|
Back to the main page Back to Stories |
|
Harmaan sävyt >
osa 1. > Pois varjoista luku:
prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9 |
|
3.
luku Saramil: Kuuntelin metsän
ääniä, istuessani Lumotun Puiston lammen rannalla silmät suljettuina ja
antaen viileän veden hyväillä jalkojani. Jostain kauempaa saatoin kuulla
hiljaisten askelien lähestyvän. Vedin syvään metsän makeaa tuoksua ja
aloin hyräillä hiljaa. Tiesin varsin hyvin, kuka oli tulossa. Ja tiesin myös, että musta haltia saattaisi helposti tappaa minut ilman syyllisyyttä – jopa kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Toisaalta, mistä minä tiesin, ensi tapaamisestammehan oli kulunut viikko, saattoihan olla, ettei rakastelumme ollut merkinnyt Zamanirr’lle mitään. Kohautin harteitani. Sille nyt sitten ei
voisi mitään. Hyräillessäni mietin tiesikö kaiken aikaa
lähestyvä mies, että mikäli hän päättäisi hyökätä kimppuuni, en
puolustautuisi. Saattaisin kyllä pyytää häntä lopettamaan tai paeta. Olin
kuitenkin jo antautunut. Tuhahdin mielessäni. Oli minullakin
itsesuojeluvaisto. Istuin tyynenä, kuunnellen samalla, kun
hyräilin vaimeasti. Askeleet pysähtyivät taakseni ja
pitkäsorminen käsi kosketti olkaani kevyesti. Hänen kosketuksensa oli niin
tuttu. Ehkä hieman liiankin... *** Zamanirr: Lähestyessäni katselin
vaimeasti hyräilevää, liikkumatonta hahmoa, jonka tunnistin Tikariksi. Mies ei liikahtanutkaan, kun kosketin
hänen olkaansa. Ainoastaan hyräilyn loppumisesta saatoin päätellä hänen edes
tietävän minun olevan paikalla. Ahmin hänen siroa olemustaan silmilläni.
Sitten muistutin itseäni siitä, että hän oli taivaanalainen haltia, ja siis
viholliseni. Liikautin käsiäni, tarttuakseni
miekkoihini. ”Zamanirr”, pieni haltia lausui
pehmeästi. Paksu, musta palmikko lepäsi hänen selkäänsä vasten. Hämmennyin lempeydestä, joka huokui
Tikarin äänestä. Joka ikinen ajatus haltian lävistämisestä miekoillani
haihtui mielestäni. Mies käänsi päänsä ja kohtasi tuijotukseni.
Harmaissa kissamaisissa silmissä, jotka hallitsivat haltian siroja piirteitä,
ei ollut pelkoa, tai varuillaanoloa vain lämpöä. Ja surullisuutta. Ihmettelin hetken miksi hänen katseensa
oli surullinen, mutta työnsin ajatuksen sitten ärtyneenä syrjään. Maanpinnan
haltia oli viholliseni, yritin vakuuttaa itseäni. Minä en välittänyt. Olin varma, että Tikari oli nuori, vaikka
hänen silmänsä saivat hänet näyttämään nuorelta ja vanhalta yht’aikaa. En
ollut huomannut sitä aiemmin. Tarkemmin ajatellen nyt hän oli ensimmäistä
kertaa todellakin tyyni ja... avoin. ”Tikari”, aloitin, mutta vajosin
hiljaisuuteen, sillä en tiennyt mitä halusin hänelle sanoa. Sirorakenteinen haltia pysyi myös vaiti,
vaikka toispuoleinen hymy kohosikin hänen huulilleen. Mies nosti jalkansa
lammen vedestä ja käänsi kehonsa puoleeni. Hän teki pienen, kehottavan eleen. ”Istu,
ole hyvä, jos et halua mennä jonnekin muualle”, Tikari pyysi vaimealla
äänellä. Istahdin sen kummemmin asiaa pohtimatta
vaaleaihoista haltiaa vastapäiselle kivelle. Ihmettelin hänen yllään olevaa mekkoa –
vai oliko se kaapu? Kankaan vihreät sävyt sulautuivat yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi, vaihtuen kylmistä sävyistä lämpimiin. Se, että mies käytti
sen kaltaista asua, ei ollut mitenkään uusi ajatus minulle, mutta tietääkseni
vain velhot ja loitsijat pitivät sellaisia. Eikä Tikari käsittääkseni
edustanut kumpaakaan ammattiluokkaa. Huomasin miehen katselevan minua. Hän
jatkoi tuijotustaan, jossa ei ollut mitään uhkaavaa, ja alkoi jälleen
hyräillä hiljaa. Pienen haltian hyräily toi mieleeni
muistikuvan hänen tanssistaan. Ja koska paikalla ei tällä kertaa ollut muita,
saatoin rauhassa nauttia muiston kiihottavuudesta. *** Saramil: Katselin Zamanirr’n kulmikkaita
piirteitä, kiinnostuneena siitä, miten hänen musta ihonsa näytti imevän
kaiken kuun valon itseensä, samalla, kun hänen valkoiset hiuksensa
heijastivat sen hopeista himmerrystä. Me molemmat pidimme enemmän yöstä, kuin
päivästä, vaikkakin olin melko varma siitä, ettei mustahaltia sitä tiennyt.
