plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Ruisrock sai tänä vuonna kohtuuttoman paljon palstatilaa ylipitkien jonojensa, ylitiukkojen turvatarkastustensa ja ennen kaikkea törkeän huonosti onnistuneen paluuliikenteen takia. Järjestysasioihin luvattiin parannuksia ensi vuodeksi ja kotimatkahankaluuksien aiheuttama mielipaha unohtui nopeammin kuin uskalsin odottaakaan, joten enää ei kannata muistella muuta kuin musiikkiesityksiä.

Ruisrockissa oli jälleen kerran tehty aluelaajennuksia ja lavojen määrä oli tänä vuonna nostettu neljään. Periaatteessa hyvä juttu, mutta toisaalta huono. Useampi lava kasvatti todennäköisyyttä, että aina soi jossain jotain kelvollista, mutta myös kostautui (erityisesti sunnuntaina) hyvien bändien päällekkäisyyksinä.

Lauantaina ehdin alueelle ikäväkseni vasta klo 18.30, mikä tarkoitti, että olin menettänyt parit sietämättömät hewit, yhden sietämättömän lehmän, muutaman katsomisen arvoisen bändin sekä Boomhauerin, Sweatmasterin ja The 69 Eyesin, jotka kaikki kolme olisivat mieluusti saaneet kartuttaa tämän vuoden Ruisrock-saldoani.
Prodigysta sooloilemaan lähtenyt Keith Flint oli saanut Flint-yhtyeelleen soittoaikaa kuudesta seitsemään, mutta ollessani puolen aikoihin kuulo- ja näköetäisyydellä Niitty-lavasta oli Flint ehtinyt jo lopettaa keikkansa. Mielenkiintoa oli Flintiä kohtaan, mutta todistajalausuntojen perusteella en menettänyt juurikaan mitään.
Ensimmäinen aktiiviseurannan kohde oli Flaming Sideburns, joka tuntuu jatkuvasti vaan kasvattavan suosiotaan rokkiväestön keskuudessa, mikä ei ole varsinainen ihme, jos keskittyy seuraamaan yhtyeen toimivaa lava-aktionia.
Ismo Alanko aloitteli settinsä varovasti akustisella versiolla Suomi putos puusta -biisistään ja jatkoi sähköisemmissä tunnelmissa tarjoten minun silmiini ensimmäisen keikan riisutumman Säätiönsä kanssa. Kokoonpanosta olivat poistuneet hanuristi, puhaltaja sekä ylimääräinen lyömäsoittaja ja perinteisemmän rock-kokoonpanon ainoana etnolisukkeena oli viulisti. Materiaalinsa Alanko oli perinteiseen tapaan kerä nnyt koko uraltaan ja kaikilta yhtyeiltään.
Alangosta suuntasin Hellacoptersiin, mutta tyhmyyttäni vastapäivään, joten Apulanta jäi väliin. Hellacopters jäi puolitehokkaalle seurannalle, sillä juutuin miksauskopin vierustalle keskustelemaan salaperä isen nappia painavan pojan kanssa tuottamastaan PMMP:n tulevasta albumista.
CMX soitti hienon ja tehokkaan keikan, joka oli festareille sopiva hittikattaus. Vallat ja väet sekä Kultanaamio kuultiin saumattomasti liitettynä potpurina ja encoressa CMX jammaili pienen pätkän Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartia sekä yhdisteli kitarasooloonsa lainauksia X-files -teemasta. Kaksi vuotta sitten tarkkailijoiden syyniin joutuneen kitaristi Halmkronan painonhallintaan en huomannut perehtyä, sillä rokki vei mukanaan. Jos HIM olisi peruuttanut keikkansa, niin CMX olisi napannut lauantain parhaan bändin tittelin.
Tulkoon valkeus ja valkeus tuli Puisto-lavalle Lordin valoshow'n myötä. Hewin vihaajallekin Lordin fantasiametalli oli miellyttävää seurattavaa (varsinkin kun näin vain rajoitetun annoksen) kaikkine pukuineen, naamioinen, valoineen ja räjähteineen. Lordin lavashow on todella hyvin suunniteltua, mikä tuli esille myös videoscreenin kautta; muut bändit esiintyvät ihmismassalle, mutta Lordi esiintyi myös kameroille. Oman materiaalinsa sekaan Lordi heitteli Alice Cooperia (ja kuulemma myös Acceptia) ja Monsterman-hittinsä pommeineen monsterijoukko säästeli ennalta-arvattavasti encoreensa. Jos Lordi itse vielä oppisi laulamaan paremmin, niin pian koko maailma vannoisi suomalaisen fantasiametallin nimeen.
Aikataulullisesti päivän viimeinen esiintyjä oli toukokuussa Säätämössä vuoden turhimman keikan heittänyt Don Johnson Big Band, mutta minun festivaalipiväni viimeisestä keikasta vasti HIM, joka aloitti keikkansa Niittylavalla kellon näyttäessä puolta yötä. Lavaa valaistiin upeasti violeteilla ja vihreillä valoilla ja taustalla oli ripustettu suuri heartagram-aiheinen kangas. Tyylikkyyden rikkoi hienosti Kaasun triplabasaririvistö, joiden kalvoihin ei ollut koristeltu H-, I-, ja M-kirjaimet vaan Kaasun elopainon kans sa yhteensopivat kuvat ranskalaisista, hampurilaisesta ja cociksesta. Ruokailuaihe jatkui myös tummaan pikkutakkiin pukeutuneen Ville Valon harvasanaisissa jutuissa, sillä Ville uhkaili syövänsä takahuoneesta Kaasun voileipäkakun.
Buried Alivella alkanut keikkasetti oli todella onnistunut tasainen yhteenveto neljän albuminsa parhaista biiseistä, mikä varmasti miellytti sekä faneja että satunnaisia festarivieraita. Keikan loppupuolelle sijoitettu Love Metal -albumin ensisinkku Funeral of Hearts soi kauniin rauhallisesti ja osoitti toimivuutensa myös riisuttuna versiona ilman akustisia kitaroita ja mandoliineja. Yhdentoista biisin j älkeen lähdin kävelemään porttia kohti ja vaikka lavalla kehoitettiin liittymään Villen kanssa kuolemaan, niin minä liityin tuhansien muiden kanssa poistumisjonoon.

