|
Back to the main page Back to Stories |
|
Ikilämpö
> osa 1. > Mitä
en tekisi vuoksesi? luku
1 2 3 4 5 6 7 |
|
Huom! - Cyberpunk maailman oikeudet eivät
kuulu meille, vaan R. Taslorian Gamesille, emmekä me ansaitse tällä rahaa. - Useat hahmot ovat omiamme. Seuraavat henkilöt ovat vain lainassa ystäviltä: Lendi, Varpu, Südé,
Cathy, Craw, Liselle, Juan-Andre, Anna-Bianca, Conrad, Wali, Britney - Tarikairis kuuluu olentoineen
kaikkineen TP:lle. Mitä en tekisi vuoksesi?
1. luku 2150-luvun
Los Angeles oli kaaoottinen. Suuryhtiöt pitivät valtaa ja söivät aamiaiseksi
pienempiä kilpailijoitaan. Suuryhtiöt omistivat valtiot, niillä oli suurin
valta ja hallitus esitti nukketeatteri-osaansa. Uutisissa kerrottiin uusimmista
kuolinluvuista, suuryhtiöiden politiikasta... Neonvalot riistivät yöltä sen pimeyden,
peittivät tähdet kokonaan näkyvistä ja koska ihminen viihtyi valossa, oli
suurkaupungista todellakin tullut nukkumaton. Yöllä ihmisiä oli vähemmän, mutta yhtä
kaikki, heitä oli kaduilla, baareissa, töissä, missä vain saattoi kuvitella.
Kukaan ei välittänyt kaduilla ailehtivista roskista, särkyneistä pulloista
tai muusta saastasta... Poliisit – joita vain harvat arvostivat –
jahtasivat päivät ja yöt aina vain voimistuvia rikollisia. Erikoisryhmät,
joiden jäsenet usein toimivat yksin, jahtasivat cyberpsykoja, sooloja,
2100-luvun palkkasotureita, jotka olivat menettäneet ihmisyytensä kaiken
itseensä vaihdattamansa cyber-tekniikan tähden. Erikoisjoukot kamppailivat
itsekin ihmisyyden rajamailla, sillä voidakseen saavuttaa usein ylivoimaiset
saaliinsa, he hankkivat cyber-jäseniä ja vahvistivat kehojaan muilla
saatavissa olevilla keinoilla. Ja kehittynyt tekniikka tarjosi paljon
vaihtoehtoja. Minne tahansa sitä katsoikin, oli aina
vain harvinaisempaa löytää täysin cyber-tekniikasta vapaata ihmistä.
Tietenkin poikkeuksia löytyi. Kaikki lisäykset eivät vain näkyneet
päällepäin, ellei tiennyt mitä etsi, mistä ja miten sen huomasi. Luonnollisuus ei ollut muodissa... * Prince
Weirdie: Katselin vaivihkaa
yksinäistä japanilaisnuorukaista. Hän kiehtoi minua kylmällä
ylimielisyydellään ja kaikkitietävällä asenteellaan. Sekä erikoisilla
vaatevalinnoillaan. Korkeakorkoiset kengät tuntuivat olevan vakinainen osa
hänen vaatetustaan. Olin katsellut häntä jo muutamia päiviä,
aina siitä asti, kun olin tullut Los Angelesin yliopistolle. ”Weirdie! Weirdie, hei”, eräs teknisen
tiedekunnan tuttavistani yritti kiinnittää huomioni. Rypistin hänelle kulmiani, ärtyneenä
keskeytyksestä. ”Rampa pitää bileet viikonloppuna ja
kutsui sinutkin mukaan. Luulisin hänellä olevan taka-ajatuksia suhteesi”,
tuttavani juoruili. ”Mitä sinä tarkkailet niin tiiviisti, ettet kiinnitä
meihin mitään huomiota?” Osoitin hänelle japanilaisnuorukaista,
joka seisoi – muista opiskelijoista erillään – kauempana, keskustellen erään
professorin kanssa. Tuttavani tuhahti. ”Hän on vain eräs
lääketiteellisen friikeistä. Terävä pää ja ilkeä mieli. En suosittele
tutustumaan.” Siirsin huomioni takaisin nuorukaiseen. ”Tiedätkö hänen
nimeään?” ”En, mutta Liskoksi häntä sanotaan. Se
kertookin kaiken tarvittavan”, seuralaiseni tuhahti. Minä hätistin hänet tiehensä. ”Lisko”, maistelin japanilaisen
katunimeä. Tästä voisi tulla jännitävää. * Kath: Olin lopettanut
keskusteluni genetiikan professorin kanssa, kun huomasin minulle
tuntemattoman, suunnilleen ikäiseni intialaismiehen kävelevän rennosti
luokseni. Miehen ylläoleva syvänsinen kaapu sai
hänet näyttämään aivan mystikolta. Mies pysähtyi eteeni, hymyillen. Tämä ei vaikuttanut hyvältä. ”Hei. Olettaisin sinun olevan Lisko”, hän
sanoi uteliaaseen sävyyn. Minä nyökkäsin jäykästi. En ymmärtänyt miksi mies minun luokseni tuli.
Yleensä ihmiset pysyttelivät poissa luotani. Ja se oli hyvä. ”Minua sanotaan Prince Weirdieksi”,
intialainen sanoi. Hän kuulosti yhtä aikaa kadulla kasvaneelta ja
hienostoperheen lapselta. ”Mitä asiaa sinulla on, Prince Weirdie?”
tiedustelin. Olin utelias, mutta samalla varuillani. Hän hymyili itsevarmasti. ”Minä ajattelin kutsua sinut
kuokkavieraaksi Ramman bileisiin. Ne pidetään viikonloppuna”, mies esitti. Rypistin kulmiani. Rampa oli eräs tyttö
teknisestä tiedekunnasta. Teknisen tiedekunnan opiskelijat eivät pitäneet
minusta. He olivat kehittäneet pilkkanimekseni käytössä olevan Liskon. Esitetty kutsu ei todellakaan kuulostanut hyvältä. * Prince
Weirdie: Lisko rypisti
huolellisesti nypittyjä kulmakarvojaan ja katseeni harhautui hänen pitkille
ripsilleen, jotka heittivät varjot korkeille poskipäille. ”Miksi minä tulisin?” hän kysyi kylmästi. Räpyttelin silmiäni. ”Sinä... Siis,
Ramman bileet tunnetaan ties missä asti”, puuskahdin. Kaikkihan hänen
bileisiinsä halusivat. Nuori mies tuhahti halveksivasti. ”Lisko, olisit hyvä ja tulisit”, pyysin. ”Ei. Minä en tule.” Huokaisin. En edistyisi tällä lailla
paljoakaan. Minun täytyisi keksiä jotakin muuta. * Kath: Jätin Prince Weirdien
käytävälle ja kiirehdin seuraavalle luennolleni. Vaikka olisin halunnutkin,
minulla ei olisi ollut aikaa ottaa osaa riehakkaaseen opiskelijaelämään.
