00. Esipuhe

Filosofia on osa miesten arvoille perustuvaa yhteiskuntaa, joka huomataan esim Platonin filosofiasta, missä Valtion olemassaolo oli perimmäinen puite, mihin Platon asetti luokitellusti kaikki ihmiset. Näin ollen filosofit eivät pysty nousemaan valtion yläpuolelle, koska He ovat osa valtioita, sillä filosofiassa on tarkkaan määritelty valtio ja sen eri tehtävät, joista eräs on filosofia, jonka tehtäväksi on annettu oikean idea-valtion ylläpitäminen, joka merkitsee samalla valtion ylläpitämistä, eikä siinä niin ollen ole mahdollisuutta filosofialle, joka sulkisi valtion kokonaan pois ihmiskunnasta.
Vain ei-filosofi voi luoda reaalisen käsityksen valtiottomasta yhteiskunnasta, ja vain ei-filosofi pystyy sanomaan lopullinen totuuden filosofiasta, sillä filosofi ei voi filosofina muuta kuin pitää filosofiaa absoluuttina absoluutin paikalla, joka aktuaalisesti määrää filosofin ajattelemaan kaikkeutta vain filosofisesti, mihin kuuluu olennaisesti valtio, josta on olennaisesti suljettu faktuaalisuus pois. Filosofi pelkää muiden filosofian tuomiota, jos Hän puhuisi kaikkeudesta uskottavasti, eli faktoilla. Mutta olettamuksien esittäminen ei ole uskottavaa puhetta, koska olettamuksen olemus on siinä, ettei sitä saa eikä sitä voi pitää totuutena.

Myös filosofien pitää ymmärtää, että me elämme ihmisen elämää, missä ihmisen kokemus on tärkeintä, ja sen aito ymmärtäminen vaatii, ettei elämää saa opettaa pelkästään filosofisena ongelmana, sillä ihmisen kokemuksessa kärsimys ei ole filosofinen juttu, vaan elävä realiteetti, jonka latistaminen filosofiseksi olettamukseksi ei suinkaan ole omiaan vähentämään inhimillistä hätää eikä lieventämässä ihmisten kärsimystä. Myös filosofien on jo aika ottaa vastuu ihmiskunnasta, eli filosofienkin tulee seistä yksin omalla järjellään, ja lakattava pitämästä filosofian määritelmää kainalosauvanaan, johon on aina kiva nojata, kun tulee puhe valtiottomasta ihmiskunnasta, tai faktoista --Valtio ei ole fakta-- semminkin, kun kerta filosofit kieltävät faktuaalisen olemassaolon Jumalalta. Kahden olemattomuuden välissä olevalla filosofialla on kiva kieltää faktojen reaalisuus, sillä sehän ei kävisi päinsä, jos filosofia olisi itsessään reaalista.

Ikuisuus on fakta, koska mikään ei voi olla ikuisuuden syy, koska jos ikuisuudelle olisi jokin syy, silloin ikuisuus ei olisi fakta, koska silloin kysessä olisi ajalliseksi asiaksi kutsuttava juttu. Aika on reaalinen vain, kun ikuisuus käsitetään ajan absoluutiksi. Tästä siis nähdään, että asia on reaalinen, kun se on itsestään olemassa. Realiteetit ovat ikuisia, koska niiden olemassaololle ei ole mitään syytä, joten tästä nähdään, että reaalisuudesta puhuminen edellyttää ikuisuuden pitämistä faktana, koska muutoin kyseessä ei voi olla ymmärtävän olennon järjellinen puhe, jos sanotaan jotakin realiteeteista ilman ikuisuusfaktan aktuaalista läsnäoloa. Tosiasiallisista tosiasioista puhuvan on äärettömän helppoa puhua myös ikuisista asioista, koska tosiasiaan kuuluu rakenteellisesti ikuisuus. Tosiasia on aina ikuisuuteen palautuva, eli tosiasia leviää kaikkiin aikakausiin. Tosiasia ei ole milloinkaan piste, vaan se on ellipsi, jonka polttopisteinä ovat aktuaalisuus ja potentiaalisuus.

Kahden olemattomuuden väli on myös olematon, olkoon se ajallisesti miten pitkä tahansa, jos siitä puuttuu ikuisuus, joka on fakta sinänsä. Ikuisuuden läsnolossa ei voida puhua olemattomuudesta reaaliteettina. Samoin kukaan voi pitää ikuisuutta faktana, jos on vetänyt yhdenkin asian olemattomuudesta. Olemattomuus ja ikuisuus ovat ekslusiivisia. Jos siis filosofi ei usko ikuisuuden olevan fakta, niin se johtuu vain siitä, että Hänelle olemattomuus on fakta. Kukaan ei voi olla, jos Häneltä puuttuu faktuaalisuus elämästä; jokaisen on uskottava jonkun faktuaalisuuteen, ja järjelliset ihmiset tunnetaan siitä, että He eivät vedä hihasta asioita, koska se merkitsee asioiden olevan olemattomuuteen palautuvia; olemattomia juttuja. Järki ei salli sitä, että loogisuus olisi palautettavissa olemattomaksi. Ymmärrys siis vaatii, että ikuisuutta pidetään absoluuttina, sillä vain siten ymmärtävä ihminen voi puhua ikuisia totuuksia. Jokainen ihminen haluaa sisimmässään, että Hänen sanansa eivät katoa milloinkaan.
Olemattomuus on siis fakta jokaiselle, joka on vetänyt yhdenkin asian ns. hihasta. Filosofia on olematonta, jos se sijatsee kahden olemattomuuden välissä. Olemattomalla filosofialla on mahdotonta puhua siitä, miten asiat oikeasti ovat. Mutta Absoluutti tappaa olemattomuuden niin talossa kuin puutarhassakin, ja filosofinkin korvien välistä.

