|
Back to the main page Back to Stories |
|
Harmaan sävyt >
osa 1. > Pois varjoista luku:
prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9 |
|
6.
luku Yasmine: Tuo mies tapattaa
vielä joku päivä itsensä, ajattelin, kun Arnoran päätti lyhentää siinä
paikassa keisarinnan lemmikkidemonin hiuksia. Jos demoni itse ei
piitannutkaan, niin Daiyen kanssa tulisi varmasti hankaluuksia! Suureksi hämmästyksekseni Zamanirr reagoi
tapahtuneeseen ensimmäisenä, harpaten Arnorania ja Tikaria kohden, vetäen
miekkansa samalla esiin. Vaikka tiesin, että drowilla oli taipumus
hyökkäillä kanssaeläjiensä kimppuun mitä pienimmistä syistä, en pystynyt
ymmärtämään, mikä oli laukaissut henkivartijani murhanhimon tällä kertaa. Mustaihoinen demonini asteli uhkaavasti
Melnibonen prinssin vierelle ja nosti molemmat miekkansa ristiin miehen
kurkulle. ”Sinun kuolemastasi tulee tuskallinen”, hän ärisi hampaidensa
välistä Arnoranille, joka tuijotti Zamanirr’a hämmästyneesti. Drown toiminnan seurauksena Tikari –
jonka hiukset olivat valahtaneet kokonaan auki – näytti havahtuvan
passiivisuudestaan. Siro mies ojensi kätensä ja tarrasi demoniani
niskahiuksista, kiskoen tämän kauemmas yhä ällistyneestä prinssistä. Katselin, kuinka hoviväki hajaantui
kaksikon kulkuväylältä, kun Tikari suunnisti salin ulos vieviä ovia kohti
kiskoen edelleen Zamanirr’a perässään. Kuulin drowin alkavan sättiä pienenpää
miestä omalla kielellään, josta erotin ainoastaan typerystä merkitsevän
sanan. Tikari ei kiinnittänyt haukkuihin sen
enempää huomiota kuin saamaansa epätavalliseen rangaistukseen. ”En tiennytkään, että he tunsivat
toisensa”, keisarinna Daiye sanoi päätään pudistaen. ”Eiväthän he voikaan, Säihkyvä Ruusu. He
ovat nähneet toisensa vain kerran ennen tätä”, vastasin. ”Tikari oli poissa viime viikon
puolivälissä”, hallitsijattareni huomautti poissaolevasti. Rypistin otsaani. Kuinka hänen huomionsa
liittyi mihinkään? Viime viikon puolivälissä... ”Zamanirr oli kadoksissa samaan aikaan”,
totesin ilmeettömästi. ”Ja sitä edellinen kerta oli viikkoa ennen sitä.” Keisarinna taputti ilahtuneesti käsiään.
”Niin se oli!” ”Hallitsijattareni, se, että demonimme
karkailevat samaan aikaan, ei todista vielä mitään”, sanoin. ”Tikarilla oli erään kerran jälkeen
ruhjeita, jotka eivät kyllä olleet peräisin puusta putoamisesta, vaikka hän
niin väittikin.” Katsoin Daiyea ihmeissäni. ”Yritättekö te
väittää, että he taistelevat keskenään?” ”Voi en, en. Minusta tuntuu, että he
tekevät jotakin paljon... kahdenkeskeisempää.” Käänsin katseeni salin ovia kohti. Tyrmistyneenä
mietin, oliko mahdollista, että keisarinnan arvailut pitäisivät paikkansa. *** Saramil: Rivakalla liikkeellä
työnsin mustan haltian Lumotun Puiston keskuslampeen viilenemään. Olin
kiskonut raivoavan miehen pois palatsista yrittämättäkään rauhoittaa häntä.