Sunnuntaina festivaali alkoi osaltani yli puolen tunnin keinumisella kotipihallani ja epätoivoiselta tuntuneelta taksin odottamisella. Ensimmäiset musiikkikokemukset tarjosi sisäänpääsyjonotusta viihdyttänyt Maija Vilkkumaa, jonka yhtye oli sävyttänyt biisejä lähes hard rock -vaikutteilla.
Puistolavalla Lemonator teki vielä soundcheckiään Elvis Costellon Alisonilla, mutta poistui hetkeksi sivummalle palatakseen uudelleen omilla biiseillään ja virallisemmalla asenteella. Kahden viimeisimmän levynsä biiseihin pohjautunut keikka oli mitä mainioin lämmittely Manic Street Preachersille, joka olikin sitten minulle se festivaalin kovin juttu. Manicseistä ei tässä jutussa enempää, sillä täysimittaisen raportin Manics-keikasta voit lukea klikkaamalla tätä.
Manicsien keikasta alkoi sitten ne alussa mainitsemani epämiellyttävät päällekkäisyydet. Manics-keikan loputtua Niitty-lavalla aloitti ruotsalainen The Sounds Puisto-lavalla, mutta minun tutustuminen yhtyeeseen oli vain hetkellistä ja kaukaista, sillä peruuntuneen Zwanin tilalle buukattu tanskalainen Mew oli melkein jo ehtinyt suunnitella keikkansa aloittamista Ranta-lavalla. The Soundsiin panostaneet kuulijat kertoivat nähneensä loistavan keikan, mutta niin näin minäkin valitsemalla Mewin.
Mew oli ehtinyt miellyttää minua jo kertaalleen livenä Manicsien lämppärinä Helsingissä viime lokakuussa ja useaan kertaan Frengers-levyllään kevään ja kesän aikana. Klubikeikoillaan Mew on visualisoinut esiintymistä än lavan taakse heijastetulla videollaan, mutta Ruisrockissa monitoresta tarjottiin alkuun perinteisempään tapaan lavatapahtumia reaaliaikaisesti. Levyltä tutut parin biisin naisvokaalit kuultiin keikalla teknologian välittämänä ja äänen lisäksi tarjottiin myös kuva eli valikoiduin hetkin näimme myös taustavideota screeniltä.
Mewin musiikkia voisi parhaiten kuvata melodramaattiseksi popiksi, joka sopii loistavasti visuaalisuuteen yhdistettynä klubeihin, mutta tuntui Mew toimivan myös festivaalilavallakin. Kitaristi-laulaja Jonas Bjerre esiintyi koko keikan ajan viileänä kaverina, mikä korostui hauskasti kitaristin ja basistin rokatessa paidattomina liki patsasmaisen Bjerren ympärillä.
Mew'n lopetettua vaihdoin lavaa ja ehdin melkein alusta alkaen seuraamaan The Cardigansin settiä, joka odotetusti osoittautui country-vetoiseksi ja pääosassa oli tietenkin uutuusalbumi Long Gone Before Daylight. Toki mukana olivat myö s suurimmat hittinsä Lovefool, Erase/Rewind sekä viimeisenä biisinä kuultu My Favorite Game. Keväällä meni jonkin aikaa totutellessa uudenlaiseen Cardigansiin, mutta kuuntelukertojen