fanfiction

(c) phantomsangel

Kohtaaminen

L�mpim�n takkatulen hehku l�mmitti Christine�, kun h�n istui tuolilla k��riytyneen� huopaan ja lukien paksua romaania. Nykyisin h�n ei muuta tehnytk��n kuin luki ja k�veli kaupungilla. H�n, Christine de Chagny.
    Ulkoa kuului hevosen hirnuntaa. Christine nousi ja katsoi ikkunasta, kuinka Raoul nousi valkoisen hevosensa selk��n ja karautti laukkaan, ulos kartanon portista. Raoul oli usein poissa kotoa, t�ll� kertaa h�n olisi poissa viikon. Ty�asioita. Christine huokaisi ja istahti takaisin tuolille. H�n tuijotti tuleen, liekit tanssahtelivat iloisesti ymp�riins� ja kipin�t sinkoilivat. Christine taas ei ollut aivan yht� iloinen. H�n tunsi olevansa vankina. Raoul varmasti rakasti h�nt�, h�nh�n oli kosinutkin ja vannoi ikuista rakkauttaan. Vai rakastiko...
    -�iti! Pikkupoika rynt�si huoneeseen silm�t s�teillen innostuksesta.
    -Voinko menn� Baptisten kanssa tallille katsomaan hevosia? Baptiste haluaisi opettaa minua ratsastamaan.
    -Totta kai, Jean, Christine vastasi.
Jean oli Christinen ja Raoulin lapsi. Christine oli hyvin mieliss��n p��stess��n �idiksi, sill� h�n rakasti lapsia. Raoul ei viett�nyt paljon aikaa Jeanin kanssa, mutta silloin kun he olivat yhdess�, he pelasivat shakkia tai tutkivat Raoulin ty�huonetta.
    Jean juoksi ulos huoneesta ja Christine otti kirjan esille. H�nt� v�sytti, kirjaimet alkoivat hyppi� pois paikoiltaan, ja pikkuhiljaa h�n painoi p��ns� ja nukahti.
    Musiikkia, suloista musiikkia. Pehme� ��ni hyr�ili laulua, joka muistutti jostain. Sulosoinnut kantautuivat Christinen korviin, ja h�n s�ps�hti hereille. Ulkona oli jo ilta. Pienet t�hdet tuikkivat sysimustalla taivaalla. Christine nousi ja venytteli j�seni��n. Yht�kki� jostain kantautui ��ni joka kuiski h�nen nime��n.
    -Christine...
��ni tuli alhaalta eteishallista. Christine hiipi portaat alas. H�nt� pelotti. H�nen syd�mens� sykki niin kovaa, ett� pelk�si tunkeilijankin kuulevan sen. H�n pys�htyi hetkeksi tasaamaan hengityst��n, ja silloin h�n huomasi varjomaisen hahmon seisomassa selin h�neen p�in. Christine ep�r�i hetken, mutta kysyi sitten:
    -Kuka te olette? Miten p��sitte sis��n?
    -Etk� tunnista minua... rakas Christine? hahmo vastasi ja k��ntyi.
Christine j�hmettyi paikoilleen kuin olisi n�hnyt aaveen ja sai h�din tuskin huuliltaan tukahdetun kuiskauksen:
    -Erik...
    -Niin, min� se olen. Yll�tyitk� n�hdess�si minut? Erik sanoi. H�n otti y�nmustan viittansa ja ripusti sen naulakkoon, ollen kuin kotonaan.
    Christine kavahti taaksep�in. H�n oli j�rkyttynyt, yll�ttynyt ja peloissaan. H�nen tunteensa myllersiv�t h�nen sis�ll��n py�rremyrskyn�. H�n halusi k��nty� ja juosta pois kiusallisesta tilanteesta, mutta ei pystynyt. Jokin pid�tteli h�nt�.
    -Mit� sin� teet t��ll�? Christine kysyi. H�nen kaikki muistonsa palasivat. Ooppera, kaikki ne punaiset ruusut, musiikki... Erik, salaper�inen oopperan kummitus...
    Erik l�hestyi Christine�. H�nen valkea naamionsa hohti pime�ss�. H�n ojensi k�tens�, mutta ep�r�i ja veti sen takaisin.
    -Et tied�k��n kuinka paljon olen ajatellut sinua, Christine. Sit� ett� p��stin sinut menem��n... Raoulin kanssa... Nyt olet kreivit�r de Chagny.
Erikin sanoessa Raoulin nimen h�nen ��nest��n huokui kylm�� vihaa. H�nen ilmeens� oli kuitenkin hyvin surullinen, ja Christine tiesi miksi.
    -Kuulin ett� Raoul meni matkoille. Ajattelin ett� olisi turvallista tulla tapaamaan sinua.
    -Miksi, Erik? Ehdin jo unohtaa sinut n�iden viiden vuoden aikana.
    -Niin, viisi vuotta on kulunut siit�... Olen pahoillani, en tarkoittanut tehd� oloasi ep�mukavaksi.
Syv� hiljaisuus.
    -Saisinko y�sijan t��lt�? Ymm�rr�n jos et suostu, mutta tulin hoitamaan kaupunkiin asioitani, eik� t�h�n aikaan en�� liiku vaunuja.
Christine tiesi, ettei h�nen pit�isi suostua, mutta h�nen huuliltaan tuli silti:
    -Saat. Tule, n�yt�n huoneen jossa voit nukkua.