Ei sillä ollut niin väliä. Auringon lämmössä ei tosin ollut mitään
vikaa... Aloin jälleen hyräillä. Minä kaipasin
veljeäni Goretelia, enemmän kuin osasin sanoin ilmaista. Oli kulunut useita
vuosia siitä, kun oli nähnyt hänet, puhunut hänen kanssaan, sillä olin ollut
vaeltelemassa jo kuutisen vuotta, kun olin päätynyt tähän maailmaan. Ajatukseni harhautuivat huomatessani
Zamanirrin katseessa paistavan nälän. Ohimennen mietin voisinko ikinä merkitä
hänelle muuta, kuin nälkänsä sammuttajaa. Työnsin ajatuksen syrjään miehen
noustessa ja kumartuessa suutelemaan minua lähes väkivaltaisesti. Ei sillä ollut niin väliä. Ei ainakaan
toistaiseksi. Saatuaan vahvistuksen halukkuudestani,
haltia irrotti otteensa leuastani ja riisui rengaspaitansa. Sen tehtyään hän
veti minut tiukkaan syleilyynsä, johon vastasin hieman lempeämmin. Kuinkakohan monet jäljet hän jättäisi
iholleni? Leukaani ainakin nousisi mustelmia hänen voimakkaiden sormiensa
otteen vuoksi. Painauduin tiiviimmin Zamanirr’n
lihaksikasta kehoa vasten ja hengitin hänen miellyttävää myskintuoksuaan
sisääni. Miehen vallatessa suuni jälleen, tunsin taas kerran hänen kirpeän ja
makean sekaisen makunsa. Kuin olisi syönyt pehmeää vanukasta ja kirpeitä
marjoja. Haltia tuntui olevan yhtä kirpeää marjaa
muutenkin. Kärsimättömästi hän riisui minulta aseeni
ja mekkoni, vaikuttaen varsin tyytyväiseltä huomatessaan, ettei minulla ollut
muuta ylläni. Sitten hän suoriutui minua tiiviisti katsellen omista
vaatteistaan. Seuraavaksi hän jo istutti minut syliinsä, istuuduttuaan itse
eräälle kivelle. Zamanirr katseli hetken miltei ärtyneesti
palmikkoani, joten irrotin käteni hänen kaulastaan ja avasin hiukseni.
Polvieni levätessä viileää kiveä vasten, kohottauduin hieman ja painoin suuni
miehen kovia huulia vasten. Hänen toinen kätensä oli kiertynyt vyötäisilleni
ja toinen pyyhki kasvojeni sivustaa, upoten sitten hiusryöppyyni, joka nyt
ympäröi hänenkin kasvojaan. Kuin huomaamattani painauduin hänen lämmintä
kehoaan vasten. Yllättäen Zamanirr nosti minua ja laski
sitten alemmas, työntyen samalla sisääni. Kivun ja mielihyvän henkäisyni hukkui
miehen armottomaan suuhun. Ilmeisesti hän tajusi edenneensä hieman liian
nopeasti, sillä hän siirsi toisen kätensä hyväilemään miehuuttani – enemmän
tyynnyttävästi kuin kiihottavasti. Yhtä kaikki, kipu oli jo kauan sitten
unohdettu, kun voimakas haltia viimein alkoi liikkua. Mukauduin hänen kiihkeään tahtiinsa,
antaen itseni hänelle ehdoitta. Sokaisevasta mielihyvästä toivuttuamme,
Zamanirr kantoi minut lammen tyyneen veteen, jossa pesin meidät molemmat. Se
tietenkin johti uuteen rakasteluun, jonka jälkeen jaksoimme vain vaivoin
nousta lammesta. Kun olimme jälleen tasanneet
hengityksemme, haltia aikoi työntää minut luotaan. Kosketin hänen särmikkäitä piirteitään.