Filosofi siis haluaa pelastaa filosofian ja samalla taata sen jatkuvuuden väittämällä, ettei filosofiaan kuulu faktuaalinen puhe asioista, koska filosofit ovat päättäneet, että filosofiassa ei sanota mitään faktaksi. Tätä kukaan filosofi ei näe kehäpäätelmäksi, koska filosofi on filosofi vain, kun Hän uskoo filosofian määritelmään, jonka filosofit sattumalta ovat itse määritelleet, missä yhtenä perusoppina on, ettei filosofiaan kuulu asioiden faktuaalisuus, koska muutoin filosofi ei voisi filosofoida asiasta, jos filosofia tunnustaisi jonkun asian olevan reaalinen.
Pelkäävätkö filosofit kenties, että muut filosofit sanoisivat Heistä jotakin faktuaalista, jos He kirjoittaisivat julkaisuissaan jonkun asian olemisesta niin ja niin, koska se asia ei voi olla muutoin? Sillä eikö olekin ihan hassua pelätä muiden filosofien arvostelua silloin, kun itse uskoo, ettei filosofi voi puhua faktuaalisesti asioista? Vai kenties filosofi puhuukin silloin absoluuttista totuutta, kun Hän arvostelee toista filosofia aivan liian lujasta totuuden puhumisesta, jota ei voi enää filosofisella logiikalla kumota? Oliko siis Ludvig Wittgenstein täysin väärässä, kun Hän julisti, että asiat ovat niin kuin ne ovat?

Filosofien olisi varottava käyttäytymästä aikuisina pienen vauvan tavoin, joka kuvittelee äidin olemassaolon loppuneen, kun äiti menee nurkan taakse. Nimittäin filosofointi faktojen mahdollisesta olemassaolosta muistuttaa kovasti pienen lapsen itkua, kun Hän itkee kadonnutta äitiään, eli filosofi lohduttaa filosofoinnillaan itseään, kun Hän huomaa tosiasioiden aina silloin tällöin katovan filosofin aistimaailman ulottumattomiin.

Kaikkeuden kaikkinainen syklisyys kuitenkin todistaa luotettavasti, että tosiasiat eivät katoa minnekään, vaikka ne näennäisesti joutuvatkin kaikkeuden luonteen tähden kätkeytymään syklisesti persoonien aistittavuuden ulkopuolelle, sillä jos mikään ei koskaan katoaisi persoonan ulottumattomiin, niin silloin kaikkeudesta puuttuisi syklisyys tykkänään. Mutta koska kaikkeudessa on syklisyys, silloin se voi olla vain siksi, koska ne samat tosiasiat tulevat aina takaisin, jotka joutuvat itse elämän tähden lähtemään, jotta itse syklisyys olisi totta. On nimittäin mahdotonta ajatella, että kun jonkun syklin tosiasia katoaa, niin kun sykli uudestaan alkaa, sen saisi aikaan jokin muu tosiasia, joka vain sattumalta tietäisi, miten sykli on siihen asti käyttäytynyt, ja miten sen tulee jatkossa toimia.

Kun vauva kasvaa, Hän oppii luonnostaan, ettei äidin olemassaolo lakkaa, vaikka äiti olisikin lapsen aistien ulottumattomissa. Mutta koska filosofit kasvavat? Eivätkö He koskaan opi, että faktat eivät voi kadota olemassaolosta, vaikka filosofi ei niitä näkisikään, vai kuvittelevatko filosofit, että Heidän aistittavanaan pitäisi olla kaikkeuden kaikki faktat, ennen kuin He päättäisivät, että tosiasiat ovat ikuisia?

Ihmeellistä on todellakin se, että käsitys Jumalasta on täysin lapsista syntyisin. Uskovaiset, eli lapselliset aikuiset väittävät, että Heidän uskontonsa kertoo kaiken Jumalan luonteesta, ja siitä, miten Jumala ilmoittaa itsensä vain Heidän uskonnossaan, mutta tässä kerrotaan siitä ihmeestä, jonka Jumala aiheuttaa lapsissa kaikkina aikakausina; milloinkaan ei ole syntynyt sellaista sukupolvea, etteikö siinä olisi ollut lapsia, jotka kertovat kirkkain silmin ja raikuvasti, että He tuntevat Jumalan. Jumala ei milloinkaan voi ilmoittaa itseään sellaisten kautta, jotka antavat kunnian vain uskonnolleen, mutta mikään ei ole Jumalalle mieluisempaa kuin puhua itsestään lapsen suulla Heille, jotka luulevat tuntevansa Tuntemattoman.
Jo ennen kuin uskonnot saivat tehtyä yhden yhtäkään muotomenoa palvoakseen Jumalaa, niin lapset iloiten puhuivat sitä hengestä, joka aktuaalisesti tuntee Jumalan. Ennen uskontoja Jumala antaa lasten puhua totuutta. Lapsilla on ollut aina täysin oikea käsitys Jumalasta. Uskonnolliset ihmiset ovat Heitä, jotka yrittävät ymmärtää lasten puheita olematta itse lapsenmielisiä, koska kun ihminen on lapsenmielinen, silloin Hän ei voi kuvitellakaan, että Hänen pitäisi hallita muita, sillä uskonnot ovat vain yksi miehen seitsemästä tavasta yrittää hallita ihmisiä.

