|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 1. > Mitä
en tekisi vuoksesi? luku
1 2 3 4 5 6 7 |
|
2. luku Lisko: Weirdie lähti Los Angelesista parannuttuaan. Hän oli löytänyt rikkaan miehen rakastajakseen ja elättäjäkseen. Olin iloinen ystäväni puolesta, vaikka tiesinkin jääväni kaipaamaan hänen piristävää seuraansa. No, minä selviäisin kyllä. * Ominaisuudet Vaikea
kiven on painostansa päästä ja tulen
poltostaan ja
meren aalloistansa. Ja
minä kuvaasi
turhaan mielestäni raastan. -Pentti Holappa * Neljän vuoden kuluttua... Lendi: Istuin sänkyni
laidalla, keskittäen huomioni aamuauringon häilyvään läikkään, joka heijastui
ikkunasta matolleni. Vaikka silmäni seurasivat valoa, aistin
silti miehen, Liskon, joka makasi takanani sängyllä. Olin hämmentynyt hänen läheisyydestään,
hänen erilaisuudestaan. En tarkoita vain Liskon ihon vihreyttä ja
täydellistä karvattomuutta, kun puhun erilaisuudesta. Myös hänen
ajatusmaailmansa eroaa omastani ja siitä, mitä pidetään normaalina. Lakanat kahisivat Liskon vaihtaessa
asentoa sängyllä. Pakotin kehoni olemaan liikkumatta,
vaikka tahtomattani värähdin hieman. Osa värähdyksestä johtui sindakasvatuksestani,
joka korosti pitkällistä harkintaa ja muodollisuutta, ja osa siitä, että
olisin halunnut kääntyä ja nähdä hänet, kiehtovan ystäväni. Tiesin Liskon haluavan minun olevan
muutakin kuin ystävä, hän halusi minut rakastajakseen. En tiennyt, mitä minun
olisi pitänyt ajatella, sillä lapsuudestani lähtien minulle oli opetettu,
että miesten väliset rakkaussuhteet olivat luonnottomia. Pyörittelin näitä ajatuksia mielessäni,
kun tunsin keveän, tunnustelevan kosketuksen selässäni. Silloin minä olin
täysin liikkumatta, olin jähmettynyt kuin lintu, joka kohtaa käärmeen
katseen. Liskon kosketus muuttui hyväilevämmäksi
ja sekä kirosin, että siunasin paidan ylläni. Osa minusta olisi tahtonut
tuntea nuo kädet paljaalla ihollani, kaikkialla vartalollani. Hengitykseni kiihtyi ja koetin pyydystää
vaarallisesti harhailevia ajatuksiani, keskittää niitä takaisin tutkimaan
valon leikkiä matolla. Tuloksetta. Häpesin itseäni, omaa mielihyvän
tavoitteluani. Häpesin koko sitä epähaltiamaista reaktiota, jonka Lisko oli
saanut minussa aikaan; halua koskettaa häntä niin kuin hän kosketti minua. Ja
kuitenkin tiesin sen olevan väärin, luonnotonta. En tiedä, kuinka kauan olimme siinä,
Lisko hyväillen selkääni, minä taistellen hänen herättämiään tuntemuksiaan
vastaan. Lopulta en kestänyt enää. Raskaasti hengittäen nousin ylös ja
mutisin jotakin anteeksipyytävää, ennen kun ryntäsin ulos huoneestani. En uskalla edes ajatella, mitä olisi
tapahtunut, jos en olisi lähtenyt, vaan seurannut kehoni viettejä. Harpoin rivakasti parvekkeelle, vaikka en
tiedostanut sitä tuolloin. Nojasin kyynärpäilläni kaiteeseen ja yritin saada
itseni rauhoittumaan, sättien samalla itseäni itsekurin puutteesta. Hämärästi
tajusin jonkun toisenkin olevan siellä. Pitkään seisoin ulkona, rauhoittuen
hitaasti. Silmäkulmastani näin Lisellen nojailevan talon seinään, tupakoiden.