Opintoni veivät melkein kaiken valveillaoloaikani. Intialainen oli kuitenkin saanut jotakin
aikaan, sillä loppupäivän luennot lipuivat ohitseni ilman, että kiinnitin
niihin suurempaa huomiota. Ajatukseni olivat Adamissa. Intialainen
oli onnistunut herättämään kolme vuotta sitten kuolleen rakastajani muiston. Muiston siitä, kuinka Adamin vaaleiksi
värjätyt kiharat olivat kiiltäneet auringon osuessa niihin. Muiston, miten
hänen ruskeat silmänsä olivat läikehtineet loputonta elämäniloa. Olin yrittänyt unohtaa nuorukaisen ja
hukuttaa hänen kuolemansa aiheuttaman surun opiskelun kiireisiin. Asunnollani heittäydyin vuoteelleni ja
kieltäydyin itkemästä. Toisinaan saatoin melkein tuntea
rakastajani kosketuksen ihollani... Mustasukkainen Suza oli tapattanut hänet,
käyttäen suurrikollis-enonsa vaikutusvaltaa, eikä mistään ollut todisteita. Enkelimäisen
pojan kuolema oli virallisesti onnettomuus. ”Kun minä en saa häntä, niin ei saa
kukaan muukaan”, tyttö oli ilmoittanut tekstiviestillä, vaikuttaen
tyytyväiseltä itseensä. Käperryin kerälle ja yritin karkottaa
muistot sekä Suzasta että Adamista. En voisi hautautua itsesääliin kuolleen
rakastettuni vuoksi. Itkeminen ei kuitenkaan toisi Adamia
takaisin. Havahduin puhelimen sointiin. Kurotin sen
käteeni, ainakin tarkistaakseni soittajan. En tunnistanut numeroa ja harkitsin
vastaamatta jättämistä, mutta uteliaisuuteni voitti. ”Kath Sugama”, esittelin itseni, vaikka
epäilinkin soittajan tietävän kenelle aikoi puhua. ”Hei, Kath”, arka naisääni vastasi. ”Minä
olen Natalie, Tracyn ystävä.” Rypistin kulmiani. Tracy oli eräs puolituttu
nainen samalta vuosikurssilta kanssani. Hän oli ylisosiaalinen ja tyrkytti
seuraansa yleensä minullekin. ”Minulla on ongelmia solubiologian
kanssa, ja Tracy antoi numerosi, sanoen sinun osaavan auttaa”, Natalie
selitti. ”Osaan, mutten halua. Pyydä apua joltakin
toiselta”, sanoin. Minua ei kiinnostanut auttaa juuri nyt ketään. Natalie oli vaiti ja minä lopetin puhelun
sekä suljin puhelimeni. Ei häiriköintiä enää, kiitos. * Tracy: Natalie katseli minua
suurilla ja surullisilla kristallisilmillään. ”Liskoko ei auta sinua?” kysyin ja
ystävättäreni nyökkäsi. Irvistin. Lisko tuntui muuttuvan päivä
päivältä töykeämmäksi. Olisin voinut tietenkin ohittaa asian
olankohautuksella, mutta aloin olla huolissani hänestä. ”Minä hankin hänet sinulle neuvomaan
niitä solubiologian juttuja”, lupasin Natalielle. * Kath: Istuin vuoteellani ja
katselin kämmenelläni lepääviä kolmea hopeista korvarengasta. Niiden ”parit”,
kultaiset toisinnot, oli pujotettu minun korviini. Kaksi vasempaan rustoon ja
yksi oikeaan – tavan mukaan. Adam oli sanonut korujen kuuluneen hänen
isoäidillleen. ”Nämä kuuluvat yin-puoliskolleni,
sinulle”, nuori japanilainen oli selittänyt antaessaan kultarenkaat minulle.
Lyhyiden vastustelujen jälkeen olin ottanut perintökorut vastaan, vaikka
minulla ei ollutkaan reikiä niille. Adam oli vienyt minut jo samana
iltapäivänä koruliikkeesen korvieni rei’itystä varten. Korvarenkaat olivat sinetöineet
suhteemme. Olin kuvitellut, että onnemme kestäisi
ikuisuuksiin. Suljin silmäni ja puristin käteni
nyrkkiin. Tunsin hopeakorujen painautuvan kämmeneeni. Vedin syvään henkeä, avaten nyrkkini. En
missään nimessä tahtonut vääntää Adamin renkaita. Käärin korut varovasti
pieneen silkkiliinaan, jossa niitä säilytin. Joanna – kuolleen rakastajani isosisko – oli lahjoittanut ne minulle. ”Isoäiti antoi nämä korut Adamille, ja hän rakasti sinua. Ne kuuluvat sinulle nyt, kun veljeni on poissa”, hän oli selittänyt. Siirsin silkkiliinan arvokkaine sisältöineen talteen lipastoni laatikkoon. * Prince
Weidie: ”Puhu sinä hänelle
järkeä, Weirdie”, Tracy pyysi minulta. Olin kuullut naisen puhuvan Liskon
asenteesta ja minä olin osoittanut olevani kiinnostunut tilanteesta. ”Minä hoidan asian, Tray”, lupasin
naiselle. Hänen auttamisensa antoi minulle tilaisuuden hoitaa myös omia
asioitani. Sain neuvoksi etsiä Liskoa kirjastolta,
sillä hän kuulemma viihtyi siellä hyvin. Suuntasin kirjastolle ennen japanilaisen
luentojen loppua, ja asetuin istumaan lukusaliin, josta näin ovelle. Puolen tunnin kuluttua Lisko saapui.
Katselin häntä hymyillen. Musta housuhame ja leimuavan punainen kimonopaita
olivat kuin suoraan Japanin historian kirjan kuvituksesta. Tunnistin asun Miyaken Lure of the Old
Way –nimiseksi vanhemmaksi malliksi. Itse omistin asuun kuuluvat
korokepohjaiset sandaalit. Lisko käveli luokseni ja jäi seisomaan
eteeni. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi kylmästi. ”Istu alas, niin kerron”, hymyilin. Epäluuloisena nuori mies istui vierelleni
ja olimme hetken hiljaa. Halusin katsella Liskoa rauhassa. Lopulta puhuin: ”Tray oli huolissaan
sinusta, hän pelkää ettet voi hyvin ja että Natalie sai pysyviä traumoja
käytöksesi johdosta.” Vaikenin. Lisko tarkkaili minua mustilla
silmillään, ilmeenkään värähtämättä.