Zamanirr olisi pitänyt lähes tainnuttaa, jotta hän olisi rauhoittunut, joten
oli ollut minulle helpompaa vetää häntä mukanani – vaikkakin hurjistuneena –
kuin kantaa tajuttomana. Zamanirr kömpi läpikotaisin kastuneena
ylös vedestä. ”Mikset sinä antanut minun kiduttaa ja surmata häntä?” mies
tivasi, jo hieman rauhallisempana. Mulkaisin taivasta. Ӏiti, anna minulle
voimaa”, huokaisin. Istuuduin maahan, vetäen jalkani rintaani vasten. ja
kiedoin käteni niiden ympäri. Pääni laskin lepäämään polvieni päälle ja
suljin silmäni. ”Arnoran olisi ansainnut sen”,
soturihaltia mutisi. ”Antaisitko jo olla?” tiedustelin
vaimeasti. *** Zamanirr: Viileä vesi häivytti
osan vihastani ja selvitti sekavia ajatuksiani kiitettävästi. Nousin pois
lammesta, sijoittaen miekkani huotriinsa. Katsoin Tikaria kummastuneena. Olin
arvellut häntä vahvemmaksi kuin miltä hän näytti, mutta en silti ollut
arvannut puoliakaan. Haltia istuutui maahan, käpertyen
palloksi, ja vasta nyt katsoin tarkemmin miltä mies näytti lyhyillä
hiuksillaan. Vaikutelma oli erilaisuudessaan outo, muttei vastenmielinen
katsella. Vasta, kun siro haltia pyysi minua
hylkäämään ajatuksen Arnoranin tappamisesta, huomasin ilmaisseeni itseäni
myös ääneen. Pyyntö ei ollut mahdoton toteuttaa, mutta
silti minusta tuntui, että minun täytyisi puoltaa näkökantaani. En kuitenkaan
sanonut mitään ääneen. Riisuin haarniskani, miekkani, otsaripani
ja märät saappaani. Kulmiani kurtistaen otin pois myös paitani. ”Olen pahoillani saappaidesi vuoksi”,
Tikari sanoi hiljaa, heilauttaen kättään lammen suuntaan. Murahdin. Vaikka olinkin kiintynyt
reisimittaisiin kenkiini, aseitteni kastuminen oli minusta vakavampaa. Istuuduin pienen haltian vierelle. ”En jaksa enää. Ilman sinua olisi
luovuttanut ajat sitten”, mies mutisi, kohottamatta päätään. ”Et voi olla tosissasi”, puuskahdin. En
uskonut, että yksittäinen henkilö voisi merkitä niin paljon kellekään. ”Minkä suhteen?” hän vastasi, kääntäen
päänsä niin, että pystyi näkemään minut. ”Minähän olen vain yksittäinen mies.
Tuskin minun olemassaoloni on niin tärkeää”, selitin, mikä sai Tikarin
katsomaan minua pitkään. ”Ehkä noin on suurimman osan kohdalla,
mutta minulle sinä olet tärkeä.” Nyt oli minun vuoroni katsoa häntä
pitkään. Ilme Tikarin kasvoilla oli avoin, vilpitön, enkä pystynyt kohtaamaan
hänen silmiään. Tajusin, kuinka maanpinnan haltia olisi
antanut kaikkensa puolestani, jos olisin sitä vaatinut, enkä minä antanut
hänelle mitään. Tiesin, että olisin uhrannut hänet oman hyötyni vuoksi,
mikäli tilanne sitä olisi vaatinut. ”Ehkä minun pitäisi palata takaisin
Uumenalaan”, sanoin katkerasti. Tikari nousi terävällä liikkeellä ylös,
kääntäen selkänsä minulle ja kietoen käsivartensa ympärilleen. ”Sitten pyytäisin,
että tapat minut”, mies kuiskasi. ”En kuitenkaan eläisi pitkään lähtösi
jälkeen”, hän lisäsi hetken tauon jälkeen. Jäin tuijottamaan miestä typertyneenä.
”Miksi et eläisi pitkään?” sain kysyttyä. Tikari pyörähti ympäri. ”He ovat
riistäneet vapauteni!” hän sähisi ojentaen vasenta rannettaan minua kohden.
