|
Back to the main page Back to Stories |
|
Harmaan sävyt >
osa 1. > Pois varjoista luku:
prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9 |
|
4.
luku Saramil: Poistuin kiivaasti
astellen keisarinna Daiyen huoneistosta vetäen vaatteita ylleni harpontani
lomassa. En kiinnittänyt mitään huomiota käytävässä parveileviin ihmisiin,
vaan suuntasin kulkuni suoraan ulos. Minun oli pakko saada ilmaa. Lumottuun Puistoon päästyäni sukelsin
suoraan lammen viileään, puhdistavaan veteen. Tunsin itseni likaiseksi,
käytetyksi. Rauhoituttuani ajatukseni alkoivat kulkea
järkevämmin. Emäntäni oli melko suorasti vaatinut minua rakastelemaan
kanssaan. Hetken mietin aktia paremmin kuvaavaa sanaa, mutten keksinyt
ainuttakaan. Vain Zamanirr’n ajatteleminen oli auttanut minut ”kunnialla”
tehtäväni loppuun. Kiipesin puuhun, poimien rannalle
heittämäni tavaranikin mukaan. Puettuani lannevaatteen ylleni, asetuin
paksulle puunoksalle makuulle. Minusta tuntui, että jaksoin yleensäkin
pysyä järjissäni vain mustan haltian olemassaolon johdosta. Niin ei olisi
kuulunut olla, mutta... Hetken revin raivoisasti hopeista
ranneketta, jonka kautta keisarinna saattoi ilmoittaa tarvitsevansa minua.
Annoin kuitenkin periksi, sillä riuhtomisellani ei ollut muuta vaikutusta
kuin se, että rannettani alkoi särkeä. Oli tarpeeksi, että se nainen oli tehnyt
minusta orjansa. Oliko hänen ollut pakko vielä kahlehtiakin minut? Mieleeni tulvahtivat muistot, jotka olin
jo pitkään sulkenut pois. Osaksi, koska elin tässä hetkessä ja mennyt on aina
mennyttä, osaksi siksi, etten todellakaan halunnut muistella niitä. Voimakas ninememies
Shaar oli pitänyt minua rakastajanaan joitakin vuosia sitten. En ollut alkuun
tiennyt hänen todellista luonnettaan, ja kun se viimein oli minulle selvinnyt
oli Shaarkin tiennyt. Hän oli väittänyt rakastavansa minua – ja ehkä hän
olikin omalla tavallaan. Minusta ei kuitenkaan ole rakkautta lukita toinen
luokseen, ja pitää tämä luonaan keinolla millä hyvänsä. Shaar oli nauttinut väkivallasta, hieman
samaan tapaan kuin tiesin Zamanirr’nkin nauttivan. Heillä oli kuitenkin eräs
ratkaiseva ero: musta haltia ei yrittänytkään esittää mitään muuta kuin oli. * Tapahtuneen jälkeen
vietin useampia päiviä harhaillen Puistossa. En syönyt juurikaan. Jätin myös
huomiotta keisarinnan toistuvat kutsut saapua hänen luokseen, vaikka
hopearanneke lähetti terävää kipua aina, kun emäntäni halusi tavata minut. *** Zamanirr: Tönäisin Lumotun
Puiston iltapäivävuorossa olevan portinvartijaorjan syrjään tieltäni ja
harpoin miehen ohitse metsään. Tavallisesti olisin kiertänyt orjan,
välttyäkseni paljastamasta olinpaikkaani aivan heti, mutta nyt sillä ei ollut
suuremmin väliä. Itse asiassa toivoin, että ylpeilevä
emäntäni saapuisi paikalle. Voisin purkaa enimmän raivoni häneen... Suuntasin kulkuni lammelle, etsien
katseellani Tikaria. Minulla olisi hänelle asiaa... Olin melkein kävellä pienen haltian
ylitse, tämän maatessa maassa kerälle käpertyneenä. Hillitsin aikeeni
potkaista häntä kylkeen huomatessani tuskaisan irvistyksen siroilla kasvoilla. Yritin kiskaista miehen jaloilleen, mutta
haltia ei suostunut aukeamaan kippuraltaan. Polvistuin hänen vierelleen ja
silmäilin Tikarin vartaloa, etsien jotakin vammaa, joka olisi aiheuttanut
tämän kivut. Ainoat näkyvillä olevat vahingot olivat selän
tuoreet ruhjeet, pieniä ja hieman suurempia naarmuja ympäri kehoa sekä
hopearannekkeen ympärillä olevat kynnenjäljet, jotka olivat selvästi haltian
itsensä aiheuttamat. Tiesin keisarinnan asennuttaneen ”korun” Tikarille
voidakseen kutsua tämän luokseen. Kuitenkaan mikään miehen vammoista ei
aiheuttanut niin suurta kipua, kuin josta hän selvästi kärsi. Ilmeisimmin
syynä oli keisarinnan lumottu hopearanneke. Kohautin olkiani. Voisin vain odottaa,
josko Tikarin kivut lakkaisivat. Hetken kuluttua taivaanalainen haltia
lakkasikin kynsimästä rannettaan, alkaen haukkoa henkeään voipuneesti.