Paheksuin naista; hän käyttäytyi yleensä tahdittomasti. Tiesin hänen
arvailevan kiihtymykseni syytä. ”Minäkin tulin haukkaamaan raitista
ilmaa”, Liskon ääni sanoi takanani. Miehen huomattuaan Liselle marssi
mielenosoituksellisesti sisään tuhahtaen samalla puolittain inhoten,
puolittain halveksien. Hän inhosi Liskoa. Kesti hetken ennen kun ihmismiehen sanat
tavoittivat tajuntani. ”Raitista? Ah, niin, parveke...” Vasta silloin
tiedostin olinpaikkani kokoaan. Mies astui lähemmäs ja kosketti
alaselkääni hitaasti. Vedin kiivaasti henkeä, aivan kuin hänen
kosketuksensa olisi polttanut minua. Hän kosketti minua uudelleen ja henkäisin
taas, värähtäen, tällä kertaa selvästi nautinnosta. Ihminen nauroi käheästi. ”Lisko”, minä sanoin yrittäen kuulostaa
ilmeettömältä. Luulen, etten onnistunut siinä kovin hyvin. ”Etsisitkö jonkun
muun nukkumapaikan ensiyöksi?” Sain vain vaivoin pakotettua sanat huuliltani. En voinut katsoa häntä, sillä pelkäsin,
että oma itsehillintäni pettäisi. Me molemmat olimme hetken hiljaa. ”Hyvä on, Lendi”, Lisko sanoi lopulta,
kuulostaen hämmentyneeltä ja pettyneeltä. Niin suojattomalta, että olisin
halunnut halata häntä suojelevasti, tuntea hänen vartalonsa vasten omaani... Jäin parvekkeelle, kun vihreäihoinen mies
poistui. Kuulin hänen puhuvan Juan-Andren kanssa, sopivan nukkumapaikasta
sohvalla, sillä muualla ei ollut tilaa. Pysyttelin koko päivän poissa, tehden
pitkän kävelylenkin pitkin Lontoon katuja. Kaipasin metsiä ja niiden
rauhoittavaa tunnelmaa. Kun tulin takaisin, söin nopeasti ja
asetuin istumaan vuoteelleni. Vaivuin hetkessä siihen unenkaltaiseen tilaan,
jossa me haltiat lepäämme. Tavallisesti lepotila ei sisällä unia, mutta sinä
yönä minä uneksin. Uneksin Liskosta käsivarsillani, hänen
innokkaista hyväilyistään ja suudelmista, joita en ollut todellisuudessa
kokenut. Himoitsin häntä ja pelkäsin omaa käyttäytymistäni. Heräsin muutaman tunnin kuluttua, turhautuneena,
melkein vaikeroiden. Tahdoin selvittää ajatukseni, tehdä itselleni selväksi,
etten ryhtyisi suhteeseen, jota en voinut moraalisesti hyväksyä. Meidän
rakkautemme, minun himoni, oli luonnotonta ja vääristynyttä. Ehkä ajattelin lähteä ulos kävelemään,
mutten tehnyt niin. Pysähdyin olohuoneeseen, sohvan vierelle katselemaan
nukkuvaa Liskoa. Hän näytti niin nuorelta ja viattomalta, niin ihmismäiseltä
ja haavoittuvalta. Seisoin pitkään siinä katsellen häntä
hellästi, painaen mieleeni ihon vihreän sävyn ja kasvonpiirteet. En tiedä, mikä havahdutti hänet. Kuitenkin Lisko heräsi osittain unestaan. ”Lendi”, hän mutisi uninen katse mustissa
silmissään. ”Tule istumaan viereeni, tähän sohvalle.” Puhuessaan hän
liikautti kättään, kutsuvasti. ”Ei, en minä taida...” sanoin. Ja samalla
kun puhuin, istuuduin sohvan reunalle, hänen vierelleen. Liikuin kuin unessa
eikä kehoni totellut komentojani. Suloinen, toiveikas hymy valaisi Liskon
kasvot. Toivoin voivani kertoa tunteistani, himostani, mutta tiesin sen
olevan väärin. Me molemmat olimme miehiä. Tätä miettiessäni olin alkanut
hajamielisesti silittää Liskon kylkeä, joka oli vain osittain peitteen alla.
Hänen ihonsa oli lämmin ja pehmeä. ”Lendi, sinähän hyväilet minua!”
ilahtunut hämmennys hänen äänessään kuului selvästi. Minä en ollut usein
koskettanut häntä, vaikka olisin halunnutkin, olihan minulla vielä hieman
itsehillintää jäljellä. Vedin käteni pois, suurin
tahdonponnistuksin. Kielsin tiukasti itseäni koskemasta häneen enää
uudelleen. Pettynyt ilme, joka kohosi Liskon kasvoille, kun siirsin käteni
pois, sai minut melkein koskemaan häneen uudelleen. Olisin halunnut lohduttaa
häntä. ”Jatka lepoasi, sinä tarvitset sen”,
sanoin vaimeasti. ”Minä vartioin untasi”, lisäsin hetken kuluttua lempeästi. * Lisko: Havahduin unestani ja huomasin Lendin katselevan minua. Hän näytti ylimaalliselta, enkelimäiseltä, vaaleine, pitkin selkää laskeutuvine hiuksineen ja huolehtivine ilmeineen. Kutsuin hänet istumaan sohvalle, jolla olin nukkunut. Toivoin hänen suostuvan pyyntööni, tulevan lähelleni. Kun haltia kieltäytymisestään huolimatta istui viereeni, minusta tuntui, että uneksin. Eihän Lendi tosielämässä tullut vapaaehtoisesti lähelleni. Hymyilin hänelle. Hitaasti vaalea haltia alkoi liu’uttaa kättään peitteen peittämää kylkeäni pitkin. Olisin halunnut vetää peiton kokonaan pois, ja antaa miehelle tilaisuuden koskettaa minua kunnolla. Epäilin kuitenkin hänen ylireagoivan tilanteeseen, kuten hän tuntui yleensä tekevän. Pettymyksekseni Lendi veti kalpean kätensä pois. Hänen virheetön ihonsa ei ruskettunut koskaan. Huokaisin ja suljin silmäni. Eikö hän olisi voinut jatkaa kosketustaan? Mies sanoi muutaman lauseen hiljaisella äänellä. Hän kuulosti lupaavan jotakin.
Minä keskityin kuuntelemaan hänen ääntään ennen kuin vaivuin uudelleen
uneen. * Miljoonien valovuosien päässä.. tai ehkä
sittenkin vain muutaman sekunnin?
