Back to the main page    Back to Stories

Harmaan sävyt > osa 1. > Pois varjoista                     luku: prologi 1 2 3 4 5 6 7 8 9

2. luku

Mirima:

Rakas keisarinnamme oli taas – noin kolmannen kerran viikon sisällä – päättänyt viettää päivää ulkona. Hän väitti, että sisätilat ahdistivat häntä. Jo asemansa vuoksi hän tarvitsi lähes puolet meistä hovinaisistaan mukaansa.

   Tänään keisarinna oli valikoinut parisenkymmentä seuralaista mukaansa ja me aiomme kuulemma asettua lähelle Lumotun Puiston ainoaa lampea.

   Jäädessämme näköetäisyydelle rauhallisesta lammesta, me jakaannuimme pienempiin ryhmiin lukemaan, kirjomaan, juoruamaan – tekemään kuka mitäkin.

   Olin juuri uppoutunut mukanani tuomaani paksuun teokseen, kun keisarinna päästi innostuneen äännähdyksen ja taputti haltioissaan käsiään yhteen.

   Laskin kummastuneena kirjan pois sylistäni, katsoen samalla, mikä sai keisarinnassa aikaan tämän lapsekkaan reaktion.

   Hän tähyili lammen suuntaan ja oli selvästi nähnyt jotakin.

   Nousin ylös. ”Mitä näitte, teidän keisarillinen korkeutenne?”

   ”Tuolla. Lammella”, keisarinna Daiye henkäisi ihastuneena, osoittaen kädellään meitä kohti uivaa kaunista demonia.

   En ollut varma mistä tiesin demonimiehen olevan epäihminen, sillä päällisin puolin hän näytti hyvinkin inhimilliseltä.

   ”Odottakaa te täällä”, osoitin sanani hovinaisille ja riensin rantaan keisarinnan perään, joka tuijotti demonia lumoutuneena. Mies oli enää vyötäisiään myöten vedessä, suunnaten kulkunsa meistä hieman sivummalle. Häntä ei näyttänyt häiritsevän oma alastomuutensa.

   Laskin käteni rakkaan keisarinnamme käsivarrelle ja muistutin häntä elämän tosiasioista: ”Hän on demoni, Säihkyvä Ruusu, ette voi olla varma siitä, kuinka aggressiivinen hän on.”

   Keisarinna katsahti minua ilkikurisena. ”Ei hän näytä kovin vihamieliseltä.”

   Huomasin huvittuneen hymyn karehtivan demonin huulilla. Oletin hänen ymmärtäneen ainakin osan keskustelustamme.

   Silmäilin miestä.

   Hänen ihonsa oli hyvin kalpea, melkein valkea. Mustat, pitkät ja laineikkaat hiukset laskeutuivat märkinä pitkin miehen selkää. Arvioni mukaan hän oli minua lyhyempi, mutta demonin hoikka ruumiinrakenne saattoi vääristää silmämääräistä mittailuani.

   Oikeaa rannetta kiertävän kangassuikaleen lisäksi hänellä ei ollut yllään mitään muuta.

   En nähnyt sarvia, tai muita epäinhimillisyyksiä, siroja korvia lukuun ottamatta. Niiden kärjet olivat terävämmät kuin omieni, jotka nekin suippenivat hieman.

   Kokonaisuutena hän ei ollut lainkaan hullumpi. Demoniksi.

   Olisin kai jatkanut hänen katselemistaan, ellei mies olisi yhdellä sulavalla liikesarjalla hypännyt ylös, tarttunut erään rannalla kasvavan puun oksaan ja heilauttanut itseään sen lehvistöön.

   Keisarinna ynähti pettyneesti. Kaikki hovinaiset olivat tulleet – käskystäni huolimatta – lähemmäs rantaa ja katselivat ääneti ylös puun oksistoon.

   Huokaisin. En aikonut viettää koko loppupäivää metsässä seisoskellen ja odottaen, että jokin demoni tulisi puusta alas. Aioin ehdottaa olennon jättämistä omiin oloihinsa, kun rakastettu keisarinnamme astui askelen lähemmäs puuta.

   ”Tule alas sieltä”, hän komensi maanittelevaan sävyyn. Nähtävästi hänkään ei aikonut vartoa miehen vapaaehtoista alastuloa.

   Harppasin keisarinnan vierelle.