”Tray pyysi, että minä puhuisin sinulle ja pyytäisin sinua muuttamaan
asennettasi.” Japanilainen pudisti päätään. ”Ehkä ympäristönvaihdos tekisi sinulle
hyvää”, ehdotin kevyesti. ”Lähde kanssani kämpälleni. Voin tarjota sinulle
melkein aito-intialaista ruokaa”, jatkoin, ennen kun hän ehti estelemään. * Kath: En tiedä miksi
suostuin Prince Weirdien kutsuun. Ehkä vain kaipasin seuraa, joka ei
hössöttäisi tai ilkeilisi. Tai tekisi molempia. Weirdien ”kämppä” oli pieni yksiö lähellä
huonoja asuinalueita. Intilalainen oli sisustanut asuntonsa kaoottisesti,
enkä tiennyt mihin olisin istunut. Joka puolella oli huolettomasti ympäriinsä
viskeltyjä vaatteita ja vanhoja intiankielisiä kirjoja. Viimein päädyin istumaan sohvalle, joka
oli niin paikattu, etten osannut sanoa minkä värinen se oli alunperin ollut. Katselin ympärilleni. Seinille oli
ripustettu sulassa sovussa intialaisten jumalien ja amerikkalaisten
rock-ikonien kuvia. Osa kuvista näytti olevan Weirdien itsensä piirtämiä. Hän oli hyvä piirtämään. Mies toi keittiöstä kaksi annosta riisiä
ja tulisesti maustettua kanaa, sekä lusikat syömiseen. Lusikat! Intialainen hymyili, istuutuen viereeni
ja opasti minua oman kulttuurinsa ruokailutapoihin, naureskellen kömpelölle
lusikan käytölleni. ”Näkee, että olet tottunut
syömäpuikkoihin.” Koko ateriamme ajan Weirdie puhui ja
yleensä aihe käsitteli häntä itseään. Sain kuulla hänen syntyneen jouluaattona
ja sen, että hänen kolmestatoista sisaruksestaan kaksi oli myyty – toinen
tehtaaseen ikuiseen pakkotyöhön, toinen kahden venäläismiehen huvitukseksi. Weirdien itsensä oli kasvattanut
ystävällinen hindupappi, joka oli teollaan estänyt jälleensyntymänsä
korkeampaan olomuotoon. ”Hän opetti minut, työläispojan, lukemaan
ja kirjoittamaan ja pilasi samalla omat mahdollisuutensa”, intialainen sanoi
hiljaa. Kosketin hetken mielijohteesta hänen
poskeaan. En voinut muistaa milloin viimeksi olin itse koskettanut jotakuta,
ellei ollut ollut aivan pakko. Weirdie katsoi minua ruskeilla
silmillään, pupillit laajenneina. ”Makaa minun kanssani, Lisko”, hän pyysi ja
kumartui suutelemaan minua. Hieman empien raotin suutani ja mies
liu’utti kielensä tunnustelemaan hampaitani. Samalla hänen kätensä haparoivat
kimononi etumusta. Mielikuva Adamista tappelemassa samaisen
vaatteen kanssa tulvahti mieleeni ja vetäydyin intialaisen sylistä. ”Minä en voi. En nyt. Anteeksi”, sanoin
tasaten kiihtynyttä hengitystäni. Weirdien pettynyt ilme sekoittui muistoon
kuolevasta Adamista makaamassa märällä asfaltilla ja päästin matalan
valituksen. Miksi hänet otettiin pois minulta niin
raa’asti? * Muutamaa
kuukautta myöhemmin, jouluaattona... Prince
Weirdie: Heräsin siihen, että
Lisko nousi pois päältäni. Huokaisin ja ojensin käteni häntä kohti. ”Tule tänne hetkeksi”, komensin, mutta
hän ei totellut vaan tassutteli kylpyhuoneeseen. Käännähdin kyljelleni
futonilla ja silmäilin Liskon asuntoa. Pieni, koruton ja siisti. Kokoa
lukuunottamatta omani vastakohta, siisti ja hallittu. Olimme Liskon kanssa ajautuneet muutaman
satunnaisen rakastelukerran jälkeen ”on-off” –suhteeseen, jossa olimme
paljon yhdessä, mutta emme varsinaisesti seurustelleet. Lisko olisi halunnut aloittaa ”oikean”
suhteen, mutta minä vastustin, sillä nykyinen vapaus sopi minulle hyvin, enkä
halunnut luopua siitä. En vielä... ”Isäni Hiroyuki pyysi meitä liittymään
seuraansa joulupäivälliselle”, rakastajani kertoi suihkunsa jälkeen,
kuivatessaan mustia puolipitkiä hiuksiaan. ”En tiedä haluanko häiritä teidän
perhetapaamistanne, Lisko”, sanoin ja tarkoitin sitä. ”Weirdie. Et sinä meitä häiritsisi. Ilman
sinua jäljelle jäisi vain minä ja isäni. Minä en halua enää yhtään kaksin
hänen kanssaan vietettyä jouluateriaa”, Lisko maanitteli. Huokaisin. Hän kyllä saisi suostuteltua minut
lähtemään mukaansa. * Hiroyuki: Hymyilin vinosti
itsekseni, kun Kath toi ystävänsä syömään kanssamme. Intialainen nuorukainen oli elävää seuraa
ja huomasin hänen olevan hyväksi pojalleni, joka yritti ylittää Adamin kuolemasta
aiheutuneen surun. Minäkin tunsin kaipaavani vaaleaa poikaa,
vaikka olin tuntenut hänet vain pintapuolisesti. Intialaisen – Prince Wierdien, kuten hän
oli itsensä esitellyt – kovaääninen nauru tempasi minut ajatuksistani. Huomasin hänen hyväilevän nopeasti Kathin
poskea. Ele vahvisti epäilyni siitä, että kaksikon välillä oli muutakin kuin
pelkkää ystävyyttä. Olin onnellinen poikani puolesta, hänen
löydettyään uudelleen kykynsä rakastaa. Samalla kuitenkin tunsin
surumielisyyttä, sillä tuskin tulisin koskaan saamaan lapsenlapsia. Me istuimme matalan pöytäni äärelle
syömään valmistamaani ateriaa. Prince Weirdie katseli pöydän antimia
hämmentyneesti. ”Nämähän ovat tuoreita”, hän sai lopulta sanotuksi. ”Ateria
kokonaan tuoretta ruokaa!” Kath hymyili intialaiselle. ”Hiroyuki
hankkii jouluateriaa varten aina aidot ainekset.” Kumarsin kevyesti vieraallemme.