Tarikairis... Kaunis, mutta surumielinen huilun soitanta herätti pienen tulilohkäärmeen poikasen, joka oli torkkunut kivellä auringossa. Se räpytteli smaragdinvihreitä silmiään ja kiskotteli. Sen piskuinen ruumis oli liekehtivän punaisten, pienenpienten suomujen peitossa. Kuononpäästä hännän kärkeen lohikäärme oli tuskin aikuisen miehen sormea pidempi, mutta sen siipien väli oli kolme kertaa sen kehon pituus. Tulilohikäärme oikoi siipensä, lehytteli
niitä muutaman kerran ja lähti katsomaan mistä niin kaunis ääni oli
lähtöisin. Pienellä metsäaukiolla, lähes symmetrisen
kivipiirin keskellä, istui mustahiuksinen haltiamies. Mies kiehtoi vasta
muutaman päivän ikäistä tulilohikäärmettä suunnattomasti. Se lähestyi haltiaa
huomaamattomasti ja tarkaili tätä kiinnostuneena. Jokin miehessä veti piskuista lohikäärmettä puoleensa vastustamattomasti... * Saramil: “Minun täytyy
ajatella”, kerroin veljelleni vaimeasti. Vaalea ihmismies nyökkäsi. ”Laita
saappaat jalkaasi, pikku varis”, veljeni Goretel komensi lempeästi. Vilkaisin häntä kulma koholla, mutta tein
kuitenkin kuten hän tahtoi. Vaikka minä inhosinkin kaikenlaisia kenkiä ja
kuljin mieluummin paljain jaloin. ”Tulen kohta takaisin.” Astelin jonkin aikaa metsässä
päämäärättömästi ja pyörittelin päässäni Ofayirin, isäni... ei vaan
kasvatti-isäni, paljastusta. Yllättäen tulin pienelle aukiolle ja sen enempää
pohtimatta istahdin alas. Yhtä hyvin voisin jäädä tähän, kuin
harhailla ympäriinsä. Ofayir oli kertonut muutama päivä sitten,
ettei ollut isäni. Hän ei ollut mitään sukua minulle. Keski-ikäinen haltia oli selittänyt
vaimealla, ilmeettömällä äänellä kuinka hänet oli palkattu työhön, jota hän
ei ollut koskaan saattanut loppuun. Ilenedain hallitsijaperheen esikoisen
surmaamiseen. Oikeastaan tehtävä oli langennut hänelle, ja vastentahtoisesti
hän oli ottanut sen vastaan. Nähtyään pienen aurinkoisesti hänelle
hymyilevän poikavauvan, hän ei ollut kyennyt surmaamaan tätä – minua. Ofayir
oli ottanut minut mukaansa ja kasvattunut omanaan. Pitäen syntyperäni
raskaana taakkanaan kaikki nämä vuodet. Nostin panhuiluni huulilleni ja puhalsin
surumielisen sävelen ilmoille. Yli kaksikymmentä vuotta isäni salannut
nämä tiedot minulta. En voinut syyttää häntä siitä. Olisin itse toiminut
melko varmasti samoin. Nyt oli kuitenkin aika vapauttaa hänet
taakasta, joka ei ollut hänen. Suljin silmäni. Olin kertonut Ofayirille, etten suinkaan
ollut hänelle millään tavoin vihainen, että minä rakastin häntä kuin isääni.
Hän oli minun isäni, kaikesta huolimatta. En tulisi koskaan tuntemaan oikeita
vanhempiani, sillä heidät oli surmattu samaisena yönä, jona Ofayir oli
ottanut minut mukaansa. Hän oli kertonut, että isäni oli
Draylaner mieka Aneja ja äitini Cherasha siera Ylara. Minä siis
olin syntyperäisesti Saramil mieka Cherasha. Pitäisin nykyisen nimeni
Saramil mieko Ofayir, sillä Ilenedaissa oli melanir, enkä
halunnut itselleni ongelmia niin paljastavan nimen kanssa. Päätöksenteko olisi ollut helpompaa, jos
Ofayir olisi tiennyt kuka hänet ja muut hallitsijaperheen surmaamiseen oli palkannut. Räväytin silmäni auki, sillä minusta
tuntui etten enää ollut yksin. Pisimmän sormeni mittainen pieni punainen lohikäärme räpytteli edessäni. Tulilohikäärme. Harvoin nähdyin ja pienin kaikista Tarikairiksen lohikäärmeistä. Hitaasti irrotin toisen käteni
huilustani, lopettamatta soittoani ja ojensin sen kämmen ylöspäin eteeni. Tulilohikäärme laskeutui avoimelle
kämmenelleni ja veti siipensä suppuun. Sen smaragdin vihreät silmät
katselivat minua uteliaasti. Tiesin, ettei lohikäärme ollut vielä
aikuinen. Arvelin sen muutaman päivän ikäiseksi. Siispä sen lähestyminen ei
ollut täysin sattumaa. Otuksen nuorten ajatusten hipaistessa
kevyesti omiani, en voinut kuin ihmetellä. Faemel. Nimi muotoutui selvästi mieleeni ja
tiesin sen kuuluvan piskuiselle tulilohikäärmeelle, samalla ymmärsin sen
olevan naaraspuolinen. Niin kaunis. Muutin soittamani sävelen ihmetteleväksi. Yllättäen maa tuntui katoavan altani ja
minä putosin. Vaistomaisesti puristin sekä huiluni että
tulilohikäärmeen suojelevasti rintaani vasten. * Tellus...
Iso- Britannia, Lontoo... Rachel: Kierrätin
tylsistyneenä katsettani suuryhtiömme kokoushuoneessa. Neljätoista masentavan
perinteisiin pukuihin ja jakkuihin pukeutunutta miestä ja naista kuunteli –
tai yritti näyttää siltä, että kuunteli – yhtiömme johtajaa. Kukaan kiinnitti harvoin mitään huomiota
kokouksissa jaarittelevaan johtajaan, joka oli jo pitkään ollut vain
keulakuva. Nämä olivat kuitenkin hänen hetkiään. Huomasin rakkaan yhtiöjohtajamme puhuvan
jotain bubjetista. Äh, todella tylsää. Kova metallin kirskahdus sai minut
katsahtamaan ylös, juuri ennen kun siro olento rämähti ilmastointikanavan
ritilän kanssa pöydälle älähtäen. Jotakin punaista ja erittäin ärtynyttä
lennähti vierelläni istuneen sihteerikön luo ja alkoi lentää kiukkuisena
naisen pään ympärillä. Olento päästeli outoja sihiseviä ja laulavia
äänähdyksiä. Mikä se oikein oli? ”Rac! Saeer eckathe! (Älä!
