Vasemmalla:
Vaalan nykyisen kirkkoherran, rovasti Antti Piirolan vuonna 1975 ottama erinomainen valokuva Helsingin Neitsytpolulla Teologisen tiedekunnan luentosalissa: teologiaa ja filmiä samassa tilassa! Projektori on Eiki ja filmi "Rummuta, veljeni!" Suomen Lähetysseuralta. Taustalla myhäilee professori Lennart Pinomaa (muotokuvassa).
Oikealla: Kesällä 2007 Bauer B5- elokuvakoneen peittosiiven säätöä elokuvateatteri Kauttuan Kuvassa (Eura). Kuva: Reijo Varpainen
Profeetta Jeremia 12:23 " -- Voiko nubialainen muuttaa ihonsa väriä tai pantteri täpliään?"
-----------------------------------------------------------------------------------
niin todennäköisesti isäni Pentti Lankinen (1926 - 1988) ja äitini Maire Inkeri (o.s. Manninen) eivät olisi ajautuneet 1940- luvun lopulla nostamaan omalla työpanoksellaan Lappia jaloilleen.
Isäni isä, Armas Lankinen, oli maanviljelijän poika, joka aikanaan päätyi Suomen armeijan palvelukseen. Perhe asui Haminassa, Lahdenpohjassa ja Turussa, jossa "Armas-ukki" kuoli vuonna 1950. Isän äiti, Anna Rouhiainen ("Anna-mummi") kulki vanhimman poikansa, setäni Olavi ("Olli") Lankisen perheen mukana Hämeenlinnaan, jossa joulun jälkeen 1967 menehtyi äkilliseen aivoverenvuotoon.
Isältäni olivat kouluopinnot jääneet pahasti kesken: hän oli Talvisodan aikoihin 13- vuotiaana Lahdenpohjaan sijoitetun Wiipurin Rykmentin esikuntalähettinä ja jo 15- vuotiaana tykistössä. Sodasta palattuaan nämä vuoden -26 nuorukaiset joutuivat vielä suorittamaan asevelvollisuuttaan, joten isäni parhaat nuoruusvuodet hupenivat Isänmaan alttarille.
Isän levottomuus ja lyhytjänteisyys oli varmasti osittain sodan vaikutusta. Muutenkin sota kohteli kaltoin Hiitolan Ilmeeltä lähtöisin olevaa sukua: karjalaisittain sanottuna "Kaikki män eikä piisantkaa!" Vaikka isäni isä Armas Lankinen olikin vuonna 1918 ollut valkoisella puolella ja osallistunut Viipurin vapauttamiseen, hän Talvisodassa haavoituttuaan oli katsonut, että hänelle riittää hauta siviilihautausmaassa. Vuonna 1950 hän sitten menehtyi, osittain varmasti kehoon jääneiden sirpaleiden vaikutuksesta.
Äitini koti oli Warkauden Käärmeniemessä. Warkauden kauppala perustettiin vuonna 1929 ja siihen liitettiin alueita Leppävirtojen ja Joroisten kunnista. Äidinisä Emil eli "Emppo-ukki" oli Moninmäen Vepsäläisten talossa piikoneen Hilman esikoinen, kirkonkirjoissa vain "Hilmanpoika". Emppo-ukki oli kuitenkin eteenpäin pyrkivää sorttia: rippikoulun hän vuonna 1913 suoritti erinomaisesti ja hakeutui Ahlströmin tehtaille apupojaksi. Ahlströmillä ollessaan hän varmasti koki elämänsä suurimman järkytyksen: kevättalvella 1918 hän muiden Varkauden tehtaan työntekijöiden kanssa joutui Huruslahden jäälle "ammuttavien" riviin. Rivistä oli tarkoitus ottaa joka viides, mutta Ahlström oli sanonut: "Jos te ampua joka viitonen, minulta menee työväki." Niinpä ammuttiin joka kymmenes. Emil ei ollut ammuttavien joukossa. 1920- luvulle tultaessa Emil löysi tiensä sisävesialuksiin ja suoritti aikanaan rannikkolaivurin tutkinnon, mikä oikeutti hänet toimimaan 250 henkeä vetävän matkustaja-aluksen päällikkönä. Saimaan kanavaa pitkin kulki rahtilaivoja mm. Viroon, josta tuotujen viljalastien sekaan mahtui myös pirtua...
Alkupääoman omaan taloonsa ukki ansaitsi tällä tavoin ja peltikanistereita löytyi mökin liiterin alustasta vielä 1960- luvulla.
Olisikohan sukurasitusta: itse olen hankkinut ensimmäisen ja toistaiseksi (2008) ainoan pirtuerän jo seitsenvuotiaana! (juttu)
Äidin äiti, Elsa Manninen (o.s. Kauhanen 1903 - 1955) oli maanviljelijäperheestä Leppävirroilta. Yhdeksänhenkisestä sisarusparvesta vanhin ja ainoa poika Veikko peri puolet tilasta ja tyttöjen oli lähdettävä maailmalle onneaan etsimään. Elsan tie vei Varkauteen Kansankeittiölle, jonne syömään poikkesi 1920- luvun alussa myös Emppo Manninen. Loppu onkin jo historiaa: Eila-tätini syntyi 1923, äitini Maire Inkeri 1926 ja enoni Pentti 1929.