”Anna minun olla tässä hetki”, pyysin hiljaa. Vaieten ja hieman hämmästyneenä mies
suostui, kietoen käsivartensa uudelleen ympärilleni. Painoin poskeni hänen
rinnalleen, rentouttaen kehoni kevyesti hänen pidempää varttaan vasten.
Suljin silmäni tyhjentäen mieleni ja keskittyen vain siihen hetken rauhaan ja
läheisyyteen, joka minulle sallittiin. Toisessa kämmenessäni saatoin tuntea
Zamanirr’n selän arvet, jotka eivät voineet olla peräisin muusta kuin
ruoskasta. Haltia oli maininnut äitinsä, matriarkkaäitinsä, niiden
yhteydessä. Toinen käteni lepäsi hänen kaulassaan
olevalla kultaisella kaularenkaalla. Hän kantoi sitä kuin kaulapantaa tai
orjan kahletta. Hillitsin kevyen puistatuksen ja
painauduin hieman lähemmäs, rentouttaen väkisin jokaikisen lihaksen
kehossani. Olin jo vaipumassa uneen, kun miehen liikahdus ilmoitti minulle
”hetkeni” päättyneen. Itse asiassa soturihaltia oli antanut minun viipyä
sylissään pidempään kuin olin uskaltanut toivoa. Kohottauduin ja sipaisin sitten
Zamanirr’n kasvojen sivustaa kiitokseksi. Nousin hänen sylistään ja
pukeuduin. Koko sen ajan saatoin tuntea mustan haltian kummastelevan katseen
itsessäni. Arvelin hänen pitävän minua vähintäänkin
kajahtaneena. Kohautin harteitani. Ei sillä ollut
väliä. *** Zamanirr: Vastentahtoisena
annoin Tikarin jäädä syliini lepäämään. En ollut tottunut sen kaltaiseen
läheisyyteen. Jouduin kuitenkin myöntämään itselleni hetken kuluttua, ettei
taivaanalaisen haltian läheisyys tuntunut pahalta. Vaikka sen olisi kyllä
kuulunut... Siron miehen läheisyys tuntui ennemminkin
miellyttävältä. Erilaiselta kuin seksi tai tappaminen, mutta hyvältä silti.
Ehkä jopa paremmaltakin... Keskeytin ajatuskulkuni. Maanpinnan
haltian läheisyyden ei olisi missään nimessä kuulunut tuntua paremmalta kuin
tämän tappaminen. Minussa oli jotakin vialla ja pahasti. Liikahdin ravistaakseni Tikarin kauemmas,
mutta hän nousi oma-aloitteisesti sylistäni, koskettaen kasvojani. Olin täysin ymmälläni haltian eleestä,
enkä tiennyt kuinka olisin reagoinut siihen, joten pysyin ilmeettömänä. Koko
tilanne tuntui järjettömältä, eikä sitä parantanut yhtään se seikka, että
”viholliseni” tuntui enemmänkin liittolaiselta. No, tavallaan Tikari oli
liittolaiseni täällä, meille molemmille vieraassa maailmassa. Jäin rannalle maanpinnan haltian luo,
huolimatta siitä, että järkeni käski minun lähteä. Selitin itselleni, etten
halunnut palata emäntäni tykö ja jäin vain sen vuoksi, mikä rauhoitti minua
hieman. Tyhjensin mieleni, enkä tiedä kauanko
istuin siinä melkein liikkumatta. Havahduin miehen ojentaessa puista kampaa
minua kohden ja katsahdin häntä kysyvästi. ”Selvittäisitkö minun hiukseni?” Tikari
tiedusteli hiljaa. Olkiani kohauttaen tartuin kampaan,
taivaanalaisen haltian asettuessa niin, että saatoin vaivatta siistiä tämän
mustat suortuvat. Kampasin Tikarin hiuksia hyvän tovin,
