Pois varjoista luku: prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9

Huom!

- Oikeudet Nuoriin Kuningaskuntiin (ja niin ollen myös Melniboneen) kuuluvat Michael Moorcockille ja Chaosiumille, Uumenala taas TSR, Inc:lle, emmekä me tee rahaa tällä tarinalla.

- Hahmot ovat omiamme, lukuunottamatta Yasminea ja Yelineä, jotka ovat lainassa ystäviltä.

- Tarikairis kuuluu olentoineen kaikkineen TP:lle.

Pois varjoista

Prologi

Hehkuvan hiilipannun valo sai hien kiiltämään Kemearan tummanruskealla iholla. Melnibonelainen velho oli aloittanut kutsurituaalin reilu vuorokausi sitten, ja nyt loitsu oli melkein valmis.

Mies siristeli silmiään hien valuessa niihin, mutta hän ei silti pyyhkäissyt otsaansa, vaan jatkoi sinnikkäästi messuamistaan.

Yksikin virheellisesti lausuttu sana ja hän saattaisi löytää itsensä yhdeltä Helvetin tasoista. Tai jostain muualta, vielä Helvettiäkin pahemmasta paikasta.

”Tarikairiksen Araka, minä Melnibonen Kemeara käsken sinua saapumaan Nuoriin Kuningaskuntiin”, mies huusi, taistellen samalla demonin tahtoa vastaan.

Hiilipannun liekit roihahtivat korkeiksi, mutta Kemeara ei huomannut sitä. Velho oli tuntenut Arakan tahdon taipuvan kohdatessaan voiman, jota mies ammensi mahtavilta esi-isiltään.

Ihmisen muotoinen hahmo alkoi kiinteytyä kutsuntapiirin sisään ja velho katkaisi henkisen yhteytensä esi-isien henkiin.

Kemeara tuijotti ruumiillistuvaa olentoa ihmeissään. Hänen tietääkseen Arakan olisi kuulunut olla jotakin feeniks-linnun tapaista, mutta hänen eteensä aineellistunut demoni ei ollut lähelläkään sitä...

Siro mies – olento näytti ainkin päällisin puolin mieheltä – katseli ympärilleen vähintää yhtä hämmentyneenä kuin mitä sen paikalle manannut velho itsensä tunsi.

Kemeara silmäili katanaa, jota olento piteli kädessään, ja huokaisi helpotuksesta. Ainakaan hänen kutsuntapiirissään ei ollut mitään vikaa, joten demoni ei voisi hyökätä hänen kimppuunsa.

”Rei na koda (Missä minä olen)?” olento sanoi hämmentyneesti, esittäen silti selkeän kysymyksen.

Velho irvisti. Tietenkään demoni ei osannut melnibonen kieltä.

Huokaisten Kemeara kurkotti mielensä kohti henkiä. ”Opettakaa tuolle otukselle melnibonea sen verran, että se kykenee kommunikoimaan kanssani”, hän komensi.

Mitään ei tapahtunut.

”Kykenetkö sinä ymmärtämään, mitä mitä sanon?” velho tiedusteli epäillen.

Olento rypisti otsaansa. ”Kyllä.”

”Hienoa”, Kemeara totesi sarkastisesti. ”Sitten ehkä pystyt toteuttamaan käskynikin.”

Demoni katseli ympärilleen, pitäen kuitenkin koko ajan silmällä ylimielistä velhoa. Olkiaan kohauttaen se astui kutsutapiirin rajojen yli.

Kemeara tuijotti olentoa typertyneenä, siirsi katseensa maagiseen piiriin ja taas takaisin kissamaiseen demoniin.

Kutsuntariimujen olisi pitänyt estää demonia tulemasta kehän ulkopuolelle. Nimenomaan olisi.

Velho hivuttautui hitaasti kohti huoneen ovea. Mikäli hän pääsisi huomaamatta ulos, hän saataisi selvitä hengissä...

prologi

seuraava luku