Samalla hänen kehonsa herpaantui jännitystilastaan, jossa mies oli sitä
pitänyt. Muistin, kuinka siro mies oli parantanut
minun haavani verellään. Miksi ei itseään? Saattoihan olla mahdollista, että
hänen verensä parantavat ominaisuudet eivät tehonneet häneen itseensä... Istuin vaieten ja katselin kuinka Tikari
alkoi tulla tietoiseksi ympäristöstään. Miehen silmiensä alla oli varjot ja
muutenkin tämän kasvot näyttivät riutuneilta. Hämmennys ja ilahtuneisuus häilähtivät
hänen kasvoillaan, siron haltian tunnistaessa minut. ”Kauanko sinä olet ollut siinä?” hän
tiedusteli väsyneesti, nousten istumaan. ”Jo jonkin aikaa”, vastasin. Keinautin
itseni jaloilleni ja käänsin selkäni haltialle. Palautin mieleeni keisarinnan
tyhjäpäisen ilmeen, tämän ylistäessä Tikarin kanssa naimista. Pyörähdin ympäri. ”Olet pelkkä huora”,
sähähdin hänelle. ”Kuinka useassa aatelisvuoteessa olet auliisti vieraillut?”
syytin, vaikka tiesin, että minä en miehenä olisi saanut osoittaa
mustasukkaisuuttani julkisesti. Maanpinnan haltian silmät levisivät
tyrmistyksestä. ”Ei minulla ollut valinnanvaraa”, hän kuiskasi. ”Tavalla tai
toisella, olen aina ollut jonkun huora.” Uupuneella eleellä Tikari pyyhkäisi
kasvojaan ja käänsi päänsä niin, että näin hänestä vain sivuprofiilin. Katsoin häntä pitkään, sanomatta mitään.
Haltia tuntui muuttuvan kauniimmaksi jokaisella kerralla, jonka häntä
katsoin. Palautin ajatukseni siihen, mitä mies oli sanonut. ”Kuinka niin sinulla ei ole ollut
valinnanvaraa? Keisarinnan osalta minä sen vielä ymmärrän, mutta...”
keskeytin lauseeni. Olinko minä muka pakottanut hänet johonkin vastoin
tahtoaan? Pieni haltia rypisti otsaansa, katsoen
taas minua. ”Mistä sinä...?” Hetken kuluttua hän jatkoi: ”Tarkoitatko sinä
itseäsi? En kykene seuraamaan ajatuskulkuasi.” Huokaisin syvään. ”Vaikka naisten
kutsusta kieltäytyminen onkin rangaistavaa, mikään ei estä sinua sanomasta ei
miehille”, selitin. ”Yritätkö sinä sanoa, että minun pitäisi
sanoa ei sinulle? Sinä ja Daiye olette ainoat, joiden kanssa olen...
rakastellut saavuttuani tähän maailmaan.” Tuijotin maassa istuvaa miestä uskomatta
korviani. Yrittikö hän väittää, että minä olin vain vainoharhainen? ”Miksi minä uskoisin sinua?” ”Miksi minä valehtelisin? Enhän minä ole
valehdellut sinulle muutenkaan.” Pudistin päätäni. Osa minusta halusi
uskoa Tikarin väitteen, mutta en pystynyt luottamaan häneen. En pystynyt
luottamaan todella kehenkään. ”Me unohdamme tämän. Nousehan nyt ylös”,
komensin. Tiesin., etten itse unohtaisi välikohtausta, enkä uskonut hänenkään
unohtavan, ainakaan kokonaan. Voisimme silti teeskennellä, että olisimme
unohtaneet. Se tekisi asioista luultavasti helpompia. ”Kuten haluat.” Ihmettelin edelleen, kuinka auliisti hän
saattoi myöntyä päätöksiini. Tikari ei ollut koskaan väittänyt vastaan vain
osoittaakseen oman sananvaltansa. Haltia nousi ylös ja horjahti hieman. ”Milloin sinä söit viimeksi?” ”Eilen kai”, hän vastasi kevyesti
otsaansa rypistäen. ”Eilen?” ihmettelin. ”Kuvittelin sinun
olevan kykenevä hankkimaan oman ruokasi”, totesin ivallisesti. Tietääkseni
Tikari olisi voinut elättää halutessaan useampiakin kuin vain itsensä. Mustahiuksinen mies kohautti
välinpitämättömästi olkiaan. ”Ei ole ollut nälkä. Eikä ole itse asiassa
vieläkään.” ”Omapahan on valintasi”, vastasin
jäljitellen hänen mielenkiinnon puutettaan. Siro haltia astui lähemmäs, pitäen
katseensa miekoissani. Hän ojensi toisen kätensä ja juoksutti sormiaan kahvaa
pitkin. ”Zamanirr. Tappaisitko minut, jos pyytäisin sitä?” Tikari kysyi
pohdiskelevasti, kohottaen katseensa kasvoihini lopettaessaan lauseensa.
