Back to the main page    Back to Stories

Harmaan sävyt > osa 1. > Pois varjoista                     luku: prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9

1. luku

Zamanirr:

Loikoilin joutilaana Imryrnin Lumotussa Puistossa, auringon koettaessa häätää minut sisätiloihin. En kuitenkaan piitannut kirvelystä, jonka kirkas valo aiheutti valoherkille silmilleni. Sisään palaaminen merkitsisi emäntäni Yasminen oikkujen kohteeksi joutumista, mikä ei kuulunut suunnitelmiini.

   Laiskasti laskeskelin vältteleväni määräilevää naista helposti ainakin iltaan asti.

   Suljin silmäni ja rentoutin lihakseni. Tiesin tarvitsevani unta, sillä Yasmine oli valvottanut minua yökaudet ravaamalla Melnibonen aateliston järjestämillä kutsuilla. Minun paikkani oli ollut hänen vierellään, demonisen henkivartijan ominaisuudessa.

   Epäilin, että unentarpeestani huolimatta en saisi nukutuksi, en täällä puistossa, jossa minun olisi pidettävä vähintään toinen silmä auki, jollen haluaisi jäädä kiinni luvattomasta oleskelusta. Lumottu puisto oli keisarin yksityisaluetta, ja siis yleensä rauhallinen, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.

   Havahduin pieneen rasahdukseen läheltäni ja hypähdin vaistomaisesti pystyyn.

   Tähyilin äänen suuntaan, silmiäni siristellen ja kiroten äänettömästi auringon valoa, joka teki lämpönäöstäni täysin hyödyttömän.

   Onnekseni – ja tunkeilijan haitaksi – välissämme kasvoi tiheää koristepensasta, joten hän ei tiennyt minun olevan täällä.

   Varovaisin askelin aloin hiipiä rauhanhäiritsijää kohti. Oletin hänen olevan joku keisarin lukuisista orjista, joka oli jollakin asiallaan.

   Otettuani muutaman askelen hänen suuntaansa, häiritsijäni ilmoitti tietävänsä olemassaolostani.

   ”Voit lakata yrittämästä hiipiä kimppuuni, sillä kuulin sinut jo aiemmin”, hän sanoi, eikä pehmeä ääni kuulostanut orjalta. Siinä oli luontevaa itsevarmuutta, jota tapasi vain harvassa. Velipuoleni Lad’efel oli eräs näistä harvinaisuuksista.

   Häiritsijälläni vaikutti myös olevan hyvin tarkka kuulo, sillä tietääkseni en ollut aiheuttanut juuri minkäänlaista ääntä.

   ”Piileskely ei ole tarpeen, ja haluaisin mielelläni nähdä sinut.”

   Sormeilin vyölläni riippuvien lumottujen miekkojen kahvoja ja harkitsin hetken hyökkääväni hänen kimppuunsa. En kuitenkaan toteuttanut aiettani, vaan kiersin tottelevaisesti koristepensaan toiselle puolen.

   Suureksi hämmästyksekseni näin edessäni maanpinnan haltian ja pystyin vain tuijottamaan rotuni – pimentohaltioiden – ikiaikaista vihollista.

   Olin kuvitellut ettei Imryrnissä ollut ketään hänen rotunsa edustajia, mutta edessäni seisova nuori mies oli elävä todiste erehdyksestäni.

   Katselin häntä arvioiden.

   Haltia oli arviolta kolme kämmenenleveyttä minua lyhempi, kalpeaihoinen ja tummahiuksinen, kuten taivaanalaiset haltiat yleensäkin. Yllään hänellä ei ollut mitään näkyvää haarniskaa. Itse asiassa hänen vaatetuksensa käsitti vain pehmeää nahkaa olevat säärystimet ja lannevaatteen.

   Vyöllään mies kantoi luontevasti katanaa ja kahta tikaria. Epäilin hänen osaavan käyttää aseitaan hyvin... Muttei riittävän hyvin.

   Vedin sulavalla eleellä molemmat miekkani esiin.

   Haltia hypähti pitkän loikan taaksepäin, ja kun hän laskeutui maahan hän piteli katanaansa oikeassa kädessään.

   Rypistin otsaani, sillä olin ilman muuta olettanut hänen käyttävän asettaan kahdella kädellä, mikä oli tavallisin tapa käyttää sitä.

