LUETTUJA KIRJOJA 2005

Nimensä mukaisesti tämä kirja koostuu Punk Planet -zinessä vuosina 1997-2000 julkaistuista haastatteluista. Yhteensä haastatteluja on 25. Haastattelujen kohteena on niin punk-maailman "superjulkkiksia" (mm. Jello Biafra, Ian MacKaye, Thurston Moore) kuin myös hieman vähemmän tunnettuja henkilöitä ja bändejä (mm. Jody Bleyle, Negativland) . Näiden suoraan punk-musiikkiin liittyvien ihmisten ja bändien lisäksi on haastateltu monenlaisia aktivisteja ja kollektiiveja, kuten Noam Chomskya, Ruckus Societya (joka kouluttaa aktivisteja) ja Voices in the wilderness -ryhmää (joka matkaa sakkojen yms. uhalla Irakiin viemään apua tarvitseville lääkkeitä ym.). Jokainen haastattelu on vähintään hyvä ja monet ovat suorastaan erinomaisia. Ei tällaisia ajattelemaan pistäviä, monesti hyvinkin syvälle asioihin pureutuvia haastatteluja Rumban tai Soundin sivuilta löydä... We owe you nothing on haastattelujen monenlaisten kohteiden myötä luonnollisestikin hieman hajanainen kokonaisuus, mutta jonkinlaiseksi punaiseksi langaksi voinee nostaa (punk-ideologiaankin useimmiten yhdistyvän) mainstream/korporatiivisen/kapitalistisen yhteiskunnan vastaisuuden ja jonkinlaisen vääryyksien voittamiseksi toimivan vastavoiman luomisen. Jotkin haastatelluista tuntuvat tosin ajattelevan asioista hieman toisistaan poikkeavilla tavoilla eikä esim. punk ole kaikille yhtä lailla relevantti voimavara, vaan myös punk saa osakseen voimakastakin kritisointia. Kaikkiaan kirja luo haastattelujen kautta hyvin voimakkaan ja innostavan kuvan punk-liikkeen eturivissä ja kulissien takana vaikuttaneista/vaikuttavista ihmisistä ja yhteisöistä. We owe you nothing olisikin hyvä lyödä käsiin niille, jotka kuvittelevat punkin olevan esim. MTV-poppia tai pelkkää päämäärätöntä sloganeiden tai kirosanojen syöksentää. Mutta yhtä hyvin tämä teos sopii niillekin, jotka ovat alkaneet hieman väsyä koko punkkiin ja miettivät onko punkissa mitään järkeä/sisältöä ja onko siinä koskaan ollutkaan. Tämä kirja nimittäin vastaa, että sisältöä löytyy kunhan jaksaa etsiä tai tekee sisältöä itse. Ja kirjan haastattelut luettuaan huomaa, että sisältöä punk-meiningeissä mukana olleiden, kirjassa haastateltujen ihmisten teoista, ajatuksista ja tavoitteista on löytynyt yllin kyllin. Ja toivottavasti löytyy jatkossakin.

Alaotsikkonsa "Otteita J.K. Ihalaisen elämästä" mukaisesti tämä kirja tarkastelee ja nostaa esiin erinäisiä tapahtumia runoilija-kääntäjä-kirjanpainaja (ym.) J. K. Ihalaisen melkoisen värikkäästä ja moneen eri suuntaan lennähdelleestä elämästä. Ihalainen on vahvasti omia polkujaan tallannut henkilö, jonka elämästä ja hahmosta luodaan tässä kirjassa lähestulkoon myyttisiä piirteitä saava luomus. Samalla Ihalaisen henkilö jää vähän etäiseksi, mikä lienee ollut tavoitteenakin. Kirjassa onkin keskitytty enemmän Ihalaisen tekemisiin kuin hänen henkilönsä setvimiseen. Valitettavasti miehen tekemiset kuitenkin saavat osakseen melko pikaisen ja hyvin nopeasti asiasta toiseen poukkoilevan tarkastelun. Teos on varsin sekalainen ja sekava kokonaisuus, jossa käsitellään mm. Ihalaisen matkoja ja asumisia mm. Himalajalla, Norjassa ja Lapissa, hänen tekemiään ja kääntämiään runo ym. kirjoja, Ihalaiselle läheisiä aiheita (mm. hamppu, beat ym. runous, matkustaminen, musiikki, ihmiset, kirjat, lehdet jne.) ja muita sekalaisia Ihalaiseen ja hänen elämäänsä liittyviä tapahtumia. Kirja ei ole kovin tiiviin kronologisesti etenevä elämäkerta (vaikka kronologisuuttakin teoksessa on), vaan enemmänkin elämäkerrallisten ainesten luomalle pohjalle rakennettu näkemys Ihalaisesta maanalaisen kirjallisuuden tekijänä ja edistäjänä, joka on elänyt kiertävää ja monenlaisiin kohteisiin kiinnostusta suunnannutta elämää. Paremmalla kustannustoimittamisella teoksesta olisi luultavasti saanut iskevän ja paremmin jäsennellyn, mutta toisaalta ehkäpä tämä tällainen varsin väljä ja väläyksenomainen tyyli soveltuu paremmin kuvaamaan kohteena olevaa henkilöä?

