Ståhlbergin perhettä 
Elokuvien yleisönäytäntöjen maailmankantaesityksenä pidetään Lumière- veljesten, Antoinen, Augusten ja Louisin järjestämää näytäntöä Pariisissa 28.12.1895. Elokuvien tie Ranskasta Suomeen oli yllättävän nopea: täsmälleen puolen vuoden kuluttua, kesäkuun 28. päivänä 1896 elokuvia nähtiin Helsingin vanhan Seurahuoneen, nykyisen kaupungintalon Sofia- salissa. Vuoden 1896 loppuun mennessä lähes kaikki läntiset maat olivat saaneet tutustua uuden taidemuodon ensiesitykseen.
Elokuvan nopea leviäminen perustui alkuvaiheissa pitkälti Lumière- veljesten tehokkaaseen markkinointiin. Eri puolilla maailmaa veljesten lisensseillä valokuvaustarvikkeita valmistavien tehtaiden tuotevalikoimiin lisättiin kinematografilaitteet ja filmikopiot. Pyrkimys laajoihin markkinaosuuksiin johti luonnollisesti siihen, että Pohjoismaat ja niiden syrjäisimmät kolkat jäivät aluksi vähemmälle huomiolle. Sama ilmiö on hallinnut elokuvatarjontaa koko sen vuosisataisen olemassaolon ajan: myös Suomessa etäisimmät ja huonojen kulkuyhteyksien vuoksi myös eristetyimmät seudut ovat saaneet tutustua tekniikan ihmeellisyyksiin rintamaita myöhemmin.
Lumièren näytösten verraten aikaista saapumista Suomen suuriruhtinaskuntaan selittää osittain Pietarin, silloisen emämaamme Venäjän pääkaupungin läheisyys.
Liikkumista estäviä rajoja ei maiden välillä ollut. Venäjän suuria markkinoita kannatti tavoitella, ja markkinointimatkallaan Cinématographe Lumièren oli varsin helppo tehdä lyhyeksi tarkoitettu vierailu Helsinkiin, jossa tuolloin oli noin 70 000 asukasta. Parin päivän mittaiseksi tarkoitettu vierailu venyi kuitenkin suuren suosion siivittämänä peräti kahdeksan päivän mittaiseksi, ennen kuin kiertue pakkasi tavaransa ja siirtyi takaisin Pietariin. Ensikosketus "eläviin valokuviin" oli saatu.
Lumiéren näytökset toivat kaivattua virkistystä pikkukaupungin hiljentyneeseen huvielämään. Näytösten suosiosta huolimatta uusia ulkomaisia esittäjiä ei Helsinkiin ilmaantunut pitkään aikaan. Alalle ilmaantui kuitenkin kotimainen yrittäjä, Kuhmoniemellä 30.11.1862 syntynyt ja Oulun reaalilyseossa opiskellut maanmittausinsinööri Karl Emil Ståhlberg, Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin serkku ja valokuvauksen uranuurtaja Suomessa.
Karl Emil Ståhlbergin isä Gustav Fredrik Ståhlberg (1820 - 1865) toimi isänsä Fredrik August Ståhlbergin (1790-1880) tavoin Kuhmoniemen kruununnimismiehenä sekä hoiti myös pitäjän siltavoudin ja pitäjänkirjurin tehtäviä. Kajaanin pataljoonassa palvellut, Suomen sodassa 1808 - 1809 ansioistaan vänrikin arvon saanut Fredrik August toimi Sotkamossa verokirjurina ja lunasti Kuhmoniemeltä Tuupalan velkaisen kruununtilan vuonna 1828. Kolminkertaisen vuosiveron ja toimitusmaksujen suorittamisen jälkeen Tuupalasta tuli Ståhlbergien perintötila vuonna 1834. Vuonna 1846 tila siirtyi Gustav Fredrikille. Nykyisen Kuhmon kaupungin keskustassa, Pajakkakosken läheisyydessä sijaitsevassa Tuupalassa lienee ensi kertaa nähnyt päivänvalon myös Karl Emil eli Kalle. Hän oli kahdeksanlapsisen sisaruskatraan nuorimmainen ja jäi jo kolmivuotiaana isästään orvoksi. Syntymäpitäjän ja sen luonnon vaikutuksia K.E. Ståhlbergiin voidaan vain arvioida, mutta todennäköisesti vaikutus ei kovin merkittävä ollut, koska perheestä ei 1860- luvun jälkeen löydy merkintöjä Kuhmon kirkonkirjoista. G. F. Ståhlbergin perhe muutti pois Tuupalasta vuonna 1863 ja F.A. Ståhlbergin perhe seuraavana vuonna. Tila oli jo Kallen syntymävuonna myyty Juho ja Sofia Haveriselle 13 250 hopearuplan kauppahinnasta. Kallea neljä vuotta vanhempi Jenny- sisar rahoitti puoliorvoksi jääneen veljensä opintoja.
