|
Back to the main page Back to Stories |
|
Harmaan sävyt >
osa 1. > Pois varjoista luku:
prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9 |
|
7.
luku Zamanirr: Istuin rantahietikolla
ja katselin apaattisena merta. Tiesin, että minun olisi pitänyt tehdä jotakin
toisin Tikarin kanssa, mutta en kyennyt tajuamaan mitä. ”Sinä tapat hänet tuolla menolla”, tuttu naisääni moitti minua. ”Etkä kyllä itsekään näytä voivan kovin
hyvin.” Kohautin harteitani. ”Minä en kykene
muuhun”, mutisin alistuneesti. ”Voi hyvä ihme! Sinä et edes yritä
parantaa tilannetta!” Pystyin tuntemaan hänen paheksuntansa ja
kohautin olkiani uudelleen. Yksi vihainen nainen lisää ei kuulostanut uudelta
ongelmalta. Mitä minun pitäisi sinun mielestäsi tehdä
Tikarille? Tunsin hänen huokaavan. ”Kokeile
ensimmäisenä määrittää itsellesi, mitä tunnet häntä kohtaan. Siitä on hyvä
aloittaa.” ”Helppohan sinun on sanoa”, totesin
ääneen. ”Ja sinun väittää etteivät kivet tunne
mitään.” Pysyin murjottaen vaiti. En halunnut
ajatella kissamaista haltiaa, enkä etenkään sitä, mitä tunsin häntä kohtaan.
Imryrnissä kaikki oli ollut niin paljon helpompaa. ”Keskity asiaan, Zamanirr.” Hyvä on, hyvä on. Mitä minä tunsin Tikaria kohtaan? Hieman
mietittyäni huomasin kaipaavani häntä, jopa tällä hetkellä, vaikka olin itse
hänet tiehensä ajanut. Halusin myös suojella haltiaa, mutta minusta tuntui,
että hän tarvitsi eniten suojelua minua vastaan. Ja sitten oli tietenkin
himo. Yasmine oli joskus puhunut rakkaudesta ja
tarkoittanut mielestäni himoa. Nainen oli kuitenkin selittänyt, että rakkaus
oli myös välittämistä toisesta ja toimimista pyyteettömästi tämän hyväksi. Rypistin kulmiani. Oli naurettava ajatus,
että olisin rakastunut Tikariin. Kyllä kai välitin hänestä, mutta eihän se
ollut sama asia? ”Tässä tapauksessa ne ovat. Sinä vain et
osaa tunnistaa rakastumista, mutta minun mielestäni sinä olet rakastunut
häneen.” Hymähdin. Mitä tämä nyt sitten hyödytti?
Tuskin asiat korjaantuisivat, vaikka kertoisinkin päätelmäni pienelle
haltialle. ”Mistä sinä sen tiedät? Ethän sinä ole
koskaan kokeillut”, minulle kivahdettiin
sarkastisesti. En vastannut. Tiesin varsin hyvin, etten
ollut puhunut tunteistani kenellekään. ”Yleensä vahinkojen korjaaminen on
vaikeampaa kuin niiden aiheuttaminen”, hän
huomautti lempeästi. * Kuljin hitaasti
suuntaan, jonne tiesin Tikarin väen pystyttäneen leirinsä. En pitänyt
kiirettä, sillä en ollut lainkaan varma kuinka he suhtautuisivat minuun.
Toivoin heidän päästävän minut puhumaan kahden kesken haltiani kanssa. Leirissä minuun suhtauduttiin
kohteliaasti ja minut opastettiin erään puun luo. ”Tikari?” huhuilin lehvistön suuntaan.
Pystyin arvaamaan hänen oleskelevan ylhäällä puussa. Välinpitämättömästi kissamainen mies
pudottautui alas. Suoristautuessaan tämä pyyhkäisi hiuksensa pois
kasvoiltaan. ”Niin?” Jäin katselemaan taivaanalaista haltiaa,
tietämättä mitä sanoisin hänelle. Kaikki vaihtoehdot kuulostivat aivan yhtä
järjettömiltä tai sekavilta. Pohdintani keskeytyivät, kun Tikarin
vaalea ihmisveli tuli myös alas puusta. ”Minä...” aloitin kykenemättä jatkamaan.
Vedin syvään henkeä. ”Minä rakastan sinua”, tokaisin monotonisesti. Siro mies räpäytti silmiään. Ja tokaisi:
”Mitä?” Haltia näytti todella pöllämystyneeltä. Ihminen kosketti hänen olkaansa ja sanoi
jotakin, mikä havahdutti Tikaria hieman. Muutamalla sanalla ja
kädenliikkeellä haltia hätisti veljensä muualle. ”Kuvittelinko minä vaan, vai sanoitko
sinä rakastavasi minua?” siro mies kysyi epäillen. ”Älä kuvittelekaan, että kieltäisit
sanoneesi sen.” Irvistin naiselle mielessäni. ”Kyllä sinä
kuulit oikein”, vastasin haltialle alistuneesti. ”En ymmärrä. Ensin sinä haluat minut ja
seuraavassa hetkessä työnnät pois. Ja nyt saavut ja väität rakastavasi minua,
mutta kuulostat aivan yhtä innostuneelta kuin henkilö, jonka on määrä viettää
loppuelämänsä piikkipensaassa istuen. Voitko selittää edes hieman?” Katsoin miestä hetken. ”Haluatko sinä
kuulla koko selityksen?” ”Mitä tahansa, mikä valaisee tilannetta
minullekin”, Tikari puuskahti. Huokaisin. ”Minusta tuntui, että mitä
enemmän vietän aikaa seurassasi, sitä hallitsemattomammin minä sinua
himoitsin, joten minun oli pakko lähettää sinut pois”, selitin vaimeasti. Pieni haltia tuijotti minua ällistyneenä.