Tämä teos on sivumäärältään ohuehko katsaus Iggy Popin musiikillisiin, mutta osin myös muihin elämänvaiheisiin aina Stoogesia edeltäneestä Iguanas-bändistä pari vuotta sitten uudelleen kasattuun Stoogesiin saakka. Elämäkerta on kelvollisesti kirjoitettu ja varsin kattava yleisnäkemys Iggy Popin hyvin vaiheikkaasta urasta rock-musiikin parissa. Mitenkään kovin syvällisesti Popin uran kiemuroihin kirjassa ei kuitenkaan päästä sukeltamaan, sillä teos pitää yllä melkoista vauhtia eri aikakausia tarkastellessaan. Mukana on silti kaikesta huolimatta paljon nippelitietoa ja monta hauskaa anekdoottiakin Popin välillä aika sekopäisistäkin vaiheista. Kirjassa saa tilaa ehkä turhankin paljon eri levytysten ja painosten yms. analysointi, mutta kovimmille Stooges/Iggy Pop -diggareille nekin varmasti maistuvat. Hieman vieraalta tuntuu kirjoittajan ajoittainen tapa pohdiskella Popin uran kaupallista menestystä, jonka mukaan Pop sitten nähdään olevan joko uran lasku- tai noususuunnassa. Joskus lukemani I need more -omaelämäkerta on tätä teosta kiinnostavampi katsaus Iggy Popin elämään, mutta kyllä tämä suomalainenkin teos hyvin viihdyttävää lukemista on.

Kokaiiniromaani on varsin tuntemattomaksi jääneen venäläisen M. Agejevin ainoa julkaistu teos, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936, mutta huomattiin laajemmin vasta 1980-luvulla. Kyseessä on mainioon venäläiseen tyyliin psykologisesti jännittävä ja tarkkanäköinen ihmismielen kuvaus. Romaanin minäkertojana on 16-vuotias opiskelijapoika, joka kertoo koulunkäyntiin, naisseikkailuihin ja lopulta myös kokaiinin käyttöön liittyviä tapahtumia. Teos on kirjoitettu todella taitavasti ja vetävästi, erityisesti kouluelämään ja kokaiinin käyttöön liittyvät tapahtumat ovat hienoa kerrontaa. Agejev osaa myös henkilökuvauksen salat erinomaisesti. Päähenkilöstä luodaan ristiriitainen kuva äitiään säälittä halveksivana, mutta myös kiivaasti ihmismieltä pohtivana ja nautintoja etsivänä älykkäänä, mutta itsetuhoisena nuorukaisena. Kuten kirjan kannessa olevassa kriitikkositaatissa todetaan, Kokaiiniromaani on "ajatuksellisesti paikoin loistelias". Toden totta, kirjassa onkin useita kekseliäitä ja mielenkiintoisia ajatusleikkejä ja huomioita ihmisluonteesta, minkä perusteella tätä Agejevin romaania voi verrata Dostojevskin teoksiin. Hienoa romaanitaidetta.

Tämän kirjan takakannessa olevan sitaatin mukaan tämä teos on hienoin Charles Bukowskin koskaan lukema romaani. Ja tuon myötä onkin varsin helppo huomata, että kyllä Bukowski tosiaan on Fantensa lukenut, sillä Tomu tietää -romaanissa on monia Bukowskin myöhemmin käsittelemiä aiheita ja teemoja aina köyhästä kirjailijan elämästä naisseikkailuihin ja ryyppäämiseen. Bukowski on myös kirjoittanut mainion esipuheen tähän Fanten romaaniin. Tomu tietää on kuitenkin hieman hienovaraisempaa romaanikirjallisuutta kuin Bukowskin proosatuotanto. Mutta rajua tekstiä löytyy Fanteltakin. Ja molempia kirjailijoita yhdistää ennen kaikkea varsin mutkaton ja turhia estoja välttelevä kirjoitustyyli. Myös Fanten romaanin päähenkilö Arturo Bandini että Bukowskin alter ego Henry Chinaski ovat aika paljon toisiaan muistuttavia henkilöitä, vaikka Bandini onkin vasta parikymppinen kirjailijan uraansa aloitteleva veikko. Tomu tietää sijoittuu Los Angelesiin (jossa myös Bukowski asusteli), ja teos maalakin varsin todentuntuisen kuva Los Angelesin illuusiottomasta betonierämaasta. Tosin välillä teoksessa käydää myös ihan oikeassa erämaassa. Bandini kirjoittelee artikkeleita ja yrittää saada juttujaan myytyä. Myös romaanin kirjoittaminen pääsee teoksessa alkuun. Bandinia riivaa neuroottinen suhde tarjoilijattareen, ja teos keskittyykin tämän suhteen vaiheiden kuvaukseen. Emmä tiedä, hieno kirja.

