiään riisuvalta
Saramililta. ”Ei mitään erityisempää. Hän vain erehtyi
tarjoamaan eilen minulle lasillisen viskiä”, Saramil vastasi ilmeettömällä
äänellä, tunkien saappaidensa kanssa käyttämänsä sukat taskuunsa. Katsoin kummastuneena ystävääni,
ymmärtämättä annettua selitystä, joka sotki minua vain enemmän. ”Alkoholi ei sovi Tarikairiksen haltioille.
Kehomme hankkiutuvat siitä mielellään mahdollisimman pian eroon”, Saramil
tarkensi. Nyökkäsin. Liskon kylmä ääni kuului hyvin eteiseen
hänen puhuessaan kevytmieliselle naiselle. Saramil lähti kohti olohuonetta ja minä
tartuin häntä olkapäästä. ”Se on Lisellen ja Liskon riita”, sanoin.
”On epäkohteliasta seurata toisten riitoja.” Saramil virnisti. ”Emmekö me muka seuraa
sitä täällä ollessamme?” hän kysyi kulmaansa kohottaen. ”Sitäpaitsi asia
koskee minuakin.” Irrotin otteni ja seurasin häntä
olohuoneeseen. Pysähdyimme jonkin matkan päähän Liskon selän taakse. Hän
tuhahti halveksuen ja Liselle nousi seisomaan sohvalta, jolla oli istunut. ”Mikä oikeus sulla on mua syyttää?” hän
tivasi ja virnisti samassa hävyttömästi. ”Sä petät Charlesia Lendin kanssa ja
Saramilin kanssa niitä molempia”, nainen lisäsi kuin jälkiajatuksena. Hätkähdin, sillä suhde Liskon ja
Saramilin välillä ei ollut käynyt edes mielessäni. Vilkaisin vierelläni
seisovaa haltiaa. Hän ei ollut reagoinut Lisellen väitteeseen mitenkään ja
pohdin oliko ystävieni välillä tapahtunut jotakin, minun huomaamattani. Ironisesti hymyillen Saramil vastasi
katseeseeni. Minua hämmästytti nähdä itse ivaa ystäväni kasvoilla; hän ei
ollut ivaan taipuvainen, toisin kuin Lisko.
”Älä sotke minun yksityiselämääni tähän, Liselle”, ihmismies varoitti
hiljaa. ”Puhuimme sinusta ja vastuuttomuudestasi. Haluan sinun pysyvän
kaukana Saramilista, jollet osaa käyttäytyä kuin aikuinen.” ”Anna olla, Lisko”, Saramil lausahti
vaimeasti. Hän kuulosti siltä, että oli käynyt aiheesta jo useammankin
keskustelun Liskon kanssa. ”Ei Liselle voinut tietää”, tummahiuksinen
ystäväni sanoi kyllästyneesti. Liselle ja Lisko siirsivät huomionsa
Saramiliin. Ihmismiehen kasvoilla oli närkästynyt ilme, aivan kuin häneltä
olisi kielletty jotakin hauskaa. ”Saramil”, mies sanoi katse edelleen
kissamaisessa haltiassa. Epäilen Liskon aikoneen moittia tätä huvinsa
keskeyttämisestä. Huokaisin kevyesti ja pudistin päätäni, varoittaen
silmilläni häntä jatkamasta. Ihmeekseni japanilainen antoi asian olla. * Lisko: Kävelimme Lontoon
loskaisilla kaduilla. Koko kaupunki näytti lohduttomalta. Likainen, märkä
lumi loiskahteli jaloissa ja raskasta räntää tipahteli harvakseltaan
taivaalta. Luoja, että minulla oli kylmä. Nostin takinkaulustani pystympään ja
tungin käteni syvemmälle taskuihini. ”Haluaisin joskus nähdä valkeaa lunta”,
vierelläni kävelevä Saramil huomautti. Hänen äänensä oli hieman haikea. ”En
ole koskaan ennen kokenut talvea, mutta olen kuullut ihmisten puhuvan
lumesta. Tämä räntä ei oikein vastaa kuvausta”, haltia jatkoi ja potkaisi
loskapaakkua jalallaan. Eleen uhmakas lapsenomaisuus huvitti minua. Saramil kääntyi puoleeni ilmeisesti
aikoen sanoa vielä jotain lumesta. Harmaat silmät tutkivat minua ja näin
huolen pilkahtavan niissä. Solakka mies pysäytti minut. ”Kath, mikset sanonut, että sinulla on
kylmä?” Saramil moitti minua pehmeästi. Hän otti pitkän, sinisen kaulaliinan
kaulastaan ja ryhtyi kietomaan sitä kaulani ympärille. ”Saramil, et sinä voi...” aloin
vastustella ja yritin estää häntä. Käteni tyrkättiin lempeästi, mutta
varmasti alas. ”Voin ja teen myös. Ole nyt vain hiljaa”,
hän komensi yllättävän tiukasti. Kaulaliina kiedottiin kaulaani. Koko ajan
minua katsoen hän riisui tumput käsistään. ”Ota nämäkin.” ”Mutta...” ”Ota ne nyt vain. En minä niitä tarvitse.