   Lyhyen hetken kuluttua demoni todellakin tiputtautui, äänettömästi, alas puustaan ja alkoi tyynen rauhallisesti letittää hiuksiaan paksulle palmikolle. ”Niin?” hän samalla tiedusteli kohteliaaseen sävyyn meiltä, suunnaten sanansa etupäässä keisarinnalle ja minulle.

   Rypistin kevyesti otsaani, sillä miehen päälaki ylettyi hädin tuskin olkapäitteni korkeudelle. Hän oli huomattavasti lyhempi kuin olin olettanut.

   Puussa ollessaan hän oli pukeutunut nilkkamittaiseen ja hihattomaan vihreään mekkoon. Asun ohut kangas oli liimautunut paikkapaikoin kosteaan ihoon.

   Siroja ranteita kiersivät nyt nahkasuikaleet rannekkeiden tapaan.

   Huolestuneena pistin merkille aseet: katanan ja kaksi pitkää tikaria, joita demoni nyt kantoi vyöllään.

   Daiyea aseistautuminen ei näyttänyt häiritsevän. ”Esittele minut hänelle”, hän sihisi, yhä hymyillen.

   Demonin toinen suupieli nytkähti huvittuneesti. Hänellä taisi olla harvinaisen tarkka kuulo.

   ”Hänen keisarillinen korkeutensa, Melnibonen keisarinna Daiye”, suoritin lyhyen, mutta muodollisen esittelyn.

   Mies kumarsi sulavasti syvään, vaikkei aivan etiketin vaatimusten mukaisesti. Jostain syystä minusta tuntui, ettei hän ollut kovin vaikuttunut Daiyen korkeasta arvosta. Muodollisuutta enempää se ei häntä tuntunut kiinnostavan.

   ”Minua kutsutaan Tikariksi”, hän sanoi sitten pehmeästi.

   ”Hmm, Tikari”, keisarinna sanoi, maistellen nimeä.

   Huokaisin syvään.

   Kalpeaihoinen demoni väläytti minulle huvittuneen hymyn.

   Pudistin päätäni ja aloin paimentaa hovineitoja sekä keisarinnaa takaisin aukiolle, jossa alunperin olimme oleskelleet.

   Viehkeästi keisarinna Daiye pujotti kätensä Tikarin käsikoukkuun ja veti hänet mukaamme. Vastustelematta siro demoni antoi keisarinnan johdattaa itseään.

   Kuljin kaksikon jäljessä ja pistin ohimennen merkille, ettei solakalla miehellä ollut kenkiä jaloissaan. Ärtymyksekseni suurin osa huomiostani oli kiinnittynyt seuraamaan hänen vartaloaan, johon kostea mekko oli liimautunut.

   ”Oletan, että sinä et ole kenenkään loitsijan hallinnassa, ja toteuttamassa hänen antamiaan käskyjä?” keisarinna jutusteli. Rakas Säihkyvä Ruusumme kuulosti hämmentyneeltä tilanteen johdosta. Saatoin miltei nähdä, kuinka hän mietti kiihkeästi, mistä demonien kanssa yleensä keskusteltiin.

   ”Loitsijan?” Tikari sanoi kummastelevaan sävyyn. ”En”, hän kielsi miltei heti perään.

   Keisarinna päästi helmeilevän naurun. ”Noinhan te kaikki sanotte.”

   ”Keistä kaikista te mahdatte puhua, keisarinna?” pieni demonimme kysyi uteliaana.

   ”Irtijuoksevista demoneista, tietenkin. Ette te koskaan tunnusta olevanne kenenkään asioilla”, keisarinna Daiye vastasi.

   Mies kohautti harteitaan.

   Pysähdyimme aukiolle, jossa hylkäämämme tavarat vielä lojuivat. Irrotin keisarinnan hellävaroen seuralaisensa luota, ja vedin hänet hieman kauemmas.

   ”Vieläkö haluatte oleskella ulkona, vai palaammeko takaisin palatsille?” esitin toiveikkaana. Demonit olivat arvaamattomia ja parikymmentä hovinaista ei olisi suurikaan vastus, jos näennäisesti rauhallinen Tikari päättäisi hyökätä jonkun kimppuun.

   En halunnut syytä keisarinnan kuolemasta omalle vastuulleni.

   ”Tietenkin me voimme palata takaisin sisään”, siunattu keisarinna myöntyi. ”Luonnollisesti Tikari lähtee mukanamme”, kirottu keisarin puoliso lisäsi.