Keisarinnan asettama hopearanneke kiilteli nousevan kuun valossa. Nousin seisomaan. ”Voisithan aina palata
omaan maailmaasi”, ehdotin. ”En tiedä, onko täällä Portteja, eikä
minulla ole kyllä Avaintakaan. En edes tarkalleen tiedä, kuinka jouduin
tänne”, mies jatkoi sähinäänsä. Tartuin häntä hartioista. ”Kuka tahansa
asiansa osaava velho pystyy kutsumaan sinulle demonin, joka avaa portin
maailmojen välille. Olen nähnyt Arnoranin tekevän sen useampaan kertaan!”
huusin. Siro haltia tyyntyi sanojeni myötä ja
päästin otteeni hänestä. Tiesin, että olkapäihin jäisi mustelmat ketjuista,
joita olin puristanut hänen ihoaan vasten. ”Mikäli sinä lähdet takaisin maailmaasi,
niin minun ei tarvitse palata Lid-... matriarkka Lidnefin luo”, totesin. En
tiennyt oliko ratkaisuni mistään kotoisin, mutta minusta tuntui, että sen
avulla ongelmani ratkeaisivat, ainakin toistaiseksi. Tikarin ilme kirkastui ja hän painautui
kehoani vasten, halaten minua tiukasti. ”Oletko sinä noin iloinen päästessäsi
minusta eroon?” kysyin. Mies rutisti minua lujemmin ja hautasi
kasvonsa rintaani vasten. ”En minä sinusta halua päästä eroon”, hän kiisti. Kiedoin käteni hänen hoikan vartalonsa
ympärille. ”Ehdotatko, että minä tulisin mukaasi?”, tiedustelin. ”Onko tuo kovapäisyys rotuominaisuutena
mustilla haltioilla, vai oletko sinä jokin poikkeus?” Kohautin harteitani. ”En tiedä.” Jonkin aikaa vain seisoimme sylikkäin. ”No?” kissamainen haltia uteli, kohottaen
katseensa kasvoihini. ”Ajatus mukaasi lähtemisestä on
houkutteleva” sanoin hiljaa. ”Liiankin houkutteleva, itse asiassa.” ”Liiankin?” Nyökkäsin. ”Jos en lähtisi mukaasi, niin
mitä luultavimmin seuraisin perässäsi – ennemmin tai myöhemmin.” Tikari kohotti kulmaansa, sanomatta
mitään. ”Kuinka tämä porttidemonin käyttö oikein
toimii, ja milloin olisimme lähdössä?” haltia kysyi. Nostin hänen leukaansa ja kumarruin
suutelemaan miestä. ”Kerkeämme keskustella siitä aamullakin”, totesin, kun
vihdoin erkanimme hengittääksemme. Vaiti Tikari suostui suunnitelmaani ja
suutelin häntä uudelleen. * Herättyämme aamulla
selitin Tikarille vähät tietoni porttidemoneista ja niiden käytöstä. Haltia
omaksui uuden tiedon nopeasti, ja minä hymyilin kuivasti hänen innolleen. ”Luulisin, että meidän kannattaa uhkailla
jokin alemman aateliston velhoista kutsumaan demonimme, sillä Arnoran
saattaisi saada ajatuksia vastustelemisesta”, sanoin. ”Mikäli etsimme velhon
tänään, ja hän aloittaa kutsumisen välittömästi, olemme huomenna tähän aikaan
sinun maailmassasi.” ”En oikein pidä ajatuksesta, että
uhkaillaan toisia, mutta jos se on ainoa keino...” mies sanoi vaimeasti,
jättäen lauseensa lopun auki. Kohautin olkiani. ”Mikäli uskot saavasi velhon
tekemään tahtosi mukaan jollain muulla tavalla, niin en estä sinua.” Tiesin
kokemuksesta, että melnibonelaiset kuvittelivat olevansa ainoa käskemään
kykenevä kansa näillä main. ”Mitä me siis teemme?” tiedustelin. ”En minä keksi mitään käyttökelpoista.
Teoriassa voisin muuntautua Yasmineksi, mutta en tunne häntä niin hyvin, että
haluaisin yrittää esiintyäkin hänenä. Ja sitä paitsi, velho luultavasti
haluaisi rahaa”, Tikari totesi. Nyökkäsin. Palasimme kaupunkiin, ja haimme käsiimme
velhon. Hänen henkeään uhaten saimme hänet aloittamaan haluamamme demonin
kutsumisen. * Kulutimme yli
viisitoista tuntia vahtiessamme kutsurituaalia suorittavaa velhoa. Mies ei
tuntunut osaavan päättää kumpaa meistä hän olisi pelännyt enemmän. Tikarin
tyynen viileä käytös näytti saavan hänet säikyksi, ilman, että mies teki
mitään sen kummempaa. Minun täytyi myöntää pienen haltian tempun varsin
toimivaksi. Porttidemonimme osoittautui melko
pieneksi, sinivihreäksi ja hyönteisenkaltaiseksi olennoksi. Se ilmoitti, että
pystyi viemään meidät johonkin paikkaan. Saisimme aivan itse valita minne. ”Käykö laiva?” Tikari kysyi ja demoni
vastasi myöntävästi. ”Siinä tapauksessa, vie meidät Bahdanaulille”,
haltia komensi. * Aineellistuimme
vehreän saaren rannassa ankkurissa olevan laivan kannelle, ja Tikarin
ranteessa ollut hopearanneke tipahti äänekkäästi kolahtaen miehen jalkoihin.
