Back to the main page    Back to Stories

Harmaan sävyt > osa 1. > Pois varjoista                     luku: prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9

9. luku

Zamanirr:

Keräsin Tikarin aseet, ja hetken harkitsin lähteväni haltian perään. Tajusin kuitenkin, etten löytäisi häntä ilman apua, mikäli hän ei haluaisi tulla löydetyksi.

   Asetuin leirin reunamalle ja katselin sylissäni lojuvaa katanaa ja tikariparia. Kaikki mitä minulla oli tällä hetkellä jäljellä kissamaisesta miehestä.

   Liessan?

   Olisiko hänestä apua? Tai ennemminkin, suostuisiko hän auttamaan?

   Lyhyen hetken jälkeen tunsin Liessanin tietoisen läsnäolon ja huokaisin helpotuksesta.

   ”Niin?”

   Yritin päättää mistä aloittaisin, mutta ajatukseni eivät järjestyneet mielekkääksi kokonaisuudeksi. Mielikuva siitä, miltä Tikari oli näyttänyt haukkoessaan henkeään juuri hetkeä ennen täyttymystään kohosi mieleeni. Kannattaisiko minun lähteä hänen peräänsä? Muistin kuinka mustasukkainen olin itse ollut kuullessani siron haltian maanneen Melnibonen keisarinnan kanssa. Oliko hän lähtenyt vain koska tottelin sitä naista, Jiennaa? Minun oli ollut pakko totella häntä!

   Pystyin palauttamaan tarkalleen mieleeni Tikarin äänensävyn, kun hän oli kieltäytynyt taistelemasta kanssani, tavatessamme ensimmäistä kertaa. Tulisiko mies takaisin? Taivaanalainen haltia liikkui metsissä täysin vaivattomasti, ja oli nyt – Goretelin kertoman mukaan – muuntautunut leopardiksi. Saatoin melkein kuulla Tikarin vaimean kehräyksen... Missä hän edes oli nyt?

   ”Shh, rauhoitu, Zamanirr”, Liessan tyynnytteli minua ja vedin syvään henkeä.

   ”Mitä minun pitäisi tehdä?” kysyin kuiskaten.

   ”Suosittelisin Tikarin etsimistä ja tämän tilanteen selvittämistä – mahdollisimman pian. Anna hänelle kuitenkin aikaa selvitä täydenkuun vaikutuksesta.”

   Minusta tuntui, että hän vaikutti huolestuneelta.

   Rypistin kulmiani.

   Liessan, tiedätkö sinä missä Tikari on?

   ”Tietenkin minä tiedän missä hän on”, nainen tuhahti. ”Haluatko minun johdattavan sinut sinne, vai haluatko vain tietää tarkan paikan ja yrittää etsiä Tikarin itse?”

   Opastaisitko minut sinne huomenillalla?

   Tiesin, etten itse löytäisi miestä, vaikka Liessan antaisikin minulle tarkan tiedon hänen olinpaikastaan.

*

Tähyilin suuren puun lehvien sekaan, etsien Tikaria katseellani. Liessan oli sanonut haltian oleilevan siellä – leopardina edelleen.

   Pystyin erottamaan suuren kissapedon lämpökuvion oksien seasta.

   Huokaisin. En olisi halunnut yrittää keskustella kenenkään eläinhahmoisen kanssa.

   ”Tikari?”

   Leopardi katsoi minua hetken ja laskeutui ketterästi maahan. Kissan korvissa olivat Tikarin kolme hopeista korvarengasta.

   Tuijotin kuinka Tikari muuntautui vähitellen takaisin haltiaksi. Se ei vienyt kuin hetken, mutta koetin seurata muutosta mahdollisimman tarkasti. Olin utelias näkemään, erosiko luontaisen muodonmuuttajan hahmonvaihto mitenkään velhon suorittamasta.

   Mies huokaisi tahattomasti muutoksen ollessa melkein lopussa. Hän kohotti katseensa ja huomasin kuinka hänen silmänsä olivat vielä kissaeläimen.

   Kissan silmien tyyni katse vaihtui pohjattomaksi tyhjyydeksi. Muodonmuutos oli lopussa.

   Astuin askeleen lähemmäs Tikaria. Hän pysyi matalaksi kyyristyneenä. Mustat kiharat hiukset hipoivat olkapäitä ja annoin katseeni liukua alemmas miehen alastomalla vartalolla.

   ”Zamanirr”, kuulin Liessanin varoittavan äänen.

   Hätkähdin. Eikö jumalatar antanut minulle hetkeäkään yksityisyyttä?