Jossakin joukossa olevalle alkiolle ei tarvitse todistella joukon muiden alkioiden olemassaoloa, vaan Hän ottaa ne vastaan itsestäänselvyyksinä. On vain niin, että jos filosofi ei myönnä olevansa jonkun joukon alkio, silloin Hän alkaa tuohon luuloon kuuluvan tosiasian tähden kuvitella, että Hän itse ei ole minkään joukon alkio, joten Hän voi muka katsella joukkojen alkioita ja joukkoja ikään kuin olisi niiden ulkopuolinen tarkkailija ilman mitään kosketusta ja tuntoa olemisesta itse osallisena alkioudesta ja joukkoudesta. Silloin tuollaiseen asenteeseen kuuluu luonnostaan ja ikuisesti myös faktojen faktan hylkääminen, koska joukon tosiasia on tosiasia vain joukossa oleville, tai sitten itse joukolle sinänsä, joka tässä tapauksessa olkoon nimeltään Jumala.

On erityisen mielenkiintoista huomata, kuinka kummassa filosofit eivät voi epäillä olevansa filosofeja, jotka kuuluvat filosofia -joukkoon, kun He kumminkin haluavat johdonmukaisesti pitää yllä käsitystä, ettei faktajoukon alkioilla ole olemassaoloa sinänsä, johon kuuluu myös asioiden toistettavuus, eli tieteellisyyden perusprinsiippi. Ehkäpä filosofit tahattomasti käyttävät asenteellisuutensa ylläpitämiseen faktajoukon pikkufaktoja, kuten esim ekslusiivisuutta, ja kaikkia muita faktoja, jotka seuraavat jokaista ekslusiivista johtopäätöstä kuin pässi narua.
Faktat ovat siitä kivoja, että yhden faktan mukana seuraa kaikki faktat, mutta ajallisuudessa niiden on pakosta oltava peräkkäisiä juttuja, ja täten ajallisuuden fakta sisältää potentiaalina mahdollisuuden reaalisuuden väärään tulkintaan. Ja väärätkin tulkinnat ovat siitä mukavia, että minkä tahansa väärän tulkinnan kylkiäisinä saa aina kaikki sitä seuraavat johtopäätökset ilman, että niitä pitäisi erityisesti pohtia esille, vaan ne vain tulevat itsestään esille tasan niin kauan, kun olento jaksaa seurata väärää johtolankaa. Asenne on vapaasti valittavissa, mutta asennetta seuraavat johtopäätökset eivät ole, vaan tietyt johtopäätökset seuraavat automaattisesti valittua asennetta:

• Jumalattomuusasennetta seuraavat kaikki mahdolliset jumalattomat johtopäätökset.
• Helvettiuskoa seuraavat kaikki teologiset pohdinnat Jumalan dualistisuudesta, ja pelko helvettiin joutumisesta.
• Filosofin asenteella ei voida muuta kuin filosofoida faktojen olemuksesta.
• Vauvan asenteella itketään äidin katoamista.
• Faktuaalista asennetta seuraa vakuuttuneisuus asioiden reaalisuudesta.

Itse asiassa nyt me huomataan, että filosofit ovat sulkeneet faktuaalisen todellisuuden kokonaan filosofian ulkopuolelle, koska He uskovat, ettei filosofin sovi uskoa asioiden faktuaalisuuteen, sillä filosofit ovat itse määritellet, ettei faktuaalinen puhe kuulu filosofiseen habitukseen. Filosofia on eittämättä ekslusiivista, koska filosofi ajattelee, ettei Hän voi pitää olemisen perusasioita varmoina, koska filosofia sanoo, etteivät elämän ja olemassaolon peruasiat kuulu faktojen joukkoon, mutta arkielämän pienet asiat ovat faktoja, kuten esim oviaukko, jota filosofin on käytettävä, koska seinänkään lävitse ei voi kulkea. Miten kummassa ei-välttämättömyydet voivat olla faktoja, jos itse perusasioita ei saa pitää faktoina?

Koska filosofit käyttävät filosofian määritelmää määräämään, mitä filosofointi on, ja koska filosofian sanaton määritelmä sanoo filosofien suulla, ettei Jumalaa saa pitää faktana, silloin filosofit ovat sulkeneet Jumalan olemuksen ja ominaisuudet tykkänään filosofian ulkopuolelle. Kaikessa fundamentalisuudessaan filosofit eivät tajua, että Heille avautuisi äärettömän laaja ajatuskenttä, jos vain Jumala olisi Heille fakta, koska Jumalan sanotaan olevan itsessään ääretön ja rajaton, joka sisällyttää itseensä kaiken. Joten ei niin ollen liene järin viisasta asettaa itseään infiniittisyyden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jolla olisi objektiivinen totuus kaikesta, mikä on siellä jossakin, josta on tse itsensä sulkenut tykkänään pois. Tuosta rajattomuudesta filosofit eivät siis ole osallisia, koska He väittävät, ettei filosofiassa tule olla faktoja. Mistähän filosofit ovat saaneet päähänsä, että todellisuudessa ei ole tosiasioita? Miten pieni onkaan filosofien kaikkeus, koska siihen mahtuu vain yksi tosiasia, filosofia, joka sisällyttää itseensä äärettömästi filosofisia jyviä, joita on kiva jauhaa logiikkamyllyssä ajasta aikaan.