”Tuo selventää asiaa, vaikka en vieläkään ymmärrä perimmäistä ajatusta”, hän
totesi, saatuaan vihdoin puhekykynsä takaisin. Seisoimme hetken vaiti, kunnes Tikari
ojensi kättään minua kohti, koskettaakseen minua. Tartuin hänen ranteeseensa.
”Ehkä sinun ei pitäisi, Tikari”, sanoin puolittain vakavissani. Vaikka
pidinkin hänen kanssaan makaamisesta, inhosin sitä, etten enää kyennyt
hallitsemaan itseäni. Haltia löysäsi otettani ranteestaan ja
vaihtoi otteen niin, että pitelimme toisiamme kädestä. ”Minä tarvitsen
kosketusta, vaikka se ei olisi tämän kummempaa”, mies selitti, kohottaen
yhteen liitettyjä käsiämme hieman. ”Kuten haluat”, myönnyin ja tunsin
lämpimän hyväksynnän mieleni laidalla. ”Minä en tajua sitä naista. Hän on valehtelematta
oudoin, jonka olen koskaan tavannut”, totesin osoittamatta sanojani
erityisemmin kellekään. Tikari naurahti huvittuneesti. ”Yleensä
Äiti Maa on oudoin persoona, jonka kanssa voi joutua tekemisiin.” Vilkaisin miestä ihmeissäni. En ollut
kuullut koskaan ennen hänen nauravan. Pidin siitä, miltä Tikarin nauru kuulosti
ja miltä mies näytti nauraessaan. Haltia oli vapautuneempi, muistutti enemmän
sitä, millainen hän oli ollut ensi tapaamisellamme. ”Mikäli haluat keskustella muun laivaväen
kanssa, ilman minun apuani, niin kielen opettelu olisi viisasta. Ehkä
yleiskieltä”, haltia ehdotti, taluttaessaan minua leiritulille. Nyökkäsin hänelle. ”Tuskin minä heidän
kanssaan tulen kovin paljoa puhumaan, mutta vastaisuudessa kyky voi olla
hyödyllinen.” ”Mikset sinä puhuisi heidän kanssaan?” Pysähdyimme. Katsahdin haltiaa
epäuskoisena. ”Minä olin vähällä tappaa sinut, jos muistat”, sanoin
katkerasti. ”En minä aivan niin helposti kuole”,
Tikari kohautti harteitaan. ”Kerroin heille, miksi teit sen ja he hyväksyivät
selitykseni. Kukaan ei kanna sinulle kaunaa.” En sanonut mitään. En kyennyt uskomaan
pikaisiin anteeksiantoihin, tai edes ylipäätään anteeksi antamisen
käsitteeseen. ”Luulisin, että sinulla ja Goretelilla on
hyvin paljon yhteistä, kun te molemmat olette sitä mieltä, että minut pitäisi
pistää liekaan”, haltiani sanoi huvittuneena. ”Liekaan? Runsas kourallinen tervettä
järkeä riittäisi”, sanoin, mutta tiesin, että pohjimmiltaan hän osui liean
kanssa oikeaan. Tikari virnisti vastaukselleni. ”Sinun
pitäisi kylpeä, tiedätkö? Minä en jaksa haistella oman vereni hajua
jatkuvasti vaatteistasi”, hän jatkoi puheluaan hetken kuluttua. Kohautin hänelle harteitani. Tuskinpa
peseytymisestä haittaakaan olisi. ”Goretel lainaa varmasti sinulle joitakin
omista vaatteistaan, jollet halua kokeilla sittenkin lannevaatetta”,
kissamainen haltia sanoi virnistäen. Kävelimme leirille ja Tikari puhui erään
tyttölapsen kanssa ja pian tämä toi meille epämääräisen kasan vaatteita.