”Vaatimatontahan tämä on”, vähättelin kohteliaasti. ”Minä tulenkin tästä lähin viettämään
jouluni täällä”, Prince Weirdie ilmoitti virnistäen ja Kath nauroi ystävänsä
lupaukselle. ”Poikani ystävät ovat aina
tervetulleita”, vastasin. * Joululoman
päätyttyä... Kath: Weirdie oli taas
tullut viettämään aikaansa yliopistolle. Hän ei opiskellut siellä, vaikka
välillä livahtikin kuuntelemaan satunnaisia luentoja. Tällä kertaa riehakas ystäväni oli
suostutellut minut liittymään itsensä, Tracyn ja Natalien seuraan. En
oikeastaan olisi halunnut, mutta oli helpompi taipua Weirdien tahtoon, kuin
alkaa kinata asiasta. ”Oletteko te nähneet miltä Perez
näyttää?” Natalie kysyi meiltä muilta. Kohautin olkiani. Olin sopinut välini kristallisilmäisen
tytön kanssa aiemmin, mutten vieläkään suostunut antamaan hänelle
tukiopetusta. Periaatteesta. Weirdie pudisti innokkaasti päätään ja Tracy
rypisti kulmiaan. ”Perez?” hän kysyi ystävättäreltään. ”Se kalpea espanjalaisukuinen
tekniseltä”, Natalie selitti tohkeissaan. ”Hän on hankkinut Kem-Ihon! Eikä
muuten enää ole kalpea. Hänen ihonsa on nykyään tummansuklaan sävyinen”, hän
jatkoi virnistäen. ”Kem-Ihon?” kysyin ja Natalie nyökkäsi. Weirdie päästi huvittuneen naurahduksen. Käännyimme katsomaan intialaista. ”Ei se ollut mitään, mitä te haluaisitte
kuulla”, mies selitti ja silmäili minua samalla arvioivasti. ”Ei yhtään mitään...” * Prince
Weirdie: Kotiuduttuamme
yliopistolta Liskon asunnolle, riisuin hänen vihreän, tekonahkaisen
”kaulusliskon kauluksella” varustetun takkinsa ja suutelin alta paljastunutta
niskaa. Rakastajani päästi pienen ynähdyksen ja
minä virnistin hänen ihoaan vasten. ”Oletko sinä koskaan ajatellut hankkia
Kem-Ihoa?” tiedustelin. Lisko kääntyi ja katsoi minua tiiviisti. ”Tietenkin olen. Minä jopa säästin rahaa
sitä varten ala-asteella, sillä Hiroyuki olisi antanut minun hankkia uuden
värin itselleni, jos vain itse maksaisin sen”, hän vastasi hetken
hiljaisuuden jälkeen. ”Miksi kysyt?” Hymyilin hänelle. ”Se johtuu tuosta
takistasi”, sanoin. ”Se sai minut miettimään kävisikö sinulle vihreä iho...” ”Ja katunimestäni”, hän totesi viileällä
äänellä. Viileämmällä kuin pitkiin aikohin. Värähdin. ”Silläkin saattoi olla osuutta asiaan”,
myönsin ja pakotin kasvoilleni tyhjäpäisen hymyn. Pahus. Minun olisi sittenkin pitänyt olla
ottamatta asiaa esille. Liskon ollessa tuolla tuulella voisin
heittää hyvästit suunnittelemalleni kahdenkeskeiselle tuokiolle Kama Sutran
parissa. * Kath: Eikö Weirdien paksuun
kalloon uponnut, etten pitänyt katunimestäni – Liskosta? Ja eikö hänellä ollut järkeä sen vertaa,
että olisi pitänyt suunsa kiinni?
Minä en halunnut olla vihreä! En, vaikka minulle maksettaisiin siitä! * Prince
Weirdie: Makasin silmät
suljettuina Liskon futonilla, raukeassa unen ja valveen rajatilassa, hänen
lojuessaan omistavasti päälläni. Meidän pitäisi riidellä useammin, jos
Liskon riitoja seuraavien viileyskausien – hän oli jaksanut pitää kylmyyttään
yllä reilun viikon ajan – päättyminen johtaisi edes puoliksi yhtä
innokkaaseen rakasteluun. ”Weirdie?” hän mutisi. ”Armoa, sinä hunnien jälkeläinen, anna minun
levätä hetki”, sanoin hymyillen. ”Sinä olet mahdoton. Halusin vain
oikeasti pyytää anteeksi käytöstäni, sillä...” hän aloitti ja minä vaimensin
hänet painamalla sormeni hänen huulilleen. ”Ymmärsin. Ei sinun tarvitse selittää”,
totesin hiljaa.
Olimme hetken vaiti. ”Weirdie, hunnit asuivat Kiinassa ja
Mongoliassa”, Lisko mutisi unisesti. ”Mitä?” ”Minä olen japanilainen”, ystäväni
selitti. Naurahdin. ”Ei sillä ole väliä.” ”Ehkä ei”, hän myöntyi. Torkuimme hetken ja sen jälkeen – minun
harmikseni – Lisko nousi ylös, patistaen minut suihkuun. ”Minä kylven jälkeesi ja lähden sitten
lopuille iltapäivän luennoille. Sinä voisit mennä asunnollesi ja siivota
siellä”, hän sanoi naurahtaen. En muistanut, milloin olisin viimeksi
siivonnut yksiöni, ja Lisko irvaili siitä minulle usein. Kylpynsä jälkeen rakastajani läksi
luennoilleen, mutta minä jäin hänen asunnolleen. Lisko olisi vain iloinen päätöksestäni,
kun tulisi takaisin. * Tracy: Katselin
raukeanoloista Liskoa, kun istuimme kuuntelemassa luentoa cyberjäsenien
haitoista mielenterveydelle. Japanilainen oli paremmalla tuulella kuin
aikoihin ja minä olin onnellinen hänen puolestaan. Mies vaikutti myös
tavallista mietteliäämmältä. Hän ei keskittynyt luentoomme lähes lainkaan. Luennon jälkeen kiirehdin ystäväni luo.
”Hei, Li... Kath”, tervehdin häntä. ”Sinä et kuulemma ollut aamupäivän
luennoilla?” Lisko loi minuun halveksivan katseen.
”En.” Hymyilin hänelle. Kuinka tiedustelisin hänen
mietteliäisyytensä syytä? ”Sinä näytit pohtivan jotakin”, sanoin
lopulta ja hän hymähti. ”Weirdie saa minut katsomaan asioita mitä
kummalisimmilta kannoilta.” * Kath: Samalla kun pidin
mykkäkoulua Weirdien kanssa, pohdin intialaisen esittämää ideaa vihreästä
ihosta. Ja asiaa pitkään harkittuani se ei
kuulostanut niin pahalla. Tietenkin se lisäisi katunimeni käyttöä, mutta
voisin hyödyntää sitä. Lakata ajattelemasta Liskoa pilkkaavana nimikkeenä ja
sen sijaan kantaa sitä ylpeästi. Minä hyväksyisin Liskon osaksi itseäni.