Manniset perhekuvassa
vuonna 1930.
Äitini kuului jo siihen ryhmään, joka pääsi oppikouluun. Jo kuusitoistavuotiaana äitini pääsi Warkauden lennättimeen sähköttäjäharjoittelijaksi ja sota-ajan poikkeusoloissa hän työskenteli alaikäisenä Kajaanin ja Nurmeksen lennätintoimistoissa. Helsinkiin tie vei lennätinkursseille - vuoden 1944 muistoihin kuuluvat Mannerheimintien varrella siirtoa pohjoiseen odottaneet saksalaiset nuoret, melkeinpä poikaikäiset sotilaat, kotka laulamalla karkottivat koti-ikäväänsä ja Hietaniemen uimarannalle läheiseltä hautausmaalta tuulen mukana tullut, suurhyökkäyksessä kaatuneiden vainajien kalmanhaju. Helsingin pääpostitalossa morse- koneen nauhalle piirtynyt merkkisarja, joka kertoi aseiden vaikenemisesta ja sodan lopusta jäi mieleen. Työ jatkui Varkaudessa, kunnes määräys tuli Muonioon. Tampere olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta soutamiseen ja huopaamiseen kyllästynyt äiti katsoi paremmaksi pitää ensiksi antamansa lupaukset ja niin tie vei Lappiin, Muonioon.
Vuoden 1948 Muonio oli vielä pahasti keskeneräinen, Lapin sodan jäljiltä jälleenrakennuksen myllerryksissä. Kitki-Eemelin polttamatta jääneen hirsitalon toiseen päätyyn oli kahteen kamariin sijoitettu puhelinkeskus, lennätin ja sähköttäjän asunto. Eemelin talon pirtissä meno oli joskus rajua ja kansainvälistä: Eemelin Ruotsin puolelta poikennut sukulaispoika Göte Lantto kävi resuamassa ja virkavallallakin uhkailemalla puhelinväki joutui menoa toppuuttelemaan. Eemeli koetti lepytellä suutahtanutta sähköttäjää ja keskuksen väkeä Gevalia-paketilla.
Palamatta oli jäänyt myös Muonion nuorisoseuran talo Ollintörmällä, ja siellä pidetyissä tansseissa lienevät vanhempani kohdanneet. Sattuneesta syystä näistä asioista ei myöhemmin ole keskusteltu. Ensimmäinen lapsi perheeseen syntyi helmikuussa 1949 ja seuraavaksi minä neljä ja puoli vuotta myöhemmin. Perheemme oli päässyt vuonna 1951 muuttamaan uuteen kotiin: valtion omistamaan posti- ja poliisitaloon, joka Muonion oloissa oli todella upea ja hyvin varusteltu: keskuslämmitys ja sisävessat mm. Asunnot olivat kyllä melko pieniä, alle 50 neliötä. Nimismiehen ja postinhoitajan asunnot olivat suurempia.
Ensikosketus elokuvatähteen tuli Tapio Rautavaaran sylissä: isä Pentti oli Tunturi-Veikkojen järjestysmiehenä tuonut Rautavaaran meille. Rautavaaralla oli tapana soittaa keikoilta kotiinsa Oulunkylään ja istuskellessaan puhelua odottamassa pöydän ääressä hän oli pitänyt minua hellävaroen sylissään. Tämän tiedon minulle on välittänyt isän sisar Ritva, "Ritu", joka työskenteli meillä lastenhoitajana.
Isästä ei minulle jäänyt ollenkaan lapsuusvuosien muistikuvia, sillä ollessani vasta toisella vuodella isä lähti "Ouluun töihin" eikä takaisin palannut.
Muutamiin vuosiin ehti sattumaan kaikenlaista: muistan miten vanhemmat ihmiset kyynelehtivät ja puhuivat Paasikivestä (presidentti Paasikivi kuoli joulun alla vuonna 1956), kesältä 1958 Heinon kaupan edessä sattunut Rentolan Helenan auton alle jääminen, jonka silminnäkijä Yliniemen Tapani (tuolloin korkeintaan nelivuotias) minulle tarkoin selvitti. Samana syksynä isot hautajaiset: Anttilan Heinon IFA Granit ruumisautona ( Kyrön Pentillä oli myös IFA) ja hautajaisateria Salkon Hanneksessa. Pikkupojan tajuntaan viimeistään alkoi iskostua tietoisuus ihmisenkin kuolemasta. Samoihin aikoihin omatoimisesti hankittu lukutaito ja Topeliuksen kirjoissa "Satu kesästä jota ei koskaan tullut".
Kansalaiset töllistelemässä taivaalle ja Hyökyn Eero sormella osoittamassa: "Tuolla on nyt satelliitti!" Kirkas valopiste oli tosiaan yläpuolella, keskellä päivää! Tuntui ihmeelliseltä,vähän pelottavaltakin. Jopa kutsuimme - Tapani ja minä - yhtä uutta Vanaja- postiautoa "Satelliitiksi" - siinä kun oli kaarevat värilliset sivuikkunat. "Oleksie jo ollu satelliitin kyytissä?"
Dramaattisten tapahtumien areena: Heino Anttilan kaupan edusta.