   Harppasin haltiaa kohti, käyden hyökkäykseen.

   Hän torjui iskuni, väistäen samalla hieman sivummalle.

   ”Minä en tahdo taistella kanssasi.”

   En kiinnittänyt pyyntöön mitään huomiota, vaan aloitin uuden hyökkäyssarjan.

   Haltia otti vastaan ensimmäiset iskut, perääntyi ja käännähti sitten ympäri, lähtien juoksemaan kohti lähimpiä puita. Juostessaan kevyesti mies sijoitti katanansa takaisin vyölleen. Panin merkille, että hänellä ei ollut kenkiä – ei edes sandaaleita – pienissä jaloissaan.

   Annoin hänen juosta ja kävelin hänen jälkeensä.

   Ketterästi haltia heilautti itsensä erään puun alaoksalle, kadoten sitten näkyvistäni.

   Pysähdyin samaisen puun alle, katsellen ylös lehvistöön.

   ”Voitko nyt kertoa, miksi hyökkäsit kimppuuni?” haltia tiedusteli, istuen tyynesti päkiöidensä varassa korkealla sijaitsevalla oksalla. Hänen solakka olemuksensa toi mieleeni kissan.

   ”Sinä olet maanpinnan haltia. Siinä on kylliksi syytä”, vastasin.

   Hän kallisti päätään kummastellen. ”Maanpinnan haltia? Eivät haltiat asu maan alla.”

   Naurahdin ja työnsin miekkani huotriinsa. Nähtävästi tämä yksilö ei ollut kovin välkky, vaikka hänen miekankäsittelytaitonsa viittasikin korkeampaan älyyn.

   ”Haluatko kenties odottaa pimeän laskeutumista, jotta olemme tasoissa näkökyvyn suhteen?” hän uteli hetken hiljaisuuden jälkeen.

   ”Aiot sittenkin taistella ottelumme loppuun?” vastasin hieman pilkalliseen sävyyn.

   Hän kohautti harteitaan. ”En, jos suinkin vain voin välttää sen.”

   ”Et sinä sitä vältä”, totesin ja asetuin maahan istumaan, nojaten selkäni puun runkoa vasten.

   Haltia kohautti olkiaan tyynesti. ”Katsotaan.”

   Vaikenimme.

   Hetken kuluttua mies kaivoi kassistaan kaksi omenaa ja loi suuntaani pohtivan katseen. ”Oletan, että minun ei pitäisi, mutta...”

   Nopealla liikkeellä hän heitti toisen omenoistaan minua kohden.

   Refleksinomaisesti sieppasin hedelmän kiinni ja katsahdin haltiaa kummeksuen.

   ”Ei siinä myrkkyä ole, syö pois vain”, hän sanoi huvittuneena ja haukkasi omenaansa.

   Emmin lyhyen hetken, mutta puraisin sitten omastani pienen palan. Minusta alkoi tuntua, että olin tavannut kummallisimman taivaanalaisen haltian, mitä kuvitella saattoi.

   ”Kerrotko nimesi, kun kerran aiomme viettää päivää yhdessä?” tummahiuksinen haltia pyysi syötyään omenansa.

   ”Luuletko sinä minun todellakin antavan käyttöösi moisen valtin?” tiedustelin pilkallisesti.

   Vaalean harmaat silmät levisivät hämmästyksestä. Epäuskoisena hän pudisti päätään. ”Tämä maailma alkaa käydä hyvää vauhtia yli ymmärrykseni.”

   ”Tekö ette muka käytä nimimagiaa”, tuhahdin. Taivaanalaiset haltiat olivat tunnettuja noitatempuistaan.

   ”Eivät ainakaan velhot. Noidista en tiedä.”

   Kohautin harteitani. ”Unohdit papittaret. He ovat voimallisia nimimagiassa.”

   ”Sanohan, mustahipiäinen ystäväni, onko tämä sinun kotimaailmasi?”

   Katsahdin puussa istuvaan mieheen hämmästyneenä, sekä hänen tietämättömyydestään, että hänen käyttämänsä nimikkeen vuoksi. Kukaan ei ollut ennen nimittänyt minua ystäväkseen, ei ainakaan täysin ilman pilkallisuutta.