K.E. Ståhlberg matkusti vuonna 1887 maanmittausinsinööriksi Helsingin Polyteknisestä Instituutista (nykyinen Teknillinen korkeakoulu) valmistuttuaan Saksaan opiskellakseen valokuvausta. Pääosan elämästään hän vietti Helsingissä, jossa hän Aurora (Rori) Eleonora Lindgrenin kanssa avioiduttuaan ja valokuvaaja Nyblinin palveluksessa harjoiteltuaan perusti vuonna 1889 Aleksanterinkadulle valokuvaamon. Liiketoiminta laajeni, ja Ståhlbergin ateljeita oli lopulta myös Imatralla, Vaasassa ja Viipurissa. Ennen vuosisadan vaihdetta Ståhlberg kirjoitti myös ensimmäiset suomenkieliset valokuvauksen perusteokset: "Valokuvausharrastaja" ja "Lyhyt valokuvauksen oppikirja". Apulaisensa Frans Engströmin kanssa Ståhlberg kiersi pitkin Suomea ja valokuvasi maisemia, jotka postikorteiksi painettuina levisivät ympäri maailman. Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä Ståhlberg sai maisemakuvillaan ensipalkinnon: hopeoidun metsästystorven.
On mahdollista, että K.E. Ståhlberg kävi tutustumassa eläviin valokuviin Lumièren Helsingin näytöksissä. Jäätyään keväällä 1896 leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi hän tutustui jo kesällä Hangon Kasinolla pietarilaiseen Sonja Gerasimoffiin ja solmi lokakuussa tämän kanssa toisen avioliittonsa. Pariskunta teki loppuvuonna yhdistetyn hää- ja liikematkan Pariisiin hankkien sieltä useita tuhansia markkoja maksaneen Charles Pathén kinematografin ja kymmenen lyhyttä filmiä, kappalehinnaltaan 200 - 400 mk. Tammi - helmikuun vaihteessa 1897 Ståhlberg järjesti Ylioppilastalolla Helsingissä elokuvanäytöksiä ja esitti samassa yhteydessä huikeita visioita suomalaisen elokuvatuotannon aloittamiseksi:
"Tarkoitukseni on Suomessa otattaa 'eläviä valokuvia' luonnostamme kuten Imatrasta, Murtajasta (=1890 valmistunut Suomen ensimmäinen jäänmurtaja, tekijän huom.), kaunoluistelijoista, mäenlaskusta kelkalla ja suksilla, purjehduksesta ym. Nämä kuvat tullaan täällä näyttämään ja sopimuksen mukaan ne kopioidaan Pariisissa, josta ne lähetetään eri maanosiin, joissa kinematografilaite on käytettävissä."
K.E. Ståhlberg oivalsi elokuvaan sisältyvät mahdollisuudet, mutta yleisö ja yleinen mielipide eivät kuitenkaan olleet Ståhlbergin visioille riittävän myötämielisiä. Helsingin lisäksi Ståhlbergin kinematografi kiersi keväällä 1897 myös Tampereella ja Viipurissa, mutta näytökset olivat taloudellinen pettymys ja keskeytyivät toistaiseksi.