    Aamu valkeni kirkkaana, ja valkoinen hanki kimmelsi, niin kuin siin� olisi ollut pieni� jalokivi�. Christine muisti her�tty��n illan tapahtumat. Sitten h�n huomasi mit� y�p�yd�ll� oli. Tummanpunainen ruusu valkoisessa marmorimaljakossa, ja sen varressa oli musta silkkinauha. Christine nousi ja pukeutui. H�n l�hti huoneestaan ruokasaliin aamiaiselle, mutta matkan varrella h�n pys�htyi Erikin huoneen ovelle. H�n tarttui ovenkahvaan ja avasi oven. Erik istui kirjoitusp�yd�n ��ress� kirjoittaen sulkakyn�ll��n jotain paperille, punaisella musteella. H�n huomasi Christinen seisovan ovella ja hymyili t�lle lempe�sti. Christine ei kuitenkaan hymyillyt takaisin, vaan kysyi:
    -Tuletko aamiaiselle?
    -Ei kiitos, on ehk� parempi ettei palvelijasi n�e minua, Erik vastasi ja syventyi taas vakavana kirjoittamiseen.
Christine sulki oven ja k�veli alakertaan.
    Jean makasi maassa heiluttaen jalkojaan ja k�si��n, h�n teki lumienkeli�. Christine oli monta kertaa kielt�nyt poikaansa kastamasta vaatteitaan, ettei h�n vilustuisi, mutta turhaan. Lopulta h�n ei ollut en�� hennonnut kielt�� t�lt� hauskanpitoa. Saatuaan enkelins� valmiiksi Jean py�ritti lumipallon ja t�ht�si sen puunrunkoa p�in. Pallo ei ihan osunut, vaan upposi kinokseen.
    V�h�n ajan p��st� Christine tarttui pojan k�teen vieden h�net sis�lle, koska t�m� oli alkanut jo aivastella pahaenteisesti. H�n vei Jeanin olohuoneeseen takan ��reen ja toi t�lle kuumaa kaakaota. Christine itse meni yl�kertaan kirjastoon.
    Kirjastossa oli my�s Erik. H�n nojautui sein��n aivan kuin olisi voinut pahoin.
    -Erik? Oletko kunnossa? Christine kysyi aidosti huolestuneena.
    -Kunnossa? Miksen olisi? Olen aivan kunnossa, kiitos vain.
Erik k��ntyi ja tuijotti Christineen palavilla silmill��n. H�nen l�pitunkeva katseensa pureutui Christinen syd�meen. H�nt� alkoi pelottaa. Samassa kuitenkin Erik huokaisi ja vajosi nojatuolille.
    -Poikanne... Mik� h�nen nimens� on?
Christine ymm�rsi nyt.
    -Jean.
    -Jean de Chagny... Erik sanoi hiljaa, ja Christine poistui.
    Iltap�iv�ll� Erik ei ollut viel�k��n l�htenyt. Sen sijaan h�n viihtyi pianon ��ress� hyvinkin kauan. Christine meni seisomaan pianon ��reen ja kuunteli taianomaista musiikkia. Erikin soittamana piano tuntui her��v�n eloon. Christine ei en�� edes pel�nnyt Eriki�, johtuen kenties siit� ett� h�n ei ollut en�� kahdeksantoistavuotias naiivi pikku tytt�nen. Musiikki lakkasi, ja Christine havahtui ajatuksistaan.
    -Istu viereeni, niin voin opettaa sinua soittamaan, Erik sanoi.
Christine istui, ja kuunteli tarkkaan kun Erik selitti erilaisia nuotteja. H�nen sormensa vaeltelivat hell�sti pianon koskettimilla. Christine ei kuitenkaan osannut aivan yht� hyvin. Melkein jokainen nuotti meni v��rin, mutta Erik vain hymyili k�rsiv�llisesti.
    Tunnin harjoittelun j�lkeen Christine osasi jo aika monta sointua, ja h�n nauroi. Erik n�ytti nauttivan siit� kun h�n nauroi ja h�nkin hymyili niin iloisesti ettei itsek��n uskonut sit� todeksi.
    -Christine... Erik sanoi yht�kki�.
    -Heti kun n�in sinut, muistin laulusi. Aina kun kuulin hele�n ��nesi, minut valtasi tunne joka ei p��st�nyt otettaan irti. Min� rakastuin, ja olen viel�kin rakastunut sinuun. Christine... Erik kuiskasi ja sipaisi Christinen hiuksia ja poskea k�mmensel�ll��n. H�n painoi hiljaa huulensa Christinen huulille, eik� h�n pystynyt vastustamaan. He suutelivat kauan, eik� Christine ollut ikin� tuntenut sellaista rakkautta ket��n kohtaan. Ei edes Raoulia.
    Erik viipyi kartanossa viel� muutaman p�iv�n. Christine soitti jo itsen�isesti lempikappalettaan, ja Erik kuunteli. H�n kuunteli niin hartaasti, ett� kaikki muu sulkeutui ulkopuolelle. Er��n� p�iv�n� Christine ei soittanutkaan. H�n tuli Erikin luokse ja sanoi:
    -Meid�n pit�� puhua.
Erik oli ymm�ll��n ja huolissaan.
    -Mielest�ni nyt on oikea aika kertoa sinulle, Erik, Christine sanoi ja huokaisi.