ennen kuin tajusin niiden selvinneen jo ajat sitten. Minä olin jatkanut
niiden kampaamista vain siksi, että se tuntui miellyttävältä. Kavahdin pystyyn, katkaisten Tikarin
kamman ja viskaten puolikkaat maahan miehen eteen. Suuntasin kulkuni pois
lammen rannalta, kohti Lumotun Puiston reunaa. Menisin takaisin emäntäni luo. Tiedossa
oleva rangaistus selvittäisi pääni, tai ainakin antaisi minulle jotakin muuta
ajateltavaa kuin siron haltiamiehen... *** Mirima: ”Katso nyt, Mirima. Ne
ovat taas kuolleet. Minun kaikki yritykseni kasvattaa sateenkaarikarppeja
epäonnistuvat. Ne kalat kuolevat alle vuorokaudessa, jos ne tuo pois Lumotun
Puiston lammesta”, Säihkyvä Ruusu jaaritteli. ”Tiedätkö sinä ketään, kuka
tietäisi niistä kaloista enemmän?” Huokaisin. ”En, keisarinna. Minulla ei
ole aavistustakaan.” ”Ai”, hallitsijattareni kommentoi
pettyneesti. ”No, minä kysyn josko Sarnak etsisi minulle jonkun...” hän
jatkoi lörpöttelevään sävyyn. Lakkasin kuuntelemasta. ”Nosta kala kuivalle maalle ja se
tukehtuu”, Tikarin kyyninen ääni totesi läheisen puun lehvistön suojasta. ”Voi, sinä tulit jo nyt. Katso minun
uutta mekkoani, Tikari. Sarnak oli aivan liian ystävällinen
teetättäessään tämän minulle”, herrattareni kujersi demonilleen ja keimaili
lehvistön suuntaan. Siro mies pudottautui maahan. ”Emäntäni”,
hän sanoi värittömästi ja istuutui sulavalla liikkeellä ruohikolle, jääden
nojaamaan puuhun. Tikari tuntui valinneen kyseisen puun omaksi
majapaikakseen. Rakastettu keisarinnamme jatkoi
kaloistaan puhumista ja siirsin huomioni pieneen demoniin. Tämä pyöritteli
hajamielisesti jotakin käsissään. Tarkempi tarkastelu osoitti minulle esineen
olevan rikkonainen puukampa. Miehen ilmeikkäät kulmakarvat rypistyivät
mietteliäästi hänen katsahtaessaan käsissään pitelemiään kamman kappaleita. ”Mitä sinulla on siinä, Tikari?” Säihkyvä
Ruusu uteli kumartuen demonia kohden. Herrattareni yritys kiinnittää tämän
huomio naisellisiin muotoihinsa meni hukkaan. ”Jotakin mikä rikkoutui, enkä tiedä
syytä”, siro mies vastasi, nostamatta katsettaan aarteestaan. ”Sepä surullista”, keisarinnani totesi
kuulostamatta erityisen pahoillaan olevalta. ”Jospa me lähtisimme kysymään
Lohikäärmeiden Herralta, etsisikö hän teille jonkun kalojen asiantuntijan”,
ehdotin valtiattarelleni, säästääkseni Tikarin lisähuomiolta, jota tämä ei
selvästikään kaivannut. Olin alkanut pitää pienestä demonista. Säihkyvä Ruusu taputti innoissaan
käsiään. ”Oi, kuinka nokkela oletkaan, Mirima. Kyllä Sarnakin pitäisi tehdä
sen verran minun hyväkseni”, hän naurahti kevyesti, unohtaen ainakin
näennäisesti lemmikkidemoninsa. ”Teittepä te mitä hyvänsä, niin kalat
kuolevat kuitenkin vieraassa ympäristössä”, Tikari totesi peräämme. Rypistin kulmiani. Jostain syystä hänen
ilmoituksensa kuulosti enemmän uhkaukselta kuin neuvolta. *** Zamanirr: Kuljin jo minulle
tutuksi käynyttä reittiä kohti Lumotun Puiston keskustaa – ja Tikaria.