Kustannukset havaittiin tässä vaiheessa liian korkeiksi ja tekniikassakin oli toivomisen varaa. Ståhlbergin muukin liiketoiminta koki vaikeuksia ja ainoana tavoitteena oli hetkittäin vain hengissä pysyminen. Omalla nimellään toimineen valokuvaamon hän muutti Osakeyhtiö Apolloksi vuonna 1900. Talousvaikeudet voitettiin myymällä Viipurin sivuliike ja lainaamalla rahaa uudelta anopilta. Joka kevät tehtiin myös liike- ja huvimatka Pariisiin ja huhtikuun alussa 1904 Ståhlberg avasi Helsingissä "Maailman Ympäri"- nimisen "projektsioonilaitoksen" eli kiinteän elokuvateatterin. Ranskalaisen Pathé Frères´n Suomen edustuksen saatuaan Atelier Apollo välitti vuoden 1904 jälkeen maahan elokuvakoneita, joita asennettiin kiinteisiin elokuvateattereihin mm. Tampereella, Vaasassa ja Vöyrissä. Vuosina 1906 -1912 Atelier Apollo valmisti useita kotimaasta kertovia lyhytelokuvia ja tuottipa Ståhlberg vuonna 1907 "ensimäisen suomalaisen kinematograafisen näytelmäkappaleen", parikymmenminuuttisen elokuvan nimeltä "Salaviinanpolttajat". Elokuvan ohjasi insinööri Ståhlbergin perhetuttava, ruotsalainen kreivi Louis Sparre (1863 - 1964), joka 1890- luvulla oli vieraillut Kuhmoniemellä Akseli Gallen-Kallelan ja kuvanveistäjä Emil Wikströmin seurassa. Taiteilijoiden tutkimusmatkat ulottuivat Itä-Karjalaan, Kalevalan syntysijoille. Oppaana toimi kruununtorppari Renne Haverinen (1850 - 1898), jonka muiston vaalimiseksi Sparre suunnitteli vuonna 1945 pystytetyn hautamuistomerkin Kuhmon vanhalle hautausmaalle. Sparren nimi on edelleen muistomerkissä luettavissa.
Ståhlbergin perhettä
Ståhlbergin liiketoiminnan romahduksen esti uuden anopin jälkeensä jättämä mittava perintö. Sen turvin Eteläesplanadi 10:een rakennettiin vapunpäivänä 1910 avattu asuin-, hotelli- ja teatterirakennus, johon kuului myös "Pohjoismaiden suurin ja elegantein" elokuvateatteri Apollo.
"Apollon" katsomo
Ståhlberg vetäytyi kokonaan syrjään elokuva-alalta pari vuotta ennen 28.6.1919 tapahtunutta kuolemaansa ja keskittyi viimeisinä elinvuosinaan valokuvausliikkeensä ja Helsingissä omistamiensa kiinteistöjen hoitoon.
Ståhlbergin elokuvaperintö ei jatkunut pidemmälle. Sekä filmattua että valokuvattua materiaalia on joutunut paljon hukkaan ja rahaksi muutettavan perinnön jakoi lesken ohella 11 lasta kahdesta avioliitosta. Suomen elokuvan varhaishistoriassa Karl Emil Ståhlbergille kuuluu kunniapaikka ensimmäisenä suurten mittojen elokuvayrittäjänä.
Lähteitä:
Nykyajan ihmisen on vaikea kuvitella 1900- luvun alun Kuhmoniemen elämää ja hahmottaa vuosisadan perinpohjaista rakennemuutosta. Niukka elanto Kuhmoniemellä hankittiin pääosin alkutuotannosta: viljeltiin maata, kalastettiin ja poltettiin tervaa. Luonnon armoilla elämisessä oli myös varjopuolensa: 1800- luvulla olivat mieliä järkyttäneet kulkutaudit, nälkä ja monet onnettomuudet, joiden seurauksena Kuhmon väkiluku oli ajoittain voimakkaasti laskenut.