Lapsuusvuosien kavereita: Tapani ja Taina Yliniemi. Olimme säästäneet Kansallis-Osake-Pankin "lovikot" täyteen ja 500 markan alkupääomalla voitiin avata tili ja alkaa säästö tulevaisuutta varten. Pankkireissulla käytiin myös kaupassa ja saatiin tikkarit! Takana Heino Anttilan kauppa, AUTO-ASEMA (Willys ja Pobeda), Osuuskassa (talossa myös Pasi Kiurun liike). Takimmaisena häämöttää Matkustajakoti Eskelisen pääty.
Ennen kouluikää vei äiti meidät katsomaan "Pikku Ilonaa ja hänen karitsaansa", jonka Nikkasen elokuvakiertue esitti vuonna 1950 valmistuneessa Tunturi- Veikkojen talossa. Elokuva alkoi Puolustusvoimien katsauksesta numero 84 otetulla pätkällä Kannaksen torjuntataisteluista ja karjalaisten evakkotaipaleesta. Kun tykit alkoivat jyskiä ja selostajan (Veikko Itkonen) jonottava ääni kertoi "joukkojemme vetäytymisestä", luulin aivan oikeasti, että on sota.
Muoniokin oli sodassa hävitetty: rakennukset olivat suurimmaksi osaksi uusia, mutta sotainvalideja ja -leskiä oli kylässä vielä. Ja sotaromua putkahteli esiin sieltä täältä: kuivuneen veren tahrima saksalainen kypärä Terveystalon lämpökanavaa kaivettaessa ja jyvämakasiinin seinustalle unohtunut vedenkeitin, jonka kilvessä luki "TEIJON LOTTA".
Jollakin tavoin sota, kuolema ja menettäminen on heijastunut elämänasenteisiinkin. Jos ei muulla tavoin, niin ainakin pettymysten sietokyky on kehittynyt. Muonion posti- ja poliisitalon virikkeellinen ympäristö ja vastapäinen kunnantalo sekä viereinen pappila iskostivat tajuntaan maallisen ja hengellisen esivallan mahdin, mutta läheltä seurattuna kuitenkin oikean oivalluksen: papit, poliitikot, poliisit ja virkamiehet ovat vain - ihmisiä.
"Värkkääminen" oli ikuinen puheenaihe. Yleensä, saatuani jonkin mekaanisen lelun, se piti avata ja katsoa, miten mekanismi toimi. Eikä meidän käytössämme monikaan lelu kestänyt, palloa ja puuleluja lukuun ottamatta.
Japanilaiset peltilelut eivät yleensä kestäneet aukomista, vaan peltiset hennot korvakkeet katkeilivat ja lelu meni rikki. Välttääkseen tämän ikuisen hajottamisen äiti osti Ruotsista Mekanon, mutta.kun olin nähnyt pihalla, miten "Pankin Eemeli" (Eemeli Yliniemi) sahasi pölkkyjä sirkkelillä, piti minun rakentaa samanlainen Mekanon osista. Sähkömoottoria ei ollut, mutta Mekanon hammasrattaasta viilattu "sahanterä" sai vauhtinsa jalalla poljettavan Husqvarna- ompelukoneen pyörästä. Karhulankaa hihnaksi ja menoksi! Välityssuhdetta ei tullut ajatelluksi ja niin terä sai huiman vauhdin - halkoja markkeeraavat tikut ja kynänpätkät kyllä katkeilivat, mutta voitelematon akseli alkoi kitkan vuoksi hehkua ja vääntyi. En tunne ketään muuta, jotka olisivat rikkoneet Mekanon perusosia!
Tämä kiinnostus tekniikkaan aiheutti tilanteita, joissa tukkapölly ei ollut tuntematon. Ollessani Kitkiöjoen Eilan ja Elsan luona "päivähoidossa" löysin Hilda-äidin komerosta separaattorin. Metallisista maitosiivilöistä sai kätevästi taivutelluksi jonkinlaisen propellin. Separaattorin pystyakselin päälle asetettuna ja kampea pyöritettäessä siivilöistä tuli "lentäviä lautasia" - ja minulle tukkapöllyä! Hilda oli hommannut maitorahoilla myös levysoitinradion, jota isä-Einari alta kulmain katseli. "Kaupantekiäisinä" oli tullut myös muutamia levyjä, ja kun soittelin "Säkkijärven polkkaa", alkoi Einarinkin jalka naputtaa tahtia ja suupielet menivät korvia kohti. Tyttäret sanoivat: "Nyt löyty isälekki miehleistä musiikkia".
Paristojen ehtyminen oli lelujen ikuinen ongelma. Niinpä ajattelin kerran kytkeä pikkuauton sähkömoottorin suoraan pistorasiaan. Kyselin, voiko näin tehdä ja äiti - ilmeisesti tajuamatta mitään selostuksestani - vain nyökytteli. Muistikuvina on vain auton nytkähdys, sininen leimaus ja keittiöstä kuulunut kysymys: "Menikö sähkö?". Ei mennyt, mutta sulake oli palanut.
Elomaan Arin kotona TVH:lla kokeiltiin myös: pikkupoikien suojelusenkelit olivat valppaina kun olimme jostakin löytyneeseen pistotulppaan ruuvanneet metrin pätkän yksinapaista, monisäikeistä muovijohtoa. Laskimme säikeet tasan molempiin tappeihin ja yritimme saada pistorasiasta virtaa 6 voltin pyöränhehkuun. Ei syttynyt hehkuun valoa ja kun Riitta-äiti tuli kotiin, hän käski Arin mennä sanomaan talonmies Tauno Kiviaholle: "Meillä on sulake palanut". Mitenkähän olisi käynyt jos johdonpätkä olisi ollut kaksinapainen?