Kirosin itseäni, mutta en voinut kuin tunnustaa, etten halunnut olla erossa
taivaanalaisesta haltiasta. Tunsin tarvitsevani hänen läsnäoloaan. Pysähdyin lammen rannalle, mutten nähnyt
miestä lähistöllä. Olkiani kohauttaen jäin istumaan ja odottamaan hänen
saapumistaan. Olisihan haltian pakko saapua joskus takaisin... Aikani odotettuani Tikari saapui
näköpiiriini, seuraten ilmeisesti jotain hajua. Olin jo aiemmin pistänyt
merkille kuinka mustahiuksisen miehen hajuaisti oli omaani huomattavasti
tarkempi. Kissamainen haltia seisahtui eteeni.
”Kuvittelin vainunneeni haavoittuneen eläimen, mutta...” hän keskeytti
silmäillen minua tutkivasti. En vastannut. Me molemmat tiesimme
tosiseikat: minulla oli vuotavia haavoja ympäri kehoani emäntäni viimeisimmän
käsittelyn jäljiltä. ”Anna, kun katson niitä”, Tikari komensi
ja tottelin häntä mitään ajattelematta. Riisuuduin ilkosilleni, sillä mikäli
mies aikoi tehdä vammoilleni jotakin, hän haluaisi joka tapauksessa nähdä ne
kaikki. Hymyilin vinosti. Tuntui, että vietin
suurimman osan ajastani Tikarin kanssa ilman vaatteita... Hän poisti siteet haavoistani, tutkaillen
niitä sitä mukaa kun ne paljastuivat. ”Nämä haisevat kummallisilta. Jotain
myrkkyä kenties?” Nyökkäsin. ”En tiedä mitä se oli, mutta
sen ansiosta haavat pysyivät avoimina pitkään”, selitin. Pieni haltia ynähti itsekseen ja veti
toisen tikareistaan esille. Katsoin hämmentyneenä kuinka hän viilsi toisen
kämmenensä auki kevyesti irvistäen. ”Tämä todennäköisesti kihelmöi melko
runsaasti”, mies selitti tiputtaessaan ensimmäiset veripisarat erääseen
rintakehäni haavoista. Katsoin kummissani, kun haava parani itsestään, aivan
kuin taitavan papittaren käsissä. Järjestelmällisesti mies eteni haavalta
toiselle, toistaen menettelynsä. Hänen mainitsemansa kihelmöinnin alkaessa
runsaampana kuin olin kuvitellut, menetin ajan- ja paikantajuni. Havahduin
vasta, kun Tikari sipaisi poskipäässäni olevaa haavaa, viimeistä joka oli
enää jäljellä. Samalla epäröimättömällä tavalla mies
istutti minut kivelle. Otin myös vastaan hänen tarjoamansa veden ja ruoan.
Itse hän nautti vain pitkän kulauksen vettä. Tutkin vastaparantuneita haavojani ja
pistin merkille, että niistä oli jäljellä vain haaleat arvet. Nekin
katoaisivat luultavasti ajan kuluessa. Harkitsin pukeutumista, mutten viitsinyt
vaivautua, en ainakaan aivan vielä. Tikari istuutui maahan lähistölleni ja
huuhtoi kätensä lammessa. Kämmenessä ollut viilto näytti parantuneen
kokonaan. Istuimme vaiti, haltia katsellen tyyntä
lampea ja minä syöden hänen tarjoamaansa ruokaa, silmäillen samalla häntä. Kuinka hän pystyi parantamaan verellään
ja miksi ihmeessä hän oli tehnyt sen? En kyennyt uskomaan, että se oli ollut
pelkkää hyvää tahtoa. ”Miksi sinä paransit minut?” kysyin
hiljaa. ”Yasmine vain toistaa käsittelyn heti, kun palaan hänen luokseen.” Hiljaisuus laskeutui yllemme, eikä se
ollut vaivautunutta. ”Paransin sinut, koska en halunnut nähdä
sinun kärsivän. Ensi kerralla muistan kysyä mielipidettäsi”, mies vastasi
vaimeasti, vetäen jalkansa rintaansa vasten. En
sanonut mitään. Tiesin häviäväni väittelyn, mikäli aloittaisin sellaisen. 3.
luku |