   Hampaitani kiristellen jouduin taipumaan tehtyyn päätökseen.

   Sivusilmällä huomasin demonin vaikuttavan hieman huvittuneelta.

   Ilmoitin odottaville hovinaisille aikomuksestamme.

*

Palatsille saavuttuamme keisarinnan seuraneidot erosivat omille teilleen ja rakastettu keisarinnamme tiedusteli lähimmältä orjalta, missä hänen aviomiehensä, Lohikäärmeiden Herra ja Uneksivan kaupungin Valtias mahtoi olla.

   Tunnistin miehen erääksi keisarin henkilökohtaisista orjista, ja onneksemme se tiesi isäntänsä olinpaikan.

   Suuntasimme siis keisarin yksityiselle sisäpihalle, jossa hallitsijamme vietti yleensä vapaa-aikaansa.

   Tikari ei vaikuttunut palatsin ylenmääräisestä loistosta, vaan vaikutti ennemminkin lievän ikävystyneeltä, kun kuljimme hallitsijamme asuinsiipeen.

   Saavuttuamme puutarhaan, löysimme kunnioitetun hallitsijamme lepäämästä suuren kirsikkapuun juurelta.

   Keisarinna hypähteli miehensä luo, kiskoen Tikaria perässään. ”Sarnak, katso, mitä minä löysin Lumotusta Puistosta”, Säihkyvä Ruusu kujersi

   ”Mitä niin, kultaseni?” keisari kysyi hajamielisesti, silmiään avaamatta.

   ”Demonin, tunnistamatonta lajia ja aivan kesyn vieläpä!”

   Tikari koetti tukahduttaa naurahdustaan, ja lopputuloksena oli vaimea tyrskähdys.

   Keisari räväytti silmänsä auki puolisonsa ilmoituksen johdosta ja nousi seisomaan. ”Missä sinun järkesi on! Tuot aseistetun demonin – kenenkään hallinnassa olemattoman – tänne, minun luokseni?”

   Pudistin päätäni ja nielaisin suustani ulos pyrkivän huomautuksen. Olisin halunnut huomauttaa keisarinnan syntyneen tyhmänä ja moittia hallitsijaamme hänen suorittamastaan vaimonvalinnasta.

   ”Mutta Tikari ei ole ollenkaan väkivaltainen”, keisarinna puolusteli ”lemmikkiään” suutaan mutristellen ja tarttui miestään anelevalla eleellä käsivarresta.

   ”Daiye. Demonit ovat hyvin ennalta-ar...”

   Keisarinna keskeytti miehensä: ”Tiedän. Kaikki sanovat minulle noin. Älä lähetä Tikaria pois, ethän?”

   Keisari katsahti lievästi huvittunutta demonia arvioiden. ”Minkä lajinen olento sinä oikeastaan olet?” hän tiedusteli tältä.

   ”Nineme, ihmiset kutsuvat meitä haltioiksi, ja tarkalleen ottaen me emme ole demoneita”, siro mies vastasi tyynesti.

   ”Minun täytyy keskustella sinun kanssasi kahden kesken tästä demoni-asiasta”, keisari Sarnak totesi vaimolleen.

   Minä yskäisin vaimeasti. ”Te ette selvästikään tarvitse minua juuri nyt, teidän korkeutenne”, totesin keisarinnalle.

   ”Mene vain, Mirima. Ja ota Tikari mukaasi, kunnes saan järjestettyä hänen omistuksensa.”

   ”En ole orja”, nineme sanoi pehmeästi, varoittava sävy äänessään.

   Keisari katsahti meitä odottavasti.

   Tikari tuijotti hetken hallitsijaamme silmiin, toinen kulma koholla ja kohautti sitten harteitaan, kääntyi kannoillaan ja asteli takaisin sisään.

   Huomasin keisarin kurtistavan kulmiaan hämmästyneesti.

   Niiasin syvään hallitsijaparille ja riensin miehen perään.

   Käytävässä totesin Tikarin kadonneen näköpiiristäni. Tiesin, etten löytäisi häntä helposti sokkeloisesta palatsista, mutta epäilin miehen aikovan ulos.

   Läksin kävelemään ripeästi pääovia kohtia.

   Löysin ninemen vähän matkan päästä odottamasta minua.

   ”Niin?” hän kysyi kulmaansa kohottaen.

   Kohautin harteitani. ”Rakastettu keisarinnamme käski minun olla seuranasi. Olettaisin käskyn myös sisältävän kehotuksen vahtia, ettet karkaa mihinkään.”