Tule tänne!)”, selvästi miehelle kuuluva ääni huudahti. Minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä hän sanoi. Käänsin huomioni pitkän kokouspöydän päällä seisovaan solakkaan mieheen. Hän oli kaunis ja näytti pukeutuneen arabimallisiin, vaalean ruskeisiin housuihin. Punainen otus katosi haltiaksi
peikkoontuneen miehen pitkien mustien hiusten sekaan. ”Rekachtha (Rauhoitu)”,
nuorukainen sanoi otukselle tyynnyttävästi. Viimein hän katsahti ympärilleen. Suuret silmät levisivät ja hämmentynyt ilme kohosi hänen kissamaisille kasvoilleen. Rakas johtajamme sai viimein koottua
itsensä ja soitti turvamiehet paikalle. * Gabi: ”Kuka sinä olet? Mitä
sinä teit ilmastointi kanavissa?” tiedustelin jokaisella osaamallani kielellä
pienikokoiselta mieheltä, jota kaksi lihaskimppua piteli aloillaan. ”Ne na mielte (En ymmärrä)”, oli
ainut mitä mies vastasi päätään pudistaen. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä
kysyin. Hän oli aidosti hämmentynyt nykyisestä olin paikastaan. Hieraisin ohimoitani. Hienoa. Saisin
vielä kaiken lisäksi päänsäryn. ”Antakaa hänen mennä”, päätin viimein.
”Hän ei selvästikään ymmärrä mitään osaamaani kieltä, eikä siis ole ainakaan
yhtiövakooja. Olette tutkineet hänet, eikä hänellä ollut myöskään mitään,
minkä olisi varastanut meiltä. Lisäksi skannasimme hänet, emmekä löytäneet
lainkaan cybernetiikkaa.” Miehet nyökkäsivät ja lähtivät
kovakouraisesti kantamaan välissään sirorakenteista miestä. Vai oliko hän
vain nuorukainen? Tai ehkä vaihtari, joka oli alunperin syntynyt naiseksi? Irvistin myötätunnosta. He varmasti paiskaisivat
hänet seremonioitta suoraan kadulle – kirjaimellisesti. Keräsin tavarani ja mietin mitä
kirjoittaisin raporttiini. Huokaisin. Turvallisuuspäällikön tehtävät
eivät aina olleet helppoja – jos koskaan. En voinut kuin pudistella päätäni kuullessani
juorut, jotka levisivät nopeasti pitkin yhtiötä. Kerrottiin kauniista,
haltiaksi peikkoontuneesta nuoresta miehestä, joka oli yllättäen tupsahtanut
kuin tyhjästä kokoussaliin. Erilaiset teoriat vakoojasta ja avaruusoliosta ja
ties mistä kehittyivät tylsistyneiden ihmisten mielissä. Piskuisesta punaisesta otuksesta
kerrottiin myös. En itse ollut nähnyt sitä, mutta kuulemma sellainen oli
tullut miehen seurassa. Eräs paikalla ollut sihteerikkö vannoi sen olleet
keiju, toinen taas väitti sitä kivenkovaan kolibriksi. Tiesin, että jos puuttuisin sanallakaan
asiaan, kaikki vetäsivät siitä omat johtotopäätöksensä eikä tapaus koskaan
unohtuisi. Nyt taas oli mahdollisuus, että se
painuisi unhoon jo seuraavaan päivään mennessä. * Saramil: Olin niin pyörryksissäni,
ettei mielessäni edes käynyt rauhoittaa minua kantavia lihaskimppuja
kosketuksellani. Minä en ollut Tarikairiksessa enää, sen
verran oli varmaa. Äitimaa tuntui vieraalta, vaisulta ja tuskaiselta. Faemel
vahvisti tämän minulle. Kaikki lohikäärmeet olivat yhteydessä
Äitiin. Niitä kutsuttiinkin Äitimaan lapsiksi siinä missä Kiiseraiah’eitakin,
Äidin Suojelija/Suojatti kuten Vanhaa Kieltä oleva sana kääntyi. Minä itse en
varsinaisesti Äitiä kuullut, vaan pikemminkin vain aavistin hänen tunteensa
ja tuntemuksensa. Miehet heittivät minut kirjaimellisesti
ovesta ulos. Ilmalentoni päätteeksi törmäsin kevyesti pitkään mieheen ja
tömähdin kivusta voihkaisten kovaan maahan. Kömpiessäni varovasti pystyyn huomasin,
että tumma aine ei ollut pelkästään kiveä, vaikka siinä olikin kiviä seassa.