   ”Ei”, tokaisin haltialle vastaukseni.

   Hän kohotti kulmaansa, muttei sanonut mitään.

   Olin tyytyväinen laskeutuneeseen hiljaisuuteen, sillä puhuminen oli alkanut kyllästyttää minua.

   Jonkin ajan kuluttua huomasin haltian valpastuvan. Hän näytti kuuntelevan jotakin.

   ”Puiston portilla on kopea ja äkäisenoloinen nainen. Käsittääkseni hänen henkivartijademoninsa on kadoksissa. Et sattuisi tuntemaan kumpaakaan?”

   Rypistin kulmiani. Kuulosti siltä, että Yasmine oli paikantanut minut.

   Nousin seisomaan. ”Hän on emäntäni”, sanoin haltialle, miettien samalla kohtaisinko Yasminen raivon nyt, vai myöhemmin. Myöhemmin kuulosti huomattavasti houkuttelevammalta.

   ”Tule alas”, kehotin ja viittasin kädelläni kohti maata. ”Minä lähden, enkä jätä sinua kertomaan hänelle, että olin täällä.” Minua raivostutti ajatus tämän haltian seurasta, mutta tällä hetkellä se oli pienempi paha.

   Ketterästi hän kapusi alemmas ja pudottautui eteeni. ”Kuten haluat. Nainen näyttää suuntaavan tänne.”

   Kirosin äänettömästi ja läksin harppomaan kohti puiston laitaa.

   Kevyt kosketus lapaluideni alapuolelle sai minut käännähtämään nopeasti ympäri.

   Ehdin juuri nähdä, kuinka pieni haltia hyppäsi vaistomaisesti taaksepäin. Hän laskeutui joustavasti maahan ja jäi kyykistyneeseen asentoon, osoittaen kädellään länteen. ”Tuosta suunnasta pääsee nopeimmin ulos”, hän sanoi.

   ”Sinun on parasta olla oikeassa.”

   Kalpeaihoinen haltia pyöräytti silmiään taivasta kohden ja nousi seisomaan. Ääneti hän alkoi johdattaa minua valitsemaansa suuntaan.

   Joutilaasti mittailin miestä katseellani. Mustat, laineikkaat hiukset ulottuivat kapealle lantiolle ja tahtomattani jäin silmäilemään hänen takapuoltaan.

   Hieman kysyvästi haltia vilkaisi minua olkansa yli ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin seurailemaansa näkymättömään polkuun, joka vaikutti kulkevan kaikkein hankalakulkuisimpien paikkojen kautta.

*

Kun olimme päässeet ulos puistosta, ilmoitin, että jatkaisimme matkaamme lohikäärmeiden luolille, jotka aukesivat kalliosta merelle.

   ”Ehkä lohikäärmeet syövät sinut”, sanoin innottomasti.

   ”Enhän minä noin kamala ole”, haltia vastasi, osin huvittuneena.

   En sanonut mitään, mutta jouduin myöntämään itselleni, ettei pienikokoinen haltia ollut hullumpi, jos jätti laskuista hänen syntyperänsä.

   Yllätyksekseni hän väläytti minulle leveän hymyn. Haltian ilme oli lämmin ja vilpitön, eikä siinä ollut jälkeäkään pahantahtoisuudesta.

   Pudistin päätäni ja opastin hänet ulos kaupungista, kohti luolia.

   Pysähdyimme alas pesiin johtavalle portaikolle ja minä istuuduin ylimmälle kiviaskelmalle. Haltia asettui istumaan kasvot merelle päin.

   ”Tiedätkö kuinka rannalle pääsisi?” hän tiedusteli, ripaus kaipausta äänessään.

   Ravistin päätäni kieltävänä vastauksena.

   ”Miksi sinä sinne haluat?” kysyin hetken kuluttua.

   ”Pidän merestä, enkä ole ollut pitkään aikaan sen suolaisessa syleilyssä”, hän vastasi, vetäen polvensa rintaansa vasten ja nojaten päätään jalkoihinsa siten, että hänen kasvonsa olivat minua kohden.

   Nyökkäsin. ”Ehkä lohikäärmeet tietävät tien alas.” Pistin merkille haltian istuvan niin lähellä, että olisin helposti ulottunut miekallani häneen.