myötä levy on osoittatunut mainioksi hitaahkojen biisien kokonaisuudeksi ja keikka puolestaan osoitti, että biisit ovat hienoja myös livenä. Nina Persson oli kiskaissut jalkaansa pitkät saappaat ja kietonut ympärilleen rahastajavyön, joka lähemmällä tarkkailulla osoittautuikin huuliharpputelineeksi, josta aina niin ihanan Ninan kelpasi ottaa esille soittimiaan. Lavaa yhtye oli koristellut yhdellä isolla ja neljällä kattokruunulla, jotka loivat lavalle saluunamaisia piirteitä. Välispiikkinsä Nina esitti turkulaisia kuuntelijoita ajatellen ruotsiksi, joten tunnelma oli paikoitellen kuin Karjaan Kantrikavalkaadeilla.
The Cardigansin jälkeen alkoi sitten illan huumoriosio. Ensimmäiseksi minua huvitti vihaisen taustakankaan edessä hewiä laulanut kiharatukkainen vanhus, mutta tarkoitus oli Diolla toinen eli asian voisi ilmaista kuten eräs kykyjenetsintä kilpailun tuomari totesi 70-luvulla Aku Ankka -sarjakuvassa 'hän on huvittava tahtomattaan'.
Seuraavaksi minua yritti naurattaa norjalainen Turbonegro, mutta minua ei juurikaan huvittanut farkkupukuisten läskisten ä ijien yhtye, joka kiroili suomeksi ja englanniksi ja lauloi muumien piiskaamisesta.
Jean S. -yhtyeen on myös tarkoitus olla hauska, mutta minuun huumorinsa ei pure, joten minä pidin tauon hauskuttelussa ja suuntasin katsomaan Zen Cafen hittikeikkaa. Kotioloissa Zen Cafe on miellyttänyt minua jo toisesta levystään lähtien, mutta koskaan ennen en ollut nähnyt yhtyettä. Odottelin mielessäni hyvää keikkaa ja sellaisen myös näin.
Zen Cafen jälkeen jatkui taas huumoripläjäys eli Ranta-lavalle nousi (ilmeisesti) festivaalien ainoa myöhässä aloittanut yhtye eli "Hanoi Rocks". 80-luvulla Hanoi Rocks oli yhtye, josta saattoi olla suomalaisena ylpeä, mutta nykyin en "Hanoi Rocks" laittaa enemmänkin tuntemaan myötähäpeää. Periaatteessa keikka oli hyvä rock'n'roll-paketti, mutta kaikki ulkomusikillisuus teki tapahtumasta paikoitellen hauskemman kuin McCoys's Show.
Hankkareiden jälkeen oli tarjolla vielä Martti Servo & Napander, Sleepy Sleepers ja ruotsalainen Looptroop. Napander oli jälleen kerran loistava ja huoltoasemaiskelmänsä aivan huippua. Sleepparitkin tarjoilivat ihan viihdyttävä n show'n ja koska näin vain loppuhuipennuksen, niin en ehtinyt pitkästyäkään. Mielellään en myöntäisi nauttineeni junttihuumorista, mutta pakko kai se on.
Sleepy Sleepersin jälkeen meni baarikin kiinni, joten ostin purtavaa ja lähdin arvuuttelemaan bussin lähtöpaikkaa Looptroopin hopatessa festarin viimeisiä biisejä.

Aku-Tuomas Mattila

Manics Ruisrockissa

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]