En kuitenkaan osannut määritellä mitä se oli, sillä en ollut milloinkaan
aiemmin nähnyt mitään sen kaltaista. Tungin vihdoin panhuiluni reppuun. Osumiseni itseäni suurempaan mieheen oli
säästänyt minut muutamaa naarmua ja kivuliaita ruhjeita pahemmilta vammoilta. Ne eivät olisi ongelma. Repeytyneet
vaatteeni sen sijaan saattaisivat olla. Ohimennen keskityin ja paransin
epämukavat vammat. Kohotin katseeni, kun huolestunut ääni
kysyi jotakin. Mies, johon olin törmännyt, katseli minua levottoman
oloisesti. Hänen ilmeestään päättelin hänen tiedustelleen jotain voinnistani. Pudistin varovasti päätäni, minuun ei
ollut sattunut kovin pahasti. Mies toisti sanaa südé pitkään, ennen kun
keksi osoittaa itseään ja kertoa siten nimensä. ”Saramil”, esittelin itseni hieman
varuillani. En kiinnittänyt suurtakaan huomiota
lempeänoloiseen mieheen. Ajatukseni juoksivat tehden johtopäätöksiä siitä,
miten olin päätynyt sinne missä nyt sitten olinkin. Minun oli täytynyt kulkea Portin kautta,
sillä en tiennyt mitään muuta tapaa siirtyä maailmasta toiseen. Mutta olisin
tarvinnut Avaimen, jotta se olisi ollut mahdollista. Tietämättäni minun oli
siis täytynyt kantaa yhtä Portin Avainta kaiken aikaa mukanani. Ja koska en
ollut heti siirtynyt toiseen maailmaan astuttuani pienelle aukiolle – jota
nyt muistin ympäröineen hieman liiankin säännöllisen kivikehän – oli jonkin
täytynyt laukaista ulottuvuusportti. Soittoni sävyn muutos? Portit eivät tietämäni mukaan toimineet
viiveellä, joten jokin avaintekijä oli täytynyt olla varsinaisen Avaimen
lisäksi. Pitkä mies ohjasi minua kyynärvarrestani
pidellen, ja iloisesti jostain selittäen, kohti outoa hökötystä. Pyöristä
päättelin sen jonkinlaiseksi kulkuneuvoksi, vaikka en osannut arvatakaan
miten kaksi pyöräisellä, kiikkerän näköisellä välineellä pysyisi pystyssä. Poimin Südén innokkaasta selityksestä
sanan ”moottoripyörä”. Se ei sanonut minulle yhtään mitään. Miehen käden
viittauksesta käsitin kuitenkin sen olevan metallista ja jostain muusta
kootun kulkuneuvon nimike. Pudistin päätäni ja yritin lempeästi
irrottaa miehen otteen käsivarrestani. Tummahiuksinen ihminen otti kasvoilleen
äärimmäisen anovan ilmeen. Voi Äiti. No, minä olisin todennäköisempi
vaara hänelle kuin hän kykenisi koskaan olemaan minulle. Annoin periksi ja hän ojensi minulle
kummallisen päähineen. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Se oli selvästi kypärä,
mutta... Mihin minä kypärää tarvitsisin? Südé veti kypärän innokkaasti päähäni ja
jatkoi aurinkoista selostustaan. Aloin toivoa, että hän ryhtyisi puhumaan
vain yhtä kieltä. Kielten sekasotkun selvittämiseen menisi aikaa vaikka
kuinka kauan, enkä saisi erityisen paljoa apua ymmärtämisen lahjastani, joka
nopeutti kielten oppimistani. Kykenin oppimaan kahdessa viikossa minkä
tahansa kielen kuin olisin sitä aina puhunut, täydentäisin sanavarastoani
sitä mukaa kuin kuulisin uusia sanoja. Mutta elleivät täkäläiset puhuneet
muuta kuin sekoituksia, menisi aikaa huomattavasti pidempään. Viattoman oloinen mies istahti hajasäärin ”moottoripyöränsä”
päälle – samalla tavoin kuin ratsastaisi hevosella – ja taputti kutsuvasti
kulkuneuvonsa takaosaa, hymyillen iloisesti. Osoitin itseäni ja sitten paikkaa, jota
hän taputti. Hän halusi minun istuvan taakseen? Südé nyökkäsi, hymyillen kuin olisin
ratkaissut monimutkaisenkin arvoituksen. Huokaisten asetuin miehen taakse ja
kiedoin käteni hänen vyötäisilleen. Ajatus tippumisesta jo kolmannen kerran
samana päivänä ei jostain syystä oikein houkutellut. * Südé: Katselin huolestuneena
pientä myttyä, joka osoittautui hennoksi haltiaksi. ”Sattuiko?” Haltia pudisti päätään. ”Olen Südé”, esittelin itseni. Hän ei
näyttänyt ymmärtävän. Toistin nimeni useaan kertaan, kunnes viimein osoitin
itseäni. Haltia esittäytyi Saramiliksi. Hän vaikutti Lendin kaltaiselta
haltialta, eikä sellaiselta kuin ihmisistä peikkoontuneet haltiat olivat.
Ehkä hänkin oli Keski-Maasta kuten Lendi ja Craw ja Wali. Hän selvästikin tarvitsi jonkin paikan
jossa asua. Voisin viedä hänet mukanani vanhalle kommuunille ja... No,
keksisin kyllä jotain. ”Tule mukaani”, sanoin hymyillen ja
lähdin kohti moottoripyörääni. ”Voit tulla meidän luoksemme asumaan ja me
keksimme kyllä jotakin. Sinulla on varmaan nälkä? Tule nyt.” Saramil pysähtyi yllättäen, vastustellen. ”Tule nyt”, suostuttelin häntä. Hetken kuluttua hän seurasi minua. Vanhalla kommuunilla kysyin Crawilta,
tiesikö hän oliko Saramil Keski-Maasta. ”Mistä helvetistä mä sen voisin
tietää? En mä tuntenu kaikkia keskimaalaisia”, puoliörkki kivahti
pisteliäästi. Hymyni hyytyi. Ei hänen olisi tarvinnut
niin ilkeä olla. * Saramil: Jos jätettiin
laskuista moottoripyörän meteli, se oli varsin mukava tapa matkustaa. En
ollut koskaan juurikaan pitänyt hevosella ratsastamisesta, mutta Südén
kulkuneuvo antoi hieman samankaltaisen tunteen kuin juostessa. Vapauden ja
vauhdin yhtäläisyys sai minut pitämään siitä. Faemel, joka oli pujahtanut taskuuni, ei
tosin tuntunut arvostavan tärisevää ja meluisaa rakkinetta – kuten
tulilohikäärmeen viestimistä mielikuvista saatoin hyvin päätellä. Tiesin, että olimme sidostumassa,
lohikäärme ja minä. Mielemme yhdistyivät siteellä, jota ei voisi rikkoa.