Miehen suuret silmät olivat lähes tyhjät. ”Tietenkin.” Vastaukseni tuli
automaattisesti, ilman ajattelua. Tiesin jopa pystyväni toteuttamaan
väitteeni. Minut oli koulutettu tappamaan ilman syyllisyyttä. Mies nyökkäsi, ja hänen ilmeensä kertoi
hänen arvanneen vastaukseni. Yhä vaieten hän kääntyi ja asteli läheisen puun
luo. ”Haluatko minun poistuvan?” tiedustelin
vaimeasti. Tikari pysähtyi, jääden ikään kuin
tukemaan itseään puun runkoon. Terävästi hän pudisti päätään. Kohautin olkiani. ”Yasmine on tietoinen
siitä, että olen täällä”, totesin. Mitä luultavimmin portinvartijaorja oli
ilmoittanut tunkeutumisestani Puistoon. ”Hän saapuu etsimään minua ennemmin
tai myöhemmin.” ”En minä sinua pidättele”, mies vastasi
hiljaa. ”Minä jään.” ”Käyn hakemassa tavarani. Ne jäivät ylös,
kun tipuin”, haltia sanoi, kadoten puun lehvistön sekaan. Kävelin puun alle. En ymmärtänyt Tikarin
mieltymystä korkealla – etenkään puissa – oleskeluun. * Tikari keräsi
tavaransa ja ehdotti, että lähtisimme metsään kaupungin ulkopuolelle. Ajatus
metsässä kuljeskelemisesta ei innostanut minua. ”Tarvitsen yrttejä puhdistaakseni
haavani, sillä energiani on liian vähissä itseni parantamiseen”, hän selitti,
kun kerroin näkemykseni. ”Ehkä minun pitäisi sittenkin syödä jotakin”, mies
totesi vaimeasti, hetken tauon jälkeen. En
sanonut asiaan mitään, sillä Tikarin syömiset eivät kuuluneet minulle. Olin
kuitenkin samaa mieltä. Hänen pitäisi syödä jotakin. Kiersimme portit ja läksimme kulkemaan
kohti Uneksivan kaupungin rajaa, kohti ulkopuolella olevaa villiintynyttä
metsää. Annoin pienen haltian valita kulkureittimme, koska oma tietouteni
kaupungin ulkopuolelta rajoittui lohikäärmeiden luoliin. Pysähdyimme lähes olemattomalle aukiolle,
ja kalpea mies poimi muutamia kasveja lähistöltä. ”Ajattelin käydä metsällä.