Hyväksyisin Liskon minuksi. * Muutaman
viikon kuluttua... Prince
Weirdie: Korvakorujen kulta
välkehti hiusten mustan ja ihon vihreää vasten. Mustat silmät korostivat
vaikutelmaa epäinhimillisyydestä. Hän oli yhtä aikaa niin tuttu ja silti
aivan vieras. Minun Liskoni. ”Eihän se lekuri jättänyt jonnekin
alkuperäistä väriä?” Naurahdin hänelle. ”En minä ainakaan
huomaa, mutta vaatteesi peittävät melko suuren osan ihostasi.” Mies katsoi minua huvittuneena. Virnistin hänelle. ”Itsepähän kysyit”,
vastasin ja tartuin häntä kädestä. ”Sinun täytyy lähteä näyttäytymään uudessa
olomuodossasi muille. Tray ja Nat tiputtavat leukansa lattialle, kun näkevät
sinut.” Tiesin mistä puhuin. Tytöt eivät olleet olleet tietoisia
Liskon suunnitelmasta vaihtaa väriä. Minäkin olin saanut tietää hänen
päätöksestään vasta joitakin päiviä sitten, kun ystäväni oli tyynesti
ilmoittanut hankkivansa vihreän Kem-Ihon. * Pari
päivää myöhemmin... Lisko: Kiedoin peiton
tiukemmin ympärilleni ja harkitsin hetken nousevani ylös keittämään teetä
itselleni. Luovuin kuitenkin ajatuksesta, sillä epäilin valveillaolon
pitkittävän kuumetilaani. Olin aamulla herätessäni tuntenut oloni
huonoksi ja mitannut lämpöni, vain todetakseni, että minulla oli kuumetta. Olin torkkunut jonkin aikaa ja nyt minä
palelin ja halusin teetä. Minun pitäsi nukkua. Se auttaisi
varmasti. Heräsin jälleen, mutten tuntenut oloani
yhtään paremmaksi. Vilkaisin kelloa. 16:32. Nousin ylös ja keitin itselleni
kaipaamaani teetä. Oloni oli kuin olisin leijunut sumussa, aivot pumpulilla
korvattuna. Siemailin tokkuraisena juomaa, kun
tekstiviesti sai minut hieman havahtumaan. Vilkaisin viestiä. Se oli Weirdieltä: ”Olen muutamia päiviä
poissa maisemista. Älä huolestu.” Huokaisin ja jätin puhelimen keittiöön. Minua väsytti vieläkin. * Natalie: Soitin Liskolle
illalla. Näennäisesti tiedustelin kuulumisia, mutta todellisuudessa
suunnittelin utelevani Weirdien olinpaikkaa. Ehkä minä olin ihastunut intialaiseen. Liskon vastatessa puhelimeen huolestuin,
sillä hän kuulosti sairaalta. Ei ollenkaan omalta itseltään. ”Minulla on vain hiukan kuumetta. Kyllä
tämä menee ohi”, hän väitti, kun kauhistelin hänen huonokuntoisuuttaan. Niin varmaan. Tavallinen kuume ei lannistanut
ihmistä tuolla lailla. ”Minä ja Tray tulemme sinne”, ilmoitin. Vaikka Lisko yleensä käyttäytyikin
etäisesti, hän oli silti ystäväni ja minä auttaisin häntä, piti mies
ajatuksesta tai ei. Auttaminen oli velvollisuuteni. * Tracy: Natalie ryntäsi
luokseni yhtenä pyörremyrskynä. ”Tray, meidän täytyy lähteä Liskolle!”
ystävättäreni touhotti ja patisti minut mukaansa. ”Miksi ihmeessä, Nat?” tiedustelin. En
ymmärtänyt vouhotuksen syytä. Lisko tuskin toivottaisi meitä tervetulleiksi,
jos vain ilmestyisimme hänen ovensa taakse. Natalie loi minuun tuskastuneen katseen.
”Lisko on sairas. On meidän velvollisuutemme auttaa häntä, Tray. Hän
tarvitsee sinua”, ystävättäreni selitti minulle, kuin olisin ollut pieni
lapsi. Huokaisin. ”Sinä otat syyn tästä niskoillesi, jos
jotain ilmenee, Natalie Reed.” * Lisko: Uneni keskeytyi
Natalien ja Tracyn pyyhältäessä asunnolleni. He katselivat minua hetken ja
päättivät minun tarvitsevan loppuunkoulutetun lääkärin apua. En jaksanut vastustella, kun kaksikko vei
minut yliopiston lääkärin luo. Mies silmäili minua arvioivasti ja pisti käsivarteeni jonkin ruiskeen. Yritin kysyä, mitä ainetta hän oli
minulle antanut, mutta olin liian väsynyt. * Hiroyuki: Yliopiston lääkäri soitti
minulle keskellä yötä, ja ilmoitti, että Kathilla oli todennäköisesti jokin
bioruton lievemmistä muodoista. ”Bioruton?” minä pysyin vain toistamaan. ”Niin. Hoidanko minä häntä täällä, vai
onko teillä omaa lääkäriä, joka voisi ottaa pojan hoitoonsa?” mies
tiedusteli. Pudistin päätäni, kunnes ymmärsin, ettei
lääkäri nähnyt elettäni. ”Pidä Kath toistaiseksi siellä”, sanoin. ”Minä tulen
puolen tunnin sisällä. Voitko antaa osoitteen, jossa yliopiston sairaala
tarkalleen sijaitsee?” Hän antoi osoitteen ja minä kirjoitin sen
nopeasti ylös. Pukeuduin, kiirehdin autolleni ja aloin
suunnistaa öisessä betoniviidakossa kohti yliopiston sairaalaa. * Kolme
pävää myöhemmin... Lisko: Kirkas aurinko
häikäisi silmiäni, suljettujen luomieni lävitse. Kehoni tuntui raskaalta.