Ensimmäisen koulupäivän muisto ei haalistu: minut haki Heikuraisen Martti ja Anttilan Aune oli ensimmäinen opettaja. Hän merkitsi kirjoihin ja kansiin syntymäaikani väärin ja teki minusta 10 päivää vanhemman. Riesaa koitui lukiovuosiin saakka.
Takanani istui poika, joka ilmoitti nimekseen "Ari Elomaa"ja hänen parinaan taivalsin kirkkoon. Kirjakaupan portailla seisoi Arvo Sivokari ja valokuvasi kulkueen. Kirkonmäellä pyörähti pari postiautoakin: syrjäkyliltäkin tultiin koululaisjumalanpalvelukseen.Paitsi ei Ylikyläläiset sillä kertaa..
Kirkkoherra Arola kehui saarnassaan kirkon uusia urkuja: "Ne ovat kauniit urut..."
Tappinen oli koulutien alku: koti-ikävä vaivasi ja toisena päivänä opettaja päästi kotiin. Mahakipua se kai oli.
Opettajaksemme tulleella Helvi Lauramaalla (1918 - 2007) oli ehkä turhankin napakka ote: karttakeppi meni poikki jo ensipäivinä, kun hän paukautti sen pulpettiin: "POJAT.." - luokan perältä kuului kolahdus - kepin pää kolisi lattialle.
Kekkonen täytti 60 vuotta ja kun luokassa ei vielä ollut Kekkosen virallista valokuvaa, näytti hän meille Pohjolan Sanomien Kekkoskuvaa ja kysyi, mitä erilaista on Kekkosessa verrattuna noihin toisiin presidentteihin. Sipilän Maija-Liisa hoksasi: "Nuilla kaikila muila on p a r t a!" Ei opettaja tätä eroa ilmeisesti hakenut, mutta "lasten suusta totuus kuullaan."
Samana syksynä aukesi lossiliikenne Ruotsiin. Äiti otti muutaman kuvan tilanteesta.
Muonion lossi avajaispäivänä 1960.
Koko koulu taapersi Vasikkaniemeen, mutta takaisin tulin Niemelän Elsan beesinvärisessä Skoda Octaviassa. Muut kävelivät. Vetäydyin sisälle lennättimeen, kun näin luokan tulevan parijonossa kylältä päin. Pinnari mikä pinnari!
Lossin kannella Ulla Heinonen, Liisa Lindgren ja oikeassa yläkulmassa Manne Naalisvaaran pää.
Muonion kirkonkylän kansakoulun ensimmäinen luokka lukuvuonna 1960 - 1961. Opettaja Helvi Lauramaa.
Eturivin oppilaat:Tuula Palmu (Haikarainen) , Sirkka Hietanen, Ulla Ranta (Reponiemi), Tuula Hyöky (Polojärvi), Liisa Lindgren, Maaret Harju (Tsuchiya), Raija Turtiainen (Henttonen, Kalpio)
Toinen rivi: Anneli Lapinniemi (Hietanen), Pirkko-Liisa Salmijärvi (Koskinen), Sinikka Rantala (Isomaa), Eeva-Liisa Pyykkönen (Kangosjärvi), Sirpa Lapinkero, Helena Polojärvi (Hartikainen), Ulla Liikavainio (Ketolainen), Eeva Sieppi (Liikamaa)
Kolmas rivi: Maija-Liisa Sipilä (Pulkkinen), Ulla Heinonen (Eero), Inkeri Muotka, Elisabet Eskelinen (Virkkunen) Pentti Pouttu, Pertti Muotka, Aarre Anttila, Raimo Hiltunen
Takarivi:Hannu Holck, Oula Kotakorva, Ari Elomaa (Korvola), Jukka Lankinen, Matti Uutela, Heimo Koskinen, Martti Kuru
KUVIA VUODEN 2001 TAPAAMISESTA!
Seisomassa vasemmalta: Hannu Holck, Anneli Hietanen, opettaja Helvi Lauramaa, Maija-Liisa Pulkkinen, Oula Kotakorva, Ulla Eero, Eeva-Liisa Kangosjärvi, Ari Korvola, Elisabet Virkkunen, Jukka Lankinen, Ulla Ketolainen, Pertti Muotka, Eeva Liikamaa
Edessä: Ulla Reponiemi, Tuula Polojärvi, Liisa Lindgren, Maaret Tsuchiya
Helvi- opettajamme inhimillisyys tuli toisaalta ilmi silloin, kun teimme hiljaista työtä ja hänen katseensa sattui ruskeaan, marmoriseen sankarivainajien "PRO PATRIA"- muistotauluun (jonka nimen Koskisen Heimo luki "PORO PATTERIA"). Opettaja oli liikuttunut, vaikkakin hiljainen ja vasta myöhemmin selvisi, että taulussa oli pikkuveljen - Jouni Savikujan - nimi. Seuraavana syksynä ylemmän luokan opettaja Aino Penttinen toi luokalle viestin "Voi lapset kun teidän opettajaanne on nyt kohdannut niin suuri suru - hän sai tiedon että hänen äitinsä on kuollut."
