|
Back to the main page Back to Stories |
|
Harmaan sävyt >
osa 1. > Pois varjoista luku:
prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9 |
|
5.
luku Zamanirr: Metsä oli hiljainen ja
liikkumaton, lukuun ottamatta kevyttä tuulenhenkäystä, joka leikitteli
latvustossa. Linnut ja hyönteiset aiheuttivat ainoat äänet lähettyvillä.
Sammakko kurnutti lammella ja heinäsirkkojen tauoton siritys sai minut
välillä kiristelemään hampaitani. Maan pinnalla ei koskaan ollut täysin
hiljaista. Astuessani pienelle metsäaukiolle tajusin
lintujen hiljenneen. Katsahdin varuillani ympärilleni. Ensin en huomannut mitään tavallisesta
poikkeavaa, mutta katsoessani lämpönäölläni näin pienen maahan käpertyneen
hahmon aukion vastakkaisessa laidassa. Tikari. Hoikka haltia näytti viileämmällä kuin
hänen olisi pitänyt. Sydämeni sekosi tahdissaan ja minä
kiiruhdin pieneksi palloksi käpertyneen hahmon luo. Polvistuessani liikkumattoman kehon
vierelle sopeuttaen silmäni valoon. Verhoamatonta vaaleaa ihoa peittivät
ruhjeet ja useat jo umpeutuneet haavat. Mustat hiukset olivat tahriintuneet
vereen. Henkäisin huomatessani pienen verinoron
miehen reisien takaosassa. Miksei hän ollut puolustautunut? Ei hän
avuton ollut... Etsin katseellani haltian aseita, enkä
löytänyt ainoatakaan – myös hänen muut tavaransa olivat näkymättömissä. Sen
sijaan maassa näkyvät jäljet puhuivat omaa mykkää kieltään. Kynnellisten, nelivarpaisten ja melkein
ihmismäisten jalkojen keveät painallukset kuuluivat kr’asstu-demonille.
Sellaiselle demonille, joita Melnibonen nuoret aatelismiehet käyttivät
yleensä karanneiden orjien metsästyksessä. Myös drowit tunsivat kr’asstut.
Akatemiassa olin oppinut niiden olevan voimakkaita, erittäin nopeita ja
pirullisen sadistisia, omalla brutaalilla tavallaan. Oliko haltia kuollut? Katsoin häntä, etsien vakavia haavoja
demonin raatelukynsien jäljiltä. Vasemmassa reidessä oli leveitä ja pitkiä
rupia, mutta en nähnyt missään tuoreita avohaavoja. Kuitenkin maassa ja
haltian keholla oleva vastavuodatettu veri viittasi demonin raadelleen häntä. Ajatus parannusjuomista käväisi
mielessäni, mutta hylkäsin sen, sillä en nähnyt yhtään pientä lasipulloa
miehen luona. Samassa muistin hänen pystyvän parantamaan itsensä, mikä
selitti jo parantuneet haavat. Kosketin viileää ihoa. ”Ei!” Tikari henkäisi lähes
kuulumattomasti. Niin paljon tuskaa. ”Ssh, rauhoitu, Tikari”, sanoin vaimeasti
ja pyyhin samalla sotkuiset hiukset hänen kasvoiltaan. Mietin sarkastisesti
miksi ihmeessä haltia luottaisi minuun. Varsinkaan kaiken kokemansa jälkeen. Vastoin odotuksiani siro mies todellakin
rauhoittui ja avasi silmänsä uupuneesti. Olin vetäistä käteni pois hänen
kasvoiltaan, nähdessäni hänen peilin kaltaisen katseensa. Hän oli sulkenut
itsensä jonnekin sisäänsä, enkä voinut moittia häntä siitä. ”Tule. Siistitään sinut”, ehdotin hiljaa,
nousten päkiöilleni. Tikari kohottautui varovaisin ja hitain
elein, ja olisi vajonnut takaisin maahan ellen olisi ojentanut käsiäni
tukemaan häntä. Nostin kevyen haltian syliini, varoen satuttamasta häntä
enempää kuin oli tarpeellista. Hän ei selvästikään olisi itse jaksanut
kävellä lammelle, joka oli vain kymmenen jaardin päässä. Haltia ei valittanut, vaikka
rengaspaitani täytyi tuntua ilkeältä hänen ruhjottua kehoaan vasten. Lammen rannalla laskin hänet maahan puun
vierelle. Uupuneesti hän nojasi siihen ja näytti pysyvän jaloillaan vain
vankan rungon antaman tuen vuoksi. Hän näytti laskevan suurimman osan
painostaan oikean jalan varaan ja varoi muutenkin vasenta. Riisuin vaatteeni pikaisesti. En halunnut
hänen hukkuvan väsymyksen takia kylpynsä aikana, joten aioin huolehtia siitä
yksinkertaisimmalla olemassa olevalla tavalla: menemällä itse mukaan. Kannoin miehen lammen tyyneen veteen.