   Yllättyneenä huomasin hänen läsnäolonsa tunnun heikkenevän melkein huomaamattomaksi. Liessanin kevyt huvittuneisuus jäi silti häilymään mieleni laidoille.

   Pudistin päätäni, ja keskitin huomioni uudelleen Tikariin. Mies oli noussut seisomaan, mutta hänen tyhjä ilmeensä ei ollut muuttunut miksikään.

   Ojensin haltialle tämän aseet ja lannevaatteen.

   ”Pue nuo yllesi”, sanoin yhteen purtujen hampaideni välistä. Miehen pukeminen säkkiin olisi ehkä auttanut minun tilannettani. Ehkä.

   Tahdottomasti Tikari toteutti käskyni.

   Hetken olin vaiti, miettien mitä sanoisin. Olisin halunnut selittää tilannetta, mutta en uskonut sen auttavan. Enkä oikein voinut syyttää ketään toistakaan.

   Halusin kertoa hänelle, että kaduin tekoani, mutta en osannut ilmaista sitä sanoin.

   Laskeuduin toisen polveni varaan siron haltian eteen. En uskonut alistumiseni lepyttävän Tikaria. Minun oli kuitenkin pakko tehdä jotakin.

   ”Rakastelitko sinä hänen kanssaan koska halusit, vaiko vain siksi, että hän käski sinua tekemään niin?” haltia tiedusteli ilmeettömästi. ”Jos aikomuksesi oli satuttaa minua, niin silloin onnistuit. Pitäydy ensikerralla vain miekoissasi.”

   Nostin katseeni ja tuijotin häntä tyrmistyneenä. Kuvitteliko Tikari todellakin minun lähteneen sen naisen mukaan häntä loukatakseni?

   ”En... en minä halunnut satuttaa sinua”, sanoin vaimeasti. Minulla ei ollut ollut sen kaltaisia ajatuksia sitten... En edes kyennyt muistamaan milloin viimeksi.

   ”Sinä et vastannut kysymykseeni”, mies muistutti, katsellen ohitseni.

   ”En lähtenyt halukkaasti hänen mukaansa.”

   Tikari kietoi kätensä ympärilleen, ja pysyi jonkin aikaa vaiti.

   ”Minä kykenen jakamaan sinut, mikäli tahdot sitä. En kuitenkaan tuolla lailla, että taivut jokaisen sinusta kiinnostuneen naisen tahtoon”, siro haltia totesi kääntäen katseensa minuun.

   Rypistin otsaani. En halunnut tulla jaetuksi.

   ”Minun täytyy sitten kulkea jatkuvasti sinun mukanasi”, sanoin. En tiennyt, kuinka tosissani olin, mutta ainakin kuvittelin ehdotukseni olevan toimiva.

   ”Sen sijaan, että minä sitoisin sinut itseeni, sinä teetkin sen aivan itse”, mies sanoi kuulostaen yllättyneeltä. Samalla hän piirsi muutamalla sormellaan kevyen viivan kasvojeni sivulle.

   Minusta tuntui, ettei hän tiedostanut elettään.

   Ynähdin kissamaiselle haltialle vastaukseksi. Minut oli aina omistettu jollain tavalla, joten tuntui luonnolliselta kuulua taas eräänlaisena omaisuutena jollekin. En kuitenkaan aikonut kertoa Tikarille näkemyksestäni asian suhteen, sillä olin huomannut hänen paheksuvan orjuutta syvästi.

   Mies kohotti toisenkin kätensä tunnustelemaan kasvojani – kuin varmistuakseen, että minä olin todellakin paikalla.

   Suljin silmäni ja keskityin nauttimaan hänen kosketuksensa tunnusta.

   ”Olen kiitollinen Äidille, että hän sai minut pysymään täällä ja odottamaan sinua”, haltia kuiskasi. ”Tosin hän joutui käyttämään melko epätavallisia keinoja saadakseen viestinsä perille.”

   ”Kuinka niin? Minun kokemukseni mukaan hän saa ilmoitettua asiansa varsin vaivatta”, vilkaisin Tikaria kummeksuen.

   ”Voin kuvitella”, siro mies vastasi naurahtaen. ”Ongelma onkin siinä, etten minä varsinaisesti kuule häntä.”

   Nousin seisomaan ja jatkoin haltian katselemista. ”Kuinka niin et kuule häntä? Hänhän on jumalatar.”

   En ymmärtänyt ollenkaan, mitä Tikari koetti selittää.