Sinä voisit kerätä näitä yrttejä tästä lähistöltä”, Tikari sanoi ojentaen
minulle kasvit ja jostain suuresta lehdestä tekemänsä väliaikaiskorin. Katselin kasveja ja ensisilmäykseltä ne
näyttivät kaikki aivan samankaltaisilta. Pian kuitenkin huomasin yksilöllisiä
eroja niissä. Oletettavasti ne olivat erilajisia jokainen. ”Sinä pistät soturin velhon asialle”,
tuhahdin, mutta otin yrtit vastaan. Voisinhan minä kokeilla löytää niitä,
vaikka epäilinkin, että toisin myös käyttökelvottomia kasveja mukanani. Haltia väläytti huvittuneen hymyn. ”Ei
velhon”, hän totesi ja selitti sitten, missä kyseiset kasvit yleensä
kasvoivat ja miten tunnistaisin ne toisista, sekä mitä kasveja minun
kannattaisi varoa niiden myrkyllisyyden vuoksi. Kävelin levottomana ryteikön sekaan. Joka
puolelta kuului hermostuttavia ääniä, joiden oletin olevan metsän eläimistä
peräisin. En ollut koskaan maanpinnalla ollessani tutustunut siellä eläviin
petoihin, sillä matriarkkasisareni Lidnef oli valinnut suurehkon kaupungin
elinpaikaksemme. Me drowit emme soveltuneet metsiin, toisin kuin
maanpäälliset sukulaiskansamme. Kolusin aluskasvillisuutta ja lopulta
olin tyytyväinen löytämääni yrttimäärään. En tiennyt, mitä Tikari aikoi tehdä
niillä, mutta arvelin niiden riittävän. Palasin aukealle, jonne haltiakin oli
saapunut saaliinsa kera. Ojensin tuomiseni hänelle ja istuuduin kaatuneen
puun rungolle. ”Pidä silmäsi auki käärmeiden varalta”,
mies sanoi ohimennen, alkaen lajitella tottuneesti tuomiani kasveja. Katsahdin häntä kummastuneena. Kuinka
voisin vahtia selustaani tässä loputtomassa metelissä, joka ympärillämme
tuntui vallitsevan? Siro mies vilkaisi suuntaani, aivan kuin
varmistaakseen olinko vielä paikalla. Hänen kasvonsa muuttuivat keskittyneen
ilmeettömiksi ja hän laski käsissään pitelemänsä kasvit maahan. Aioin nousta seisomaan, mutta Tikari
viittasi minua pysymään paikoillani. Nopealla liikkeellä hän syöksähti
vierelleni ja nosti nähtäväkseni käsivartensa mittaisen kellanruskean
käärmeen. Haltia oli ottanut olentoa kiinni aivan sen pään takaa,
välittämättä käärmeen hurjistuneesta sihinästä ja raivoisasta kiemurtelusta. Katselin jalatonta matelijaa inhoten.
Kokemukseni mukaan käärmeiden ainoa hyöty olivat niiden myrkyt, joita
drowvelhot arvostivat suuresti. ”Tuo tuskin on ainoa”, irvistin. En
tulisi nukkumaan silmällistäkään täällä. Haltia vilkaisi minua kohottaen toista
kulmaansa. ”Suhtaudu niihin hieman samaan tapaan kuin suhtaudut
hämähäkkeihin”, hän neuvoi. ”Kunnioittavasti ja varuillasi.” Nyökkäsin. Hämähäkit olivat minulle
pyhiä, ne edustivat Lukkikuningatarta siinä missä tämän papittaretkin.
Ihmettelin, missä välissä mies oli kiinnittänyt huomiota suhtautumiseeni
hämähäkkejä kohtaan. Tikari päätti tehdä käärmeestä lisukkeen
ateriallemme. Kohautin ajatukselle harteitani – käärme tuskin oli
epäilyttävintä, mitä olin syönyt. Uumenalassa useimmat ruokalajit olivat
yleensä eksoottisia. * ”Ajattelin, että
käyttäisin jäljellä olevan valoisan ajan nukkumalla parantavaa unta”, mustahiuksinen
mies aloitti. ”Tässä lähellä on eräs luola, jossa olen kuivannut aiemmin
yrttejä.” Nyökkäsin hyväksyvästi. Minulle oli melko
sama mitä tekisimme. ”Luolaa asuttava urosleopardi on antanut
minun käyttää pientä sivuonkaloa”, Tikari jatkoi. ”Leopardi?” ihmettelin. ”Mikset sinä vain karkottanut sitä
kissapetoa?” ”Minä hyödyn enemmän hänen läsnäolostaan.
Ystäväni pitää poissa kutsumattomat vieraat; käärmeet mukaan lukien.” Pudistin päätäni. Osittain pystyin
ymmärtämään haltian näkökannan, mutta silti... Pitää nyt eläintä
liittolaisenaan. ”Oletan, että haluat kissan pysyvän
hengissä vielä jatkossakin?” kysyin kuivasti. ”Olisin tyytyväinen, jollet tappaisi
häntä”, Tikari vastasi. ”Saathan sinäkin olla rauhassa häneltä.” Kohautin olkiani. ”Mennään sitten.” Haltia loi minuun epäuskoisen katseen.