Tikari salli minun huuhtoa veren ja lian iholtaan vaitonaisena ja
vastustelematta. Kaikesta huolimatta en voinut estää
kiihottumistani, joten pidin yksinkertaisesti huolen siitä, ettei tilani
selvinnyt pahoinpidellylle haltialle. Epäilen onnistumistani, sillä huomasin
miehen kasvoille kohonneen synkän humoristisen ilmeen. Yllätyin, kuinka puistattavalta ironia
hänen kasvoillaan minusta näytti. Jos kyseessä olisi ollut joku toinen se ei
olisi säpsähdyttänyt minua vähäänkään... Eikä sen olisi pitänyt nytkään. Vasta nyt – oltuani viikon erossa
Tikarista – ymmärsin kuinka paljon olin kaivannut hänen lämpöään ja välittömyyttään. ”Missä tavarasi ovat?” kysyin otsaani
rypistäen. Hoikka käsi osoitti lammen rannalla
kasvavaa puuta, samaa jonka runkoon Tikari oli nojannut. Käsi kohosi
viittaamaan ylemmäs ja näin hänen jättäneen mukanaan kuljettamansa maallisen
omaisuutensa sen oksistoon. Ne saisivat olla siellä, kunnes hän itse
hakisi ne. Puettuani housut ylleni ja paitani pienen
haltian päälle, asetuin siro mies sylissäni nojaamaan puun runkoa vasten.
Hoikka keho painautui minua vasten uupuneena ja luottavaisena. Uskalsin toivoa, ettei demoni ollut
onnistunut tuhoamaan kaikkea lämpöä ja... viattomuutta vaaleaihoisessa
haltiassa. Ennen nukahtamistaan Tikari kosketti
kevyesti huuliani sirolla sormellaan. ”Kiitos.” Vaimea kuiskaus jäi kaikumaan
mieleeni metsän äänten täyttäessä jälleen korvani. Kiedoin käteni hieman suojelevammin
pienen ruhjotun kehon ympärille. Ehkä toivoni ei ollut aivan täysin
tuulesta temmattua. * Kävelin Yasminen
perässä naisen vaellellessa keisarinnan järjestämillä juhlilla. En tiennyt,
olisinko halunnut olla paikalla. Emäntäni perässä kulkeminen ei ollut kovin
mieltäylentävää, mutta koska juhlat olivat keisarinnan, Tikari olisi
luultavasti paikalla... Yasmine siirtyi puhumaan laihan ja
räikeästi pukeutuneen aatelismiehen kanssa. Muistin hänen olevan keisarin
serkku, Arnoran. Olin alunperin kuulunut hänen vaimolleen. Keskitin huomioni Tikarin etsimiseen
väkijoukosta. Paikansin miehen ja keisarinnan tiheimmän väkijoukon keskeltä.
Taivaanalainen haltia oli pukeutunut pitkään punamustaan hameeseen ja
hopeaketjuista koottuun paidan virkaa tekevään yläosaan. Heidän ympärillään oli yli käsivarren
mittainen tyhjä alue, jolla arvelin olevan jotain tekemistä pienen haltian
kanssa. ”...mennään lähemmäs”, emäntäni totesi
laihalle miehelle vierellään, havahduttaen minut ajatuksistani.
Velvollisuudentuntoisesti seurasin heitä, Yasminen siirtyessä keisarinnan
luo. Yllätyksekseni he eivät kohdistaneetkaan
huomiotaan keisarinna Daiyeen, vaan Arnoran ryhtyi tuijottamaan Tikaria
kiinnostuneena. ”Tämä muistuttaa sitä punatukkaista
demonia, jonka minä kohtasin joitakin vuosia sitten”, mies julisti kovaan
ääneen. ”Sitä, jonka oletin olevan elenoi...” Hän astahti lähemmäs pientä
haltiaa, joka vaikutti hyvin poissaolevalta. ”Tavallaan se muistuttaa
drow-demoneita, vaikka sen värit ovatkin päinvastoin. Eikä sillä ole
suomuja”, räikeästi pukeutunut ja ympäriinsä huitova Arnoran selitti, kuin
olisi ollut jonkinlainen asiantuntija. Sitten hän ojensi kätensä
tunnustelemaan Tikarin kalpeaa poskea. Siro haltia säpsähti ja sähähti kissan
tavoin siirtyessään kauemmas itseään runsaasti pidemmästä miehestä. Hän
kuitenkin näytti palaavan tyyneen olotilaansa saatuaan riittävästi välimatkaa
melnibonelaisen ja itsensä välille. Arnoran otti kasvoilleen teeskennellyn
paheksuvan ilmeen. ”Hänen hiuksensa leikattakoon tuosta hyvästä”, mies
julisti teatraalisesti. Hänen kasvoilleen levisi leveä hymy. ”Itse asiassa
minä voin hoitaa sen nyt.” Kiertäessään taivaanalaisen haltian
taakse mies otti tikarin vyöltään ja leikkasin sitten haltian pitkän letin
suunnilleen tämän hartioiden korkeudelta. Välinpitämättömästi Arnoran tiputti
irtileikkaamansa hiukset maahan, ja aivan yhtä välinpitämättömästi Tikari
näytti suhtautuvan koko tilanteeseen. 5.
luku |