Pysyisimme silti omina persooninamme, vaikka kykenisimme viestimään niin
mielikuvin, ajatuksin kuin sanoinkin. Piskuinen tulilohikäärme oppisi pian
myös puhumaan. Südén ohjattua minut suureen
rakennukseen, joka näytti jakautuvan useampiin asuntoihin – hieman samaan
tapaan kuin thandoiniarin yhteistaloudet – jäin syrjemmälle lempeän
miehen keskustellessa ruskeaihoisen miehen kanssa. Arvelin asumusta heidän kodikseen. Miellyttämishaluisen miehen ilme muuttui
surulliseksi toisen – Südé oli kai kutsunut häntä Crawiksi – vastattua
hänelle pisteliäästi. Huokaisin. Oli kai turha toivoakaan, että
pääsisin joskus itse takaisin kotiini. Veljeni ja isäni luo. Tämän maailman puolinen Portti oli
käsittääkseni fyysiseltä olemukseltaan tuhoutunut. Pelkästä
ulottuvuuskäytävästä ei olisi minulle mitään hyötyä, sillä en kykenisi
avaamaan sitä, saati kulkemaan sen läpi. Faemel puski päätään lohduttavasti
hyristen kättäni vasten. ”Niin, onhan minulla sinut”,
totesin tulilohikäärmeen ajatuksiin, kokeillen edelleen muodostuvaa
sidettämme. * Lendi: En yllättynyt juurikaan, kun Lisko saapui uudelle kommuunille töittensä jälkeen. Olin jo odottanutkin häntä, vaikka kielsinkin sen itseltäni. ”Südé soitti ja kertoi löytäneensä nuoren haltiapojan, joka ei osaa puhua katukieltä. Hän vei tämän vanhalle kommuunille, ja yritti sitten soittaa sinulle”, sanoin ihmiselle syyttävästi. Minusta oli varsin väärin Liskolta käyttäytyä Südéä kohtaan halveksivasti, mutta tämä ei – huomautuksistani huolimatta – kohdellut ystävääni toisin. ”Minulla oli kiireitä töissä”, mies vastasi vältellen. ”Miksi Südé sitäpaitsi minulle siitä löydökistään kertoisi?” Huokaisin. ”Hän arveli sinun osaavan puhua tulokkaan kanssa, Lisko.” Vihreäihoisen ihmisen kasvoille levisi kummastunut ilme, joka vaihtui nopeasti epäluuloiseksi. ”Tuskin hän japania puhuu, ja onhan heillä Cathy, joka osaa tulkata – mikäli haltia kieltä puhuisikin”, mies intti ja sai minut nopeasti vakuuttuneeksi vanhalla kommuunilla käynnin tarpeettomuudesta. Craw kyllä haetuttaisi minut, mikäli läsnäoloni olisi välttämätöntä. Loppuviikosta Lisko kuitenkin joutui lähtemään Südén mukana tapaamaan tämän suojattia – Saramilia. Minä liityin heidän seuraansa – uteliaisuudesta nähdä tämä haltia ja myös viettääkseni aikaa Liskon seurassa ilman, että hän alkaisi käyttäytyä sopimattomasti. Vanhalla kommuunilla, Südén suorittamien esittelyjen jälkeen, meille selvisi, että Saramil oli opetellut puhumaan japania kuuntelemalla Cathyn tauotonta puhetta. Miehen – haltia oli lapsenomaisesta ulkomuodostaan huolimatta aikuinen – kielitaito ei ollut täydellinen, mutta Lisko tuntui silti ymmärtävän tämän puhetta. Kaksikko puhui pitkään keskenään ja lopulta ihminen kertoi Saramilin tulevan paikasta nimeltä Tarikairis – mikäli tämän sanoihin oli uskominen. Huomasin pienen haltian näyttävän lievän huvittuneelta, kun yllättäen piskuinen lohikäärmeen poikanen ilmestyi hänen mustien hiustensa seasta. Tuijotin otusta tyrmistyneenä. Sen siipien väli oli jalan mittainen ja punaisten suomujen peittämä keho vain kolmanneksen siitä. Lohikäärme oli pieni. * Lisko: Katselin Saramilia vaivihkaa samalla, kun kuuntelin hänen uskomattoman tuntuista tarinaansa. Hän oli kertonut tulevansa toisesta maailmasta. Nuorukaisen ääni oli pehmeä ja pidin tavasta, jolla hän puhui japania. Minusta tuntui, että pidin pienestä haltiasta muutenkin. Hän oli kaunis poikamaisella tavallaan... Riuhtaisin itseni irti Saramilin lumoista ja toistin haltian tarinan pääkohdat Lendille. Vaalea haltia ei sanonut mitään. Aioin kysyä, mitä mieltä hän oli ollut siron haltian väitteestä, kun Lendi veti äkkinäisellä liikkeellä esille miekkansa., jota kantoi aina mukanaan. Hän aikoi hyökätä syyttä nuorukaisen kimppuun! ”Lendi!” parkaisin. ”Pysy kauempana, Lisko. Tuo on lohikäärme”, pitkä mies sanoi vaimeasti, tuijottaen tiiviisti Saramilia, jolla oli oma katanansa esillä. ”Sinä et ole järjissäsi. Hän on haltia”, väitin. ”Lisko, lohikäärme on hänen hiuksissaan”, Lendi selitti kärsivällisesti. Vilkaisin Saramilia ja ihmeekseni hänen hiustensa seassa todellakin oli pienen pieni, punainen, siivekäs