Muutamat tytöt alkoivat itkeä ja keräsimme rahaa kukkiin. Helvi- opettaja tuli surupukuisena, kiitti osanotosta ja kysyi vielä: "Mitä pitäisi muistaa tehdä niin kauan kuin oma äiti elää?", johon Maaret vastasi: "OLLA KILTTINÄ!"
Maaretin eli Tirsun kanssa törmäsimme ja jouduimme kerran Vahon Arin eli Viuvan kanssa nurkkaan tormailtuamme sisälle välitunnilta. Ovessa vastaan tullut Tirsu lensi komeasti nurin, alkoi itkeä ja Viuvan opettaja Vuollon Helinä laittoi meidät molemmat nurkkaan. Eivät siinä selittelyt auttaneet! Kovin herkästi Helinä nurkkaan laittoi: Elomaan Arikin joutui sinne huutamisesta, vaikka oli koettanut hillitä toisia ja huutanut yli metelin: "OLKAA HILJAA!" Taas sattui Helinä- opettaja paikalle!
Koulussa olin ilmeisesti muuten aika sopeutuvainen, kahdeksikon lapsi. Tavaamisen opettelu harmitti, kun osasin jo lukea suoraan.
Kolmannelta ja neljänneltä luokalta muistot ovat vähemmän miellyttäviä: Penttisten (Aino ja Olavi, Jyrki ja Sirpa) perhetuttuna sai useinkin kuulla olevansa "Nampan lelli" ja muuta sentapaista. Toisaalta "Nampan" eli Aino Penttisen (o.s. Ylinampa) opetustyyli antoi näihin päiviin saakka hyvin kestäneet eväät, joilla on voinut jatkaa omassa työssä. Olen pyrkinyt väittämään sen virheen, mihin vanhat kansakoulunopettajat kaikkitietävyydessään saattoivat sortua: "Opettaja on aina oikeassa, silloinkin kun hän on väärässä."
Opettaja mm. kirjoitti taululle maanosien nimet ja siellä luki "Arikka". Kukaan ei noussut vastustamaan. Seuraavalla kerralla läksyä kuulusteltaessa Anttilan Aarre sanoi maanosaksi "Arikka", johon Nampa. "MIKÄ....KARIKKO?" Yritimme selittää, että taululla oli lukenut "Arikka", mutta opettaja saarnasi meidän olleen huolimattomia.
Samoin joimme peltimukillisen hapantunutta maitoa eräällä kouluaterialla, koska kunnan antamaa ruokaa ei sopinut moittia. Vain kolme tyttöä kieltäytyi. He istuivat maitomuki pulpetilla koko välitunnin, koska ulos ei saanut mennä ennekuin kaikki oli syöty. Kun opettaja seuraavan tunnin alussa kysyi, oliko maidossa jotain vikaa, sai Norvannon Merja nyyhkityksi: "Ohon.... (sniff)". Ja taas meille tuli saarna, kun emme olleet sanoneet!
Laiskaa tuli aika vähäisillä perusteilla: vetomittoja piti hokea. "Millilitra, senttilitra, desilitra, litra, dekalitra, hehtolitra." Kun viimeisten joukossa litanian hokenut Hietasen Sirkka vielä henkäisi "hehtolitran" perään "PENINKULMA", kajahti luokassa "LAISKAA!" ja pari naurunhörähdystä.
Jylhän Matti, joka virnisteli opettajan vahingolle (ikkunaverho putosi puoleksi tangosta) joutui seisomaan niska kenossa lopputunnin ja katselemaan roikkuvaa verhoa! Älytöntä!
Eräskin juttu liittyi elokuvaan. Maatalousneuvoja Risto Heikkilä oli tilannut (ilmeisesti Mannerheim-Liiton osastolle rahaa kerätäkseen) elokuvia: Suomi-Filmiltä "Pikku-Pietarin pihan" ja Filmiyhtymältä dokumenttielokuvat "Tolva" ja "Kahden puolen jokea". Jälkimmäinen oli kuvaus Suomen Turusta.
Opettaja valisti meitä:
"Voi lapset kun nyt on sillä tavalla, että Pikku Pietarin pihan ääni on tavattoman huono...kun elokuvaa näytetään, niin ääni kuluu ja siksi pitää maksaa vain 40 penniä..."
Niinpä sitten katsottiin piinaavaa esitystä: Bell & Howellin kansikone oli kytketty koulun radiovastaanottimeen ja sain selvää yhdestä repliikistä. Välillä filmi karkasi piikkipyöristä ja kuva alkoi hyppiä ja vilistä. Heikkilä avasi kannen ja suoristi lenkit, minkä jälkeen esitys jatkui.
Luulisin, että vika oli enemmän esittäjässä ja laitteissa kuin filmissä... Mutta olihan opettaja niin sanonut.
Siskoni Inkan luokalla olivat oppilaat kyselleet samaiselta opettajalta uskontotunnilla, mitä oikein tarkoitti se Jeesuksen ympärileikkaus. Opettaja oli mennyt vaikeaksi ja hönkäissyt: "Se on eräänlainen itämainen tervehtimistapa!"
