|
Back to the main page Back to Stories |
|
Harmaan sävyt >
osa 1. > Pois varjoista luku:
prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9 |
|
8.
luku Jienna: Katselin
peittelemättömän kiinnostuneena mustaihoista haltiaa. Tämä vastasi kuvausta
suokeijusta melkein täydellisesti – vain pituudessa oli eroa. Niinä muutamana päivänä, jotka Araka ja
Zamanirr olivat viettäneet luonamme, uteliaisuuteni valkohiuksista miestä
kohtaan oli kasvanut. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään, mikä ei auttanut
asiaa yhtään. Värähdin. Miehen selkeä väkivaltaisuus
epäilytti minua, mutta minusta tuntui etten voisi olla enää tekemättä mitään. Asettelin kevyen mekkoni houkuttelevammin
ylleni ja poimin pienen hedelmävadin mukaani. Kävelin Zamanirr’n luo. Mies nyökkäsi minulle kunnioittavasti,
sanomatta mitään. Hänen eleensä oli sulava ja vilpitön. ”Ajattelin, että haluaisit ehkä maistaa
näitä”, sanoin, ojentaen hedelmiä hänelle. Haltia rypisti kulmiaan, mutta otti yhden
ja kumarsi. En voinut olla hihittämättä. ”Sinä et
taida puhua paljoa”, totesin. ”Sinä kuitenkin osaat puhua, eikö niin?” Tiesin hänen osaavan yleiskieltä.
Tarvitsin kuitenkin jotain jolla voisin avata keskustelun. ”Vähän, hyvin vähän”, Zamanirr vastasi. Pidin siitä, miltä hänen äänensä kuulosti
ja aivan yhtä lailla hänen ääntämistavastaan, joka oli yhtä aikaa hyväilevää
ja karheaa. Pidemmän tovin pidin yllä keskustelua,
koettaen samalla vihjailla hienovaraisesti haluavani tehdä muutakin. Tiesin miehen huomanneen vihjailuni,
vaikkei hänen käytöksessään ollutkaan selvää suostumusta. Ehkä hän tarvitsisi
vain hieman rohkaisua. Siiryin aivan miehen kykeen kiinni ja
aioin hyväillä hänen rintakehäänsä. Suureksi pettymyksekseni sormeni
tapasivat metallisen haarniskan. En ollut ottanut hänen pahuksen
rengaspaitaansa huomioon. ”Herratar?” Nostin katseeni Zamanirr’n kasvoihin.
Emmin hetken, pyytäisinkö miestä suoriutumaan eroon haarniskastaan, mutta
jätin ajatuksen toteuttamatta. Sen sijaan kiedoin käteni hänen kaulaansa ja
taivutin miehen pään alemmas. Yllätyin haltian alistuvasta
mukautuvaisuudesta suudellessani häntä, mutta työnsin asian mielestäni.
Voisin selvittää syyn myöhemmin, mikäli minua kiinnostaisi – tai minusta
olisi mitään jäljellä, jos Zamanirr osoittautuisi nopeasti ansaitun
väkivaltaisen maineensa veroiseksi. *** Saramil: Tuijotin paikoilleni
jähmettyneenä, kuinka Jienna riisui kiihkeästi Zamanirr’n vaatteita heidän suudellessaan
intohimoisesti. Pitelemäni kulhot tippuivat maahan. Riuhtaisin katseeni rakastelevasta
parista. Käännähdin ja pyrähdin juoksuun. En välittänyt oksista, jotka
raapivat ihoani, sillä tuska sisälläni oli paljon suurempi. Se sattui enemmän
kuin hänen miekkansa oli sattunut... Kaaduttuani jäin paikoilleni, tajuten
vasta silloin poskieni olevan märät kyynelistä. Näin uudestaan ja uudestaan kuinka Jienna
riisui Zamanirr’n ja kuinka he suutelivat. Käperryin niin pieneksi kuin pystyin. Minuun
sattui niin kovin paljon. Vaikerrus karkasi yhteenpurtujen hampaitteni
välistä. Hän oli sanonut rakastavansa minua. Mutta
mitä ne sanat olivat hänelle merkinneet? Eivät mitään! Vihaisesti pyyhin kyynelet kasvoiltani. Jos en merkinnyt hänelle mitään, niin
miksi hän oli vaivautunut valehtelemaan? Minä olin antanut hänelle kaiken
muutenkin... Hetken yritin koota raivoa, siinä
onnistumatta. Miksen kyennyt edes vihaamaan häntä?
Kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt. Kaiken sen jälkeen mitä hän teki! Eikö Shaar ollut ollut jo tarpeeksi? Mitä
minä olin tehnyt ansaitakseni aina tällaisen kohtelun? Asiaa pohtimatta muutin itseni
leopardiksi. Vasta kissapedon tyyneyden ja varmuuden vallatessa minut
tiedostin mitä olin tehnyt. Leopardi ei piitannut tuon taivaallista
drowmiehestä. Kiemurtelin eroon ninemen
vaatteista ja aseista. Sitten lähdin metsästämään. *** Goretel: Tuijotin luokseni
astelevaa mustaihoista miestä. Hänen valkeat hiuksensa hohtivat kuun hopeaa
ja aseiden teräs välkähteli joka askeleella. ”Missä Tikari on?” Zamanirr kysyi. Tiesin
hänen etsineen veljeäni jo hyvän tovin. Tiesin myös miksei hän ollut löytänyt
tätä. ”Mitä sinä siitä välität?” kysyin, vaikka
tiesin, ettei asia oikeastaan kuulunut minulle. Itseasiassa minun teki mieli
kuristaa hänet. Hänen normaalistikin synkkä ilmeensä
mustui. Huomasin miehen katseen osuneen maassa
vieressäni lepääviin aseisiin, jotka kuuluivat Saramilille. ”Nuo ovat Tikarin. Missä hän on?” En ollut vielä ehtinyt päättää pidinkö
Zamanirr’sta vai en. Aloin hiljalleen harkita varsin vakavissani negatiivista
kantaa. ”Veljeni meni metsään. Leopardina. Näin
hänen poistuvat jälkensä.” Haltia rypisti otsaansa. ”Miksi sinä makasit Jiennan kanssa?”
tiedustelin ilmeettömästi. Mies katsahti minua kuin kajahtunutta.
”Hän on nainen”, Zamanirr puuskahti, aivan kuin se olisi selittänyt kaiken. Sitten muistin pikku variksen kertoneen
mustan haltian tulevan matriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa miehen asema
oli suunnilleen orjan tasoa. Pyyhkäisin kasvojani kädelläni. ”Sinä siis teit kuten hän käski?” Minun
oli pakko varmistua asiasta, väärinymmärtämisen riski oli liian suuri. ”Niin”, pitkä mies vahvisti. Hänen
katseensa oli kiinnittynyt metsän reunaan. Mitä hän oikein odotti näkevänsä? Hieroin ohimoitani ja keskityin sitten
lähes ohimennen parantamaan alkavan päänsärkyni. Selitin hänelle lyhyesti, ettei hänen
tarvinnut tehdä mitä tahansa naiset häneltä pyysivät. Hänellä oli oikeus
kieltäytyä, etenkin täysikuulla – mikäli mies ei todellakaan halunnut vastata
esitettyyn kutsuun. En ollut varma kuinka paljon hän ymmärsi, tai aikoiko hän
ottaa neuvostani vaariin, mutta en voinut tehdä juurikaan mitään sen
kummempaa. ”Mikäli haluat löytää Saramilin pyydä
Äidiltä apua. Hän tietää kyllä”, sanoin lopulta. ”Jos etsit veljeni, ota
hänen aseensa mukaasi. Ainakin voit antaa ne hänelle.” 8.
luku |