Seuraavaksi suuntasimme suojaisaan lahteen. Katselin vettä epäillen. En ollut
tottunut peseytymään avovedessä. Taivaanalaisella haltialla ei
selvästikään ollut samanlaisia epäluuloja. Huolettomasti hän heitti
vaatteensa, vaihtaen oikeassa ranteessaan pitämänsä nahkarannekkeen
kankaiseen, ja sukelsi veteen. Mukaansa hän otti jostakin kasvikuidusta
punotun verkkopussin. Mihin ihmeeseen Tikari sitäkin tarvitsi? Peseytyessäni mietin siron miehen
äkillistä puheliaisuutta. Tähän mennessä hän oli ollut hiljainen, ja puhunut
vain, kun hänellä oli asiaa. Nyt Tikari kuitenkin lörpötteli melkein
taukoamatta. Ihmeekseni haltian puhetulva ei kiusannut
minua, vaikka olinkin tottunut vaitioloon. Ehkä se johtui siitä, ettei hän
odottanut minulta mitään vastausta. Kohautin harteitani. Eipä sillä ollut
suuremmin väliä, minkä vuoksi mies oli alkanut puhua, tai miksi siedin sitä. *** Goretel: ”Nyt jalkasi on taas
kunnossa”, sanoin ja hymyilin Ymalille – tyttö oli onnistunut murtamaan
jalkansa harjoitellessaan aseiden käyttöä muiden lasten kanssa. Miten hän oli
sen tehnyt? Hänen olisi täytynyt... Niin no, olihan Saramilkin murtanut
nilkkansa hypättyään varomattomasti puusta alas, ollessamme pieniä. Nostin katseeni, huomaten veljeni ja
tämän mustaihoisen rakastetun palanneen. Zamanirr oli pysähtynyt
rengaspaitansa kantaen leirin laitaan, kasvoillaan epävarma ilme. Jalassaan
hänellä oli eräät minun housuni. Ne olivat haltialle löysät vyötäisiltä ja
lyhyet lahkeista. Saramil tarttui pitkää miestä luontevasti
tämän vapaasta kädestä ja läksi taluttamaan häntä minua kohti. ”Sinä et ole esitellyt meitä toisillemme,
pikku varis”, totesin Saramilille, kun kaksikko asettui vierelleni
suojakatokseni alle. ”Enkö?” hän ihmetteli. ”No, siinä
tapauksessa...” Veljeni kääntyi puhumaan mustalle haltialle. Erotin puheen
seasta oman nimeni. ”Goretel, tämä tässä on Zamanirr
Mer’harn”, hän jatkoi, vaihtaen käyttämänsä kielen sujuvasti hjeniin. ”Hän
pystyy kuulemaan Äiti Maan.” Katsahdin pitkää miestä. ”Oletko aivan varma?” kysyin epäillen.
Zamanirr ei vaikuttanut sellaiselta henkilöltä, joka kykenisi kuulemaan
Äidin. Toisaalta, veljeni ei kuullut häntä, vaikka Saramilin olisi olettanut
pystyvän siihen. Pieni haltia pyöräytti silmiään. ”Miksi kaikki
epäilevät minun harkintakykyäni?” hän kysyi osoittamatta sanojaan
erityisemmin kellekään. Musta haltia kysyi jotakin, ja veljeni
puhui hänelle hetken. Zamanirr kohautti olkiaan välinpitämättömästi, mikä sai
Saramilin pyörittämään silmiään uudelleen. Pistin merkille, että pitkä mies
kosketteli jatkuvasti vierelleen laskemaansa haarniskaa, ilmeisesti sitä
tiedostamattaan. Rengaspaita näytti tarvitsevan puhdistamista ja öljyämistä,
mikäli minä mitään varusteiden hoidosta ymmärsin. Hain omat välineeni, joita käytin
miekkani huoltamiseen ja ojensin ne Zamanirr’lle. Haltia otti tavarat vastaan
yllättyneenä. Toispuoleisesti virnistäen veljeni
osoitti niitä, ja nimesi ne yleiskielellä, nähtävästi opettaakseen kieltä
rakastetulleen. Mies toisti sanat ilmeettömästi, alkaen
samalla puhdistaa rengaspaitaa. Olimme hetken hiljaa, kunnes Saramil
huomautti jotakin lievän huvittuneesti – ironialla höystettynä –
Zamanirr’lle. Tämä rypisti kulmiaan ja tokaisi
vastauksensa, heilauttaen toista kättään veljeäni kohti. *** Saramil: ”Minä en selvästikään
ole hyväksi rengaspaidallesi”, totesin katseltuani hetken mustan haltian
rutiininomaista työskentelyä haarniskansa parissa. Mies ei näyttänyt
kiinnittävän toimeensa suurtakaan huomiota. ”Ensi kerralla sinä saat hoitaa tämän,
jos olet asiasta huolissasi”, hän vastasi mulkaisten minua äkeästi. ”Jos minä saisin valita, niin sinä et
käyttäisi haarniskaa. Ne ovat vain tiellä. Mutta jos olet sitä mieltä, että
toimi kuuluu minulle, niin voinhan minä puhdistaa sen nyt”, sanoin. ”Huoltaminen on minun vastuullani, samoin
kuin aseittenikin.” Kohautin harteitani ja nousin seisomaan.
”Minä käyn hakemassa meille ruokaa”, tein tiedettäväksi heille molemmille.
Olin tuonut rannalta simpukoita, mutta ne eivät riittäneet yksin ateriaksi. ”Valmistatko nämä meille, veli?” pyysin
ojentaessani merenelävät ihmiselle. ”Niitä riittää meille kaikille.” Goretel nyökkäsi ja jätin heidät kaksin.