Monta vuotta pohdiskelin tätä asiaa ja valistuneempana ihmettelin itämaisia tervehtimistapoja: kulkevatko ihmiset siellä veitsi taskussa ja silpaisevat vastaan tulevilta miehiltä esinahkan pois?
Viidennen luokan opettajaksi sattui onneksemme Martti Vuollo, joka ei torjunut oppilaan parempia tietoja ja myönsi rajallisuutensa. Toisaalta oppilas saattoi joutua pitämään tuntemastaan spesiaalialasta esityksen, kuten minäkin puhelinasioista.
Aina meillä oli kuitenkin koiruus mielessä: kun Martti- opettaja pyysi meitä (Anttilan Aarrea ja minua) hakemaan luonnonopin tunnille juomalasillisen tuhkaa koulun päädyn tuhkasäiliöstä, me otimme lasiin talonmiehen (Yliniemen Eskon) juuri tuomaa kuumaa tuhkaa, jonka seassa oli hehkuvia kekäleitäkin. Tuhkaa tarvittiin lipeän ja edelleen saippuan valmistamiseen. Luokkaan palattuamme Aarre piteli lasia yläreunasta ja Martti-opettaja tarttui siihen koko kourallaan - toisessa kädessä oli koeputkia. Opettajanpöytä oli täynnä papereita, mittalaseja ja muuta tarviketta. Kuumalle lasille piti vikkelästi etsiä paikka ja kuulimme kilinän ja helinän seasta kysymyksen: "MIKSI TET TOITTA KUUMAA TUHKAA?" Mutta eihän ollut ollut puhetta tuhkan lämpötilasta!
Virkkulan Jouko, viidennen tuplari, oli jo iso poika ja jutut isojen poikien juttuja. Kun saimme harjoitella suusta-suuhun tekohengitystä uudella Anne- nukella, kyseli Jouko opettajalta ensin tytön nimeä. Opettaja vastasi: "Tämä on Anne." Jouko jatkoi:"Minkähän ikänen se on - ei se voi vielä kovin vanha olla, ko on nuin pienet tissit!" Martti- opettajan ilme olisi ollut ikuistamisen arvoinen!
Yhdessä asiassa Martti- opettaja erehtyi: hän sanoi jossain yhteydessä Fidel Castron olevan "niin ruma mies, ettei se pysy vallassa kovin pitkään." Castro on kuitenkin ollut vallan kahvassa jo pian 50 vuotta!
Castro,
Goldwater ja Johnson
Käytiin myös keskustelua marraskuun 3. päivänä 1964 pidetyistä Amerikan presidentinvaaleista: vastakkain olleiden republikaani Barry Goldwaterin ja presidentti John F. Kennedyn murhan jälkeen presidentin virkaan astuneen varapresidentin, demokraatti Lyndon B. Johnsonin äänimäärillä (J 486, G 52) harjoittelimme supistuslaskuja, ja niissä yhteyksissä Martti-opettajakin ilmaisi tyytyväisyytensä Johnsonin valintaan (vaikka ei vaaliin tietysti osallistunutkaan). Etelän "neekeriosavaltioista" kannatusta saaneesta Goldwaterista kuultiin myös kommentteja. Mutta eihän koulussa politikoitu...
USA- tietoisuus lisääntyi: Martti- opettaja puuhasi myös Yhdysvaltojen Tiedotustoimiston (U.S.I.A. = United States Information Agency) eli Yhdysvaltojen Tiedotuspalvelun (U.S.I.S. = United States Information Service) elokuvia koululle ja joskus iltaesityksiinkin.
Vuosina
1953 - 1999 toimineen organisaation tehtävä oli hankkia ulkomailta kannatusta
USA:n politiikalle ja levittää antikommunistista propagandaa.
Näistä elokuvista jäivät mieleen "Tekokuu tutkijana", "Helen Keller", "Elokuvan historia" ja "Kaupunki jään alla". Elokuvat olivat tietysti propagandistisia, hyvin tehtyjä ja lähes aina värillisiä, mutta niiden maailmaa avartava merkitys ennen televisiota oli tietysti suuri. Itäisestä naapurista - Neuvostoliitosta - puhuttiin varsin vähän. Ne harvat filmit nähtiin joskus Yhteiskoululla, kun Opintorahastoyhdistysten Tuki r.y. esitti "Tsentrnautsfilmin" dokumentteja. Laulutunneilla ei laulettu Neuvostoliiton hymniä, vaikka se laulukirjassa olikin. Ja me pojat (tai ainakin minä) opiskelimme tahallamme hymnin toisen säkeistön sanat: "NIIN SUURI ON LENIN. HÄN KIRKASTI TIEMME , KUN AAMUUN ME ASTUIMME MYRSKYISTÄ YÖN. JA STALININ JOHDOLLA TAISTOSSA, TYÖSSÄ ME KASVOIMME KUNTOHON SANKARITYÖN..."
Viikon ajan meitä opetti myös Muonion viimeinen katekeetta, Hilma Vuollo. Kun Martti- opettaja ilmoitti sijaisuudesta, puhkesi luokassa valtava riemunkiljunta. Hilma- opettaja tuli ja persoonallisella tyylillä ilman "pehmeää teetä" hän yritti pitää meitä kurissa ja Herran nuhteessa.