   ”Siinä tapauksessa sinä kai tulet kanssani ulos?”

   Nyökkäsin. ”Nähtävästi minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.”

   Tikari nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kohti ulko-ovia.

   Rypistin kulmiani. ”Miksi haluat ehdottomasti mennä ulos?” utelin.

   Demoni vilkaisi minua. ”En viihdy näiden... seinien sisällä.”

*

Keisarillinen pariskunta haetutti meidät ja he vaikuttivat hieman närkästyneiltä jouduttuaan odottamaan niin pitkään. Keisarinna Daiye tosin näytti unohtavan lievän loukkaantumisensa siinä samassa, kun sai lemmikkidemoninsa jälleen näkyviin.

   ”Tikari, sinä kuulut nyt minulle ja haluan, että viihdytät minua seurallasi”, Säihkyvä Ruusu ilmoitti kujertavaan sävyyn, samalla kun kiinnitti hopeisen rannekkeen miehen vasempaan ranteeseen. ”Tämän avulla tiedät, milloin haluan sinut luokseni”, hallitsijattareni sanoi.

   Pieni demoni ei näyttänyt ilahtuvan ilmoituksesta erityisen paljoa, muttei antanut sen näkyä. Hän seisoi paikoillaan ilmeettömästi, ja vain hänen katseensa liikkui. Oudot silmät olivat ainoa, mistä saattoi yleensäkin sanoa miehen edes kuulleen.

   Keisari Sarnak selosti hieman tarkemmin Tikarille tämän osaa. Demoni sijoitettaisiin palatsiin ja lyhyesti sanottuna tämä olisi keisarinnan sylikoira. Saatoin jo kuvitella kuinka rakas Daiyemme selostaisi tuttavilleen lemmikkidemonistaan ja esittelisi tätä innokkaana.

   Itseasiassa olin varsin varma siitä, että hän tulisi myös tekemään niin. Ennemmin tai myöhemmin.

***

Saramil:

Kuuntelin puolella korvalla keisarinnan, nykyisen emäntäni selostusta tilaisuudesta, jota hän taisi kutsua ”pienimuotoisiksi kutsuiksi”, jossa hän aikoi pitää minua näyttelykalunaan.

   Huokaisin ajatukselle. Kuinkakohan kauan kestäisin tätä orjana olemista? Ei minulla sinällään ollut huonot oltavat, mutta vapauteni minulta oli riistetty, vaikkakin varsin lempeästi. Kuitenkin tunsin jo nyt kuinka se painoi minua.

   No, ehkä minä selviäisin. Ja ehkä joskus pääsisin takaisin kotiinikin. Ehkä.

   Hajamielisesti koetin jälleen kerran ujuttaa sormeni rannekkeeni ja ranteeni väliin. Tiesin jo kokemuksesta, etten saisi ”korua” pois, mutta en voinut olla yrittämättäkään.

   ”Mitä teit kengille, jotka käskin sinulle tuoda, Tikari?” Daiyen tyttömäisen kujertava ääni herätti minut mietteistäni.

   Katsahdin häntä. Oliko hän todella luullut minun pitävän kenkiä?

   ”En käytä kenkiä, keisarinna”, selitin hänelle vaimeasti.

   Nainen näytti hyväksyvän asian, ja siirtyi jo seuraavaan.

   Toisinaan hänen tyhjäpäisyytensä oli suloista, toisinaan taas... Mirima oli kuitenkin sanonut, että hän epäili Säihkyvän Ruusunsa kyllästyvän minun ympärivuorokautiseen seuraani muutamassa päivässä. Sitten minun kuulemma tarvitsisi ilmaantua aina silloin tällöin paikalla, kun keisarinna seuraani kaipaisi.

   Sen mukaan mitä olin Imryrnissä oloni aikana oppinut arvojärjestyksestä, tiesin saaneeni hyvin lempeän kohtalon ja emännän. Lisäksi olin oikeastaan vain nimellisesti Daiyen omistuksessa. Ellei sitten laskettu tätä... ranneketta.

   Kuinkakohan Zamanirr’n oli käynyt? Mustaihoisen haltian emäntähän oli etsinyt tätä Lumotusta Puistosta, eikä tämä ollut vaikuttanut erityisen ihastuneelta ajatukseen, että hänen demonihenkivartijansa juoksenteli vapaalla jalalla.