Jos joku kieltää yhdenkin tosiasian, silloin Hän joutuu kieltämään kaikki tosiasiat, sillä tosiasiaa ei voi tunnustaa faktaksi, jos omaa sellaisen asenteen, jolla on helppoa kieltää joku muu tosiasia. Minkä tahansa tosiasian mukana saa kaikki tosiasiat. Sillä ihminen voi tunnustaa tosiasian vain siten, että Hän on itsekin tosiasia. Koska kaikki tosiasiat kuuluvat samaan joukkoon, silloin omaan itseensä uskova omaa sellaisen asenteen, jolla on mahdotonta kieltää tosiasiaa, kun se tulee eteen. Koska tosiasian kieltäminen on samaa kuin kieltää oman itsensä reaalisuus. Epäreaalisella asenteella ei tietystikään voi tehdä muuta kuin tosiasiat poissulkevaa filosofiaa. Tosiasian voi siis tunnustaa vain tosiasiallisella asenteella, joka on yksi yhteen Jumalan asenteen kanssa.

Vain sellaisella asenteella voidaan kieltää olemassaolon kaikkinainen faktuaalisuus, joka itsessään on äärimmäisen epätosi. Koska siis filosofit eivät voi myöntää tosiasioita tosiasioiksi, silloin se on ilmeinen totuus, että filosofien asenne kaikkeutta ja sen ykseyttä kohtaan on äärimmäisen epätosi, koska jos filosofien asenne olisi tosi, silloin He eivät voisi kieltää mitään muutakaan tosiasiaa.

Jeesus sanoo mielessään tuollaista asennetta mielenosoitukseksi, kun Hän kuulee, miten juutalaiset huusivat Hänelle ripustettuaan Jeesuksen ristille: Auta nyt itseäsi. Miten suurenmoinen kansakunta Israel nyt olisikaan, jos juutalaiset olisivat olleet aikoinaan niin rohkeita, että He olisivat eläneet Jeesuksen kanssa. Ei se ole mitään rohkeutta hyökätä vihollista vastaan, vaan todellista rohkeutta osoittaa sellainen, joka elää rauhassa vihollisensa keskuudessa.
Eikö täten filosofien mieleen ensinkään tule, että tosiasiaa vastaan ei ole pakko hyökätä, vaan sen kanssa voisi elää rauhassakin, mutta jos joku hyökkää tosiasiaa vastaan, niin silloin siinä ei voi olla kyse mistään muusta kuin mielenosoittamisesta Jumalaa/Faktaa vastaan? Mistä filosofit ovat päätelleet, että faktat ovat Heidän vihollisia, joita pitää koko ajan naulata ristille, tai teloittaa Humen giljotiinilla? Onko maailmassa yhtään niin rohkeaa filosofia, joka eläisi rahassa faktojen keskuudessa? Lopettakaa tuo eläimellinen pelkonne faktoja kohtaan, ja antakaa niiden elää, jotta tekin saisitte elää.

Se on ikuinen totuus, ettei fakta voi olla mitään muuta fakta; kukaan ei voi kumota minkään asian faktuaalisuutta, koska faktoissa on sisään rakennettuna puhe ikuisuudesta ja absoluuttisuudesta. Ei ole olemassa sellaista, joka voisi kumota jonkun asian absoluuttisuuden. Absoluuttinen ei milloinkaan edes kuvittele hyökkäävänsä mitään absoluuttista vastaan. Absoluuttista, itsessään olemassa olevaa ei voi mikään kumota, ja vaikka epäloogiset olennot voivatkin kuvitella tuhonneensa jonkun asian, niin se on vain siksi, koska He eivät tajua, että itsessään olemassaolevat asiat syntyvät itsestään aina uudestaan.

Filosofien kolossaalinen erhe on juuri siinä, että He väittävät voivansa antaa loogisuuden mille tahansa asialle, kun He vain soveltavat siihen formaalia logiikkaansa. Ja jos filosofi ei ole antanut loogisuutta jollekin asialle, silloin kyseinen asia on filosofin mielestä epälooginen. Filosofit eivät siis itse näe asioiden loogisuutta, vaan He tarvitsevat siihen ulkoisen logiikan viimeistä sanaa. Tuo näyttää ja kuulostaa kovasti ylimieliseltä, ja ehkäpä se onkin sitä, miltä se näyttää, kuten joku oliokin on ankka, kun se näyttää ja kuulostaa ankalta.

Ihminen on looginen vain, kun Hän pitää tosiasioita tosiasioina. Ihminen on epälooginen, kun Hän pitää tosiasioita vain olettamuksina, tai korkeintain hyvinä työhypoteeseina. Logiikka on ihmisen asenne, eikä kukaan tule loogiseksi menemällä logiikan kurssille. Logiikan kursseilla ei opita pitämään tosiasioita tosina, vaan siellä opitaan vain vääntelemään sitä, onko tosiasioita ylipäätään olemassa. Koska filosofit arvostavat logiikan kursseja, jotta He tuntisivat olevansa filosofeja, silloin siihen kuuluu, että logiikan kursseille hakeutuvat vain sellaiset, joilla on varsin epälooginen asenne tosiasioita kohtaan, koska se asenne tarvitaan, jotta voi kuvitella olevansa älykäs, kun pystyy vääntelemään tosiasiat pelkiksi filosofiksi olettamuksiksi.