Tuskin he poissa ollessani toisiaan tappaisivat. Ainakin toivoin niin. Zamanirr oli luvannut yrittää käyttäytyä, ja veljeni oli
luopunut omasta vihamielisyydestään, antaessaan omat välineensä mustan
haltian käyttöön. Annostelin jamssi- ja lihamuhennosta
kolmeen kulhoon, ja etsin syömäpuikot mustaihoista ystävääni varten. Goretel
ja minä kuljetimme omiamme mukanamme. ”Oletko hankkinut itsellesi puolison
pyytämättä minua ensin, Araka?” Eydonin huvittunut ääni kysyi takaani.
”Vaikkakaan minä en ymmärrä valintaasi täysin.” Käännyin katsomaan naista. ”Ei hän
varsinaisesti ole puolisoni”, korjasin. ”Sinulla on kuitenkin suhde hänen
kanssaan”, Eydon totesi. Nyökkäsin. ”Minun täytyy kai pitää sinua sitten
veljenäni. Kuinka harmillista, etenkin kun täysikuu on tulossa muutaman
päivän kuluttua.” Hätkähdin. ”Onko täysikuu jo niin pian?
Eihän edellisestä ole kuin viikko.” Kastanjanruskeahiuksinen nainen vilkaisi
minua kummastuneena. ”Nuorissa Kuningaskunnissa kuu kiersi eri
tahtiin kuin täällä”, selitin hänelle. ”Kuulostat siltä, ettet nauttisi suuremmin
kuun vaikutuksesta?” Eydon uteli. ”Mikäli olisit itse tukahduttanut kehosi
vaatimuksen kahdesti peräkkäin syystä tai toisesta, tuskin sinäkään
suorastaan riemuitsisit. Varsinkin jos tilanteesi olisi muutenkin epävakaa.” Nainen loi minuun kysyvän katseen, muttei
avannut suutaan tiedustellakseen tarkennusta. Sen sijaan hän ojensi kätensä
kiertääkseen nipun hiuksiani sormensa ympärille. Hän tiesi jo olla
koskettamatta minua suoraan. ”Zamanirrko hiuksesi katkaisi?” Pudistin päätäni kevyesti. ”Se oli
eräänlainen rangaistus käytöksestäni. Zamanirr’lla ei ollut mitään tekemistä
sen kanssa.” Eydon nyökkäsi hitaasti. Sitten hän
suuteli nopeasti ohimoitani. Pakotin itseni pysymään paikoillani sen aikaa. ”Mukava saada sinut jälleen seuraamme,
Araka”, nainen totesi. Hän jatkoi hiusteni koskettelua, kun en muuta
kontaktia hänelle kyennyt tarjoamaan. Keskustelin Eydonin kanssa jonkin aikaa
ennen kun palasin ruoan kera kahden minulle läheisen miehen seuraan. Ojensin
heille kulhot ja esittelin Zamanirr’lle kuinka syömäpuikkoja käytettiin. Musta haltia katseli puikkoja epäillen,
mutta näytti oppivan niiden käytön nopeasti. *** Zamanirr: Istuin Goretelin
suojakatoksen luona ja katselin ympärilläni askareitaan toimittavia
haltioita. Saapumisestani oli runsas vuorokausi, eikä kukaan – lapsia lukuun
ottamatta – kiinnittänyt minuun suurempaa huomiota. Oli kuin olisi ollut
tavallista, että aseistettu drow majaili heidän luonaan. Koetin etsiä Tikaria maanpinnan
haltioiden joukosta, mutta mies näytti kadonneen veljensä kanssa jonnekin. No, ehkäpä oli hyvä, etten nähnyt
kissamaista haltiaa... ”Tuosta minun pitikin puhua kanssasi,
Zamanirr.” Hätkähdin. Olin jo melkein unohtanut
tämän kumman jumalattaren. Mistä halusit keskustella kanssani, Liessan?