   ”Minä en ole kiiseraiah tai teitä muita harvoja, jotka siihen pystytte. Minun kohdallani kokemus on lähempänä haistamista, jos sitä pitäisi verrata johonkin aistivaikutelmaan”, hän kertoi.

   ”Minä luulin, että Liessan kykenee puhumaan kelle tahtoo.”

   ”Niinhän hän pystyykin. Suurin osa vain ei voi kuulla mitä hän sanoo, ei ainakaan ilman välikäsiä.”

   Pudistin päätäni. ”Ehkä minun pitää puhua tästä joskus Liessanin itsensä kanssa.”

*

Nojasin kyynärpäilläni laivan relinkiin ja katselin taivaanrantaa. Aurinko nousisi pian, joten minun olisi viisainta siirtyä katoksen alle, missä kae-enathet nukkuivat päivisin.

   Olimme lähteneet saarelta useampia päiviä sitten ja huomasin sopeutuneeni yllättävän hyvin laivalle – kaiketi lähinnä Tikarin ansiosta.

   Toisaalta, olin pistänyt merkille joitain yhtäläisyyksiä drowien ja kae-enathejen tavoissa. Molemmat yhteisöt olivat matriarkaalisia, vaikkakin laivaväki antoi miehille enemmän arvoa ja valtaa kuin minä olisin kuvitellut mahdolliseksi. Tai järkeväksi.

   Molempien haltiakansojen keskuudessa aseidenkäsittelytaidolla oli merkittävä asema. Lapset saivat jo pienestä pitäen harjoitusta ainakin muutaman eri aseen käyttöön, kae-enahejen keskuudessa jopa aseettomaan taisteluunkin.

   Huokaisin ja suljin silmäni. Laivaväen tavoissa oli myös joitain, mitä en uskonut pystyväni sisäistämään. Kukaan heistä ei käyttänyt minkäänlaista haarniskaa, ei edes Goretel.

   Itse tunsin oloni hyvin suojattomaksi, jos riisuin oman rengaspaitani. En aikonut luopua siitä, vaikka olinkin huomannut haarniskani epäkäytännölliseksi täällä.

   Myös heidän rehellisyytensä sai minut hämmennyksiin. En pystynyt vieläkään uskomaan, etteivät he juonineet toisiaan vastaan. Heidän rehellisyytensä oli kuitenkin pakko olla aitoa, sillä laivan yksityisyyden puutos esti salailun hyvin tehokkaasti, vaikka yksityisyyttä annettiinkin.

   Seisoin paikoillani vielä hetken, kunnes avasin silmäni ja päätin siirtyä katoksen suomaan varjoon. En hyötyisi juuri mitään, vaikka kävisinkin läpi kaikki erot ja yhtäläisyydet drowien ja laivaväen välillä.

*

Kävelin levottomana edestakaisin. Arroyo oli ilmoittanut, että pysähtyisimme pian jossain ihmisten satamakaupungissa. Minusta oli alkanut tuntua, että minun pitäisi käyttää tilaisuus hyväkseni ja jäädä sinne.

   Kielen kanssa ei tulisi ongelmia, sillä tulin varsin hyvin toimeen nykyisellä yleiskielen tasollani ja opin jatkuvasti lisää. Osasin myös kae-enthejen omaa kieltä, hjeniä, jonkin verran ja minkäli tarvetta tulisi, voisin pyytää Liessania opettamaan minulle myös muita paikallisesti puhuttuja kieliä.

   Elantoni oletin ansaitsevani palkkasoturina tai henkivartijana. Ainakin minulla oli kokemusta molemmista.

   Varsinaisesti empimiseni johtui Tikarista. En tiennyt lähtisikö siro mies kansansa luota, jos pyytäisin sitä häneltä.

   Olin kuitenkin varma, etten enää haluaisi viettää enempää aikaa laivalla. En tuntenut kuuluvani sinne, vaikka minulla ei varsinaisesti ollutkaan mitään selkeää syytä siihen.

   Pysähdyin ja vedin syvään henkeä.

   Minä jäisin pois laivalta, sanoi Tikari mitä tahansa.

   Astelin jabalin, laivan kapteenin, luo. ”Arroyo, minä jään sinne ihmiskaupunkiin”, ilmoitin. Tiesin, että olisi ollut kohteliasta puhua Tikarille ensin, mutta pelkäsin, että tämä saisi minut pyörtämään päätökseni. Etenkin, kun en ollut itsekään aivan varma, teinkö oikean ratkaisun.

   Arroyo silmäili minua tutkivasti, muttei sanonut mitään. Nyökkäsi vain.