otus. ”Pistä se ase pois”, tokaisin vaalealle soturille ja käännyin siron nuorukaisen puoleen. ”Lendi väittää, että olento hiustesi seassa on lohikäärme”, sanoin epäilevään sävyyn. Lohikäärme-sana oli vieras mustahiuksiselle haltialle, mutta selvitettyäni sen, tämä myönsi Lendin väitteen todeksi. Selvittelimme tilannetta ja samalla osoittautui, että Saramil osasi muutamia sanoja englantiakin. Hän tuntui olevan nopea oppimaan. ”Aiotko sinä pitää tuon pedon vielä sittenkin, kun se kasvaa suureksi?” käänsin Lendin tiedustelun pienelle haltialle. ”Kuinka suureksi ne muuten kasvavat?” halusin tietää. Varsinaisesti tietoni lohikäärmeistä rajoittui siihen, ettei niitä olisi pitänyt olla olemassa. ”Kasvaa vain vähän”, haltia totesi englanniksi. ”Faemel – ei ole peto – pitää minut.” Tuijotin häntä hämmästyneenä. Kuinka nopeasti haltia pystyi oppimaan? ”Lohikäärmeet kasvavat yli viidenkymmenen jaardin”, Lendi tokaisi. ”Paljon? En ymmärrä”, Saramil tiedusteli ja minäkin katsoin vaaleaa miestä kysyvästi. Jaardi oli outo mittayksikkö minulle. ”Jaardi on suunnilleen tämän verran”, pitkä haltia sanoi, levittäen kätensä noin metrin etäisyydelle toisistaan. Nyökkäsin, mutta siro mies ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän selitystä, joten käänsin koko keskustelunpätkän japaniksi hänelle, aloittaen Lendin esittämästä pituusväitteestä. Nuorukainen sai selityksensä ja ehdotin molemmille haltioille, että siirtyisimme jonnekin yksityisempiin tiloihin. Vanha kommuuni ei mielestäni ollut kaikkein mukavin paikka jatkaa keskusteluamme, joka nähtävästi venyisi pitkäksi. ”Sinulla varmaankin on jo ehdotus siitä, minne siirtyisimme”, Lendi sanoi. Minä hymyilin hänelle. ”Ajattelin, että lähtisimme dannani luo. Charles kun on nyt liikematkalla.” ”Danna tarkoittaa aviomies, vai?” Saramil kysyi kulmiaan rypistäen. ”Käytän sitä lähinnä hellittelynimenä”, vastasin naurahtaen. En osannut kuvitella itseäni rekisteröidyssä parisuhteessa, en ainakaan Charlesin kanssa, vaikka olinkin kiintynyt liikemiesrakastajaani. * Saramil: Irvistin itsekseni ja pudistin päätäni. Minua turhautti englannin kielen sanavarastoni – joka koostui pääasiassa erilaisista kirouksista, joita olin kuullut Crawin ja Walin käyttävän. En ollut aivan varma edes niiden kaikkien merkityksestä. Japaniksi osasin ilmaista itseäni monipuolisemmin, vaikkakin suurinosa tietämistäni sanoista liittyi jotenkin ihmissuhteisiin. Kuitenkin japaniksi keskusteleminen olisi ollut hankalaa, sillä Lendi ei osannut kieltä, ja vihreäihoinen ihminen olisi joutunut kääntämään tälle kaiken. Vilkaisin Liskoa uteliaana. Hänen epätavallinen värityksensä ja karvattomuutensa toi hänen olemukseensa jotakin demonimaista. Se oli... kiehtovaa. Minua kuitenkin häiritsi miehen nimen ja käytöksen samankaltaisuus, sillä minusta tuntui, että hän näytti yleensä vain ulkokuorensa. Ja ulkokuori oli muuttumassa häneksi itsekseen. Mahtoiko mies olla tietoinen asiasta? Minusta se ei ainakaan vaikuttanut siltä. ”Miksi sinä siitä olet huolestunut?” Faemel tiedusteli äänettömästi, pysytellen hiusteni seassa. ”Hän vaikuttaa siltä, että pystyy huolehtimaan itse itsestään.” ”Huolehtimaan, kyllä, mutta pelkäksi kuoreksi muuttuminen ei tee hänelle hyvää”, vastasin. ”Houkuttele hänet sitten ulos siitä kuoresta. Englannin puhuminen tekee sanastollemme sitäpaitsi vain hyvää”, lohikäärme totesi omahyväisesti. Pyöritin silmiäni. Pieni seuralaiseni oli osoittautunut ajoittain varsin nenäkkääksi. Lisko pysäytti metallista kovakuoriaista muistuttavan ajoneuvomme korkean monikerroksisen rakennuksen eteen. Vertasin moottoripyörää ja tätä uutta kulkuneuvoa – spinneriksi ihminen oli sitä sanonut – keskenään, ja totesin moottoripyörän miellyttävämmäksi. Se oli vapaampi kuin umpinainen heliauto – kuten Cathy oli spinneriä hellitellyt. Huomasin vaalean haltian muuttuvan levottomaksi, kun Lisko opasti meidät Charlesin asunnolle. Rypistin kulmiani. Miksiköhän tyyni mies reagoi siten? Sisällä asetuimme olohuoneeseen. Istuuduin tapani mukaan lattialle, mikä näytti huvittavan sohvalle asettunutta ihmismiestä suuresti. Soturihaltia vain rypisti paheksuvasti