Hänen orjuutensa keisarinnan omistuksessa oli päättynyt. Koetin katsella ympärilleni, mutta
vedestä heijastuva valo teki herkistä silmistäni melkein käyttökelvottomat. ”Ai-oo-oo-ai-jee-jah, Araka”, kuulin
korvia halkovan huudon yläpuoleltamme, ja tähyilin äänen suuntaan. ”Ai-oo-jah”, Tikari huusi, kuin
vastauksena ensimmäiselle. ”Missä me olemme?” kysyin haltialta
yhteen puristettujen hampaideni välistä. ”Minusta nuo näyttävät maanpinnan
haltioilta”, jatkoin ja heilautin kättäni meitä katselevan väkijoukon
suuntaan. ”Sinun lisäksesi täällä Tarikairiksessa
on vain eräs toinen musta haltia. Zerfan”, mies vastasi. Rypistin kulmiani. Tarikairiksessa? Oliko
se laivan vaiko maailman nimi, jos kummankaan? ”Kutsumme maailmaamme Tarikairikseksi”,
haltia selitti ja heilautti samalla kättään, sisällyttäen maan, meren ja
taivaan eleensä piiriin. ”Ainoat ulkonäöllisesti sinua muistuttavat olennot
ovat suokeijut. He tosin ovat reilun vaaksan mittaisia ja heillä on – kuten
muillakin keijuilla – siivet.” Pudistin päätäni ja keskityin uudelleen
meitä tutkivaan väkijoukkoon. Eräs nainen oli alkanut lähestyä meitä
itsevarmasti. ”Araka”, nainen vaikutti tervehtivän
Tikaria, ja jatkoi puhumista ylimieliseen sävyyn kielellä, jota en
ymmärtänyt, viitaten samalla kädellään minua kohti. Sulavasti vedin aseeni esiin. Tuo papitar
ei eläisi enää kauaa... Syöksyin naista kohden, aikomuksenani
lävistää hänet. Tikari kuitenkin päätti toisin ja harppasi meidän väliimme,
tullen toisen miekkani lävistämäksi. Epäuskoinen ilme levisi miehen kasvoille,
tämän tajutessa tapahtuneen. Sekavin tuntein pudotin toisen aseeni ja
keskityin vetämään toisen pois kissamaisen haltian vatsasta. Vedin hänet
tiukasti itseäni vasten, tiputtaen verisen miekan puhtaan kopionsa viereen. ”Tikari... Minä en... En...” sain
sanottua, ennen kuin useat kädet nostivat pienen haltian mukaansa ja
vähintään yhtä useat tarttuivat minuun, estääkseni minua toimimasta. Minut raahattiin maston luo ja sidottiin
siihen kiinni samalla, kun vaalea ihmismies polvistui Tikarin viereen. *** Saramil: Nousin ylös
voipuneena, kun Goretel sai työnsä loppuun. Vesileili työnnettiin syliini ja join
siitä ahnaasti. Suurin osa energiasta oli mennyt haavan parantamiseen, sillä
veljeni – vaikka olikin parantaja – ei ollut voinut tehdä mitään muuta kuin
nopeuttaa kehoni omaa paranemisprosessia. Laskettuani leilin jälleen alas, Goretel
veti minut tiukkaan syleilyynsä. Vastasin hänen eleeseensä, vaikka
päähuomioni olikin Zamanirr’ssa. Veljeni auttoi minut seisomaan ja
tiukkasi minulta kuka kanssani tullut musta haltia oli. ”Zamanirr. Enkä usko, että hänen tarkoituksenaan
oli lävistää minua”, selitin. ”Vie minut hänen luokseen.” ”Hänen luokseen?! Miksi?” vaalea