Häiriköt han käski luokan taakse seisomaan: "Meneppä tuone taka!"Sieltä seisoskelijat huutelivat väliin- Hilma- opettajan sanoessa:
"Sielä Ekyptissä oli hyvät viljelysmaat ko Niili toi aina sitä hetelmälistä liejua..."keskeytti Virkkulan Jouko hänet :"Anteeksi vaan, mutta kirjassa sanotaan Egyptissä olleen hedelmällistä lietettä."Seuraava osoite Joukolle olikin sitten käytävä!
Keskikoulua (Muonion Yhteiskoulua) aloitin muutaman luokkatoverin kera: meitä oli "tenttimässä kuudetta luokkaa" ainakin Anttilan Aarre, Elomaan (Korvolan) Ari, Eskelisen Elisabet, Heinosen Ulla, Lapinkeron Sirpa, Lindgrenin Liisa ja Muotkan Inkeri. Hiltusen Raimokin yritti, mutta hänet opettaja torjui - en tiedä miksi - "Sinä et saa enää tulla tenttimään..."
Joku kummajainen Muonion Yhteiskoulun järjestelmä oli: kun normaalisti oppikouluihin mentiin Suomessa kansakoulun neljänneltä luokalta, oli se Muoniossa mahdollista vasta kuudennelta luokalta. Silloinkaan ei menty keskikoulun ensimmäiselle luokalle, vaan toiselle, koska ensimmäinen luokka puuttui! Keskikoulu oli nelivuotinen. Oli kuitenkin mahdollista yrittää jo viidenneltä luokalta, jos "tentti" kuudennen luokan. Käytännössä tämä oli mahdollista vain kirkonkylän oppilailla: en muista viidesluokkalaisia tulleen muilta sivukylien kouluilta kuin Särkijärveltä ja Ylimuoniosta ja niiltäkin kouluilta vain pari - kolme. Senaikainen käsitys tasa-arvosta!
Muonion Yhteiskoulun toinen luokka syksyllä 1965. Poissa kuvasta Pentti Hyöky ja Marja Liikavainio
Ylärivi: Pertti Lång, Hannu Rauhala, Kari Mella, Niilo Kärkkäinen, Raimo Niemi, Kimmo Piiroinen, Viljo Aidantausta, Edvard Alatalo, Pekka Arola, Antti Rantakokko
Keskirivi: Aarre Anttila, Tuula Peura, Aija Muraja, Terttu Rantakokko, Marja Tapojärvi, Sirpa Lapinkero, Laila Muhli, Ari Korvola, Jukka Lankinen, Olli Hietala
Eturivi: Helena Liikavainio, Liisa Lindgren, Riitta-Liisa Taavettila, Oili Naalisvaara, Hannele Pitkänen, Ulla Heinonen, Elisabet Eskelinen, Sointu Kuukasjärvi, Irja Ollila, Inkeri Muotka
Aarren vasemmalla puolella näkyy musta epidiaskooppi. Sen avulla katsottiin rainoja ja kirjojen kuvia pimennetyssä luokassa. "Maikan" hakiessa uutta kuvaa jostain kirjasta tungettiin valopöydälle käsi tai jotain muuta kankaalle heijastuvaa "hupia".
Laitteessa oli kilpi: "U.N.E.S.C.O. Gift of Belgium". Ensikosketus YK:hon syntyi tätä kautta...
.Kansakoulun viidenteen luokkaan ensimmäisellä luokalla alkanut yhtenäisyys muutenkin loppui: osa jatkoi edellä selostetuista syistä kuudennelle ja tuli perässä Muonion kunnalliseen keskikouluun: Maaret Harju, Raimo Hiltunen, Tuula Hyöky, Oula Kotakorva, Pertti Muotka, Sinikka Rantala, Pirkko-Liisa Salmijärvi, Maija-Liisa Sipilä ja Matti Uutela. Lukioon oli lähdettävä edemmäksi: Kittilään, Pelloon tai Rovaniemelle.
Luokat olivat keskikoulussa isoja: 36 - 40 oppilasta. Ikähaitaria saattoi olla kolmekin vuotta ja murrosikäisillä se kyllä näkyi, kun tyttärien kasvua seurattiin ja isommat pojat tyttäriäm nurkan takana "purhauttelivat".
Opettajia tuli ja meni: aina puku päällä hillitysti esiintyvä herrasmieslehtori Karl Höök eli "Kallu" keinutteli itseään kantapäiden ja varpaiden varassa esittäen usein vakiokysymyksensä: "Mitävarten ylipäänsä istutte täällä?"
"Kallun" pokka petti kahden vuoden aikana kaksi kertaa. Kun hän kysyi Viljo Aidantaustalta päin seiniä taululle lasketun kotitehtävän virheitä, Viljo tarkasteli tehtävää tuokion ja sanoi: "Piste puuttuu tuosta kysymysmerkistä!" Kallu lisäsi pisteen ja kysyi suupielet korvissa: "Oliko muuta?"
Toisen kerran istuttiin erään kysymyksen jälkeen aivan hiljaa - kenenkään käsi ei noussut. Yht´äkkiä toisesta luokasta alkoi kuulua levytettyä joikua ja noitarummun hakkaamista - silloin kyllä tirskuivat oppilaatkin.