   Tummahiuksinen haltia nyökkäsi ja sulki silmänsä raukeasti.

   Katselin häntä hetken, hämmästyneenä luottamuksesta, jota hän osoitti minua kohtaan. Tunsin olevani hänelle velassa siitä.

   ”Olen Zamanirr Mer’harn”, sanoin. Hän oli ainakin aiemmin ollut kiinnostunut nimestäni.

   Haltia avasi silmänsä hymyillen. ”Saramil mieko Ofayir.”

   ”Kolme nimeä?” kysyin kummastuneena.

   ”Ei. Käännettynä nimeni on Tikaritähti Sitkaruohon poika”, hän sanoi vinosti hymyillen.

   Rypistin kulmiani. En tiennyt millä nimellä olisin häntä kutsunut.

   ”Mikä Saramil mieko Ofayirissa on etunimesi? Vai kutsutaanko sinua Tikaritähdeksi?”

   ”Saramil merkitsee Tikaritähteä. Useimmiten minua kutsutaan etunimelläni, tai Tikariksi.”

   Nyökkäsin.

   Kalpeaihoinen haltia katseli minua hetken ja sulki sitten jälleen silmänsä, alkaen hyräillä vaimeasti.

   Myös minä suljin silmäni ja tunsin uneliaisuuden leviävän kehooni. Räväytin silmäni auki. En voisi nukkua tässä.

   ”Olet väsynyt”, Tikari totesi hyräilynsä lomasta, rypistäen kevyesti otsaansa. Hänen silmänsä olivat yhä suljetut.

   ”Niin”, myönsin, ihmetellen samalla, mistä hän tiesi sen.

   Haltia lakkasi hyräilemästä ja avasi silmänsä. ”Ehkä meidän pitäisi etsiä jokin paikka, jossa voisit levätä”, hän ehdotti.

   Epäröin, sillä vaistoni varoitti minua luottamasta henkeäni kenenkään käsiin. Ja Tikari oli sentään taivaanalainen haltia...

   Hymähdin. Itsepä olin hänet mukaani ottanut, enkä siis voisi vierittää syytä kenenkään niskoille.

   ”Hyvä on”, suostuin viimein ja nousin ylös istumapaikaltani.

   Tikari keinautti itsensä notkeasti pystyyn.

   ”Alempana portaiden varrella on pienehkö sivukäytävä, melkein pieni huone. Se voisi olla sopiva tarkoitukseen”, esitin.

   ”Itse olisin kyllä valinnut puun, mutta sinunpa on unesi”, hän vastasi.

   Kohautin harteitani. ”Viihdyn maan alla.”

   Aloin laskeutua kiviportaita alas, vilkaisten seuraisiko Tikari minua.

   Säpsähtäen huomasin hänen kulkevan vain muutaman askelen jäljessäni, äänettömästi.

   Portaiden laskeutuessa syvemmälle, auringonvalon määrä väheni ja lopulta olimme pimeässä. Silmäni sopeutuivat valottomuuteen ja katselin portaikkoa lämpönäölläni. Vilkaisin Tikari, joka kulki yhtä hiljaisesti kuin valossakin.

   Ihmeekseni pienikokoinen haltia liikkui silmät suljettuina, astellen varmajalkaisesti rappusia alas. Hän seisahtui muutaman askelman minua ylemmäs.

   ”Miksi pysähdyit, Zamanirr?” Tikari tiedusteli tyynesti, kohottaen kättään kohti kasvojani. Tottumuksesta hillitsin vaistomaisen haluni kiskaista pääni kauemmas.

   Keveästi haltia liu’utti sormiaan otsalta leualleni, ilmettäni tunnustellen.

   Hämmästyin eleen luontevuutta ja väkivallattomuutta. Hän rypisti hieman kulmiaan.

   ”Ei se ollut mitään”, vastasin hiljaa ja jatkoin kulkuani.

   Tavoitimme sivukäytävän. Huone ei ollut kovinkaan suuri, mutta tarpeeksi tilava kuitenkin.

   Siro mies käveli huoneen ympäri, kuljettaen sormenpäitään seinää pitkin. Katselin uteliaana hänen toimiaan.

   ”Miksi pidät silmäsi suljettuina, Tikari?”