”Mikset ilmaise mielipidettäsi? Sinulla kuitenkin on jotain sanomista
ehdotukseeni.” ”Kun sinulla on päätösvaltaa vain hieman
enemmän kuin orjalla ja kuka tahansa nainen voi seurauksitta tappaa sinut
pelkästä oikusta, niin omat mielipiteet muuttuvat merkityksettömiksi”, sanoin
ja naurahdin katkerasti. ”Toisinaan jopa hengenvaarallisiksi.” Tikarin kasvoille levisi tyrmistynyt
ilme. ”Tuskin sinä koetat väittää, ettet
tiennyt.” ”Sen pystyin päättelemään, että
kulttuurinne on matriarkaalinen, mutta kaikki muu oli uutta”, haltia sanoi
päätään pudistaen. Kohautin uudelleen harteitani. Tikarin
drow-tietouden laajuudella ei ollut suuremmin väliä, vaikka olinkin olettanut
hänen tietävän enemmän. Kansani maine oli levinnyt useampaankin maailmaan.
Melnibonelaisetkin tiesivät meistä, vaikka he olivatkin osittain sekoittaneet
meidät drowlukkeihin. Keräsimme vähät tavaramme ja siistimme
leiripaikan niin, että se näytti minun silmiini koskemattomalta. Haltia ei
kuitenkaan vaikuttanut täysin tyytyväiseltä lopputulokseen. Viimeisenä ennen kuin läksimme mies
vaihtoi lannevaatteensa ja säärystimensä samaan siniseen asuun, joka hänellä
oli ollut yllään keisarinnan juhlassa. Minulle hän ojensi lannevaatteensa. Katsoin nahkakaistaletta hämmentyneenä.
Mitä minä sillä tekisin? Tikari pudisti päätään, silmiään
pyörittäen ja otti vaatekappaleensa takaisin, vain pujottaakseen sen
kaksinkerroin miekkavyöhöni. ”Tämä haisee minulta, mistä leopardi tietää
jättää sinut rauhaan”, hän selitti. Hyväksyin järjestelyn ja siro mies alkoi
johdattaa minua luolaansa kohti. Luolalle saavuttuamme löysimme kissapedon
nukkumasta sisältä. Kuljimme hiljaa sivuonkaloon, jonne Tikari oli
pystyttänyt kasvinkuivatustelineensä. Minua hermostutti, kun tiesin, ettei
kukaan loitsija pitänyt niin lähellä majailevaa eläintä hallinnassaan. ”Kuinka sinä pystyit ’sopimaan’ mitään
tuon eläimen kanssa?” tiedustelin haltialta. ”Minä olen muodonmuuttaja”, hän totesi,
pitäen lyhyen tauon. ”Tutustuakseni tähän metsään muutin itseni
naarasleopardiksi, sillä urokset – joilla on laajemmat reviirit – jättävät
nämä helpommin rauhaan. Tavallaan olen yksilö hänen haaremissaan.” Katsoin siroa miestä pitkään. Muodonmuuttaja? Naarasleopardi? ”Haaremissaan?” Haltia ynähti. ”Tavallaan.” ”Kun sanoit, että minä ja keisarinna
olimme ainoat, tarkoitit nähtävästi ihmisenmuotoisia olentoja”, sanoin
kireästi. Tikari pudisti päätään. ”Sinä ja Daiye olette
ainoat.” Katsoin häntä epäillen, mutta en sanonut
mitään. Pieni haltia huokaisi ja nosti kätensä
ilmaan. ”Minun on nyt päästävä nukkumaan, ennen kuin jatkamme tätä väittelyä
ja kulutan kaiken energiani.” ”Kuten haluat.” Minun pitäisi sulatella uutta tietoa, ja
arvelin sen vievän pitkään. Tikarin ollessa asettumassa nurkkaan,
urosleopardi tassutteli paikalle ja asettui onkalon suuaukolle
vaativanoloisesti. Haltia näytti hetken epäröivältä, mutta sitten hän nousi
jälleen ylös. ”Hän pyytää minua nukkumaan kanssaan,
kunnes lähtee metsästämään”, mies selitti hiljaa. Pidin kasvoni ilmeettöminä ja kehoni
jäykän torjuvana, vaikka olisin halunnut estää häntä. Kiristelin hampaitani
tajutessani olevani mustasukkainen eläimelle. Katselin, kun siro mies asteli leopardin
perään, ja kuinka he asettuivat kylkikyljessä makuulle luolan lattialle. Pyyhälsin ulos, ja päätin tehdä muutamia
miekkailusarjoja selvittääkseni pääni. Minä todellakin tarvitsin sitä. *** Saramil: En oikeastaan
hämmästynyt leopardin kutsusta, mutta jäin miettimään mitä siihen vastaaminen
tarkoittaisi. Niin leopardin suhteen kuin Zamanirr’nkin. Pyyhkäisin silmiäni väsyneesti.