Yhden kerran ääni kohosi: kun Rauhalan Hannu alkoi loikkia pihalle ennen kuin tunti oli lopussa, kuului huuto "HANNU!" ja sen jälkeen retorinen kysymys: "Eikö teillä todellakaan ole mitään tapoja - täytyisi pitää aivan ylimääräinen oppitunti!"
"Kallua" seurasi Simo Salo eli"Simppa" tai"Allu". Voi kun olisi ollut pidempään. Mutta...
Tytti Karila eli "Maikka" opetti äidinkieltä, historiaa ja kuvaamataitoa. Hänellä oli krooninen yskä ja häntä sanottiin myös "Hemuliksi" - Muumi- sarjakuvan mukaan. Taktikoimme usein hajamielisen Maikan kanssa: hän ei muistanut koepäiviä ("Hyvänen aika, pitikö meillä olla tänään kokeet?") ja luimme tärppejä, joita pyysimme kysymään. Muutaman kerran se onnistuikin. Hänellä oli erikoinen puhetapa: suu jäi aina viimeisen vokaalin tai konsonantin mukaiseen asentoon. "...tuotiin muonaa." (suu auki pari sekuntia) "...ylitarkastaja Kerttu Luukannel".(kieli ylähampaita vasten pari sekuntia) jne.
"Maikan" jälkeen tehtävän peri Kaarina Harju, jolle emme muistaakseni keksineet lisänimeä. Emme uskaltaneet. Topakka lehtori ja myöhemmin koulun johtaja hermostui, kun vertailimme "Maikkaa" uuteen opettajaan. "Ei Maikan aikana vain kokeita pidetty..." Mellan Kari äityi vielä sanomaan opettajan yksivärisestä talvipalttoosta: "Maikalla vain oli semmonen ruudullinen talvitakki!" Tähän ei Harjukaan vastannut, vaan tyytyi naurahtamaan. Minulle Harju antoi ainoan kympin yhdestä ainekirjoituksesta, mutta ei se todistuksen numeroon vaikuttanut. (Itsenäisyysjuhlavuonna 1967 kirjoitettu aine "Oma kirkkoni")
Ruotsia opetti yhden vuoden Marjatta Sundberg eli "Sumppu", kunnansihteerin rouva ja kansakoulunopettaja. Ei se oikein sujunut kansakoulupohjalta: me jo kansakoulussa Kuiri-Harjun Eeva-Liisan kursseilla olleet ja Ruotsin televisiota monta vuotta seuranneet sen kyllä huomasimme. Kokeet olivat helppoja tai ainakin tuntuivat siltä.
Englantia opetti Hietalan Leila ja oli aika edistyksellinen: laittoi meidät puhumaan heti eka tunnilla. Palon Taunokin sekoili heti kättelyssä: "MAI NEIM IS TALO PAUNO!" Ruotsin opiskelussakin loppuivat helpot päivät.
Kolmena keskikouluvuotenani Muoniossa ehti olemaan kolme luonnonhistorian ja maantiedon opettajaa: Seppo Kiiskinen, Pentti Tourula ja Aune ("Elma" tai "Cuticula") Määttä. Eipä heistä sen enempää.
Emmekä saa unohtaa Pauli Näkkiä, joka opetti saksaa, ruotsia, terveysoppia ja liikuntaa. Hän toimi myös Muonion yhteiskoulun viimeisenä rehtorina. Näkki, "Setä" oli luonnonlahjakkuus, jolta opinnot olivat jääneet sodan vuoksi pahasti kesken. Vuosikertomuksessa oli aina merkintä pätevyydestä: "kielit. yliopp.". Elopainoa oli siunaantunut yli kohtuullisuuden, ja kun hän marssitti meitä Kilpisjärven tietä, pidensimme hautausmaan kohdan "kanjonissa" askelta. Näkin komennot muuttuivat hengästyneiksi: "Vasen - puuh - vasen - lääh - vasen, kaks kolme - puuh - POJAT ÄLKÄÄ JÄTTÄKÖ - SE -E -IS!"
Ensimmäisestä onnistuneesta sydämensiirrosta hän toi vuonna 1968 terveysopin tunnille STERN- lehden artikkelin. Lehti oli hiirenkorvilla ja aukesi useimmin luetusta kohdasta - se ei ollut sydämensiirtojuttu, vaan osasto, jossa esiteltiin naisten alusvaatemuotia ja ihmeaineita á la "Schöne Büste". Koljosen Veli veisteli: "Kyllä se tiietään, minkä takia setä näitä lehtiä lukee..."
Punoittava "Setä" kaappasi lehden ja käski Veliä olemaan hiljaa...
Niilo Rantala piti yhden vuoden poikien käsityötä, ennen kuin itseoppinut Esko Yliniemi tuli mukaan kuvioihin. Kurittomat kakarat eivät pysyneet Rantalan opetuksessa, vaan karkailivat kansakoulun tiloihin varsinkin silloin kun koululla oli vapaapäivä. Rantala ajoi karkureita takaa ja pää tutisten käski pinnareiden häipyä.
Koulutien lopetti valkolakkiin tästä porukasta samana vuonna 1972 samassa koulussa - Rovaniemen Yhteislyseossa Ulla Heinonen (cum laude approbatur), Ari Korvola (magna cum laude approbatur), Jukka Lankinen (magna cum laude approbatur) ja Inkeri Muotka (magna cum laude approbatur). Anttilan Aarre kirjoitti Pellossa.