   ”Näen säkkipimeässä vain hyvin hämärästi, mikä ennemmin häiritsee kuin auttaa. Eräs sokea poika opetti minua kulkemaan sokkona”, hän selitti hymyillen, jatkaen huoneen tutkimista.

   Minä harkitsin hetken rengaspaitani riisumista, mutta päädyin pitämään sen ylläni. Rajansa luottamuksellakin.

   Avasin miekkavyöni ja laskin aseeni luolan lattialle, asettuen itse niiden vierelle.

   ”Kauanko haluat nukkua?” haltia tiedusteli. Hän oli pysähtynyt parin askelen päähän vierelleni.

   Harkitsin hetkisen. ”Herätä minut keskiyön tienoilla, jollen ole siihen mennessä itse havahtunut.”

   ”Hyvä on”, Tikari sanoi, nyökäten kevyesti.

   Suljin silmäni, tuntien väsymyksen hyökyvän ylleni. Minä todellakin tarvitsin unta.

   Kuulin haltian alkavan hyräillä ja äänen tulosuunnasta päättelin hänen asettuneen minun ja oviaukon väliin istumaan.

   Nopeasti vajosin uneen, vaimean hyräilyn kietoutuessa ympärilleni.

*

Heräsin hätkähtäen. Tiesin heti, että uneni oli ollut normaalia syvempää. Tavallisesti drowit nukkuvat kevyesti, enkä minä ollut poikkeus. Uumenen alassa syvä uni yleensä koitui kohtalokkaaksi.

   Vilkaisin Tikarin suuntaan. Mies istui edelleen samalla paikalla, johon oli asettunut ennen nukahtamistani, ja näytti nyt ikään kuin havahtuvan jokin kaltaisesta unesta.

   ”Sinulla olisi ollut vielä runsas tunti aikaa”, hän ilmoitti.

   ”Niin”, vastasin ja venyttelin jäykähköjä lihaksiani, nousten samalla seisomaan. Tunsin oloni virkistyneeksi. Paremmaksi kuin aikoihin.

   Katsahdin maassa lojuvia miekkojani ja rutiininomaisesti puin asevyön ylleni.

   Myös Tikari nousi ylös, venytellen hänkin. Tummahiuksinen haltia piti edelleen silmiään kiinni.

   Silmäilin hänen hoikkaa vartaloaan. Jo aiemmin olin huomannut, että hänen ruumiinlämpönsä oli omaani matalampi. ”Istuitko liikkumatta koko uneni ajan?” kysyin vaimealla äänellä.

   Haltia nyökkäsi. ”Keräsin energiaa”, hän selitti.

   Rypistin kulmiani, mutten kysynyt mitään.

   Tikari istahti sulavasti takaisin istuintyynynään käyttämänsä vaatteen päälle ja poimi kassistaan kuivalihaa ja -hedelmiä. Huomasin olevani nälkäinen.

   ”Otatko sinäkin?” hän tarjosi, ojentaen ruokaa minua kohden.

   Nyökkäsin ja otin tarjotun ruoan vastaan hieman hämmentyneenä, samalla kun asetuin häntä vastapäätä. Olin odottanut saavani pärjätä omillani ja toisen huomaavaisuus tuntui oudolta.

   ”Kai sinulla on vettä jäljellä?” hän huolehti.

   ”Kyllä minulla on vielä hieman”, vastasin. Mietin, oliko suuressa pesäluolassa lähde, vai tulivatko lohikäärmeet toimeen suolavedellä.

   Vilkaisin Tikaria ja mietin kauanko haluaisin pakoilla Yasminea. Emäntäni tuskin leppyisi helposti ja mitä kauemmin viivyttelisin, sen äkäisemmäksi hän tulisi.

   ”Tarvitsemmeko me lisää vettä? Voisimme käydä alhaalla etsimässä juomapaikan, jos siellä sellainen on”, ehdotin.

   ”Minulla on juomavettä vielä runsaat puoli leiliä, mutta jos sinä haluat lähteä...”

   Halusinko minä lähteä? Luulen, että mikä tahansa veruke, joka estäisi minua palaamasta Yasminen luo olisi kelvannut.

   Vaihdoin levottomasti asentoa.