Ajatukseni eivät kulkeneet kovin selvästi. Mustan haltian jähmeä torjuvuus oli itse
asiassa ratkaissut asian. Minä tarvitsin juuri nyt kosketusta, enkä uskonut
saavani sitä juurikaan kovapäiseltä soturilta. Joutuisin selvittelemään välejämme
myöhemmin, mutta nyt... Suostuin leopardin tarjoukseen,
varoittaen häntä, etten välttämättä viipyisi täällä pitkään. Jos hän olisi ollut ihminen, olisi hänen
vastauksensa kuulostanut suurin piirtein tältä: ”Hän ei kohtele sinua hyvin.” Mutta koska hän ei ollut, hän vain
kehotti minua lepäämään, sillä sitä minä selvästikin tarvitsin. Rapsutin leopardin korvantaustoja
kiitokseksi ja käperryin hänen lämmintä kylkeään vasten, vaivuttaen itseni
parantavaan uneen. *** Zamanirr: Illan pimennyttyä
huomasin leopardin katoavan omille teilleen. Keskityin kuitenkin edelleen sarjojen
tekemiseen, jopa siinä määrin, että hämmästyin huomatessani Tikarin istuvan
luolan suuaukolla minua katselemassa. Laskin miekkojen kärjet maata kohti,
jääden tuijottamaan pientä haltiaa. ”Kuinka kauan olet ollut siinä?”
tiukkasin kylmästi, ennen kuin ehdin estää itseäni. En ollut onnistunut pääsemään eroon
mustasukkaisuudestani, mutta olin sentään onnistunut tyhjentämään mieleni ja
työntämään häiritsevät ajatukset syrjään. Hetkeksi. ”Riittävän kauan”, Tikari vastasi
hiljaa. Siron miehen noustessa sulavasti,
huomasin suurimman osan hänen ruhjeistaan kadonneen, vaikka osasta näkyikin
hailea muisto lähes valkealla iholla. Huomioni kiinnittyi hänen oikean poskensa
ylitse kulkevaan punaiseen juomuun. Sen ympärillä näkyi edelleen jonkin verran
kuivunutta verta. Pudistin päätäni. Ruhjeen ei ehdottomasti
olisi kuulunut saada häntä näyttämään entistäkin kauniimmalta. Kiskaistuani katseeni irti pienestä
haltiasta, tajusin piteleväni edelleen miekkojani käsissäni. Ärtyneenä
sijoitin ne huotriinsa. Vietimme suurimman osan illasta sanomatta
paljoakaan, luolan lähellä erilaisia askareita toimitellen. Vaitonaisuus ei
häirinnyt meitä. Toisaalta, en tiedä olisiko meillä ollut kovinkaan paljon
puhuttavaa. ”Zamanirr”, Tikari sanoi yllättäen
pehmeästi. Hän kosketti kevyesti käsivarttani ja osoitti sitten luolansa
suuaukkoa. ”Mene sisään, jos et halua kastua”, siro
mies kehotti. ”Kohta alkaa sataa.” Vilkaisin häntä. Mistä hän sen saattoi
tietää? Tein kuitenkin kehotuksen mukaan. Haltia itse jäi ulos, tekemättä
elettäkään kastumiselta välttyäkseen. Sitten vettä alkoi tulla, kuin joku
olisi kaatanut sitä suuresta saavista. Vasta vaihdettuani lämpönäköön saatoin
nähdä sateessa tanssivan siron hahmon. Sitä vastoin saatoin kuulla hänen laulunsa
sitäkin paremmin. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä
mies lauloi, mutta hänen käyttämänsä kieli oli yht’aikaa pehmeää ja
äänteiltään karsittua. Istuuduin luolan suulle katselemaan
miestä ja odottamaan tämän paluuta. Huomasin, ettei haltia kantanut sateessa
aseitaan mukanaan. Pudistin ihmeissäni päätäni. Sateessa hyppiminen oli
järjetöntä, mutta omien aseiden jättäminen toisaalle oli typerää. Typerämpää
kuin mikään, mitä siro mies oli tähän mennessä tehnyt. Eräänä päivänä Tikari vielä kärsisi
huolettomuudestaan. Tanssinsa tanssittuaan haltia palasi
vettä valuvana seuraani. Hän ojensi kätensä ja minulta meni hetki, ennen kuin
tajusin miehen odottavan minun tarttuvan siihen. Harteitani kohauttaen
toteutin sanattoman pyynnön ja annoin Tikarin vetää minut ylös. Katselin mielenkiinnolla taivaanalaista
haltiaa, tämän puristaessa vettä pitkistä hiuksistaan ja
kietaisuvaatteestaan, jonka hän ripusti yrttienkuivaustelineelleen kuivumaan. Mies ei lainkaan tuntunut tiedostavan
alastomuuttaan.
