*~ Picture by Raven ~*
( Aika on kertomuksessamme vier�ht�nyt puolisen vuotta eteenp�in ja on tammikuu, tai lumikuu, kuten sit� silloin nimitettiin. )
Oli kaunis talvinen p�iv�. Oli hyvin kylm�� ja talven henget viilettiv�t t�ydell� nopeudellaan pitkin nummia. Siit�, mist� ne olivat kulkeneet, j�i j�lkeen vain p�lly�v� lumipilvi. Ei kuulunut kuin korviavihlova ujellus, kun ne sy�ksyiv�t ohitse.
Tarkkan�k�inen saattoi v�itt�� n�hneens� pitk�nomaisen miehen, jolla oli sinert�v� parta. Eih�n heit� kukaan uskonut, mutta n�m� harvat olivat oikeammassa kuin tiesiv�tk��n. Siihen aikaan henki� oli kaikkialla, joten miksei my�s t�llaisia? ( Nyky��n t�m� ilmi� tunnetaan tuulena.) Talven henget todella olivat pitk�nhuiskeita, parrakkaita miehi�, joiden suurena huvina oli valta-aikanaan talvella puhallella mielett�m�ll� vauhdilla pitkin metsi� ja pelotella kansalaisia ujeltamalla talojen nurkissa.
Saara oli pieness� talossaan ja siivosi. Ulkona oli aivan liian kylm� oleskella sill� hetkell�. Pian paikat kiilsiv�t puhtauttaan ja neito istuutui ansaitulle tauolle, pienelle puiselle penkilleen.
Saara mietti taas unimiest�. T�t� ei ollut n�kynyt puoleen vuoteen. Tuntui tietysti h�lm�lt� olla huolissaan uniolennosta, mutta h�nell�p� oli siit� kouriintuntuva todiste. H�n s�ilytti tulenpunaista suortuvaa tallessa p�iv�kirjansa v�liss�. Miksi mies ei antanut kuulua itsest��n? Saara oli yritt�nyt yritt�m�st� p��sty��n keskitt�� ajatuksensa mieheen, mutta tuloksetta. T�m�n menemiset ja tulemiset eiv�t n�ht�v�sti olleet tyt�n vallassa, kuten h�n alkuun oli itsekk��sti toivonut.
Mit� jos mies oli l�yt�nyt toisen naisen? Tai jos h�n vain oli kyll�stynyt n�in hiirim�iseen olentoon?
�kki� Saara pudisti kiivaasti p��t��n ja hoki itselleen, ett� oli t�ysin j�rjet�nt� olla mustasukkainen uniolennosta. Sit� paitsi eih�n H�N ollut Punaisen Lohik��rmeen nainen! H�n oli...niin, oli...jonkun muun...ehk�p�...
Murheissaan Saara totesi, ettei ollut ket��n muita. H�n oli auttamattomasti, pelottavasti ja t�ysin j�rjett�m�sti rakastumassa mieheen...
" Min� en ole h�nen naisensa, min� EN OLE h�nen naisensa...", Saara sanoi itselleen. Silti h�n tunsi olonsa kumman ep�varmaksi.
Mutta h�n ei helkkarissa halunnut olla kenenk��n omaisuutta!!
"Olet minun naiseni enemm�n kuin arvaatkaan...", Saara kuuli syv�n ��nen sanovan.
Tytt� melkein hyp�hti ilmaan. Mist� maailmassa ��ni oli tullut? Miss��n ei n�kynyt ket��n. Oliko ��ni tullut tuolta...ei, taikka tuolta...ei, ei sielt�k��n...Tyt�n hienopiirteiset kulmat olivat vet�ytyneet vihaisesti yhteen ja sile�ll� otsallakin n�kyi hienoisia kiukkuisuuden uurteita. Mit� mies oikein pelleili? Tulisi reilusti esiin vain!
Kiukussaan Saara ei muistanut t�m�n olevan uniolento. H�n tiesi vain olevansa vihainen.
Lopulta nurkasta kuului pient� rapinaa ja selv�sti huvittunut ��ni sanoi:
" Enp� tied� uskaltaako sinne tulla. Ties vaikka saisin kaulimesta p��h�ni! "
Loputtoman hitaasti mies ojentautui nurkan pimeydest� ja asteli tuvan keskelle. Saara mittaili t�t� h�pe�m�tt� katseellaan. Miehell� oli yll��n mets�nvihre� paita ja jakku ja ruskehtavat housut. Punaiset hiukset oli kiedottu niskaan nahkahihnalla. Ja kaiken kukkuraksi luvattoman komeat kasvot katselivat h�nt� huvittuneesti virnuillen.
Mutta hitaasti h�nen tietoisuuteensa tunkeutui muuan kysymys: Miten mies oli voinut p��st� sis��n? H�nh�n oli ollut koko ajan oven l�hettyvill�.
Hienoinen kauhu hiipi Saaran selk�ydint� my�ten koko ruumiiseen. H�n oli hereill�, sen h�n oli hetki sitten testannut nipist�m�ll� itse��n, ja mies ei ollut voinut tulla taloon mit��n tiet�...
" Sin� olet aave! Tai noita, tai el�v� kuollut, zombie! Muuten et ole voinut p��st� taloon! Men pois luotani! Katoa, sin� piru itse! " Kuin ei olisi ollut kuulevinaankaan, mies alkoi hitaasti astella h�nt� kohti...
Unimies IV >>
* * *
Back to Other Stories
Back to Writings
Back to Main Page