Moruvuodet (erityisesti suuret moruvuodet 1831 -1833 ja nälkävuodet 1866 - 1868) aiheuttivat talojen autioitumista ja väestön siirtymistä Venäjälle. Kajaanin piirilääkäriksi valittu Elias Lönnrot kierteli pappien kera Kuhmoa ja ennätti lääkärintoimensa ohella jatkamaan kansanrunojen keruuta. Tätä kansalliseepoksemme Kalevalan I version luomis- ja viimeistelytyötä Lönnrot jatkoi Kuhmon pappilassa. Kalevala syntyi tavallaan nälän ja kurjuuden siivittämänä. Muuten kuhmolainen elämäntyyli ja tavat säilyivät hyvin perinteisinä, vähäinen virkamiehistö oli "säätyläisiä" ja ruumiillista työtä tekevä väestö "rahvasta". Kuhmo oli lohkaistu 1. lokakuuta 1856 alkaen Sotkamosta omaksi itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi ja vuonna 1865 käynnistyneen kunnallishallinnon seurauksina oli Kuhmossa vuosisadan taitteessa mm. kolme kansakoulua: kirkonkylässä, Katerma-Wieksissä ja Lentiirassa. Pitäjänkirjasto ja koulujen kirjastot Lentiiran sivukirjaston ja seurakunnan pyhäkoulukirjaston ohella koettivat pitää yllä saavutettua lukutaitoa, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi.
Taloudellisessa mielessä Kuhmon metsävarat hyödyttivät lähinnä puunjalostusteollisuutta. Uittoväylien perkaaminen ja koskien raivaaminen uittoon kelpaaviksi olivat likimain ainoat valtiovallan elinkeinoelämän kehittämispanostukset. Alkeellista vuoriteollisuutta edusti 1870- luvulla toimintansa aloittanut rautatehdas, joka jalosti Ontojärvestä nostettua rautamalmia, järvirautaa, harkoiksi. Muutaman vuoden toimaa enää käynnistetty uudelleen. Malmia kyllä nostettiin ja ainakin Taalintehtaan rautaruukin tiedetään olleen kiinnostunut jatkojalostuksesta. Matka rautatehtaille oli kuitenkin liian pitkä, joten Kuhmon rautateollisuus elää enää vain historian lehdillä. Suurin taloudellinen merkitys oli tervanpoltolla: Ouluun soudettiin esimerkiksi vuonna 1900 12717 tynnyriä tervaa. Sahatavaran kysynnän kasvu ja teollisesti valmistetun tervan huokeus aiheuttivat vuosisadan alkuvuosikymmeninä tervanpolton vähenemisen.
Markkinoille elävien kuvien edeltäjät, jo 1700- luvun puolella kehittyneet panoraamat, ehtivät 1880- luvulla. Kansa sai seurata edessään näkymiä, esimerkiksi matkaa maailman suurkaupunkeihin tai "kuvia kaikesta siitä, mitä Jumala on maan päälle luonut ja vähän enemmästäkin". Panoraamojen kehittyessä turvauduttiin tehosteisiin: tarjottava elämys oli maalattu tapahtumajärjestyksessä panoraamakankaalle, ja järjestäjät rullasivat kangasta teltan sivulta toiselle samalla tapahtumien kulkua selostaen. Joskus panoraamaan saattoi liittyä elävien ihmisten tai mekaanisten laitteiden tarjoamia suorituksia, kuten musiikkia. Vaikutelmat saattoivat olla voimakkaat, mutta panoraamat menettivät kuitenkin melko pian uutuudenviehätyksensä.
Kuhmolaisten satunnainen tutustuminen näihin elävien kuvien edeltäjiin on todennäköisesti tapahtunut Oulussa tervansoutumatkojen yhteydessä tai Kajaanin markkinoilla. Kuhmosta ei tietoja ole rekisteröitynyt ja Kajaanin ulkopuoleltakin hyvin niukasti. Sotkamolainen Iida Hyvönen on Museoviraston kansanperinnemuistelussaan vuonna 1975 kertonut Kärnälän talossa Naapurinvaaralla vuoden 1906 römppäviikolla olleesta panoraama-koneesta, jota koneenkäyttäjä käsin pyöritti, maksu oli 50 penniä, lapsilta 30 penniä, Tämä koneenkäyttäjä kiersi ympäri pitäjää. Kuvat olivat ulkomaiden eläimistä, esittäen elefantteja, kameleita yms. Ilmoitukset naulattiin seiniin ja ne levisivät suusanallisesti.