Käytin hänestä nimeä, jolla laivaväki – kae-enathet – kutsui häntä. ”Saramilista, sinusta, selibaatistasi ja
lähestyvästä täysikuusta.” Pystyin aistimaan, kuinka hän
ikään kuin kohautti harteitaan. Kuinka täysikuu liittyy kolmeen
edelliseen? En ymmärrä sen asiayhteyttä. ”Täysikuu nostaa kae-enathejen
sukupuoliviettiä, myös Tikarin, vaikkei hän olekaan kokonaan tosikulkija.” Mitä ihmettä? Kuinka muka kuu voisi
vaikuttaa tuolla tavalla kehenkään? ”Se tekee sen, ja sen tietäminen riittää
sinulle. Siitä pääsemmekin seuraavaan tärkeään asiaan. Sinun selibaattisi ei
tee hyvää Tikarille, ei varsinkaan tähän aikaan.” En vastannut mitään. ”Kyse on lähinnä epämukavuudesta. Enkä
väittäisi sinunkaan oloasi mitenkään miellyttäväksi, pidemmän päälle”, Liessan ilmoitti tyynesti. Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Antaa
kehoni ja mielihalujeni määrätä tekemiseni? ”Sinne päin, vaikka se ei olekaan niin
puhtaasti fyysistä kuin kuvittelet.” Pudistin päätäni. En halunnut ajatella
asiaa, etenkään miettiä henkistä suhdettani Tikariin. Sen asian penkomisesta
ei seuraisi mitään hyvää. ”Niinkö?” Liessan, voisitko jättää minulle edes
harhakuvitelman yksityisyydestä? ”Sinä totut läsnäolooni. Niin te kaikki
teette .” Pyöräytin silmiäni. Kuinka rauhoittavaa. * Jäin istumaan
mietteissäni, kun jumalatar oli jättänyt minut taas rauhaan. Liessanissa ei
ollut suurempaa vikaa. Olihan hän jopa varsin lempeä – naiseksi. Kevyt kosketus havahdutti minut
ajatuksistani. Hätkähdin. Aloin turtua jatkuvaan turvallisuuteen ja
hälytysvalmiuden tarpeettomuuteen. Tätä vauhtia en huomaisi edes itseeni
kohdistettua suoraa hyökkäystä. Kuinka mahtavaa. ”Zamanirr?” Tikari tiedusteli ja pudistin
hänelle päätäni. Miehen kasvoihin oli maalattu punertavia
kuvioita, jotka kulkivat ohimolta poskelle ja siitä kaulalle. ”Mitä varten sinulla on tuo kuvio?”
kysyin hämmästyneenä. Ainoa, mitä minulle tuli mieleen, olivat
melnibonelaisten naisten juhlia varten maalatut kasvot. ”Nämä kuuluvat osana Äidin kunniaksi
järjestettävään juhlaan.” Kohautin olkiani. Oman kokemukseni mukaan
uskonnolla pystyi selittämään mitä tahansa. Siro mies istahti viereeni. Huomasin myös
hänen selässään olevan samankaltaisen kuvion kuin mitä hänellä oli kasvoissa. Hillitsin itseäni koskettamasta kuviota. Rypistin kulmiani, muistaessani Liessanin
aiemmat sanat. Jatkuva kieltäytymiseni aiheutti Tikarille epämukavuutta... Enkö kerrankin voisi tehdä hänelle jotain
miellyttävää? Etenkin, kun vaadittu tehtävä ei olisi itselleni
vastenmielinen? Ojensin käteni ja liu’utin sitä haltian
selkään tehtyä kuviota pitkin. Tikari loi minuun hämmästyneen katseen,
mutta jatkaessani koskettelua hän nojautui kylkeäni vasten. Pystyin tuntemaan ja kuulemaan miehen
vaimean kehräyksen. Huomasin kaivanneeni sitä, vaikka en ollutkaan
tiedostanut asiaa. ”Liessan kertoi minulle täysikuusta”,
totesin hetken kuluttua pienelle haltialle. Hän oli laskenut päänsä
olkapäätäni vasten ja sulkenut silmänsä. ”Kuinka paljon?” ”Jonkin verran. Vaikutukset, muttei
syitä. Se riittää minulle”, kerroin. Minulla ei ollut oikeutta arvostella
jumalattaren tekoja, vaikka tunnuinkin nykyään tekeväni sitä. Se johtui
oletettavasti siitä, ettei selkäni takana vaaninut jatkuvasti papitarta
valmiina palauttamaan epäilijät takaisin ruotuun. ”Se johtuu yön magiasta, jota Äiti käytti
meidät luodessaan”, Tikari lausahti raukeasti. ”Ei sano minulle juuri mitään, mutta älä
ala selittää. Ei minun soturina tarvitsekaan tietää.” ”Mitä ammattia minä sitten edustan?” hän
kysyi. Kohautin olkiani. ”Olet jotain velhon ja
soturin väliltä. En osaa sanoa tarkemmin. Käytännössä et ole orjaa kummempi,
sillä sinulta puuttuu asiantunteva koulutus”, ilmoitin. ”Velhoa minusta ei saa tekemälläkään.
Minulta puuttuvat täysin siihen vaadittavat lahjat”, kissamainen mies
naurahti. ”Asiantuntevaa koulutusta minä olen kuitenkin saanut. Niin aseiden
käytössä että muilla aloillakin”, hän jatkoi. ”Ja ammattiluokista huolimatta
kaikilla kae-enatheilla on yhtäläinen sananvalta.” ”Kuten haluat.” Minulla ei ollut
erityistä intoa väitellä koulutuksistamme. Ne olivat joka tapauksessa hyvin
pitkälle toisistaan eroavat, elleivät kokonaan erilaiset. Tikari kohautti olkiaan, käpertyen
lähemmäs minua. Aikoiko hän sulautua minuun kiinni? Itse asiassa ajatus ei kuulostanut kovin
pahalta. Pudistin päätäni. ”Sinä olet pilannut
minut kokonaan.” ”Millä tavalla?” mies tiedusteli
huvittuneena. ”Hemmotellut pilalle ja saanut unohtamaan
kaiken sen, minkä opiskelin akatemiassa”, vastasin ironisesti. ”Kaikki se
’koskaan et voi olla liian varovainen’ -saarnaus suoraan viemäriin.” ”Minusta ei kyllä vaikuta siltä. Sitä
paitsi, varovainen pystyy olemaan ilman vainoharhaisuuttakin”, hän sanoi. Olimme hetken vaiti. ”Miksi väkesi kutsuu sinua Arakaksi, ja
ihmisveljeäsi Limni-Es’ksi?” utelin. ”Araka on hjeniä ja tarkoittaa tikaria.