Pidin kaulaliinaa vain, koska sain sen sinulta, Kath”, tumma haltia kertoi
vakavaan sävyyn pehmeällä äänellään. ”Tumput vain tuntuivat mukavilta”, hän
lisäsi virnistäen. Vedin lapaset kiltisti käsiini. Saramil käski mitään hyvin harvoin.
Yleensä hän pyysi ja perusteli. Käskiessäänkin hän perusteli. Tapa kiehtoi
minua. ”Oikein söpöä”, haltia sanoi hymyillen ja
sipaisi nenänpäätäni etusormellaan. Suupieleni kohosi ironiseen hymyyn. Saramil naurahti pehmeästi, tarttui
käteeni, ja me jatkoimme matkaamme. Kävellessämme hän kertoili lumesta
kuulemiaan tarinoita, astellen kylki kyljessäni. ”Haluan muuten kaulaliinani takaisin, kun
et enää tarvitse sitä”, mies huomautti kuin ohimennen. Puristin hänen kättään hieman
voimakkaammin sanomatta mitään. Kissamainen haltia vilkaisi minua
virnistäen. Mietin hänen vaatetustaan. Ainut
myönnytys loskaiselle talvelle oli puolipitkä, musta nahkatakki, jossa oli
vain yksinkertainen vuori. Jaloissaan hänellä oli kiiltäväpintaiset, mustat
bootsit, joita hän saattoi käyttää huoletta millaisella ilmalla tahansa. Vilkaisin haltian avointa takkia.
Ilmeisesti hän oli ollut aivan tosissaan sanoessaan, ettei hänellä ollut
kylmä. * Joitakin viikkoja myöhemmin... Lendi: Istuimme sohvalla,
hämärässä olohuoneessa ja minä kerroin Saramilille Valaquentaa,
Keski-Maan haltioiden jumaltarustoa. Olin juuri lopettanut Luomisen Soiton
–tarinan ja olin aloittamassa kertomusta Morgothin petoksesta, kun kuulin
epämääräistä kolistelua ulko-ovelta. Vaikenin kesken lauseen, kuulostellakseni
tulijan henkilöllisyyttä. ”Liselle”, ystäväni totesi pää
kallellaan. Nyökkäsin ja jatkoin keskenjäänyttä
tarinaa. Harmikseni Liselle sytytti keittiön
valon, valaisten samalla myös olohuoneen. Keskeytin kertomukseni uudelleen,
nähdessäni tuskaisen ilmeen leviävän Saramilin kasvoille. Kurtistin kulmiani. ”Mellon
(ystävä)?” kysyin huolestuneena. ”Hmm... Valo vain kirvelee silmiäni”, hän
selitti silmät ummessa. Olin juuri jatkamassa Morgothin tarua,
kun Liselle tervehti meitä humalaisesti sopertaen. Katsoin naista
moittivasti. ”Mene nukkumaan, Liselle”, sanoin hiljaa. Nainen ei välittänyt kehotuksestani, vaan
horjahteli Saramilin vierelle, katsellen tätä nälkäisesti. Pienikokoinen haltia, ylähuuli värähtäen
kuin pahasta hajusta, avasi ilmeikkäät silmänsä ja katsahti naista.