ihmismies ihmetteli tyrmistyneenä. En vastannut sanoin, vaan vain vilkaisin
häntä paljonpuhuvasti. ”Sinä et ole tosissasi, pikku varis”, hän
kivahti. Kohautin harteitani uupuneesti. ”Hän
sanoi aivan samaa”, totesin kuivasti. Goretel pudisti päätään. ”En ymmärrä
sinua, veliseni, en sitten niin vähääkään.” ”Jos nyt vain veisit minut hänen
luokseen”, pyysin hiljaa. Hän sulki suunsa ja talutti minut
Zamanirr’n luokse. He olivat sitoneet mustan haltian mastoon, eikä hän
näyttänyt erityisen tyyneltä. Astahdin lähemmäs ja valutin sormiani
hänen poskeaan pitkin, rauhoittaen häntä kosketukseni kautta. Puristus
käsivarressani kertoi sen, ettei Goretel pitänyt energiani tuhlauksesta
lainkaan. Jätin hänet huomiotta. ”Päästäkää hänet irti”, pyysin Arroyolta,
laivan jabalilta. ”Myöhemmin, Araka. Sitten, kun olemme
varmoja, ettei hän aiheuta enää enempää häiriötä”, mies vastasi
rauhallisesti. ”Päästä hänet irti, tai en vastaa siitä, mitä minä teen”,
ilmoitin tyynesti. Arroyo katsahti Goretelia kysyvästi ja
veljeni nyökkäsi. Mistä lähtien minä olin ollut uudelleen
lapsi? He irrottivat Zamanirrin köydet, mutta
eivät palauttaneet hänen aseitaan, jotka oli kerätty pois kannelta lojumasta. Istuuduin alas ja seurasin, kuinka
kyräilevä musta haltia siirtyi vierelleni. ”Istu alas. Meidän täytyy puhua”,
kehotin. Mies silmäili epäluuloisena laivan väkeä,
tehden kuitenkin pyyntöni mukaan. ”He jättävät sinut rauhaan, mikäli annat
heidän olla”, sanoin. ”Aseesi saat myöhemmin.” Hän nyökkäsi ja tiedusteli: ”Oletko
kunnossa?” Hymyilin uupuneesti. ”Enää ongelmana on vain
väsymys.” Olin myös nälkäinen ja epäilin Zamanirr’nkin olevan, sillä
edellisestä ruokailustamme oli jo aikaa. Voisimme pyytää ruokaa
syötäväksemme, mutta se saisi odottaa hetken. ”Miksi sinä hyökkäsit suinpäin Eydonin
kimppuun?” kysyin, viitaten kädelläni lähistöllä seisovaa naista kohti. ”Minä...” musta haltia aloitti. ”Hän...
Hän toi mieleeni vanhemman sisareni”, mies jatkoi hiljaa, katsomatta minuun.
”En pystynyt hillitsemään itseäni.” Silmäilin häntä vaiti. Minua ei enää
juurikaan yllättänyt se, että Zamanirr vihasi sisartaan niinkin paljon. ”Sangollinen vettä tekisi meille hyvää”,
totesin ja mies katsahti minua kummastuneena. ”Me olemme aivan verisiä”,
huomautin kuivasti. Pyysin Arroyolta, että saisimme pesuvettä
ja ruokaa syödäksemme. ”Pyytäisin, että harkitsisit
vastaisuudessa edes kerran ennen kun hyökkäät toisten kimppuun”, vannotin
Zamanirr’a odottaessamme, että saisimme pyytämämme hyödykkeet. ”Laivan väki
on kuitenkin minun perhettäni.” ”Minä voin yrittää”, mies lupasi epäröiden. Nyökkäsin. Se oli itse asiassa enemmän
kuin mitä olin odottanut. Saimme pesuvetemme sekä ehjiä ja puhtaita
vaatteita käyttöömme. Zamanirr silmäili saamaansa laina-asua.