Sairaalan tuoksu leijui ympärilläni. Raotin silmiäni. Valkeat seinät ja ikkuna, josta tulvi
valoa huoneeseen. Yritin nousta istumaan, mutta lihakseni eivät suostuneet
yhteistyöhön. ”Hei, Kath”, pirteä naisääni sanoi
näkökenttäni ulkopuolelta. ”Heräsit viimein. Luuletko, että jaksat ottaa
vieraita vastaan?” äänen omistaja – persoonattoman positiivinen –
sairaanhoitajatar tiedusteli tullessaan lähemmäs. Miksi minä olin sairaalassa? Ja keitä
vieraita minun oli määrä tavata? ”Vieraita?” kähisin. ”Sinun isäsi ja eräs nuori nainen
haluavat nähdä sinut”, sairaanhoitajatar sirkutti. Epäilin, että hänellä oli
persoonallisuuslastu, sillä naisen iloisuus oli liian tasaista ollakseen
luonnollista. ”Päästä heidät sisään”, sanoin. Naisen katosi käytävään ja hetken
kuluttua Hiroyuki ja Natalie astuivat huoneeseen. ”Älkää väsyttäkö Kathia liiaksi”,
sairaanhoitajatar evästi vieraitani, ennen kun jätti meidät rauhaan. Natalie syöksyi vuoteeni vierelle. ”Me
olimme niin kovin huolissamme”, hän sanoi vaimeasti kristalliset silmät
välkehtien myötätunnosta. Isäni asettui Natin vierelle. ”Lääkäri
lupasi, että pääset kotiin muutamassa päivässä”, hän kertoi. Rypistin otsaani hänelle. ”Mikä minulla
on, jos kerran juodun makaamaan täällä tarkkailtavana?” Hiroyuki ja Nat vilkaisivat toisiaan,
eikä kumpikaan sanonut mitään. Tyttö hypistelin levottomasti peitettäni,
vaivautuneena jostakin. ”Kertokaa”, komensin. ”Lääkäri sanoi, että sinua ei saisi
rasittaa ylimääräisillä huolilla”, Nat sanoi hiljaa, anteeksipyytävästi. Huokaisin. Tunsin kyllä itseni heikoksi,
mutta tiesin, että tietämättömyys rasittaisi minua paljon enemmän. ”Nat, hae se minua hoitava ääliö
paikalle. Minä haluan tietää, mikä minulla on.” ”Shh, Kath”, Hiroyuki kuiskasi ja asetti
kätensä käsivarrelleni. ”Sinulla on oikeus tietää.” Katsoin isääni helpottuneena. ”Sinulla on hermorutto”, hän totesi. Rypistin otsaani. Hermorutto? Tiesin opintojeni ansiosta taudin olevan
eräs niitä melko uusia sairauksia, joita ihmiskunta oli kehittänyt ”vain
huvin vuoksi”, hauskaksi lisämausteeksi loputtomiin sotiinsa. Virus levisi veren mukana hermostoon,
jossa alkoi sotkea hermoratojen viestejä. Sairaus voitiin parantaa, jos se
huomattiin ajoissa. Yhdysvaltoihin virus oli tullut
vahingossa joitakin vuosia sitten. Ja nyt minä olin saanut sen. Ei tälläistä voinut tapahtua
minulle. * Tracy: Koetin saada Weirdien kiinni kolmannen kerran tunnin sisällä, mutta intialaisen puhelin oli edelleen pois päältä. Kiristelin hampaitani. Missä mies saattoi
olla? Hänen ystävänsä virui sairaalassa ja intialainen vain huvitteli
jossakin... Rampa kertoi nähneensä hänet jonkun
huippuviritetyn soolon käsipuolessa, kun kysyin naiselta tietäisikö tämä Weirdien
olinpaikkaa. ”Heillä näytti olevan hauskaa keskenään, jos ymmärrät, mitä tarkoitan...” Rampa virnisteli. Olisin halunnut heittää kännykkäni seinään, pelkästä turhautumisesta. Luovuin ajatuksesta. Se ei kuitenkaan ratkaisisi mitään. Sen sijaan keskityin miettimään, mitä sanoisin intialaiselle, kunhan saisin hänet vihdoin kiinni. Pari valittua sanaa kuulosti vakavalta vähättelyltä sen kuvauksena. Prince Weirdie tulisi olemaan kuninkaallisessa pulassa... * Lisko: Kotiuduin sairaalasta maattuani sängynpohjalla viikon verran ja Hiroyuki vaatimalla vaati minua viettämään toipilasaikani hänen kotonaan, vaikka väitinkin pystyväni tulemaan toimeen yksin. Taivuin kuitenkin hänen painostuksensa alla, sillä sisimmässäni epäilin omaa väitettäni. Tray ja Nat ravasivat katsomassa minua ahkerasti, mutta Weirdieä ei näkynyt. Tytöt kiersivät tiedusteluni intialaisen olinpaikasta mitä läpinäkyvimmin keinoin. Olisin soittanut ystävälleni, mutta Tray oli jotenkin saanut isäni vakuutettua siitä, että oli minun kannaltani parempi, jos en puhuisi Weirdielle, ja Hiroyuki jopa takavarikoi puhelimeni. ”Te kaikki kohtelette minua kuin lasta”, huusin isälleni. ”Sinäkin sanot aina kuinka hyväksyt valintani, mutta nyt estät minua toteuttamasta niitä!” Hiroyuki pysyi kannassaan. ”Kärsivällisyyttä, poikani. Kaikki tapahtuu aikanaan.” Huokaisin. Minä en halunnut asioiden tapahtuvan ajallaan. Minä halusin puhelimeni. Heti. * Natalie: Katselin murjottavaa Liskoa. Hän istui sängyllään ja teeskenteli olevansa hyvin kiinnostunut sylissään lojuvasta paksusta kirjasta. Miehen vihreät sormet selailivat sivuja huolimattomasti, ja välillä hän siirsi toista kättään kuin pyyhkäistäkseen hiuksia korvansa taakse, vaikka mustat ja kiiltävät hiukset olivat poissa, kuten myös hänen muu karvoituksensa. Ainakin niiltä osin, kuin minä saatoin asiaa tarkastella. En tiennyt johtuiko Liskon karvattomuus hänen sairastumisestaan, vaiko siihen käytetyistä hoidoista, mutta olin kuullut sen olevan pysyvää. Uuden karvoituksen hankkiminen ei olisi vaikeaa, jos mies niin haluaisi, mutta minä en uskaltanut suutani avata käsitelläkseni asiaa. Olin saanut tarpeekseni Liskon epävakaasta mielialasta. ”Nat, miksi sinä ja Tray yritätte pitää minut ja Weirdien erossa toisistamme?” hän kysyi vaimeasti. Emmin hetken, ennen kun vastasin. ”Tray ei saanut häntä kiinni aiemmin, ja päätti sitten, että tilanne olisi paras tällä tavalla.” En sanonut mitään huhusta, jonka mukaan