Se on ikään kuin lempinimi. Limni-Es taas on kirjaimellisesti lokin huuto ja
sitä käytetään kun puhutaan kaipauksesta merelle. Goretelin kohdalla
uudelleen nimeäminen on todenne hänen hyväksymisestään yhdeksi laivan
väestä”, siro haltia selitti. Nyökkäsin. ”Myös drowit ottavat uusia
jäseniä huoneisiinsa ja usein nimeävät nämä uudelleen. Koskaan ei kuitenkaan
ihmisiä, tai muita alempia rotuja”, totesin melkein enemmän itselleni kuin
Tikarille Mies tökkäsi sormellaan reittäni. ”Koko
käsite ’alemmat rodut’ on epäkelpo.” Tartuin häntä ranteesta estääkseni
enemmät tökinnät. Jäin sormeilemaan rannetta kiertävää
nahkasuikaletta. ”Miksi sinä pidät näitä?” kysyin ja
nostin rannetta hieman ylemmäs. Tikari oli lyhyen aikaa vaiti, ennen kun
alkoi riisua oikean kätensä ranneketta. Nahkasuikaleen alta paljastui musta
kuvio, jota ensin luulin koruksi. Tarkempi tutkiminen paljasti kuvion minulle
täysin tuntemattomiksi riimuiksi. ”Tiedän, että tässä mainitaan nimeni ja
vanhempani. Teksti sisältää muitakin tietoja, mutta en tiedä, mitä ne ovat.
Ofayir – isäni – luultavasti tietää enemmän”, pieni haltia selitti. Ihmettelin hetken, miksi kyseiset tiedot
pitäisi salata, kunnes tajusin kirjoituksen ehkä sisältävän kantajalleen
hengenvaarallista tietoa, mikäli se päätyisi vääriin käsiin. Kyseinen tilanne
ei ollut ollut mitenkään harvinainen Uumenalassa. ”Jos joskus epäilet, että henkilö joka
väittää olevansa minä on joku muu, tarkista nämä osat tatuoinnistani. Ne
pysyvät muuttumattomina koko elämäni, sitäpaitsi niiden kätkeminen vaatii
minulta runsaasti energiaa ja on silti vain hetkellistä”, Tikari sanoi,
osoittaen muutamia kohtia riimukirjoituksessa. Silmäilin rannetta ympäröivää kuviota,
painaen mieleeni hänen osoittamansa kohdat. ”Miksi kirjoitus muuttuu?” kysyin
uteliaana. ”En tiedä. Enkä usko kovinkaan usean
muunkaan tietävän.” Puhuessaan mies alkoi kietoa ranneketta tottuneesti
takaisin paikoilleen. ”Ofayir ei halua tämän olevan näkyvissä”, hän sanoi ja
tiesin arvanneeni oikein olettaessani tatuoinnin sisältävän ulkopuolisilta
salattavaa tietoa. ”Sitten emme anna muiden katsoa sitä”,
totesin. Pieni haltia vilkaisi minua oudosti ja
kohottautui niin, että ylettyi hipaisemaan huulillaan poskeani. Käänsin hänen päänsä, jotta pystyin
suutelemaan hänen huuliaan. Väkisin harjoittamani selibaatti saisi päättyä. Nostin Tikarin syliini. ”Miksi
alkuperäinen ele?” tiedustelin. Mies hymyili lämmintä hymyä. ”Minusta
vain tuntui siltä.” Kohautin hartioitani. Ei hänen
toimintansa syyllä ollut suuremmin väliä. Ei niin kauan kuin minä sain mitä
halusinkin. *** Saramil: Lojuin vatsallani niin
lähellä Zamanirr’a kuin saatoin makaamatta hänen päällään ja jalkojani
heilutellen piirtelin keveitä kuvioita mustan haltian rinnalle. Vilkaisin
syrjään heitettyä rengaspaitaa, jota olin alkanut inhota aivan tosissani. Miksi ihmeessä miehen piti pitää sitä
yllään? Minusta koko hökötyksestä ei ollut kuin haittaa: ensinnäkin se
vaikeutti liikkumista, piti meteliä ja oli noin yleensäkin epämukava, lisäksi
se vielä löyhkäsikin kamalalle. Eikä sitä vasten ehdottomasti ollut mukava painautua. Hajamielisesti mietin saisinko pitkän
haltian luopumaan haarniskastaan, mutta päätin jättää yrittämisen väliin. Jos
hän joskus jättäisi sen pois, hän tekisi sen itse tai sitten hän ei tekisi
sitä ollenkaan. Siitä olin varma. Pohdintani keskeytyivät yllättäen, kun
Zamanirr tarttui ranteeseeni. Katsahdin miehen kulmikkaita kasvoja,
hänen siirtäessään käteni hieman ylemmäs. Hymyilin hänelle, jatkaen
lihaksikkaalle rinnalle piirtelyä. Drow ei puuttunut puuhaani, katseli vain
laiskasti. Jonkin ajan kuluttua kuulin Goretelin
vaimeiden askelten lähestyvän. En kuitenkaan liikahtanutkaan, sillä minulla
oli aivan liian mukavaa siinä missä olin, jotta olisin halunnut vaivautua. Tunsin Zamanirr’n lihasten jännittyvän
hieman veljeni siirtäessä katoksensa irtoseinää syrjään astuakseen sisään. ”Pikku varis, Zamanirr”, vaalea ihmismies
totesi meille silmäänsä räpäyttämättä, vaikka huomasinkin hänen lievän
hämmästyksensä. Nyökkäsin hänelle hymyillen ja käperryin
vielä hieman lähemmäs mustaihoista rakastajaani. Haltia nousisi kuitenkin
hetken kuluttua... Ja pukisi päällensä. Todennäköisesti myös sen kammottavan
haarniskan, johan hän näytti kiintyneen liiankin kanssa. Minä taisin olla liian riippuvainen
hänestä. Mietin laiskasti, pitäisikö minun yrittää tehdä asialla jotain.