   ”Haluaisin kyllä käydä alhaalla, mutta minun täytyy palata takaisin kaupunkiin”, sanoin.

   Tikari kohautti harteitaan.

   Istuimme tovin hiljaisuudessa ja minä katselin häntä hajamielisesti. Hän oli kaunis pimeässä, kun lämpöä aistivat silmäni eivät erottaneet värejä toisistaan. Olihan Tikari valossakin viehättävä, mutta lämpökuvioina hänen silhuettinsa oli tutumpi, kotoisampi – viileydestään huolimatta.

   Lopulta nousin ylös. ”Lähdetään ennen kun aurinko nousee.”

   Haltia käänsi päätään minua kohti tutkivasti ja kohottautui jaloilleen. ”Aivan kuten haluat”, hän sanoi hiljaa.

*

Kuljimme peräkkäin portaat ylös, minä edellä ja maanpinnan haltia muutaman askelen jäljessäni. Luolan suuaukolla, portaiden loppuessa minä pysähdyin, totuttaen silmäni näkemään valossa. Tikari seisahtui taakseni, kohteliaan etäisyyden päähän minusta. Käännyin katsomaan häntä. Pitkähiuksinen haltia oli jossakin välissä, minun huomaamattani, avannut silmänsä.

   Seistessään siinä – minua alempana – hän ylsi minua tuskin kainaloon. Kuun valo siilautui pilvien läpi ja sai haltian hehkumaan, kuin hänen kalpea ihonsa olisi heijastanut osan valosta takaisin.

   Hetken mielijohteesta kumarruin suutelemaan häntä rajusti. Hetkellisen epäröinnin jälkeen hän vastasi suudelmaani raottamalla pehmeitä huuliaan. Liu’utin kieleni Tikarin suuhun. Hän maistui heikosti makealta, kuivahedelmiltään.

   Vetäydyin kauemmas hänestä, tasaten kiihtynyttä hengitystäni.

   Tikari ojensi kätensä ja hyväili leukaani, kuljettaen kevyesti sormeaan leukaluullani, korvan luota toiselle.

   Tartuin häntä ranteesta. ”Minä haluan sinut, Tikari”, sanoin käheästi, katsoen häntä silmiin. Vaalea harmaa oli tummunut hitusen, mutta iiriksiä ympäröivä tummempi rengas näkyi silti selvästi.

   Tummahiuksinen haltia hymyili.

   Vedin hänen hoikan vartalonsa tiukasti omaani vasten ja suutelin häntä uudelleen. Yllätyin, kun Tikari pyristeli vastaan.

   Irrotin otteeni hänestä. ”Leikitteletkö sinä minun kanssani?” tivasin.

   ”Sinä puristat minut liiskaksi rengaspaitaasi vasten”, Tikari selitti. Hymyillen hän jatkoi: ”Sinulla on muutenkin liikaa vaatteita ylläsi.”

   Nopeasti riisuin haarniskani ja sen alla olevan paidan sekä kultaisen otsaripani. Samalla siirryin syrjemmäs portaista, vetäen pienemmän haltian mukanani ulos tähtien valoon.

   Laskin riisumani asusteet läjäksi kallionseinämän viereen nurmelle. Pian samaiseen kasaan päätyivät myös vesileilimme, Tikarin kassi ja meidän asevyömme.

   Kovakouraisesti kiilasin solakan haltian kallion ja itseni väliin. Upotin sormeni miehen silkkisiin suortuviin ja valloitin kapeat huulet intohimoiseen suudelmaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni.

   Tunsin Tikarin hätkähtävän hänen koskettaessaan selässäni risteileviä arpia.

   ”Matriarkkaäitini Roshara”, totesin, keskeyttäen suudelmamme.

   Haltian ilmeikkäillä kasvoilla häilähti tulkitsematon ilme, ja hänen kevyt tunnustelunsa muuttui hyväilyksi.

   Tukahdutin voihkaisuni. Miehen varmat otteet kertoivat, ettei hän ollut kokematon. Nostin hänet syliini ja hän kietoi jalkansa vyötäisilleni. Haltia oli odottamaani kevyempi.

   Nyt olimme kasvotusten.

   Puraisin muutaman kerran leikkisästi hänen korvanlehteään ennen kun siirryin hamuamaan miehen kaulaa.