kulmiaan, sijoittautuessaan sohvasta kauimpana olevaan nojatuoliin. ”Sinulle tuskin on asennettu mitään tekniikkaa kehoosi?” Lisko totesi kysyvästi. Pudistin päätäni. ”Ei.” ”Olisi saattanut olla mahdollista, että nopea oppimiskykysi olisi johtunut sinulle tehdyistä... paranteluista”, ihminen sanoi. ”Opin nopeasti kieliä, sillä eräs synnynnäisistä kyvyistäni on Ymmärtämisen lahja. Muutoin käytän avukseni hyvää muistiani”, selitin kerskumatta. Puhuin suosiolla japania, sillä tiesin, etten pystyisi ilmaisemaan tahtomaani riittävän selvästi englanniksi. Selitykseni näytti hämmentävän vihreäihoista miestä, mutta tämä ei kuitenkaan pyytänyt tarkennusta, käänsi vain keskustelunpalamme Lendille. Vaalea haltia nyökkäsi. ”Luulen, että osa sindaria omaa hyvin samankaltaisen kyvyn.” ”Sindaria, sinun kansaasi?” ihminen varmisti ja sai nyökkäyksen vastauksekseen. Istuimme jonkin aikaa vaiti, mikä näytti saavan Liskon levottomaksi. ”Onko Lisko sinun syntynimesi?” Faemel uteli häneltä, japaniksi – tietenkin – lennähtäen ihmisen kasvojen eteen. Sidoskumppanini oli kyllästynyt jatkuvaan ahdistumiseeni tämän nimestä. ”Syntynimeni?” mies kysyi, ojentaen toisen kätensä tulilohikäärmeen laskeutumispaikaksi. ”Minut ristittiin Kath Mirou Sugamaksi.” Hän kuulosti tyytymättömältä. ”Kath”, maistelin nimeä. ”Pidän siitä”, sanoin palauttaen keskustelun takaisin englannin kieliseksi. Ihminen hymyili ironisesti. * Craw: ”Saramil! Nää vi-”, aloitin karjaisuni, mutta Liskon jäinen katse vaiensi minut. ”Lisko ja Lendi tuli”, korjasin ilmoitustani laimeasti. En ymmärtänyt mitä vikaa ”vitun ääliöt on täällä taas” –lauseessa oli. Päästin kaksikon sisään. Ihminen mulkoili minua edelleen ja lauhkea haltia teeskenteli, etten ollut olemassa. Helvetin snobi, mutta niinpä kaikki Keski-Maan ”ylemmät rodut” – haltiat, ihmiset, kääpiöt ja puolituiset – olivat. ”Mitä perkelettä te vehtaatte ton kanssa?” utelin Liskolta virnistäen ja viittasin suuntaan, jossa oletin Saramilin olevan. ”He lupasivat avustaa rahojeni myynnissä”, pehmeä ääni totesi, kuulosten huvittuneelta. Pyörähdin ympäri yllättyneenä. Pienikokoinen haltia oli hiipinyt taakseni ilman, että olin huomannut mitään! Tuntuiko minusta vain, vai olinko alkanut laiskistua täällä ”yltäkylläisyyden maailmassa”? ”Sä helvetin hiiviskelijä”, sanoin kunnioittavaan sävyyn ja läimäytin vähäpukeista Saramilia paljaalle olalle. Hänen polvensa notkahtivat iskun voimasta, mikä toi mieleeni kuvan, jossa poikamainen haltia oli nelinkontin edessäni... ”Craw!” vihreäihoinen ihminen äyskähti ja hänen äänensä antoi ymmärtää, että vastaava käyttäytyminen tulevaisuudessa tietäisi ongelmia minulle. Virnistin Liskolle leveästi. Hänen pitäisi pitää huolta omista asioistaan ja keskittyä valloittamaan pihtari-snobihaltiaansa, jos mieli tehdä yhtään mitään tämän kanssa ennen kuolemaansa. Ja minä voisin huvitella Saramilin kanssa – jos se sitten enää kiinnostaisi, kun tilaisuus sattuisi. ”Kath, minulla menee hetki, kun haen tavarani”, pieni haltia sanoi, osoittaen sanansa Liskolle. Kath? ”Mikä helvetin kath?” kysyin yleisesti, mutta kukaan ei vaivautunut vastaamaan. Lisko yritti tappaa minut katsellaan ja Lendi ilmehti Saramilille harvinaisen ahkerasti. Luullakseni hän yritti saada niukasti pukeutuneen miehen vakuuttuneeksi vaatteiden tarpeellisuudesta. Haltioille – Keski-Maan ylvästeleville haltiolle, ei Saramille – tuntui olevan tärkeää, että kaikki olivat pukeutuneet peittävästi. Virnistin pitkälle haltialle. ”Mä luulen, et sä toivot turhaan, et toi vetäs kuteita niskaan. Ei tunnu kuuluvan tapoihin”, herjasin ja sain Lendiltä palkakseni vihaisen tuijotuksen. Harkitsin hetken jatkavani suunsoittoani, mutta sindamies vaikutti siltä, että saattaisi hyökätä kimppuuni jo nyt. Huitaisin Liskolle ja Lendille vähättelevästi. ”Mä meen kiusaan Cathyä, kun te ootte niin saatanan virallisia”, sanoin ja käännyin lähteäkseni. Saramilin kasvoilla häilähti ilme, jota epäilin huvittuneisuudeksi, mutta en ollut siitä lainkaan varma. Tunsin epävarmuuden nousevan sisälläni, joten väläytin sirorakenteiselle haltialle leveimmän virneeni. Pureskelkoon sitä. 2.
luku |