   Uppouduin muistelemaan mustan haltian käytöstä ja olemusta. Miehen kosketus oli ollut yht’aikaa lähes väkivaltainen ja hellä. Ja tämän luottamus toisiin oli ollut niin runsaasti miinuksen puolella, että olin ollut todella yllättynyt haltian ilmoitettua sanoin ja teoin haluavansa rakastella kanssani.

   Toisaalta, sen vähän perusteella, mitä olin onnistunut poimimaan Zamanirr’n menneisyydestä, en voinut hämmästellä asiaa.

   En tosin vieläkään ymmärtänyt mitä hän oli tarkoittanut puhuessaan maanpinnan haltioista. Tai sen paremmin syitä, jotka olivat saaneet hänet alunperin hyökkäämään kimppuuni. Tosin miehen katseessaan oli ollut kiihkomielistä vihaa. Oliko hänet opetettu vihaamaan? Mutta mitä? Maanpinnan haltioitako, jollaisena hän oli selvästikin ajatellut minua?

   Vertailin mielessäni ystävääni Zerfania, joka kaikesta päätellen oli samaa rotua Zamanirr’n kanssa, ja uutta tuttavuuttani. Siinä missä Zertan oli ollut lempeä, oli Zamanirr hyökkäävä tai välinpitämätön. Vaikka heidän ihonsa oli samaa pohjatonta sinisenmustaa, heidän luonteensa olivat yhtä eroavaiset kuin yö ja päivä. Toisaalta niin olivat kaiketi heidän kasvatuksensakin.

   Mahtaisinko nähdä Zamanirr’a enää?

*

Suljin korvani kaoottiselta hälyltä, jota keisarinnan vieraat pitivät Pienessä Salissa. Keskityin sen sijaan rapsuttamaan Daiyen henkivartijademonin korvantaustoja. Ithacor-demoni muistutti leijonan, kotkan ja jonkin liskomaisen otuksen risteymää. Sillä oli siivet, nokka ja kynnet, tassut, korvat ja harjas, sekä piiskamainen suomuinen häntä.

   Emäntäni oli kutsunut sen vierelleen juhliinsa amulettinsa avulla. Tiesin, ettei demoni ollut erityisen ihastunut alentavaan tehtäväänsä, mutta sen oli pakko noudattaa amuletin haltijan käskyjä. Ensi tapaamisestamme lähtien olimme ymmärtäneet toisiamme, ainakin jollain tasolla. Se ei karttanut väkivaltaa kuten minä, mutta se oli sen luonnon mukaista.

   Tarkkailin melnibonelaisia aatelisia, jotka olivat pukeneet ylleen suuret määrät mielestäni täysin turhaa kangasta. Kaikki naiset olivat maalanneet kasvoihinsa värikkäitä monimutkaisia kuvioita, joiden tarkoitusta en ymmärtänyt.

   Minä sekä yllätyin, että ilahduin nähdessäni Zamanirr’n emäntänsä Yasminen – kuten joku naista kutsui – rinnalla. Ihmettelin ensin, miksei haltia osoittanut millään tavoin tunnistaneensa minua, mutta jätin sitten asian hänen harkintaansa. Minä en tuntenut näitä ihmisiä niin hyvin, että olisin voinut varmasti sanoa, mikä oli järkevää ja mikä ei.

   Kuten saattoi hyvin päätellä tavasta, jolla olin antanut kahlita itseni.

   Annoin silti silloin tällöin katseeni liukua soturihaltiaan.

***

Zamanirr:

Kuljin asiaan erityisemmin keskittymättä Yasminen perässä, toivoen, ettei emäntäni olisi juoksuttanut minua väsyksiin edellisenä päivänä. Puhumattakaan rangaistuksesta, joka oli seurannut katoamistemppuani.

   Kierrätin katsettani ympäri salia rutiininomaisesti, kun huomioni kiinnittyi keisarinnan henkivartijademonin vierellä – tai oikeastaan jaloissa – istuvaan vaaleaihoiseen ja mustahiuksiseen haltiaan.

   Tikari. Hän oli ilmeisesti jäänyt kiinni Lumotussa Puistossa oleskelustaan.

   Silmäilin lähes kolme kertaa siron haltian kokoista ithacoria. Se ei yleensä päästänyt ketään muita kuin keisarinna Daiyen lähelleen. Ja nyt Tikari nojasi sen toiseen etujalkaan, rapsuttaen sen korvantaustoja!