Kohautin kuitenkin harteitani. Tuskin minä sille mitään voisin. ”Tiedätkö, veliseni, minä kuvittelin
sinut hieman viattomammaksi”, Goretel huomautti yleiskielellä. Huomasin Zamanirr’n vilkaisevan minua. Naurahdin veljelleni. ”Ja minä kuvittelin
sinun tietävän paremmin. Mutta miksi edes oletit muuta?” utelin kulmaani
kohottaen. Lempeä mies oli hetken hiljaa
mietteissään ja nyökkäsi sitten, ymmärtäen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
kuinka paljon Zamanirr oli ymmärtänyt keskustelustamme, mutta ei sillä ollut
niin väliä. Hän tuntui kuitenkin kasvattavan kaiken aikaa sanavarastoaan.
Arvelin Äiti Maan auttavan häntä kielen kanssa. Se oli hyvä, sillä minun
opetustahtini taisi olla varsin kammottava. Soturi haltia nousi hetken kuluttua ylös
ja veti housut jalkaansa. Hän oli silti sen verran ystävällinen, että asettui
viereeni istumaan. Goretel katsahti minua huvittuneena ja
viskasi sitten lannevaatteeni ja säärystimeni syliini. Virnistin hänelle,
mutta pukeuduin mukisematta. Katos oli kuitenkin hänen. Etsittyäni panhuiluni, ryhdyin soittamaan
sitä samalla, kun vertailin kahta pitkää miestä keskenään. He molemmat olivat
omalla tavallaan varsin kiintyneitä vaatteisiin, mutta eivät häiriintyneet
alastomuudestaan oikeassa seurassa lainkaan. Lisäksi he tuntuivat molemmat
haluavan laittaa minut liekaan – lähes hiuksenhienosti eroavista syistä
tosin. Enhän minä niin kamala ollut. Enhän? Siinä missä Zamanirr suosi haarniskaa oli
Goretel oppinut ninemeiden tavan olla käyttämättä mitään ylimääräistä
suojaa. Veljelläni tosin oli joskus ollut nahkahaarniska, mutta hän oli
käsittääkseni luopunut siitä ajat sitten. Musta haltia oli yleensä raju, eikä kaihtanut
satuttaa toista – tarpeettomasti tai mielestään tarpeeseen. Usein hän oli
juro ja sulkeutunut, normaalin välinpitämättömyytensä ja vainoharhaisuutensa
lisäksi. Hän oli soturi, joka oli opetettu jättämään niin tunteensa kuin
mielipiteensäkin. Vaalea ihmismies taas oli mustan haltian vastakohta; hän oli lempeä ja lämmin, sekä välitön. Hän ei kursaillut avunannossaan eikä vahtinut kaiken aikaa selustaansa. Hän oli avoin ja jakoi lämpöään niille, joista välitti. Tätä nykyä hän laski Zamanirr’nkin mukaan, mutta hänen syistään en ollut varma. Ehkä hän teki sen takiani. Tai sitten ei. Nyt kun ajattelin asiaa tarkemmin oli
varsin outoa, että yleensä pidin mustasta haltiasta – varsinkin, jos hänen
käytöksensä minua kohtaan otti huomioon – saati sitten rakastin häntä. Kohautin harteitani asialle,
laskeutuessani Zamanirr’n eteen makuulle siten, että saatoin asettaa pääni
miehen syliin. En kuitenkaan pystyisi ymmärtämään sydämeni valintoja, joten
miksi vaivaisin päätäni sillä, kun saatoin aivan hyvin keskittyä
seurauksiinkin. *** Zamanirr: Puolihuolimattomasti
pistin merkille jonkun lähestyvän Goretelin katosta, enkä suuremmin
yllättynyt tulijan paljastuessa Tikarin ihmisveljeksi. Tottumuksesta arvioin tilanteeni: Vaalea
parantaja ei ollut uhka.