Ihminen ei siis saa järjellistä asennetta koulunpenkiltä, vaan loogisuusasenne voidaan saada vain tahdolla. Kun vain ihminen tahtoo loogisuutta, niin Hän on jo looginen, koska logiikka on jo logiikan tahtomisessa. Se on loogista tahtoa loogisuutta, Mutta se on epäloogista tahtoa tulevansa loogiseksi jollakin muulla kuin omalla tahdolla. Jos ihminen on jossakin vaiheessa tahtonut logiikan vastaista, silloin Hän on välittömästi saanut epäloogisen asenteen, josta Hän ei voi vapautua millään muulla kuin tahtomalla asioiden loogisuutta. Ei kai kukaan voi uskoa, että Hän tulisi epäloogiseksi, kun haluaa tulla loogiseksi ilman oppia siitä, mitä logiikka on?

Tietysti se on epäloogisuusasenteen omaavan olennon mielestä äärettömän epäloogista uskoa, että voi saada loogisen asenteen pelkästään tahdollaan ilman, että tarvitsee käydä kouluja, joissa sitä logiikkaa opetetaan!

Jos yhteiskunnan arvona olisi omien aivojen käyttö, silloin tietysti miehet eivät voisi hallita, koska omien aivojen käyttöön kuuluu niiden manuaalin mukaan intuitio, ymmärrys, rohkeus, tieto, neuvokkuus, palvonta ja viisaus; omaehtoisuus. Omaehtoinen ihminen ei edes tarvitse instituutiota palvoakseen Jumalaa, kun taasen miesarvoinen yhteiskunta ei suvaitse omaehtoisuutta edes palvonnassa, jotta miehet voisivat käyttää Jumalan palvelustakin omien taskujensa täyttämiseen.

Filosofiakin on täten vain yksi miesten luoma instituutio, jonka puitteissa ihmisiltä voidaan kieltää oma viisaus, koska jos yhteiskunnan arvona olisi synnynnäinen viisaus kaikilla -periaate, silloin kukaan ei voisi rikastua filosofialla. Tästä huomataan, että miesarvoisessa yhteiskunnassa on täsmälleen niin monta instituutiota mitä luonnollisella ihmisellä on ominaisuuksia; kutakin ihmisen ominaisuutta varten miesten on täytynyt perustaa oma instituutio, jotta ihmisen luonnollisuus voitaisiin niiltä osin kieltää, koska muutoin miehet eivät voisi vaatia itselleen enempää, mitä He ovat valmiita antamaan kaikille ihmisille.

Miesarvoisessa yhteiskunnassa älykkäänä pidetään sellaista, joka tarvitsee mielettömästi rahaa selviytyäkseen elossa. Ei puhettakaan, että valtiouskovaiset filosofit voisivat opettaa yhteiskunnassa viisautta vaatimattomana elämänä, koska filosofit valtion palkollisina ovat tunnetusti juuri sitä eliittiä, jonka taskuihin köyhiltä tulevat rahavirrat virtaavat. Koska miten filosofi voisikaan ymmärtää vaatimattoman elämän olevan viisautta, jos Hän ei itse elä vaatimatonta elämää. Ja miten kukaan voi elää vaatimatonta elämää, jos Hän tarvitsee enemmän rahaa kuin ihmiskunnan köyhimmät, jotka selviytyvät jokapäiväisessä elämässä alle dollarilla päivässä?

Jotta filosofi voisi omassa kokemuksessaan ymmärtää vaatimattomuuden olevan viisautta, niin silloin Hänen tulisi ehdoitta luopua filosofian virastaan, ja alkaa elämään vapaaehtoisessa köyhyydessä, joka merkitsisi myös toimeentuloturvasta luopumista. Ihminen voi elää vapaaehtoisesa köyhyydessä vain valtion ulkopuolella, joten jos filosofi todella haluaisi saada täyden ymmärryksen vaatimattomasta elämästä, niin sen Hän voisi saada vain siten, että itse aktuaalisesti elää valtion sosiaalisen turvaverkon ulkopuolella. Mutta silloin ihminen ei voisi enää kutsua itseään filosiksi, koska filosofi on muuan valtioon kuuluva ammattinimike. Filosofia on siis elinkeino, jolla käydään taistelua muita vastaan, jotta saisi itselleen enemmän kuin on valmis antamaan kaikille muille, koska jos filosofi ei haluaisi itselleen enemmän kuin on valmis antamaan käyhille, silloin Hän eläisi onnellista elämää alle dollarilla päivässä.

Filosofien tulisikin soveltaa logiikkaansa siihen väittämään, että filosofia on vain muuan ammattinimike, ja että kaikki nykyiset ammattinimikkeet kuuluvat valtioon; ilman valtiota kukaan ei voisi olla filosofi, koska vain valtion läsnäolossa ihmisillä on sellainen hassu päähänpintymä, että Heillä pitää olla enemmän kuin köyhillä.