   Etsin Tikarin käsiini. Kissamainen haltia tuntui vaistoavan, että olin tehnyt jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

   ”Niin?” hän kysyi, kohottaen toista kulmaansa.

   Selitin miehelle lyhyesti päätökseeni jäädä pois kae-enathejen matkasta. En sanonut mitään siitä, miksi olin kyseisen valinnan tehnyt. Se ei ollut tärkeää.

   Tikari kohautti olkiaan. ”Minä olisin viihtynyt täällä vielä jonkin aikaa, ennen kuin vaellushalu olisi ottanut vallan:”

   Hymyilin. Tunsin itseni huojentuneeksi kuultuani, että hän tulisi mukaani.

   Pieni osa minusta sätti itseäni siitä, kuinka riippuvaiseksi olin kissamisen miehen seurasta tullut. Siitä, kuinka helposti hän pystyisi käyttämään tilannetta hyväkseen.

   Puristin käteni nyrkkiin ja onnistuin olemaan välittämättä ”järjen äänestäni”, sekä vakuuttamaan itseni siitä, etten tarvinnut Tikarin seuraa niin paljon. Minulle oli vain hyödyllisintä olla hänen kanssaan...

*

Aamulla, kun laivaväki oli ankkuroitunut päivää varten, Arroyo tuli minun ja Tikarin luo, istuutuen seuraamme.

   ”Tämän reilun kuukauden aikana, jonka sinä olet viettänyt luonamme, me olemme tottuneet pitämään sinua melkein kuin yhtenä meistä”, jabal sanoi.

   Katsoin häntä ihmetellen. Miksi haltia otti asian nyt esille?

   ”Jos et vastusta ajatusta, me haluaisimme nimetä sinut uudelleen.”

   Nimetä minut uudelleen? Tiesin, että kae-enathet antoivat uuden nimen niille, jotka hyväksyivät ottojäseninä heimoonsa. Mutta, että he halusivat ottaa minut yhdeksi heistä?

   ”Oletteko te aivan varmoja tästä?” tiedustelin Arroyolta.

   Mies hymyili vinosti. ”Luotamme Arakan arviointikykyyn, vaikkei hän olekaan sanonut mitään”, hän vastasi.

   ”He luottavat sinun arvioosi minusta?” kysyin Tikarilta. Äänestäni kuultavasta epäuskosta ei voinut erehtyä.

   ”Arroyo liioittelee.”

   Silmäilin molempia maanpinnan haltioita epäillen, mutta kohautin lopulta hartioitani heille. ”Hyväksyn ehdotuksenne mieluusti, mutta tehän te päätöksestänne kärsitte, enkä minä.”

   ”Emmeköhän me pärjää”, jabal naurahti ja ymmärsin, ettei hän vähätellyt minua, muttei myöskään kuvitellut itsestään liikoja.

   Pudistin päätäni. ”Tapahtuuko nimen antaminen jossakin seremoniassa, vai ilmoitetaanko siitä vähäeleisemmin?” En oikein pitänyt julkisen seremonian ajatuksesta. Olin saanut niistä jo oman osani Uumenalassa ollessani. ”Minkä nimen te muuten aiotte minulle antaa?”

   ”Fjennan sai eniten kannatusta”, Arroyo sanoi.

   Rypistin kulmiani. Käsittääkseni hjenin kielinen sana fjennan merkitsi tulta.

   Tikari käpertyi kerälle ja tärisi äänettömästä naurusta.

   Katsoin häntä ilmeettömästi. ”Minä en näe tässä mitään huvittavaa.”

   ”Minä kerron sinulle myöhemmin. Paljon myöhemmin”, siro mies sai sanottua rauhoituttuaan hieman.

   ”Minä muistan tämän”, uhkasin.

   ”Minä taidan jättää teidät rauhaan”, Arroyo totesi nousten seisomaan.

   Nyökkäsin hänelle ja käänsin huomioni takaisin kissamaiseen haltiaan, joka virnisteli minulle edelleen.

   ”Nimi sopii sinulle hyvin. Mitä parhaiten, itseasiassa”, mies sanoi. Puhuessaan hän silmäili minua niin tiiviisti, että pystyin melkein tuntemaan katseen kosketuksena ihollani.

   ”Sinä halukas pieni peto”, sanoin käheästi ja vedin siron haltian syliini suudellakseni häntä.

   ”Ruuma on olemassa sitä varten, jos te sattuisitte haluamaan hiukan yksityisyyttä”, meille huomautettiin kuivasti, ennen kuin ehdimme edes aloittaa.

   Katsoin Tikaria kysyvästi. ”Menemmekö?”