   Tikari irrotti toisen kätensä, käänsi kasvoni ja painoi huulensa omilleni.

   Raotin suutani ja tunnustelin kielelläni hänen huuliaan. Innokkaasti mies avasi suunsa, sallien tunkeutumiseni. Liu’utin kieltäni haltian hampaita pitkin huomaten, että yksi hänen alahampaistaan oli hieman vino ja kulmahampaat tavallista terävämmät.

   Tiukensin otettani Tikarin pakaroista ja vedin hänen lantionsa kiinni omaani.

   Vaaleahipiäinen haltia päästi tukahtuneen voihkaisun. Virnistin rikkomatta suudelmaamme ja pujotin käteni hyväilemään ihoa lannevaatteen alta.

   Hän painautui tiiviimmin vartaloani vasten, hyväillen samalla niskaani.

   Katkaisin kiihkeän suudelmamme vetääkseni ilmaa keuhkoihini ja silmäilin epätavallista rakastajaani. Hän näytti houkuttelevalta haukkoessaan henkeä silmät puoliummessa ja huulet raollaan.

   ”Itsesuojeluvaistosi ei taida olla kovin voimakas”, huomautin alkaessani suudella Tikarin kaulaa.

   ”Se on vain lähtenyt...” hän aloitti. Mies henkäisi, kun ryhdyin työntämään sormeani hänen sisäänsä.

   ”...pitkälle lomalle”, vaaleahipiäinen haltia voihkaisi lauseensa lopun sulkijalihaksen antaessa periksi.

   Hymyilin Tikarin kaulaa vasten ja hitaasti liikutin sormeani edestakaisin. Hän valitti hiljaa ja upotti sormensa niskahiuksiini, tarttuen niihin tiukalla, mutta silti lempeällä otteella.

   Suljin silmäni ja keskeytin liikkeeni, hengittäen muutaman kerran syvään.

   Hoikka haltia kiemurteli sylissäni. ”Älä lopeta”, hän pyysi vaimeasti.

   Säälimättä vedin sormeni ulos ja laskin miehen maahan. Riisuutuminen ei onnistuisi, jos pitelisin häntä sylissäni, ja minulla oli selvästi liikaa vaatteita ylläni.

   Kiireisesti riisuin reisimittaiset saappaani sekä tiukat housuni, ja viskasin ne muiden, jo pois otettujen vaatteiden luo.

   Tikari nojasi kallioon minua katsellen. Haltia ei ollut tehnyt elettäkään vähentääkseen omaa vaatetustaan.

   ”Epäilin sinun saavan huvia riisumisestani”, mies sanoi virnistäen huvittuneena, vastauksena katseeseeni.

   Vilkaisin häntä arvioiden olisiko nopeampaa poistaa sekä lannevaate että säärystimet, vai antaa irtolahkeiden jäädä haltian ylle. Jälkimmäisessä ei tarvitsisi ainakaan taistella solmujen kanssa...

   Kiskoin suorakulmion muotoisen nahkakaistaleen pois vyötärönauhan alta. Säärystimien riisuminen olisi tarpeetonta.

   Mies hymyili minulle, näyttämättä yllättyneeltä.

   Nojasin selkäni kalliota vasten ja vedin Tikarin syliini. Hän mukautui vastustelematta, mikä sai minut tajuamaan, että haltia oli vain kerran vastustanut tahtoani. Aiemman kokemukseni mukaan kukaan ei toteuttanut toisten pyyntöjä yhtä auliisti. Ei ainakaan ilman taka-ajatuksia.

   Hän kohotti siron sormensa huulilleni, sivellen niitä lempeästi. Nuolaisin hänen sormeaan ja otin sen suuhuni.

   Tikari virnisti kissamaisesti ja kumarsi päänsä rintani ylle, nuolaisten nänniäni. Vapaalla kädellään hän alkoi hyväillä miehuuttani.

   Voihkaisin tukahtuneesti ja imin hänen sormeaan lujempaa. Valutin samalla käteni haltian pakaroille. Ero säärystimien nahan ja paljaan, viileän ihon välillä oli kiehtova.

   Tikari siirtyi hitaasti alemmas, piirtäen kielellään kosteaa vanaa iholleni. Navalle päästyään hän veti sormensa pois suustani, laskeutuen polvilleen.