Tämä filosofian oleminen vain muuan valtiollinen elinkeino paljastui jo 2500 vuotta sitten Platonin ihannevaltiossa, missä valtio asetetaan kaiken muun yläpuolelle, eli myös filosofien yläpuolelle. Platon asetti valtion ihmisen yläpuolelle, joten Platonin jälkeen filosofit on sidottu ajattelemaan yhteiskuntaa vain valtion sisäpuolelta käsin. Jos joku ihminen rohkenisi epäillä valtion olemassaolon oikeutusta, niin Hänet on helppoa tuomita, koska sehän merkitsisi samalla myös filosofian loppua elinkeinona. Rahasta-ajatteleminen sen aatelistomuodossa päättyisi surkeasti, jos joku filosofi onnistuisi ajattelemaan niin ylevästi, että muiden miesten täytyisi kollektiivisesti uskoa valtion olevan olemassa vain niin kauan, kun miehet elävät ekslusiivisessa harhassaan.
Mutta filosofit eivät voi filosofoinnillaan päättää edes omista palkoistaan, vaan palkkataulukot ovat Heille annetut, eikä niissä todellakaan ole mitään filosofoitavaa. Näin filosofia kiistatta todistuu vain elinkeinoksi elinkeinojen joukossa, koska filosofit ottavat palkkataulukot sinänsä, jolla filosofit itse asiassa todistavat, että Heille palkkataulukot ovat fakta, koska asia on fakta, kun se otetaan sinänsä, sillä asian ottaminen asiana sinänsä merkitsee juuri sitä, ettei se ole filosofoitavissa.

On itsensä pettämistä uskoa, että korkein ajattelu edellyttää filosofiaa jonakin välttämättömyytenä. Mutta filosofit tunnetaankin tästä lähtien yhtä vakavina itsepettureina kuin uskovatkin, koska He todellakin väittävät, että filosofia on Heille absoluutti, jota ilman He eivät voisi ajatella loogisesti. Vain energiaan uskovat voivat olla aidosti ideaalisia, kun taasen energiattomaan henkeen uskovilla ideaalisuus on vain hengetön sana, jota tulee viljellä aina sopivissa paikoissa, jotta muut uskovaiset voisivat huokailla, miten suurenmoinen henki Heille tuossa ja tuossa uskovassa puhuukaan.

Koska luonto on energiaa ja koska luonto on kaikki, silloin luontoa voidaan pitää ideaalisena, ja täten jokainen luontouskovainen voi helposti todistaa pelkällä elämällään elävänsä ihanteellista elämää, kun Hän elää luonnon mukaista elämää, eli kun Hän elää ideansa mukaan, joka on luonto, joka on energiaa, eli täysin konkreettinen entiteetti. Kukaan filosofiaa ideanaan pitävä ei pysty elämään luonnollista elämää, koska Heille luonto ei ole se korkein yläkäsite, joka sisällyttää itseensä kaiken muun.
Filosofialla ei siis ole olemassaoloa, koska se sisällyttää itseensä kaikkeuden, joka käytännössä merkitsee sitä, että filosofit kyllä elävät filosofista elämää, mutta filosofien on mahdotonta elää luonnollista elämää, koska luonto ei ole se referenssi, kaiken kattava puite Heidän elämälleen.

Luonnollinen ihminen voi ajatella ilman filosofiaa kaikkea luonnosta, koska luonnolliselle ihmiselle luonto on ylin mahdollinen kaiken kattava käsite, jolloin luonnollinen ihminen sisällyttää itsensäkin yläkäsitteeseensä, eli luontoon. Luonnollinen ihminen ei voi ajatella mitään ilman luontoa, vaan Hän uskoo olevansa luontoa myös silloin, kun Hän ajattelee muitakin ajatuksia kuin sitä, että Hän on osa luontoa. Saman tietysti tekevät kaikki muutkin, mutta vain omassa viitekehyksessään:

Filosofit eivät voi ajatella mitään ilman filosofiaa, ja filosofitkin uskovat olevansa filosofeja, vaikka Heidän jokainen ajatuksensa ei olisikaan: Minä olen filosofi. Kuten luonnollinen ihminenkin jatkaa luontona olemista, vaikka Hän ei koko aikaa hokisikaan olevansa luonnollinen.

Luonnollisen ihmisen ja filosofisen ihmisen välillä on siis periaattellinen ero: Filosofi on asettanut itsensä yläpuolelle filosofian, kun taasen luonnollinen ihminen uskoo ilman epäillystä olevansa osa luontoa, ja kokonansa luontoa, jolloin Hän ei voi edes periaatteessa käyttäytyä luonnonvastaisesti, eikä epäloogisesti, koska Hän on yhtä sen energiaalisen ilmentymän kanssa, josta kaikki muut ovat erottaneet itsensä omilla opeillaan, mutta jota kaikki kuitenkin tarvitsevat elääkseen sitä opillista elämäänsä, mitä He sitten elävätkin, jos elävät.