”Taidan pitää mieluummin omani”, hän sanoi, laskien lannevaatteen takaisin
kannelle. Kohautin harteitani. Nousin seisomaan,
riisuuduin, ja peseydyin nopeasti. Mustan haltian kohdalla pesu rajoittui
käsien ja kasvojen puhdistamiseen, sillä hän ei suostunut ottamaan
haarniskaansa yltään. Olin arvellutkin, ettei hän luopuisi siitä, ei nyt
ollessaan aseettomana ja – hänen näkemyksensä mukaan – vihollisten keskellä. Syötyämme selitin laivan väelle, miksi
Zamanirr oli käyttäytynyt kuten oli käyttäytynyt, sekä sen, että mies oli
luvannut yrittää rajoittaa aggressiivisuuttaan. He kuuntelivat tyyninä ja
antoivat tapahtuneen anteeksi koruttomasti, vaikkakin tiesin heidän olevan
varuillaan mustan haltian suhteen. *** Zamanirr: Aseeni saatuani
poistuin laivalta, jättäen Tikarin ihmisparantajan huomaan. Tämä näytti
olevan ainoa, jonka kosketusta siro mies ei karttanut. Puristin käteni tiukasti nyrkkiin. Olin
luvannut, etten hyökkäilisi Tikarin väen kimppuun. En siis myöskään miehen
vaalean ihmisrakastajan. Harpoin rantaa pitkin, kunnes laiva oli
kadonnut näköpiiristäni ja vedin miekkani esiin, aloittaen mutkikkaan
iskusarjan. Minun ei olisi pitänyt tulla Tikarin
mukana tähän maailmaan. Minun olisi pitänyt pystyä hillitsemään
itseni aiemmin laivalla. Minun tasoiseni soturin ei olisi pitänyt
lävistää vahingossa liittolaistaan. Ja, jos Tikari palaisi ihmisensä luo,
minä en tekisi asialle mitään. Seisahduin ja laskin aseitteni terät
maata vasten. En kuitenkaan pystyisi keskittymään harjoitteluun. Istuuduin lähellä kasvavan puun juurelle,
jättäen miekat lojumaan maahan vierelleni ja nojauduin puunrunkoa vasten. ”Vaalea ihmismies on hänen ottoveljensä,
Zamanirr Mer’harn. Heidän välillään ei ole koskaan ollut sitä, mitä sinä
kuvittelet”, naisellinen ääni ilmoitti kuivan huvittuneesti. Tartuin miekkoihini ja hypähdin pystyyn.
”Tule esiin”, komensin, tajuten hämmästyksekseni, että ääni oli puhunut
Melnibonessa käytettyä yleiskieltä. ”Minä en piileskele missään, mutta
kaltaisesi fyysinen muoto minulta puuttuu”, nainen
vastasi. ”Maa sinun allasi olen minä.” Silmäilin ympärilleni vauhkosti. ”Äh, rauhoitu nyt.” Noudatin naisen komentoa vuosikausien
tottumuksella. ”Miksi sinä puhut minulle, valtiatar?”
tiedustelin hämmentyneenä. ”Koska sinä kuulet minut”, hän vastasi kuin tilanne olisi aivan itsestään selvä. Pistin miekkani huotriinsa ja istuuduin
takaisin puun alle. Puhekumppanini vaikeni, mutta se ei helpottanut
olotilaani, vaan sai minut ennemminkin hermostumaan. Oliko hän vielä läsnä?