”Pikkusisar”, hän äännähti matalasti. ”Mä h-haluun naida shua nyt”, Liselle
julisti humalaisen varmuudella, rojahdettuaan ystäväni syliin. Nainen kietoi
kätensä haparoiden Saramilin kaulaan ja yritti suudella häntä. Tuijotin heitä tyrmistyneenä, paikalleni
jähmettyneenä. Yllätyksekseni ystäväni tarttui tyynesti Lisellen
käsivarsiin ja irrotti ne kaulastaan. Hetken hän piteli naista hieman
kauempana itsestään, työntämättä tätä kuitenkaan luotaan. Sitten nainen
valahti veltoksi, vasten sohvan selkänojaa, matalasti kuorsaten. Huokaisin helpotuksesta. Tumma haltia
vilkaisi minua oudosti. Varovasti hän kohotti nukkuvaa naista,
siirtäen jalkansa pois tämän alta. Noustuaan seisomaan Saramil nosti Lisellen
syliinsä ja lähti kantamaan häntä makuuhuoneeseen, jonka Liselle ja
Juan-Andre jakoivat. Naisen onneksi eapanjalainen oli jossain
Keski-Euroopassa liikematkalla. Katselin hämmästyneenä kuinka kevyesti ja
vaivattomasti ystäväni kantoi itseään suurempaa ihmistä. Olin tiennyt pienen
haltian olevan vahvempi kuin miltä hän näytti, mutta silti suorituksen
vaivattomuus ihmetytti minua. ”Onneksi hän nukahti”, huomautin ystäväni
palatessa. Saramil katseli minua mietteliäänä ja
arvioiden, ryhtyessään punomaan pitkiä, mustia suortuviaan löyhälle
palmikolle. ”Onnella oli hyvin vähän mitään tekemistä
Lisellen sammumisen kanssa”, hän totesi sitten. ”Mitä tarkoitat?” Saatuaan letin valmiiksi hän katseli
hetken oikeaa kättään. ”Minä rauhoitin hänet uneen kosketuksellani”, hän
selitti. ”Rauhoittava kosketus on eräs synnynnäisistä kyvyistäni”, hän sanoi
sitten harteitaan kohauttaen. * Varpu: ”Huomenta, Mil”,
sanoin haukotellen keittiönpöydällä istuvalle haltialle ja haroin rastojani.
Mil katsahti minua ja vastasi huomeneeni virkeällä äänellä. Minä haukottelin
uudelleen. ”Annatko yläkaapista minttuteen?” pyysin
häneltä etsiskellessäni teesihtiäni. Sulavasti mies ojensi pyytämäni
teepaketin. Otin sen vastaan ja manailin ääneen teesihdin kadottanutta
idioottia. ”Sihviläsi on kuivaustelineessä, mikäli
se ei ole muutaman viime tunnin aikana oppinut kävelemään”, Mil sanoi
huvittuneena. Huomasin hänen palaavan takaisin pöydälle. Ilmeisesti hän oli jälleen kerran
tiskannut, noustuaan tiedä kuinka aikaisin. Heilutin teepakettia kädessäni.”Haluatko
sinäkin?” ”Mielelläni”, haltia vastasi hymyillen. Haudutin teen ja asetin kuppimme hänen
eteensä. Itse istahdin tavanomaisemmin tuolille. ”Mil, haluaisitko kokeilla laittaa
jotakin intialaista ruokaa tänään? Minä ja Conrad löysimme kirjastosta
intialaisten ruokien keittokirjan...” ehdotin hänelle. Kokeilunhaluinen
haltia valmisti nykyään meidän ateriamme. Jopa Rita, joka yleensä haukkui
tasapuolisen armottomasti kaiken, oli lausunut muutamia kohteliaisuuksia
Milin valmistamista ruoista. Rita asui vanhalla kommuunilla, mutta Mil oli
muuttanut melko pian meidän luoksemme uudelle kommuunille. Käsittääkseni
Liskon vaatimuksesta. ”Mikäpä siinä, jos vain luet minulle
ainakin kertaalleen haluamasi ruokaohjeen”, tumma haltia myöntyi harteitaan