   Hautasin käteni miehen tuuheisiin hiuksiin, nauttien niiden silkkisestä tunnusta.

   Hän jatkoi etenemistään yhä alemmas, lähestyen nivusiani. Toisella kädellään haltia edelleen hyväili sykkivää elintäni.

   Voihkaisin sanattomasti syvältä kurkustani, kun hänen suunsa puristui erektioni ympärille. Vaivoin sain hillittyä itseäni työntämästä lantiotani eteenpäin.

   Tunsin Tikarin vapaan käden tunnustelevan pakaroideni väliä. Suljin silmäni ja henkäisin kiivaasti sormen upotessa sisääni.

   ”Tikari”, kirahdin. ”En kestä enää kauaa.”

   Haltia vetäytyi hieman kauemmas. ”Haluatko minun lopettavan?” hän tiedusteli.

   Pudistin päätäni. ”Kyllä.”

   ”Olettaisin, että sinulla on parempi ehdotus?”, haltia sanoi huvittuneeseen sävyyn.

   Nyökkäsin hänelle ja avasin silmäni.

   Tikari irrotti otteensa minusta ja istuutui jalkojensa päälle, asettaen kätensä reisilleen.

   Tasasin hetken hengitystäni. Nostin haltian ensin jaloilleen ja siitä syliini. Hän kietoi jalkansa vyötäisilleni ja kätensä kaulalleni.

   Siirryin lähemmäs kalliota ja tuin haltian selän sitä vasten. Mies upotti sirot sormensa niskahiuksiini.

   Suudellessani häntä maistoin suolaisuuteni sekoittuneena hänen omaan makuunsa. Samalla työnsin kaksi sormea hänen sisäänsä, venyttäen anusaukkoa.

   Tikarin mielihyvän äännähdys tukahtui suuhuni ja hän liikahteli levottomasti.

   Rikoin suudelmamme. Vedin sormeni pois ja korvasin ne elimelläni, mikä sai siron miehen voihkaisemaan.

   Epäröin hetken, sillä en ollut varma johtuiko hänen äännähdyksensä kivusta vai nautinnosta.

   ”Olen kunnossa”, hän sanoi käheästi.

   Aloin liikkua varovasti, kiihdyttäen kuitenkin pian tahtiani Tikarin mielihyvänvoihkaisujen kannustamana.

   Lämpimän vaativasti hän taivutti päätäni, niin että ylettyi näykkimään alahuultani. Raotin suutani, pyydystäen hänen huulensa omistavaan suudelmaan, johon mies vastasi auliisti.

   Siirsin toisen käteni haltian syliin ja aloin hyväillä hänen erektiotaan. Kosketukseni sai miehen purkautumaan vavahdellen. Hänen otteensa hiuksistani tiukkeni lähes kivuliaaksi, orgasmin ravistellessa hänen kehoaan.

   Saavutin oman huippuni vain hetkeä myöhemmin ja lysähdin sitten hervottomana maahan, pidellen yhä Tikaria sylissäni.

   Voipuneena haltia laski päänsä olkaani vasten, hyväillen raukeasti kasvojani.

   Kiedoin käteni tiukemmin hänen ympärilleen ja tunsin äkkiä voimakasta halua suojella häntä. Ravistauduin irti oudosta mielentilastani, muistuttaen itselleni Tikarin olevan – kaikesta huolimatta – maanpinnan haltia, ja siten siis ainakin nimellisesti viholliseni.

   Huokaisin syvään ja irrotin otteeni miehestä, nousten ylös. ”Meidän lienee viisainta lähteä takaisin kaupunkiin”, sanoin vaimeasti alkaessani pukeutua.

   Tikari katsoi minua tutkivasti. ”Kuten haluat”, hän myöntyi ja pujotti lannevaatteensa takaisin ylleen.

   Hiljaisuudessa keräsimme tavaramme. Läksin kulkemaan tähtien valaisemaa polkua Imryrnin suuntaan, siron miehen seuratessa äänettömin askelin perässäni.

   Estin itseäni ajattelemasta tapahtunutta ja keskityin pohtimaan, kuinka välttäisin Yasminen vihan ja minulle suunnitellun rangaistuksen.

1. luku

edellinen luku                                                                                                 seuraava luku