   Toisaalta, kun mietin asiaa tarkemmin, se ei ollut niin hämmästyttävää. Heissä oli tietynlaista saman kaltaisuutta; kissamaista itsevarmuutta ja vapauden kaipuuta. Kuitenkin jopa minä ymmärsin heidän tuttavuutensa olevan varsin ristiriitaista.

   Huomasin syrjäsilmällä useiden ihmisten kiinnittävän ihmettelevän huomionsa Tikariin ja siivekkääseen demoniin.

   Olin iloinen siitä, että siro haltia oli noudattanut esimerkkiäni, eikä ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa minut. Vaikken ollutkaan aivan varma, olisiko tiedolla ollut mitään merkitystä muille kuin meille itsellemme. Turha silti ottaa riskejä.

   Tilaisuuden edetessä kävi ilmi, että keisarinna oli Tikarin ylpeä omistaja. Ja minusta näytti siltä, että nainen oli aivan löytönsä lumoissa.

   Keisarinna Daiye pyysi haltiaa tanssimaan. Mies kiinnitti nilkkoihinsa rivit kiliseviä messinkisiä kelloja ja nousi ylös. Tiu’ut helisivät hänen astellessaan avojaloin kohti koroketta, jolla laulajaorjat tavallisesti olivat.

   Huvittuneena katselin, kuinka Melnibonen aateliset väistyivät siron haltian tieltä.

   Haltialla oli yllään vain kevyt asu, joka näytti olevan koottu pitkästä jalan levyisestä kangassuikaleesta. Hänen vaatetuksensa keveys vain korostui, kun kaikilla muilla salissa olijoilla oli yllään metreittäin brokadia ja muita varsin raskaita kankaita.

   Kalpean sininen kangas oli kiedottu miehen torson ympärille liivinomaisesti niin, että se laskeutui vyötäisille avonaisena, paljastaen suurimman osan rintaa ja vatsaa. Se kiersi kapean lantion ja laskeutui kahtena suikaleena lähes nilkkoihin asti sekä edessä että takana.

   Huomasin, ettei melkein kukaan kiinnittänyt pienintäkään huomiota siihen, että Tikari kantoi niin katanaansa kuin tikareitaankin avoimesti lanteillaan.

   Kun mies viimein seisahtui korokkeelle, salissa kuului vain vaimeaa vaatteiden kahinaa. Sitten haltia polkaisi jalkaansa muutaman kerran terävästi, jonka jälkeen hänen tanssinsa alkoi. Hän kieppui kuin pyörremyrsky, liitelin kotkan tavoin, ja hiipi kuin kissa. Tanssi oli raisua ja tyyntä, Tikarin päätöksen mukaan. Yhtenä hetkenä mies tuntui vain huojuvan paikoillaan ja seuraavana hän tanssi raivoisasti ympäri koroketta.

   Varsin suuri osa huomiostani keskittyi kuitenkin lähes koko tanssin ajan siihen, että kielsin kiihottumisen itseltäni. Niin suuressa määrin, että itse asiassa iloitsin, kun Tikari viimein seisahtui.

   Esityksen päätös kohotti henkäisyjen kuoron vierasjoukosta, sillä ilman varoitusta ilmaan heitetyt tikarit ja niiden sulava kiinniottaminen olivat hyvinkin katsomisen arvoisia.

   Katselin miestä uteliaana, hänen kulkiessaan ohitseni kulkuset nilkoissaan helistin. Hän oli näyttänyt vapaalta tanssiessaan, kuin olisi unohtanut kaiken ympärillään – niin kuin hän kai olikin. Nyt levottomuus kuitenkin näytti asettuneen hänen ylleen.

   Miksi Tikari tunsi sellaista levottomuutta?

   Haltian palatessa takaisin emäntänsä luo, keisarinna alkoi esitellä tätä lähemmin pienelle ryhmälle seuralaisiaan. Nämä koskettelivat miestä tunnustelevasti, eikä Tikari reagoinut siihen mitenkään. Hän vaikutti siltä, ettei olisi huomannut lainkaan uteliaita aatelisia ympärillään.

   Minusta taivaanalaisen haltian olisi kuulunut osoittaa edes lievää ärtymystä, sillä useimmiten demonit saivat arvostusta vaikuttavuutensa mukaan. Tuolla käytöksellä Tikarista tulisi vain näyttelyesine ja lemmikki.

2. luku

edellinen luku                                                                                                 seuraava luku