Musiikkia tuli posetiivista ja väkeä houkuteltiin paikalle mainoslauseella:
"Tulkaa kaikki katsomaan, mikä kumma täällä: marakatti, punatakki posetiivin päällä!"
Kajaanista on säilynyt tieto Janne Vahlmanin kuvakaapista, jonka etuseinässä oli suurennuslasi ja jonka kuvanauha kiertyi kun kampea käännettiin. Kuva kerrallaan näkyi isonnuslasin läpi ja Janne selosti, mitä kuvat esittävät.
Syksyllä 1897 alkoi kinematografin kanssa kiertää Ståhlbergin jälkeen toinen kotimainen yrittäjä, Edisonin "puhekoneen", varhaisen äänentallennus- ja toistolaitteen fonografin, kanssa aiemmin kierrellyt Oskar Alonen (1859 - 1925). Hän aloitti elokuvien esittämisen Oulusta 27.9.1897 ja Alosen uutteran toiminnan ansiosta elokuvan ensimmäinen läpimurtovaihe nopeutui Suomessa huomattavasti. Esitykset ulottuivat myös pikkukaupunkeihin: ennen vuosisadan päättymistä Alonen kävi myös Kajaanissa, jossa näytökset pääsivät lehden palstoille. Kajaanin Lehti kirjoitti 6.12.1899:
"Kuvissa, jotka esiintyvät seinällä olevalle lakanalle, nähdään kokonaisia tapauksia ja ovat tosiaan 'eläviä' kuvat, joissa tapahtuu liikkeitä ihan kuin luonnossa."
Kolmantena aikakirjat mainitsevat Sariolan sirkus-suvun kantaisän, J.A.W. Grönroosin (1861 - 1916), joka toukokuussa 1900 aloitti kiertuetoimintansa Helsingin Palokunnantalossa.
Oskar Alosen jälkeisinä kiertuemiehinä Kajaanista on muistettu myös norjalaissyntyiset Syversenin veljekset, jotka esittivät teltassa elokuvaa Jeesuksen elämästä. Kiertueen sähkölaitos meni epäkuntoon, jolloin Bruno Syversen huusi teltan pimeydessä istuvalle kajaanilaisyleisölle:
"Olkka aivan rauhassa, Kristus nouse kyllä taivasen, ku me vaa saa tääl remmi päälle."
Joskus yleisöä huvitettiin tai peloteltiin pyörittämällä kinematografia vikasuuntaan, jolloin hevonen saatiin peruuttamaan ja noukkimaan hännän alta pudonneet kakkarat tai Jeesus palaamaan pilvistä takaisin maan pinnalle.
Vuoden 1910 paikkeilla elävät kuvat olivat saaavuttaneet jonkinlaisen vakiintuneen aseman syrjäseutujen markkinoiden yhteydessä. Elävien kuvien esittäjät tarvitsivat riittävän suuren yleisöpohjan saadakseen lipputuloilla peitettyä kalliit laite- ja filmihankintansa sekä viranomaisten määräämät köyhäin-, työhuone-, kehruuhuone-, vaivaishoito- ym. maksut. Näin ollen ei ole mitenkään ihmeellistä, että vuosisadan kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä puuttuvat likimain kaikki tiedot Kuhmoniemellä liikkuneista elävien kuvien kampeajista. Oskari Alosen käynti Kajaanissa lienee ainoa Kainuusta 1800- luvun puolelta rekisteröitynyt tapaus.
Kajaanin ensimmäisen elokuvateatterin avasivat Tampereelta muuttaneet pika-ajuri David Vilho Hildén ja vaimonsa Ilma Hildén vuonna 1907 1908 nimellä "Maat ja Kansat. Kajaanin Elävien Kuvien Teatteri" (myöhemmin osakeyhtiö).