Hotakaisen edellinen kirja Juoksuhaudantie oli käsittämätön myyntimenestys, mutta tämä miehen uusin romaani näyttää jäävän tuohon menestykseen nähden myynniltään varsin vaatimattomaksi. Syynä on varmaankin se, ettei tässä uudessa kirjassa pureuduta samalla lailla kollektiivisesti jaettuun aiheeseen. No, tämänkin kirjan uskoisi ihmisiä liikuttavan, sillä kyllä tässäkin teoksessa käsitellään suomalaisille hyvin tuttuja asioita. Teoksen keskiössä on vähän päällä seitsemänkymppinen leskimies, joka on joutunut sairaalaan aivoverenvuodon takia. Mies muistelee vaimoaan ja uskoon tullutta poikaansa, puhuu sekavia ja tekee äkkipikaisia asioita. Päähenkilön jutut ja mietteet pyrkivät suorasukaisuuteen, mutta kaikki ei aina mene hänen mielensä mukaan. Päähenkilö on jutuissaan ja sekoiluissaan hyvin hauska, Hotakainen saa luotua hänestä hyvin elävän ja inhimillisen hahmon. Muut henkilöhahmot jäävät etäisemmiksi, mutta se ei juurikaan haittaa, sillä teos onkin lähinnä vain yhden ikääntyneen ihmisen tarina. Mies haluaa päästä sairaalasta ja mennä puhumaan pojalleen järkeä Pietariin, jossa tämä on kunnostamassa kirkkoa Pietarin 300-vuotisjuhliin. Mies haluaa saada puhuttua poikansa pois uskosta, takaisin järkevien ja kunnollisten ihmisten pariin. Romaani on hauska ja samalla myös hieman surumielinen ja kipeitäkin asioita tarkasteleva. Teos on sujuvaa luettavaa, ja pieni lisäpituus ei olisi ollut teokselle varmastikaan haitaksi, sillä nyt tarina tuntuu jäävän hivenen kesken. Hotakainen vakuuttaa jälleen kielenkäytöllään, sen verran toimivaa ja osuvaa tekstiä Iisakin kirkko sisältää.

Fucked up + photocopied on varsin massiivinen kokoelma punk/hc-flyereita Amerikasta, 70-luvun lopulta aina 80-luvun loppuun. Mukana on julistetaidetta melkoinen määrä, mutta ähkyä tästä hienosta kirjasta ei silti tule, sen verran monipuolisia ja kattavasti valittuja otoksia flyereista kirjaan on valittu. Amerikan maantieteellisten alueiden mukaan jaoteltujen (Texas, DC, SoCal, NoCal, Boston jne.) julisteiden lisäksi teoksessa on myös erilaisia tekstejä ja valokuvia, joista osa liittyy suoraan flyereihin ja osa muuten vaan punk-kulttuuriin. Joukossa on monta mielenkiintoista tekstiä. Teos vaikuttaa tyylikkään "punkmaisella" visuaalisella ilmeellään, joka tietenkin muodostuu etenkin sadoista kirjan sivuilla nähtävistä kekseliäistä flyereista. Mahtava opus, joka houkuttelee varmasti useisiin selailuihin.

Tässä kirjassa on kaksi Jouko Turkan näytelmää, joista toista (Hypnoosi) on esitetty Helsingissä ja toista Göteborgissa. Näytelmät ovat paljolti toistensa kaltaisia, sillä molemmissa käsittelyssä on yhteiskunnallisia kysymyksiä ja molemmissa on hyvin runsaasti toimintaa. Molemmissa (vieläpä samanpituisissa) näytelmissä tosiaankin tapahtuu koko ajan ja lukijan on vain yritettävä pysyä kärryillä kiihtyvissä tapahtumaketjuissa, joissa henkilöt joutuvat yhä uudelleen ja uudelleen hämmentäviin ja päälaelleen kääntyviin tilanteisiin. Hypnoosissa on mukana (Turkalle yypillisesti) tunnettuja suomalaisia henkilöitä (tällä kertaa lähinnä näyttelijöitä), Lihaa ja rakkautta -näytelmässä sen sijaan ei nimetä suoraan henkilöiden mahdollisia viittauskohteita. Näistä näytelmissä Lihaa ja rakkautta toimii äärimmäisen irvokkuutensa ja ylilyödyn komiikkansa vuoksi paremmin. Kyseisessä näytelmässä juoni kietoutuu ihmislihasta tehdyn makkaran valmistuksen ympärille ja tuohon aiheeseen tahtomattaan tai tahtoen sotkeutuvien ihmisten ja heidän monimutkaisten suhteidensa ja fiksaatioidensa setvimiseen. Hauskaa, vaikkakin välillä hieman turhankin sekavaa ja poukkoilevaa tekstiä, jossa olisi ollut aineksia vaikka useampaankin näytelmään. Hengästyttävää.