Weirdie olisi onnistunut hankkimaan jonkun cyberpsykon uusimmaksi irtosuhteekseen. Enhän edes tiennyt oliko Lisko tietoinen siitä, että Weirdie piti useampia rakastajia kerralla. Epäilin, että hän oli. ”Tray ja hänen kotipsykologiansa”, ystäväni tuhahti. ”Hän kuvittelee aina tietävänsä mikä on muille parasta. Parasta”, mies sylkäisi viimeisen sanan. ”Me emme ole nähneet Weirdieä yli viikkoon”, sanoin totuuden mukaisesti. Minun pitäisi ehkä sittenkin puhua Trayn kanssa, vaikka ystävättäreni olikin lujasti sitä mieltä, että intialaisen nykyinen oikeutettu paikka ei ollut Liskon luona. ”Minä yritän puhua Trayn ympäri”, lupasin. Tuskin hän leppyisi, mutta voisinhan aina yrittää... * Prince Weirdie: Hoipuin puolikuntoisena kämpälleni, manaten samalla tuuriani. Juuri se soolo, jonka mukaan minä läksin, osoittautui cyberpsykoksi. Onnekseni olin selvinnyt tapaamisestamme hengissä, mikä oli enemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Avatesssani asuntoni oven olin hukkua erikokoisten paperilappujen tulvaan, jonka vallassa eteiseni näytti olevan. En uskaltanut edes ajatella sitä tekstiviestien määrää, jonka olin saanut. Harmi vain, puhelimeni oli nykyään... palasina. Potkin laput syrjemmälle, ja asetuin varovasti sohvalleni. Minusta tuntui, kuin koko kehoni olisi valittanut tuskasta aina, kun liikahdin vähänkin. Aivan kuin jokin suuri olisi hyppinyt päälläni – mikä ei itseasiassa ollut kovin kaukana totuudesta... Lojuin hetken liikkumatta, ja vääntäydyin sitten ylös. Minun olisi paras katsoa, mitä eteisessä lainehtineet laput sisälsivät. Tuskin mitään hyvää. Pian huomasin, että suurin osa ”roskapostistani” oli peräisin Trayltä. ”Sinä alhainen koira”, luki eräässä, joka näytti olevan kirjoitettu ostoskuitin takapuolelle. ”Rampa kertoi sinun lähteneen jonkun soolon matkaan. Toivottavasti saat ansiosi mukaan, kun hylkäsit Liskon juuri, kun hän olisi sinua tarvinnut”, luki toisessa, hieman vahvemmalle paperille tuherretussa viestissä. Yleiskuvana ”kirjeet” kertoivat minulle, että poissaollessani Lisko oli sairastunut johonkin, ja että oli sydämetöntä minulta pakoilla ystävääni. Aivan kuin minulla olisi ollut mahdollisuus tulla takaisin silloin kun halusin. Tray teki myös varsin selväksi mielipiteensä siitä, että minä en enää ollut tervetullut Liskon seuraan. Kuitenkaan mikään viesteistä ei ollut japanilaiselta itseltään. Minun täytyisi käydä katsomassa tilannetta Liskon luona. Heti, kun itse olisin siinä kunnossa, että saattaisin kävellä enemmänkin kuin pari askelta voihkimatta tuskasta. * Lisko: Ovikello soi. ”Jos se on Nat tai Tray, niin minä en halua tavata häntä”, huusin isälleni. En halunnut tavata oikeastaan ketään. Kuulin Hiroyukin keskustelevan vaimeasti ovella olleen henkilön kanssa. Keskustelun pitkittyessä aloin käydä uteliaaksi. Kenen kanssa isäni puhuisi rappukäytävässä, kutsumatta vierasta sisään? ”Minä en tiedä...” isäni aloitti vastustelevasti, sen verran kovaäänisesti, että sanat erottuivat. ”Minä tiedän”, vieras vastasi. Minusta tuntui, kuin minun olisi pitänyt tunnistaa ääni. Kuulin heidän kävelevän huonettani kohti ja teeskentelin olevani uppoutunut kirjaan, jota olin laiskasti selaillut jo useamman päivän ajan. Olin tipahtaa futoniltani, kun vieraani osoittautui Weirdieksi. Hän näytti pahoinpidellyltä, vaikka kasvoissa ei suuria jälkiä ollutkaan. Ontuminen ja liikkeiden varovaisuus kuitenkin saivat aikaan saman vaikutelman, kuin kasvojen ruhjeet olisivat tehneet. Katsoin miestä hämmentyneenä, pystymättä tekemään juuri muuta. Ja hänen ilmeensä oli kuin peilikuva omastani. ”Lisko?” hän kysyi. Weirdie kuulosti siltä, kuin ei olisi ollut varma olinko minä todellakin hänen tuntemansa henkilö. ”Niin? Tuskin sinä tulit tänne vain hyvää päivää sanoaksesi”, tiuskaisin pisteliäämmin kuin olin tarkoittanut. Kummastellen intialainen katseli minua hetken, ja hätisti sitten Hiroyukin ulos huoneesta. ”Vain kymmenen minuuttia, ja sen jälkeen minä lähden”, ystäväni lupasi häntä mulkoilevalle isälleni. Hiroyuki nyökkäsi ja poistui. Weirdie istuutui varovasti viereeni sängylleni. ”Mitä sinulle on tapahtunut, Lisko?” hän kysyi hiljaa. ”Samaa voisin tiedustella sinulta”, vastasin. ”Ei siitä kannata puhua juuri nyt. Ikäviä juttuja, ja niin pois päin”, intialainen sanoi liioitellun kepeästi. ”Trayn lappujen mukaan sinä olit sairas?” hän totesi kysyvään sävyyn, kuin vahvistusta odottaen. Nyökkäsin. ”Niin. Minä sain hermoruton, todennäköisesti samalla kun otin Kem-Ihon.” Weirdie rypisti kulmiaan. ”Hermoruton?” hän ihmetteli. Eivätkö ihmiset muuta osanneet enää kysyä? ”Niin.” Intialainen jatkoi minun katselemistani. ”Sinun vuorosi. Kenen varpaille sinä astuit saattaaksesi itsesi tuohon kuntoon?” kysyin. ”Ei sillä ole väliä, enkä erityisemmin haluiaisi puhua tapahtuneesta”, mies totesi ilmeettömästi. Hän kieltäytyi niin harvoin puhumasta itsestään, että annoin asian olla. Se selviäisi myöhemmin, jos olisi selvitäkseen. Istuimme hetken vaiti. Pyörittelin tapahtunutta mielessäni. ”Mistä ’Trayn lapuista’ sinä puhuit aiemmin?” utelin ystävältäni. Hän kohautti olkiaan ja irvisti kivusta. ”Tray oli työntänyt postiluukustani hirveät määrät erilaisia paperinpaloja, joissa