Riuhtaisin tarkkaavaisuuteni pois Tikarin poikamaisesta vartalosta.
Minä sen sijaan huomasin hänen vaatteettomuutensa hieman liiankin hyvin. Harkitsin vain ohimenevän hetken, että
koettaisin pitää huomioni poissa sirosta miehestä. ”Sinä olet kylmä”, totesin hänen
takaansa, kiertäessäni käteni notkean vartalon ympäri. ”Sinun rengaspaitasiko sitten ei ole?”
Tikari vastasi huvittuneesti, mukautuen auliisti kehoani vasten. Jätin vastaamatta ja taivutin haltian
pään taaksepäin, paljastaen hänen kaulansa hampailleni. Tunsin hillitöntä
halua merkitä mies omakseni ja naurahdin ivallisesti, huulet pehmeää ihoa
vasten. Tikari värähti hieman, kohottaen kätensä
niskaani. Näykin häntä muutaman kerran lisää ja
irrotin pienen haltian kaulastani, jotta voisin riisua molemmat asevyöni sekä
hänen vihaamansa haarniskan. Harteitani kohauttaen heitin loputkin vaatteeni
samaan kasaan. Siro mies oli joutoaikanaan kääntynyt
katselemaan minua, joten kiepautin hänet uudelleen selkä itseeni päin. Tikari
hyväksyi muutoksen vastustelematta ja ohjasin hänet polvilleen lattialle. Haltia vilkaisi minua olkansa yli,
nojautuessaan myös käsiensä varaan. Polvistuin hänen jalkojensa väliin,
ryhtyen vähitellen valmistelemaan miestä ottamaan minut sisäänsä. Kissamaisen
haltian äännähdellessä mielihyvästä lisätessäni kolmannen sormen mukaan,
päätin hänen olevan aivan tarpeeksi valmis. Tunkeuduin häneen kärsimättömänä,
kirvoittaen ilmoille voihkaisun. Tiukensin otettani Tikarin kapeasta
lantiosta saadakseni paremmin tukea sekä pitääkseni hänet paikoillaan. Muutaman hitaamman työnnön jälkeen
kiihdytin tahdin rajuksi panemiseksi, jota haltia myötäili halukkaasti. Lauettuamme vajosimme lattialle.
Kierähdin vastentahtoisesti pois Tikarin päältä luolan viileälle kivipohjalle. Hetken hengähdettyämme kömmimme lehdille,
joita maanpinnan haltia oli kerännyt aiemmin vuoteekseen. Annoin hänen
käpertyä kylkeäni vasten, enkä enää tuntenut miehen läheisyyttä
häiritseväksi. Kummastellen jäin katselemaan Tikaria.
Kuinka tämä pystyi olemaan niin luottavainen? Pieni haltia hivuttautui hieman lähemmäs
minua. Hänen läheisyyshakuisuutensa oli
uskomatonta. Arvelin, ettei mies olisi omasta mielestään päässyt tarpeeksi
lähelle, vaikka olisikin kaivautunut ihoni alle... "”Olet lämmin”, Tikari kuiskasi
vaimeasti. Ynähdin. Hiljainen kehräys alkoi kuulua
kissamaisen haltian suunnalta. Jollen olisi tuntenut hyrinää, olisin
kuvitellut äänen aiheuttajaksi luolaa asuttavaa urosleopardia. Miehen nukahdettua jäin miettimään, mahtoiko
Tikarilla olla muitakin kummallisia yllätyksiä varalleni. * Havahduin hereille
aamuyöstä vain huomatakseni kietoutuneeni Tikarin ympärille. "Huomenta,
Zamanirr", hän toivotti avaamatta silmiään. ”Kauanko sinä olet ollut hereillä?”
tiedustelin.