Luonnollisen ihmisen puhe on luonnollista, koska luontona Hän puhuu vain sitä, mitä luonto Hänessä puhuu. Kun taasen filosofi yrittää puhua filosofian suulla, mutta epäonnistuu siinä surkeasti, koska filosofialta puuttuu energiaalinen kaikkiallisuus, joka luonnolla on luonnostaan. Filosofit saavat kuitenkin tunnustuksen siitä sinnikkyydestään, millä He yrittävät olla sitä, mitä luonnollinen ihminen on luonnostaan.
Tässä on luonnollisuus vastaan filosofisuus. Filosofisuus ei voi olla luonnollisuutta korkeampaa, eikä filosofia ole ennen luontoa, joten kukaan ei voi olla luonnollinen ollessaan filosofinen, eikä päinvastoin. Filosofi ei siis voi puhua luonnosta luonnollisesti, kun taasen luonnollinen ihminen ei voi olla puhumatta luonnosta luonnollisesti, eli soljuvasti ja pakottamatta.

Filosofi on luovuttanut oman itsensä filosofian käytettäväksi, ja filosofi odottaa, että Hänessä ja Hänen kauttaan filosofia ilmaisee maailmalle korkeimman totuuden siitä, miten asioiden tulisi olla
Tuo on periaatteessa yhtä rohkea teko kuin se, mitä luonnollinen ihminen on luonnostaan. Luonnollinen ihminen on myös antautunut Luonnon puhetorveksi, jonka kautta ja jossa Luonto puhuu luonnollisia asioita itsestään itselleen, koska luonto on yksi, joten luonto ei voi puhua kellekään muulle.

Toisin on kuitenkin filosofien laita; He uskovat puhuvansa jollekin muulle, koska Herra Filosofia sanoo filosofissa filosofin suulla ja Hänen kauttaan, että on olemassa jotakin muutakin kuin filosofiaa. Esimerkiksi Herra Filosofia joutuu päästämään filosofit aina silloin tällöin Herra Filosofian ulkopuolelle luontoon täyttämään energiavajettaan, aterioimaan herkulliselle aterialle, josta köyhät voisivat vain uneksia, koska köyhyys pysyy täsmälleen niin kauan, kun jotkut uskovat filosofiaan luonnon sijasta.
Kuitenkin, luonnollinen ihminen ei tee aterioissakaan eroa luonnon ja itsensä välillä, jonka filosofit joutuvat tekemään, koska filosofit eivät voi nauttia Kristus Filosofiaa pääaterianaan. Ottakaa ja syökää, sillä kaikki on valmiina. Luonnollinen ihminen syö luontoa, eli omaa itseään, joten luonnollinen ihminen ei voi luonnostaan vahingoittaa luontoa, joka on taasen äärimmäisen helppoa Heille, jotka uskovat johonkin muuhun yläkäsitteeseen kuin luontoon.

Syökää filosofit nyt filosofiaanne, jotta todistaisitte, että Filosofia on aito ja reaalinen yläkäsite. Muistakaa kuitenkin Herra Filosofiaa nauttiessanne erään Mestarin Sanat, kun Hän puhui, miten Hänen elämänsä on Elämän Leipä, ja miten Hänen Sanansa ovat se Elävä Vesi, joka johtaa iankaikkiseen elämään. Joka syö minua ja juo minun sanani, niin Hän on elävä itsestään.

Mitään Humen giljotiinia ei tarvita luonnollisessa ajattelussa sanomaan, mikä on totta, koska luonnollinen ihminen tietää ihan itsekin, ettei todellisuutta voi ymmärtää, jos kuvittelee, että reaaliteetteja pitäisi ensin koetella, ovatko ne reaalisia vaiko eivät. On hyvin todennäköistä, että Hume ja muut filosofit ovat ottaneet uskonnoista työkaluja filosofiseen työkalupakkiinsa, kuten esim tuon giljotiinin, joka Paavalin uskonnossa kuuluu, että: Koetelkaa henget!

Asia on fakta silloin, kun se on faktojen joukossa. Faktojen joukkoon eivät kuulu mitkään sellaiset asiat, jotka eivät ole faktoja; faktuaalisuus ei kumoa filosofiaa, vaan tekee sen vain täysin tarpeettomaksi. Asia ei ole fakta, jos sillä pyritään kumoamaan jokin fakta, koska kaikki faktat kuuluvat jo faktojen joukkoon, joten silloin mitään faktaa ei voida käyttää minkään muun faktan kumoamiseen. Jos taasen asia ei ole fakta, silloin sitä ei tarvitse kumotakaan; riittää, että puhutaan vain tosiasioilla. Filosofia ei ole välttämättömyys tosiasioille, sillä ne ovat olemassa filosofiasta huolimatta. Filosofia on välttämättömyys vain filosofeille --ja valtiolle, jonka pitää holhota ihmisiä, jotta Heidän oma viisautensa ei koskaan olisi terävää analysointia tosiasioista, joiden puittessa valtio on täysin tarpeeton uskomus.

Filosofien palkka on filosofiasta riippumaton, joten filosofit eivät voi filosofoinnillaan määritellä palkkansa suuruutta, koska filosofia on osa valtiota, ja valtiossa filosofien palkat ovat taulukkopalkkoja. Jos filosofien palkka olisi filosofoinnin kohteena, silloinhan filosofit tietysti tekisivät sille sen saman tempun, jonka filosofit tekevät kaikille asioille, eli He poistaisivat palkaltaan reaalisen olemassaolon, ja He väittäisivät, että Heidän palkkansa ei välttämättä ole totta, koska filosofiassa kukaan ei tiedä, mitä fakta on. Tämä ei kuitenkaan estä filosofeja käyttämästä palkkaa juuri niin kuin se on tarkoitettukin käytettäväksi.