Ja kuinka minä pystyisin tietämään sen? ”Kyllä me voimme keskustella, jos se
helpottaa oloasi. En kylläkään pysty todistamaan, että olen se joka väitän
olevani.” Hengitin syvään. Minusta tuntui, että
samalla, kun kuulin hänen puheensa, tunsin keveän ja lempeän kosketuksen
mielessäni. Suljin silmäni. Pystyin melkein tuntemaan
saman läsnäolon jatkuvasti. Koetin muistella, mitä minulle oli
opetettu telepatiasta akatemiassa. ”Haluatko huvittaa itseäsi tuon asian
tiimoilla, vai autanko minä sinua? Ei niin, että tietosi pitäisivät
paikkaansa...” ”Ei sinun tarvitse vaivaantua takiani,
valtiatar”, vastasin. ”Voi, ei siitä ole vaivaa. Ja
saattaisimme jopa edetä hieman keskustelussammekin.” ”Aivan kuten haluat, valtiatar.” ”Älä viitsi kutsua minua ’valtiattareksi’,
Zamanirr. Sinä yhdistät kyseisen nimikkeeseen niin paljon epämiellyttäviä
muistoja. Eikä sinun ole edes tarpeen puhua ääneen”, viimeinen lause oli selvästi huvittunut. ”Kyllä, val-”, aloitin napsauttaen suuni
kiinni kesken sanan. Millä nimellä sinua kuuluisi sitten
kutsua? ”Osa kutsuu minua Äiti Maaksi, osa
Äidiksi ja osa Maaksi”, hän tuntui kohauttavan
olkiaan. ”Nimikkeellä ei ole oikeastaan väliä, ja jollet keksi mitään mikä
miellyttäisi sinua tai sen verran neutraalia, ettei se aivan heti tuo
epämiellyttäviä asioita mieleesi, voit olla käyttämättä mitään.” Hyvä on. ”Voit myös väittää minulle huoletta
vastaan. Minä en rankaise.” En uskonut hänen sanojaan, vaikka
tunsinkin hänen tarkoittavan sitä, mitä sanoi. Epäuskoni sai aikaan
surumielisyyttä. ”Minä pystyn auttamaan sinua opiskelemaan
Tarikairiksen kieliä: yleiskieltä, hjeniä, vanhaa kieltä, thandoinia, adamaa,
Niin useaa, kuin haluat oppia”, hän tarjosi. Olen kiitollinen tarjouksestasi. Tiesin minulle olevan suurta hyötyä, jos
opettelisin paikallisia kieliä, mutta epäröin ottaa tarjousta vastaan.
Joutuisin ehkä myöhemmin maksamaan sen kalliisti takaisin. ”Voithan aina pyytää Tikaria
opettajaksesi, vaikka prosessi onkin silloin hankalampi.” Harkitsen asiaa, lupasin. Samalla
muistin, miksi istuin yksin autiolla rannalla. Olin melkein tappanut Tikarin
– ja samalla todentanut itselleni, että aiheutin hänelle vain tuskaa. Silti
välillämme oli jotakin. Olisinpa kyennyt määrittelemään mitä. ”Miten niin vain tuskaa? Vaikka se ei
olekaan paljoa, sinä olet silti antanut hänelle jotain muutakin kuin tuskaa” Naurahdin katkerasti. ”Sinä voisit puhua miehen itsensä
kanssa”, hän ehdotti ja hänen tietoisuutensa hävisi.
Aistin hänet enää vain etäisesti. Huokaisin syvään. Olisiko kauniin haltian
kanssa puhumisesta mitään hyötyä? ”Zamanirr?” Tikarin pehmeä ääni
havahdutti minut mietteistäni. Avasin silmäni ja katsoin suunnilleen
viiden jaardin päähän pysähtynyttä miestä. Joku oli tasannut mustien hiusten
latvat niin, että ne ulottuivat tuskin olkapäille. ”Sinä kuulet hänet, eikö totta?” hän
tiedusteli. Kesti hetken, ennen kun ymmärsin kenen
kuulemisesta kissamainen haltia puhui. Nyökkäsin. ”Niin, minä kuulen hänet.” Mies asteli epävarman oloisena muutaman
askeleen lähemmäs. Minusta tuntui, että hänen epävarmuutensa johtui jotenkin
minun käytöksestäni. Nousin seisomaan ja katselin Tikaria.