   ”Kai me voisimme armahtaa heitä, edes tämän kerran”, tämä vastasi virnistäen.

   Nostin haltian syliini ja hän kietoutui ympärilleni. ”Sinähän sen päätät”, totesin astellessani kannen alle vieviä portaita kohti.

   ”Niinkö?” mies kuulosti epäuskoiselta. ”Mistä lähtien se olen ollut minä?”

   ”Sinähän se tämänkin aloitit”, sanoin tavoitellen syyttävää sävyä ääneeni, siinä pahemmin onnistumatta.

   ”Niin, minähän se kiskoin sinut syliini, aikomuksenani suudella sinut pökerryksiin”, hän totesi vakavasti, nyökäten.

   Laskin hänet ruuman lattialle. ”Sinä selvästi kerjäsit sitä”, totesin alkaen riisua rengaspaitaani. ”Joskus minä epäilen, että kaikki kuunvaiheet vaikuttavat sinuun aivan samalla lailla.”

   ”Ei se kuusta johdu”, Tikari hymähti.

   Tiputin haarniskani lattialle ja hymyilin kissamaisen miehen tuskaisalle irvistykselle. Minäkään en erityisemmin välittänyt kovista äänistä, mutta hänen kuulonsa oli huomattavasti omaani tarkempi.

   ”Ansaitsinko minä tuon, vai yritätkö sinä kuurouttaa minut vain huvin vuoksi?”

   Kumarruin suutelemaan häntä.

   ”Drowit tunnetaan muun muassa sadistisuudestaan”, sanoin, kun irrottauduimme haukkoaksemme henkeä. ”Sinulle tekee selvästi hyvää saada välillä muistutus siitä.”

   ”Fjennan”, siro haltia tuhahti silmiään pyöräyttäen.

   ”Sehän minä”, vastasin ja laskin hänet selälleen lattialle. Aloin näykkiä hänen korvannipukkaansa samalla, kun liu’utin toista kättäni miehen sisäreidellä.

   Minun ilokseni käytännössä katsoen kaikki Tikarin vaatteet jättivät suurimman osan hänen ihostaan paljaaksi.

   Siro haltia värähti mielihyvästä kosketukseni alla ja ryhtyi riisumaan paitaani kiihkein sormin.

   Valtasin hänen kapeat huulensa uuteen suudelmaan. Tikari onnistui samalla ujuttamaan toisen kätensä nivusilleni. Voihkaisuni hukkui miehen suuhun.

   Hän veti minut lähemmäs ja vaikeroi, käteni saavuttaessa päämääränsä hänen lannevaatteensa alla.

   Kun me molemmat viimein olimme alasti, kierähdin selälleni ja vedin kissamaisen haltian päälleni. Hän katsoi minua hetken yllättyneenä, mutta sopeutui sitten uuteen tilanteeseen. Kuten aina.

   Hajareisin pieni mies kohottautui ylleni, kumartuen suutelemaan minua. Kiedoin käteni hänen vyötäisilleen.

   Olin utelias näkemään, millaista olisi antaa Tikarin tehdä mielensä mukaan, ja jättäytyä itse hänen armoilleen...

*

Silmät suljettuina hivelin hoikkaa käsivartta Tikarin kehrätessä raukeasti. Toisen käteni olin kiertänyt omistavasti hänen ympärilleen.

   Olin hämmentynyt. Haltia oli ollut kiihkeimmilläänkin hellä, mitä en ollut edes osannut aavistella. Olin olettanut hänen käyttäytyvän aggressiivisemmin.

   Pudistin päätäni huvittuneena. Nyt tuntui typerältä, että olin kuvitellut Tikarin käytöksen muuttuvan, mikäli hän saisi päättää tekemisistämme.

   Tunsin miehen liikahtavan. Hän kohottautui ja laski kätensä poskelleni.

   Avasin silmäni ja sopeutin ne ruumassa vallitsevaan valaistukseen.

   Haltia katseli minua hymyillen. ”Rakastan sinua”, hän kuiskasi.

   Vedin Tikarin lähemmäs ja suutelin häntä viivytellen, miehen makua maistellen.

   En osannut vastata hänelle muulla tavalla, ja tiesin rakastajani odottavan minulta kuitenkin jonkinlaista reaktiota sanoihinsa.

   Kiihkoton suudelmani näytti riittävän hänelle. Ainakin toistaiseksi.

9. luku

KH & TP

Lähdeteokset:

- Michael Moorcockin Elric-saaga (varsin vapaasti mukailtuna)

- R. A. Salvatoren Musta Haltia -trilogia

edellinen luku