kohauttaen. Lupauduin lukemaan tarvittavat reseptit hänelle. Haltia oli muutaman
kerran ennekin valmistanut minun ja Conradin ehdotuksesta eksoottisia ruokia. Istuimme hetken ääneti juoden teetämme. Jonkin ajan kuluttua hiljaisuuden rikkoi
vaimea oven kolahdus. Katsoin uteliaana ovelle tulijan
nähdäkseni ja tunnistin Lendin hänen pitkistä, vaaleista hiuksistaan. Kun
haltia saapui keittiöön, hymyilin hänelle ja pyysin istumaan seuraamme. Kevyesti nyökäten pitkä haltia hyväksyi
ehdotukseni. Viehkeästi hän istuutui vapaalle tuolille ja otti pienehkön,
vihreän omenan olkalaukustaan. Yllättäen Faemel lehahti Lendin selän
takaa ja syöksyi kohti hedelmää. Juuri, kun se oli haukkaamassa siitä palan,
Mil sieppasi punaisen lohikäärmeen nopealla eleellä. ”Etköhän sinä ole syönyt jo tarpeeksi,
pikkuinen”, Mil moitti lempeästi, muuttaen otettaan lohikäärmeestä siten,
että hän pystyi istumaan Milin kämmenellä. Vaalea haltia hymyili huvittuneena. ”Kuinka tiedät Faemelin jo syöneen,
vaikka hän on ollut Lendin seurassa koko aamun?” hämmästelin. ”Olemme sidostuneet toisiimme”, Mil
selitti. Rypistin otsaani sillä en ymmärtänyt
lainkaan, mistä mies puhui. ”Sidostuneet?” minä kysyin haltialta,
lohikäärmeen lennähtäessä eteeni pöydälle. Kyhnytin sormellani hänen päätään
pienten sarvien välistä. Faemel päästi pienen kehräyksen. ”Se on melko vaikeaselkoinen maaginen
toimitus, jossa isäntä ja lemmikki luovat pysyvän telepaattisen yhteyden”,
Lendi vastasi hämmästyksekseni. ”Ei se ole niin vaikeaselkoista.
Sidostuminen tarkoittaa sitä, että kahden mielen, yleensä haltian ja
lohikäärmeen, välille syntyy side, jota ei voi rikkoa. Sidostuneet ovat
tasaveroisia kumppaneita keskenään ja tietoisia toistensa ajatuksista ja
tunteista”, Faemel korjasi vaalean haltian näkemystä. Lendi tyytyi kohauttamaan harteitaan.
”Keskustele asiasta Walin kanssa, hän se maagi on, enkä minä.” Huomasin Faemelin lennähtävän kuppini
reunalle ja kurkottavan kaulaansa pohjaa kohden. Hymyilin lohikäärmeelle.
”Juotko sinä minun teeni loppuja, Mel?” tiedustelin. Faemel päästi huvittuneen tirskahduksen
mukin sisällä. ”Sinä et taida osata sindaria, vai kuinka?” hän vastasi
minulle. ”En. Miksi niin?” ihmettelin. Kuinka
haltiakielen taitoni liittyi mihinkään? ”Mell tarkoittaa suloista tai
kallista sindariksi ja mîl hellyyttä, rakkautta, mieltymystä, rakasta
ja rakastettua”, lohikäärme hihitteli nostessaan ylös mukista. ”Thandoinissa
mil taas on tähteä merkitsevä sana.” ”Eikä!” puuskahdin suomeksi. ”Et ole
tosissasi”, jatkoin Faemelille, vaihtaen kielen takaisin englantiin ”Kyllä se on totta”, Lendi sanoi, pienen
hymyn leikitellessä hänen suupielissään. Myös Mil hymyili huvittuneesti.
”Kokonaisuudessaan nimeni tarkoittaa Tikaritähteä”, hän kommentoi,
osoittamatta sanojaan erityisemmin kenellekään. Huokaisin. ”Minä en halua kuulla
tästä jälkeenpäin”, totesin itsekseni. Mil nyökkäsi, hymyillen toispuoleisesti
ja Faemel päästi uuden tirskahduksen, Lendin näyttäessä tapansa mukaan
vakavalta. Minäkin hymyilin tilanteelle. Sara
tarkoitti sitten ilmeisesti tikaria. 3.
luku |