Vuonna 1909 perustettiin Osakeyhtiö Ihmeitten Maailma, toimialanaan "elävienkuvien näytteleminen Kajaanin kaupungissa".
Kaikuja Kajaanista 22.10.1910:
"Eläväin kuvain teatterissa "Ihmeitten maailma" esitetään tänään ja huomenna seuraava hauska ohjelma: Romanttinen seikkailu, Kaksi sisarta, Uusi sarja luonnonihanasta Konstantinopolista, Juoma joka nuorentaa kaikki, Intialaisia elefanttia, Eräs joka tahtoi ruveta atletiksi, Wesiurheilu, Pillastunut hewonen eli liiallisen kaura-annoksen seuraukset, Guttaperkkakengät, Thildan rakkaushistoria, Niagaran putous ja Merikylpy, satunäytelmä."
Huhtikuussa 1911 aloitti osakeyhtiön toimitusjohtajana kelloseppä August Lappalainen. "Ihmeitten maailman" toiminta loppui vuonna 1915.
"Ihmeitten maailman" ilmoittelun kaltaisesti mainosti toimintaansa kesällä 1910 perustettu Kajaanin Elävien kuvien näytäntö Osuuskunta Säde r.l., jonka toiminta loppui konkurssiin jo parin vuoden kuluttua. "Säteen" toimintaa jatkoi Kajaanin Työväen Elävienkuvien Teatteri J. (Juho) Suomela 1912 - 1914, minkä jälkeen toiminnasta vastasi kivityömies J. (Antti Jaakko) Nahkala. Lyhytikäisyydestään huolimatta nämä Kajaanin ensimmäiset elokuvateatterit tutustuttivat kaupunkilaiset ja muut kainuulaiset "elävien kuvien" ihmeelliseen maailmaan ja Kajaanin Lehti ehti ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoittaa jopa äänielokuvasta.
Antti J. Nahkalan kohtalo lienee varhaisten kainuulaisten elokuvamiesten traagisin. Kainuun työväestö oli 1920- luvun alussa Etsivän Keskuspoliisin jatkuvan tarkkailun ja vainon kohteena. Vuonna 1922 Nahkala valittiin Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustajaksi, mutta huhtikuussa 1923 hänet "maanpetoksellisesta toiminnasta epäiltynä" pidätettiin ja tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Nahkala siirtyi vuonna 1932 Neuvostoliittoon, pidätettiin vuonna 1938 vakoilusta epäiltynä ja vangittiin. Hän kuoli vankileirillä vuonna 1942. (lisätietoja tästä)
Nahkalan kanssa samoihin aikoihin aloitti August Lappalainen "Elävienkuvien Teatteri Otavan", tällä kertaa toiminimenä ja perheyrityksenä. August Lappalainen harjoitti myöskin elokuvakiertuetoimintaa. Markkinoilla kiertäminen hankalien kulkuyhteyksien Kainuussa oli hankalaa ja Lappalainen luopui telttaelokuvakiertueestaan muutaman vuoden kuluttua.
Kuhmon syrjäisessä erämaapitäjässä sekä markkinatouhu että rahatilanne olivat Kajaania huomattavasti vaatimattomampia.
Kuhmossa huvittelut keskittyivät neljästi vuodessa pidettäviin
kirkkopyhiin: helluntaihin, juhannukseen, perttuliin ja Mikkeliin. Tällöin
tultiin perukoista kirkolle hoitamaan asioita ja tapaamaan sukulaisia ja
tuttavia.Vaikuttaa myös siltä, että kuhmolaisten viitekehys ei kertakaikkiaan
sulattanut kaikkea maailmalla koettua ja nähtyä, eikä yksityiskohtaisia
muistikuvia rekisteröitynyt. Esimerkiksi Hannes Pääkkönen on muistellut
miten Kuhmon markkinoilla helppoheikit kaikkia peliä huuvattivat.