”Tunnin”, mies vastasi. Nousin istumaan, haeskellen vaatteitani
katseellani. Minun täytyisi palata takaisin Yasminen luo... Vilkaisin
vierelläni makaavaa haltiaa, miettien aikoiko tämäkin lähteä takaisin
kaupunkiin, ja huomasin tuoreita ruhjeita miehen kaulalla ja lanteilla. Mitä
ilmeisimmin minä olin aiheuttanut jäljet hänelle. Miksei Tikari ollut sanonut mitään? Taivaanalainen haltia avasi silmänsä,
katsoen minuun. Hänen ilmeensä oli yht'aikaa kiinnostunut ja huolehtiva,
mutta silti hän ei tuntunut vaativan mitään minulta. En tiennyt, kuinka olisin suhtautunut
miehen mielialaan, joten nousin ja keräsin tavarani. Pukeutuessani muistin Tikarin kysyneen
edellisenä päivänä tappaisinko hänet, jos hän sitä minulta pyytäisi. En kyennyt
ymmärtämään, mihin pieni haltia oli kysymyksellään tähdännyt. ”Lähden kaupunkiin”, ilmoitin. En
halunnut palata emäntäni luo, ja kissamaisen miehen seuraan jääminen
houkutteli suuresti, mutta minun täytyisi suorittaa velvollisuuteni. Olin
saanut kokea aivan tarpeeksi, mitä seurasi, jollen hoitanut tehtäviäni
emäntäni henkivartijana. Tikari nyökkäsi ja nousi seisaalleen.
Viehkeästi hän asteli tavaroidensa luo, poimien kassistaan oudon mallisen
lyhdyn sekä tulukset. Sopeutin silmäni kynttilänvaloon, kun
pieni liekki syttyi palamaan tasaisesti. Hetken kuluttua huomasin viivytteleväni
sivuonkalon suuaukolla, vaikka minun olisi pitänyt olla jo kaukana. Kuitenkin
olin jäänyt katselemaan valojen ja varjojen leikkiä Tikarin vartalolla. Hymähdin itsekseni. Minusta tuntui, että
Yasminen luo palaaminen siirtyisi jonkin verran. *** Keisarinna
Daiye: Vaeltelin palatsin
sisäpihan puutarhassa sen kummemmin mitään tekemättä. Kukat ja puut olivat
kauniita, mutta kuitenkin sieltä tuntui puuttuvan jotakin... Yllättäen huomasin pienen hahmon
käpertyneen erään puun juurelle. Tikari. Ah. Demoninihan se puutarhastani oli
puuttunut. Kiiruhdin miehen luo, uteliaana näkemään,
miksi tämä oli asettunut vastoin tapojaan maahan oleskelemaan. Olikohan sillä
jokin asiayhteys siihen, ettei hän ollut noudattanut edellispäiväistä
kutsuani? Tuuppaisin demoniani varovasti kylkeen
kenkäni kärjellä. ”Tikari?” Kaunis nineme heräsi säpsähtäen ja
kavahti ylös. Hämmästyksekseni mies sähisi minulle hampaansa paljastaen. Rypistin hämmentyneenä kulmiani,
ymmärtämättä hänen käytöstään. Ennen kuin ehdin reagoida, pieni demoni
lauhtui jälleen etäisen passiiviseksi. ”Missä sinä oikein olit? Minä kaipasin
sinua ja sinun ei kuulu vastustaa minun kutsuani”, toruin kipakasti. Tikari käänsi kasvonsa niin, että näin
vain hänen sivuprofiilinsa. Astahdin lähemmäs demoniani jatkaakseni
hänen kuulustelemistaan ja tökkäsin häntä rintaan. Mies värähti kuin olisi aikonut väistää
ja hänen asennoitumisensa muuttui alistuneeksi. Katsahdin häntä tutkivasti. Enkö minä
ollutkin hyvä, kun taltutin vihamielisen demonin niin helposti? Huomasin Tikarin keholla risteilevät
erilaiset ruhjeet, joista tuoreimpia näyttivät olevan kaulan sinelmät. ”Mistä ihmeestä sinä olet nuo saanut?”
utelin tehdessäni eleen, johon sisällytin hänen vammansa. ”Tipuin puusta... kun kutsuitte.” ”Se oli jo eilen.” Heilautin kättäni
vähätellen. ”Mikset tullut tänne palatsille, kun kerran tulit alaskin sieltä
puusta?” Mies pysyi itsepäisesti vaiti. ”Minä alan kohta hermostua käytökseesi”,
kivahdin jalkaani polkaisten. Purkauksellani ei kuitenkaan ollut mitään
vaikutusta pikkuiseen demoniin. Pitkään huokaisten jätin asian sikseen.
En näyttänyt etenevän lainkaan, joten voisin käyttää aikani muuten hyväksi. Marssin teeskennellyn tuohtuneesti
takaisin sisälle palatsiin. Olihan hän kuitenkin niin suloinen... 4.
luku |