hän haukkui minut, kun en ilmaantunut sairaalaan sinua katsomaan.” Kosketin Weirdien poskea lempeästi. ”Mikset tullut? Minä olisin halunnut nähdä sinut”, kuiskasin. Oliivi-ihoinen mies sulki silmänsä ja huokaisi syvään, irvistäen uudelleen. Epäilin, että häneltä oli ainakin yksi kylkiluu murtunut. Hiljaisuus laskeutui uudelleen yllemme, kun Weirdie ei vastannut, enkä minä hoputtanut häntä. * Prince Weirdie: En tiennyt, mitä olisin sanonut Liskolle. Harkitsin jättäväni vastaamatta, mutta se olisi ollut liian vaivalloista. Olisi yksinkertaisempaa sanoa edes jotakin. ”Törmäsin erääseen cyberpsykoon, ja hän... viivytti minua jonkin aikaa. En edes tiennyt simun olevan sairaana, sillä se korsto rikkoi puhelimeni. Minä olisin kyllä tullut paikalle, jos olisin voinut”, selitin vaimeasti ja sanat kuulostivat ontoilta korvissani. ”Cyberpsykoon?” Lisko toisti epäuskoisena. Nyökkäsin hänelle. ”Minä tiedän, että se ei ollut älykkäintä, mitä olen tehnyt.” Itseasiassa minusta tuntui, että se oli ollut elämäni typerin teko. ”Oletko sinä näyttänyt vammojasi lääkärille?” ystäväni kysyi huolestuneena. Avasin silmäni ja katsoin Liskoa. Hän näytti oudolta ilman hiuksiaan, kulmakarvojaan ja slimäripsiään. Minä olin pitänyt hänen pitkistä ripsistään. ”No? Kävitkö sinä lääkärillä?” mies tivasi. ”En. Tulin tänne heti, kun sain tietooni, että olit sairastunut, ja kun olin koonnut hiukan voimia”, myönsin. Hän pudisti päätään. ”Minä arvasin. Sinun täytyy ehdottomasti käydä jollakin asiantuntevalla lääkärillä tarkistuttamassa nuo. Pahoinpitelyistä seuraavat vammat...” Hän vaikeni. ”Minä menen, älä mesoa. Ja tuskin minulla mitään vakavaa vammaa on, kun olen tähänkin asti selvinnyt hengissä.” Vihreäihoinen ystäväni katsoi minua tiukasti. ”Weirdie.” Hänen äänensävynsä kertoi, että jos sanoisin sanankin inttääkseni vastaan, hän itse veisi minut lääkäriin tutkittavaksi. Huokaisin varoen arkoja kylkiäni. ”Hyvä on, Lisko. Hyvä on.” * Hiroyuki: Kath, Prince Weirdie ja minä sovimme, että minä käyttäisin intialaista lääkäriasemalla tutkituttamassa tämän vammat, ja että hän jäisi meille ainakin täksi yöksi. Hymyilin itsekseni. Poikani tapauksessa ”sopiminen” oli hyvin venyvä käsite. Weirdie ei pistänyt Kathin komentelua pahakseen, vaikka nurisikin vastaan. Olin huomannut hänen liioittelevan suurinta osaa tunnetiloistaan, yleensä huomioita saadakseen. Kun palasimme takaisin asunnolleni, löysimme Kathin selvästi pirteämpänä kuin pitkään aikaan. Poikani ei vieläkään ollut aivan oma itsensä, mutta suurin osa elämänhalusta oli palannut. Nähtävästi Kath tarvitsi jonkun, josta olla huolissaan. Ehdotin pojille, että sijaisimme Weirdielle sängyn olohuoneeseen. ”Isä. Et sinä voi olla tosissasi. Weirdie nukkuu minun huoneessani”, Kath sanoi. Hän kuulosti siltä, että asia oli päätetty jo aiemmin, eikä minulla ollut vastaan sanomista. Kohautin olkiani. Asialla ei suuremmin ollut väliä minulle. * Prince Weirdie: Havahduin hereille keskellä yötä. Kaupungin valot valaisivat huonetta tarpeeksi, jotta pystyin erottamaan esineiden muodot. Lisko nukkui levottomasti futonillaan, ja minun makuualustanani oli vastakkaisella puolella huonetta. Nousin istumaan. Kylkiluuni valittivat liikettä vastaan. Aiemmin ottamani särkylääkkeen vaikutus oli lakannut. Lisko päästi valittavan äänen. Hätkähdin sen tuskaisaa sävyä. Kömmin istumaan lattialle, ystäväni futonin viereen ja hän valitti uudelleen. Pitäisikö minun herättää hänet? Kuinkahan viisasta se olisi? Kohautin harteitani. Ainakin minä olisin iloinen, jos minut herätettäisiin kesken painajaisen... Ravistelin Liskoa varovasti. Hänen karvaton ihonsa oli hikinen. Vastaukseksi sain sekavaa japanin kielistä mutinaa. ”Lisko? Lisko, herää”, kuiskasin nuoremmalle miehelle ja hän nousi istumaan, räväyttäen silmänsä auki. Hetken hän tuijotti eteensä mitään näkemättä. Rypistin kulmiani ja samassa hän havahtui kokonaan valveille. Ahdistunut ilme kasvoillaan Lisko kietoi kätensä ympärilleen. ”Minä näin unta hänen kuolemastaan”, hän kuiskasi vaimeasti. ”Kenen kuolemasta?” kysyin, kuiskaten minäkin. ”Adamin.” Silitin hellästi Liskon poskea. Olisin
halunnut lohduttaa häntä, mutta en osannut. Parasta mitä pystyin kärsineelle
rakastajalleni tarjoamaan, oli osaaottava hiljaisuus. Tunsin olevani
ensimmäistä kertaa elämässäni sanaton. ”Minusta tuntuu niin avuttomalta tuon
unen jälkeen, Weirdie”, hän mutisi. ”Jo aivan sen alussa tiedän, että Adam
tulee kuolemaan, enkä minä voi kuitenkaaan estää sitä millään. Voin vain
seurata vierestä, kun auto tönäisee hänet asfaltille ja kuinka ohikulkijat
ensin vain tuijottavat häntä. Kuinka hän kuolee.” Vedin vihreäihoisen miehen kokonaan
syliini ja – edelleen sanattomana – halasin häntä tiukasti. Toivoin, että hän
rauhoittuisi ja nukahtaisi, sillä Lisko selvästi tarvitsi lepoa. Pikkuhiljaa hän vajosikin takaisin uneen. Minä asetuin hänen vierelleen makaamaan ja yritin saada nukutuksi edes hieman. * Lisko: Weirdie lähti Los Angelesista parannuttuaan. Hän oli löytänyt rikkaan miehen rakastajakseen ja elättäjäkseen. Olin iloinen ystäväni puolesta, vaikka tiesinkin jääväni kaipaamaan hänen piristävää seuraansa. No, minä selviäisin kyllä.
1. luku |