Mies tervehti meitä ja kyljessäni kiehnäävä haltia hymyili hänelle,
liikahtaen vielä lähemmäs minua. En enää kiinnittänyt suurempaa huomiota
pienen miehen outoon tapaan hakeutua toisten läheisyyteen. Vaikken ymmärtänytkään aivan sanatarkkaan
mitä Goretel Tikarille huomautti, tajusin kuitenkin ihmisen ihmettelevän
veljensä kokeneisuutta. Olin itse olettanut heidän tuntevan
toisensa paremmin, sillä heidän keskinäiset välinsä vaikuttivat hyvinkin
läheisiltä. Itse asiassa taivaanalaisen haltia ja hänen ihmisveljensä tulivat
toimeen keskenään paremmin kuin ketkään toiset sisarukset jotka tiesin.
Toisaalta Uumenalassa sisarukset – etenkin siskokset – olivat yleensä
toistensa katkerimmat viholliset. Itse olin saanut kilpailla miespuolisia
serkkujani ja vanhimman sisareni poikia vastaan. Ravistauduin irti muistoistani ja nousin
pukeutuakseni. En varsinaisesti kiusaantunut joutuessani olemaan vaatteitta
julkisesti, mutta oloni oli huomattavasti varmempi kun ylläni oli edes
jotakin. Kiskoin housuni ylleni ja istuuduin
Tikarin viereen. Arvelin sen olevan hänelle mieleen, eikä minulla ollut
mitään sitä vastaan. Goretel heitti veljensä vaatteet tätä
kohti, selkeänä vihjeenä pukeutua. Saatuaan vaatteet ylleen haltia etsi
monipillisen ruokohuilun käsiinsä. Katselin soitinta kummastuneena. Tiesin
Tikarin olevan musikaalinen, mutta en ymmärtänyt miksi valita itselleen niin
alkeellisen oloinen soitin. Siro mies laski päänsä syliini, enkä
puuttunut hänen valintaansa. Haltia loihti ilmoille verkkaisen sävelkulun,
jonka ilmeikkyys ja monimuotoisuus yllättivät minut. Hänen soittamansa
musiikki erosi hyvin paljon kaikesta mitä olin aiemmin kuullut. Jossain välissä huomasin ryhtyneeni
leikittelemään Tikarin hiussuortuvilla. Jäin katsomaan kättäni hämmästyneenä.
Hetken kuluttua irrotin otteeni ihmetellen, mikä oli saanut minut
alunperinkin sormeilemaan haltian hiuksia. * ”Minä tulen teidän
mukaanne metsästämään”, ilmoitin tyynesti, kun Tikari, veljensä kera,
keskusteli työnjaosta laivaväkeläisten kanssa. En halunnut enää olla
tekemättä mitään, ja metsästäminen kuulosti joltain, mitä minäkin osasin. Kissamainen mies kosketti käsivarttani.
Hänen eleensä oli yhtä aikaa hyväksyvä ja rauhoittava. ”Apu on aina tervetullutta”, Arroyo
vastasi nyökäten. Vilkaisin johtavassa asemassa olevaa
miestä kummastuneena. Tuntui luonnottomalta, että joku hyväksyi vaatimukseni
ilman enempiä valtataisteluita. Laivaväki jatkoi keskusteluaan – minusta
tuntui, että he puhuivat maailmansa yleiskieltä siksi, että minäkin ymmärtäisin.
Liessanin avulla olin oppinut sitä varsin nopeasti, vaikken vieläkään
ymmärtänyt kuin osan puheesta. Lopputuloksena naisten enemmistö päätyi
kalastamaan ja vastaavasti suurin osa miehistä valitsi jäävänsä maalle, joko metsästämään
tai keräämään erilaisia syötäviä kasveja joita saarella kasvoi. Myös lapset
osallistuivat töihin. Vanhemmat heistä saivat itse päättää mitä halusivat
tehdä ja nuoremmat seurasivat huoltajiaan. Metsästysryhmämmekin mukaan oli tulossa
useampia lapsia. En tiennyt kuinka olisin suhtautunut heihin, sillä omat
kokemukseni keskenkasvuisista olivat olemattomat. ”Nelivuotiaat ja siitä vanhemmat –
suhtaudu heihin kuin pienikokoisiin aikuisiin, niin pääset kaikkein
helpoimmalla. Ja ainahan voit ottaa Tikarista mallia tai kysyä häneltä
lisäneuvoja.” Liessan vaikutti huvittuneelta minua
opastaessaan. Kohautin hänelle harteitani. ”Sinun on paras kehittää ainakin jokin
suhtautumistapa lapsia kohtaan, sillä he oleskelevat usein Tikarin
lähistöllä”, hän jatkoi. Eipä heitä ole vielä suuremmin näkynyt. ”Kohteliaisuus, Zamanirr. Vain se on
pitänyt heidät poissa tähän asti.” En vastannut Liessanille. Hän saisi
muutenkin selville minusta olleen hyvä, että lapset olivat pysyneet poissa. 7.
luku |