On siis selvästi havaittu, että filosofeille jotkut asiat ovat filosofian saavuttamattomissa, eli ne asiat ovat olemassa filosofiasta riippumatta, kuten juuri taulukkopalkat, tai oviaukko ja itse filosofia, jota kukaan filosofi ei voi epäillä, koska epäillyttävä asia ei voi olla reaalinen.
Sitten voidaan vielä kysyä, että voiko joku ajatella filosofisesti pätevämpiä asioita kuin taulukkopalkkaa nauttiva filosofi? Voiko kukaan olla ajattelultaan pätevämpi kuin filosofian professori. Jos nimittäin kukaan ei voi ajatella filosofisemmin kuin filosofian professori, silloinhan filosofian portaat seulovat koko ihmispopulaatiosta esille kaikkein pätevimmät aivot!
Mutta voiko todella olla niin, että filosian professori on valikoitunut koko ihmispopulaatiosta, eli ovatko todella kaikki ihmiset pyrkineet tai pyrkimässä filosofian professoriksi professorin paikalle ja palkalle?

Nyt meille syntyi asiasta pieni epäillys, joka sanoo meille, että koko ihmispopulaatio ei ole se valintajoukko, josta filosofian professorit on valittu, joten tästä meidän tulee tehdä se faktuaalinen johtopäätös, että on olemassa ajattelijoita, jotka ovat ajattelijoina jopa suunnattoman paljon pätevämpiä kuin yksikään filosofian professori. Miksi siis nuo ajattelijat eivät siis saa ainakin samaa palkkaa, mitä filosofian professorit nauttivat? Ehkäpä siksi, koska filosofit eivät ole ajatelleet koko asiaa? Eli filosofit eivät ole filosofoineet itselleen palkkaa, koska filosofin palkka on valtion taulukkopalkka, ja valtion olemassaolo on täten todistettu filosofeille itsestäänselvyydeksi, jota ei sovi filosofoina siten, että siitä ajattelusta pitäisi seurata myös ajatusta vastaava elämä, joka merkitsisi valtiotonta elämää Puolen Hehtaarin Metsässä, koska jo järkikin sen sanoo, että kaikille ihmisille kuuluu yhtä suuren maa-alueen hallinta.

Samoin teologikin saa järkeillä asioita vain, jos Hän ei elä ajatustensa mukaan, kuten teologi voi ilmaista, että kaikki pääsevät taivaaseen, mutta jos tuomiokapituli uhkaa tuollaista harhaoppisyytteille, niin silloin pappi vetoaa siihen, että sehän on vain teologiaa, eikä totuus. Tuomiokapitulin päätöksellä papit siis saavat ajatella epätosia eli jumalattomia ajatuksia, koska teologia ei siis ole totuutta pappien mukaan, joten on hämmästyttävää, että kuitenkin papit vetoavat teologiaan, kun on puhe uskonnon opista.
Koska siis pappien ajattelu on vain pohdintaa, jopa jumalatonta järkeilyä, joka voidaan kumota kutsumalla sitä teologiaksi, jos papin ajattelu uhkaa viedä papilta leivän, niin näin myös filosofien ajattelu kumoutuu välittömästi, kun sen sanotaan olevan vain filosofointia, koska jos filosofi olisi kriittisessä ajatelussaan tosissaan, silloin Hän huomaisi hyvin pian olevansa entinen filosofi, työtön. Filosofointi on siis yhtä hyödytöntä kuin on teologisointikin, ja varmasti on myös politisointikin, koska niitä harrastavat vetoavat leivän menettämisen pelossa aina, että tämähän on vain filosofointia, teologiaa, politiikkaa.

Kuten papista kasvaa aikuinen vasta sitten, kun Hän on valmis päästämään oppiinsa uskovat Paratiisiin ilman helvetillä pelottelua, niin myös filosofista tulee siis aikuinen vasta silloin, kun Hän oppii hyväksymään tosiasioille olemassaolon myös silloin, kun ne ovat nurkan takana. Aikuisuus siis edellyttää opittomuutta, koska vain opittomat pystyvät päästämään ihmiset minne tahansa He haluavatkin mennä ikuisuuttaan viettämään --kuten taivaaseen-- ilman uskoa helvettiin.
Ateistikin kasvaa aikuiseksi vasta sitten, kun Hän ei opeta kaiken päättyvän olemattomuuteen, vaan rohkenee uskoa olevansa ainoa, joka sinne päätyy, ja uskoo samalla vilpittömästi muiden pääsevän juuri siihen päämäärään, mihin He elämässään uskovatkin. Koska muutoinhan ateitsi olisi asettunut muiden tuomariksi.
Ja vain äitiinsä luottava lapsi pystyy uskomaan äitiinsä myös silloin, kun äiti on poissa lapsen luota, ja täten vain aikuiset pystyvät luottamaan kaikkeuden perusturvalliseen syklisyyteen, joka merkitsee lujaa luottamusta faktojen katomattomuuteen, sillä kaikkeudessa ei ole käytettyjen faktojen kaatopaikkaa, eikä usko Jumalaan tarvitse helvettiä, vaan vakuuttuneisuus Jumalasta voidaan saavuttaa vain asennoitumalla Jumalan faktuaaliseksi osaksi, missä ei ole mitään katoavaista, koska Jumalan osatkin ulottuvat yhtä kauaksi kuin infiniittinen Jumalakin.