”Hän sanoi, että minun pitäisi puhua kanssasi.” ”Mistä?” siro haltia kysyi. ”Lähinnä meistä, mutta myös tämän
maailman kielten opiskelusta”, vastasin. ”Hän oli sitä mieltä, että minun
kuuluisi jäädä luoksesi.” ”Etkö sinä haluaisi jäädä?” Miehen ilme
oli osittain verhottu. Pudistin päätäni. ”En tiedä.” En halunnut tunnustaa, että jokin
Tikarissa veti minua puoleensa. ”Tiedätkö, minun pitäisi vihata sinua”,
sanoin ironisesti. ”Minusta tuntuu, että sinä ainakin
osittain vihaat minua”, haltia sanoi katsellen mereen. ”Vihaat sitä, ettet
pysty vihaamaan minua.” En vastannut. Minusta tuntui, että Tikari
havaitsi ajatuksiani vaarallisen tarkasti. ”Luulen, että haluaisin pysytellä jonkin
aikaa omissa oloissani, poissa väkesi luota”, sanoin hiljaa. ”He tuskin
haluavat nähdä minua aivan lähiaikoina sinun seurassasi.” Pieni haltia ei vastannut mitään, kietoi
vain käsivartensa ympärilleen ja jatkoi meren katselemista. Kiersin hänen eteensä., vajoten
polvilleni hiekkaan. ”Anna minulle anteeksi, Tikari”, kuiskasin ja päätin
saman tien sanoa loputkin. Nostin katseeni miehen kasvoihin. ”Pelkäsin
menettäväni sinut”, tunnustin, niin haltialle kuin itsellenikin, kietoessani
käsivarteni hänen vyötäisilleen. ”Olet jo saanut anteeksi”, kissamainen
mies sanoi hiljaa, sivellen kasvojeni sivustaa kädellään, kääntäen katseensa
samalla minuun. En uskaltanut luottaa saaneeni täysin
anteeksi. Pidin kuitenkin suuni kiinni epäluuloistani, ja tartuin poskeani
silittävään pieneen käteen, suudellen kämmentä. Hän hiveli huuliani sormenpäillään,
jäljitellen elettä, jolla oli koskettanut poskeani. Vedin Tikarin alemmas ja suutelin häntä
rajusti, mutta keskeytin suudelman tajutessani, mitä olin tekemässä. En nähtävästi pystynyt pitämään itseäni
erossa hänestä hetkeäkään. Tönäisin miehen kauemmas itsestäni ja
nousin ylös. Astelin etäämmäs, sättien itseäni itsekurini puutteesta. Olin
minäkin soturi... ”Haluatko, että minä lähden?” Tikari
tiedusteli ilmeettömästi. Seisahduin. ”En tiedä.” Mitä minun pitäisi tehdä? ”Ehkä sinun hiljalleen pitäisi alkaa päättää”,
haltia sanoi väsyneesti. Kuulin hänen nousevan ylös maasta. ”Löydät minut
leiristä... mikäli haluat.” *** Goretel: Katselin leirille
palaavaa veljeäni. Saramil oli sulkeutunut ja alkoi selvästi menettää
otettaan itsestään. Hän oli kiivennyt suoraan puuhun, ilmeisesti asiaa sen
suuremmin harkitsematta. Hän ei kestäisi kauaa, jos musta haltia
jatkaisi tätä vauhtia. Astelin sen puun luo, jonne veljeni oli
asettunut ja kiipesin ylös tämän seuraksi. Huomasin hänen kantavan
hopeakahvaisia, kultaupotuksin koristeltua tikariparia vyöllään. En ollut
nähnyt niitä hänellä ennen, mutta veljeni olikin ollut pitkään poissa. Laskin nopeasti, että olimme olleet
erossa toisistamme melkein kuusi vuotta. Kyllä siinä ajassa kerkesi hankkia
vaivatta uusia aseita. Kuitenkin ne olivat liian koristellut ollakseen
Saramilin itsensä hankkimat. Päätin ottaa asian esille joskus paremmalla
ajalla. ”Pikku varis, haluatko sinä puhua?”
tiedustelin hiljaa hetken kuluttua. ”Mitä se auttaisi?” Kohautin harteitani.
”Tähän mennessä puhumisesta on ollut ainoastaan pelkkää haittaa”,
veljeni mutisi. Pysyin vaiti hetken. ”Sinä annat nykyään vain minun ja tämän
Zamanirrin koskettaa itseäsi”, totesin. ”Niin.” Kurtistin kulmiani. ”Miksi ihmeessä,
pikku varis? Luulisi sinun parhaiten tietävän, että tarvitset läheisyyttä.” Saramil katsoi minua ensimmäistä kertaa
leiriin tulonsa jälkeen. ”Mitäpä minä heidän kosketuksillaan.” Katsoin häntä kauhistuneena. Mitä minun
välittömälle veljelleni oli tapahtunut? ”Se musta haltia koituu sinun tuhoksesi”,
sanoin synkästi. ”Olisin kuollut jo ajat sitten ilman häntä. Olisit iloinen hänen olemassaolostaan”, Saramil puolusti miestä. ”Tosin minä itse en juuri nyt jaksa.” 6.
luku |