Laitteiden nimityksetkin olivat tottumattomille vaikeita: melkeinpä jokaista
veivattavaa ja ääntä lähettävää laitetta kutsuttiin "kramohvoniksi".
Pääkkönenkin muistelee italialaissyntyisiä posetiivareita "kramohvonin"
soittajina. Nämä usein venäjää puhuneet posetiivarit kiersivät vuosisadan
alussa ahkerasti maamme syrjäisiäkin kolkkia. Jalalla seisovan posetiivin päällä
oli lintuhäkki ja lintu (Pääkkösen muistelemana "käpylintu"),
joka posetiivarin aukaistessa häkin oven nokkaisi sille tarjotusta kasasta töllistelijöille
tarkoitetun onnenlehden. Onnenlehdistä katselivat joko viiksiniekkaiset
maireahymyiset sankarit tai "kullankeltainen" kiharatukka - siniset
silmät - suoranenä olentoiset naisenpuoliset aina sen mukaan kuka onnenlehden
ostaja oli." Onnenlehtiä säilyttivät nuoret ja vähän vanhemmatkin
piironginlaatikossa. Apinoita ei kukaan kertoja muista posetiivarien mukana
kulkeneen. Ne yleistyivätkin vasta posetiivien koon kasvaessa. Kuhmossa kiertänyt
posetiivari oli samalla myös eräänlainen "yhden miehen orkesteri",
koskapa hänellä oli selässä rumpu, jota erityisen hihnan avulla pystyi
soittamaan samalla kuin posetiivia. Muistikuvat ohjelmista ovat jääneet
hatariksi: rumpu tärryytteli isolla eänellä!
Eräs Lieksan puolen pelimanni yritti korvata kokonaista orkesteria, soittaen yhtä aikaa haitaria, rumpua, kalistimia ja kulkusia.
Virkeimpänä seutukuntana näyttää Kuhmossa kehittyneen Vieksin seutu. Perimätieto kertoo Vieksillä olleen 1920- luvulla jo viisi gramofonia. Luoteis-Kuhmon Vieksiltä oli Sotkamoon ja Kajaaniin muuta Kuhmoa paremmat kulkuyhteydet ja "suuressa maailmassa" käyneitä Amerikan-siirtolaisia vieksiläisten joukossa tavallista enemmän. Vieksillä kävi ilmeisesti tavallista enemmän myöskin kulkukauppiaita ja muita reissumiehiä, joiden mukana saattoi olla gramofoni. Paikallisille ihmisille on ollut mahtava elämys, kun kapsäkkigramofonin omistaja avasi kannen, otti kannen alta kammen, kiersi sen paikalleen ja punoi vieteriin vetoa. Vieterin pyörittämälle levylautaselle soittaja asetti mustan, kovan levyn ja soittokäsivarren tärykelloon kiinnitetyn neulan äänilevyn reunalle. Mökin pirtin täyttivät uudet ja ihmeelliset äänet: levylle talletettua ääntä pidettiin ihmeenä ja milloin ymmärrys ei riittänyt tekniikkaa käsittämään, saatettiin "rallattelija" selittää "pirunrumputtajaksi" tai "sen ihtensä maan päälle lähettämäksi nuorison villihtijäksi." "Rammarin" levyt ja neula olivat herkkiä ja taiten käsiteltäviä, joten levyjen soittaminen ja gramofonin tärykellon neulan vaihtaminen vakiintuivat yleensä kylän näppäräsormisten nuorukaisten luottamustehtäväksi.
Tammikuun 9. päivänä vuonna 1895 syntynyt Hilda Huotari on Museoviraston kansanperinnekyselyyn vuonna 1975 kertonut "omia silmänäköjään" lähteenä käyttäen:
"Elokuvista en voi paljo kertoa 1913 kävin ensi kerran elokuvissa kuva näky mutta ääntä ei kuulunu, kävi niin päähän että piti lähteä ulos ettei pyörry ja toisen kerran kävin 1956 ei siinä ääntä ollu, van kuvat näky, se elokuva oli otettu Kuhmosta, kun täällä oli markkinat sen ainoan kerran. Minä kun olen ollu maalaisasukas ja niitä elokuvia on ollu minulla juoksemassa 10 kpl oman pirtin lattialla, 4 poik. 6 tyttöä niin ei ole tarvinnu lähteä muuta huvia etsimään. Ei niitä ennen ollutkaan. Lapset sai kasvaa perukassa kun Luojan kainalossa kaikesta pahasta säästyivät, lapset oli tottelevaisia ja ahkeria työmiehiä ja oppivat lukemaan ja laskemaan, ilman koulua kotona. Nyt on koti autio ja kaikilla koti ja perheet.
Kyllä niitä elokuvia on näytetty Kuhmossaki jo yli 65 vuoten ja niissä on käyny paljo ihmisiä, kun ne on keskellä kirkonkylää ja ihmiset on muuttanu asumaan kirkonkylään, maaseutu on jääny autioksi."
Vuonna 1906 perustettu Kuhmoniemen työväenyhdistys oli merkittävä kulttuuritekijä paikkakunnalla. Dokumentoitua tietoa Kuhmon Sos.-dem. yhdistysten kulttuuritoiminnasta on jäljellä valitettavan vähän. Vuonna 1910 Antti Heikkiseltä ostettua pirttiä, Mäkikadun ja Rajakadun välimaastossa sijaitsevaa työväentaloa, Laaksolaa, laajennettiin 1913 rakentamalla sen yhteyteen juhlasali ja näyttämö. Tiedetään myös salin seinässä olleen aukon elokuvien näyttämistä varten. Talossa ei kuitenkaan ollut kiinteää elokuvalaitteistoa, vaan elokuvaesitykset olivat kiertävien "eläväin kuvain näyttäjäin" varassa.
Kuhmoniemen työväentalo "Laaksola" 24.6.1915 Kuva: Jukka Kuusisto
Iltamia ja näytelmäesityksiä talolla kuitenkin säännöllisesti järjestettiin, vieläpä vallankumoustalvena 1917 - 1918. Kuhmossakin elettiin melko syrjässä valtakunnan järisyttäneistä tapahtumista. Myös hankalat kulkuyhteydet rajoittivat vierailijoiden käyntejä. Tammikuun lopulla 1918 Työväentalo takavarikoitiin valtiolle ja nimismies Martin ja poliisit löivät laudat oviin ja ikkunoihin. Talo oli uudelleen järjesteltävän armeijan, rajavartioston ja suojeluskunnankin käytössä vuoteen 1919, jolloin se Suojeluskunnan vastustuksesta huolimatta sisäasiainministeriön päätöksellä palautettiin uuden yhdistyslain nojalla virallisestikin rekisteröitävälle yhdistykselle. Työväentalon sulkemista, marraskuussa 1917 perustetun suojeluskunnan toimittamaa aseiden takavarikkoa ja Saunajärvellä pidätettyjä Venäjälle pyrkineitä lukuun ottamatta jäi Kuhmo vuoden 1918 pahimpien pyörteiden ulkopuolelle. Valkoiselle puolelle osallistuneita kuhmolaisia kaatui kymmenen ja samaa luokkaa oli myös taisteluissa kaatuneiden sekä Tammisaaren vankileirissä nälkään kuolleiden punaisen puolen taistelijoiden lukumäärä.
Kuhmoniemen työväenyhdistyksen iltama- ja näytelmätoiminta nousi omassa talossa ripeästi jaloilleen. Jo vuonna 1919 esitettiin Minna Canthin "Anna-Liisa". Iltamien ja varsinkin näytelmien suosio oli suuri ja 17.1.1920 ilmestyneessä Työväen lehdessä kertovat Riku Halonen, Primus Niskanen ja Eti Huusko Kuhmoniemen työväenyhdistyksen talon ahtaudesta:
"Talomme ei vastaa tarkoitustaan. Warsinkin isojen kirkkopyhien aikaan ei puoletkaan yleisöstä ole sopinut sisälle."
Seuraava luku: Kustaa Kolehmainen Takaisin hakemistoon Lähetä sähköpostia