George Hurchalla on tehnyt hienon työn kirjoittaessaan oman -useisiin haastatteluihin ja varsin laajaan lähdeaineistoon (pääosin zinejä) pohjautuvan- versionsa amerikkalaisen punkin vaiheista 70-luvun lopulta 90-luvun vaihteeseen. Haastattelujen ja sekalaisen zine- ym. aineiston lisäksi kirja pohjautuu varsin paljon tekijän omiin kokemuksiin ja muistoihin punk-maailmassa. Hurchalla ei ole monen muun "punk-historioitsijan" (lainausmerkeissä, koska ei tämä(kään) teos mitenkään tieteellinen ole, ainakaan operinteisessä akateemisessa mielessä, vaan enemmänkin omiin pohdintoihin ja havantoihin perustuva muistelmamainen tekele) tapaan ollut mukana scenessä sen alkuvaiheessa, vaan tullut mukaan 80-luvun puolivälin tienoilla. Hurchalla ei myöskään ole ollut kotoisin amerikkalaisen punk-scenen kannalta keskeisistä kaupungeista (Los Angeles, San Francisco, New York, Washington DC jne.), vaan Philadelphiasta, jossa toki sielläkin on ollut aktiivista ja inspiroivaa paikallista (ja hivenen maanlaajuistakin) punk-liikehdintää. Näillä seikoilla ei ole kuitenkaan mitenkään ihmeemmin negatiivista vaikutusta Amerikan koko punk-kentän luonnehdintaan. Päinvastoin, vähemmän tunnetulta punk-alueelta tuleminen tuo virkistävää paikallista näkökulmaa punk/diy jne. -ilmiöön. Ja ne omat, välillä hyvinkin henkilökohtaiset muistelukset elävöittävät mukavasti laajan aiheen myötä väkisinkin pieneen luettelomaisuuteen viettävää tekstiä. Muutenkin Hurchalla keskittyy tekstissään moneen hivenen isompiensa varjoon (monesti liikaakin) jääneisiin bändeihin, kuten Dead Milkmen, Government Issue, Articles Of Faith, Marginal Man ym. Myös monesta hieman pienemmästä scenestä löytyy jutua. Ja välillä hypätään Hurchallan matkojen myötä Australiaan saakka, mikä sinänsä ei ehkä sovi täysin kirjan aiheeseen, mutta eipä se haittaa sillä Australiaa käsittelevä teksti on kiintoisaa. Teoksessa on myös hulppea määrä valokuvia, joista varmasti suurinta osaa en ainakaan minä ole koskaan nähnyt. Going underground on erittäin onnistunut teos ja hyvä lisä sinänsä rosoisuudessaan ja suhteellisessa kattavuudessaan (tosin välillä hyvin pintapuolisesti) pätevään Steven Blushin muutama vuosi sitten julkaisemaan American hardcore -kirjaan. Eipä silti, kyllä tästä aiheesta (joka todellakin on loputon suo) vielä jokusen kirjan varmasti pystyy vääntämään. Odotellaan lisää...

Tämä Gogolin varhainen novelli/pienoisromaani Kaksi hupaisaa naapurusta on huiman hauska satiirikahdesta venäläisessä pikkukaupungissa elävästä laiskasta miehestä. Miehet ovat keskenään mit parhaimmat ystävykset, kunnes eräs pieni loukkaus tekee lopun heidän ystävyydestään ja mieheistä tulee pahimmat vihamiehet. Kyseinen loukkaus saa (luonnollisesti) järjettömät mittasuhteet ja johtaa miesten väliseen vihanpitoon ja lopulta kanteluihin kapungin syyttäjälle. Miesten kyräily ja toistensa halveksiminen kuvataan hauskasti, osoittaen satiirin keinoin kuinka vähäpätöinen juttu paisuu varsin irrationaaliksi vihanpidoksi. Gogol kuvaa venäläisiä ihmisiä ja Venäjän byrokraattisen koneiston toimintaa hyvin osuvasti ja humoristisesti, jatkuvasti pilke silmäkulmassa. Jos esim. Gogolin Kuolleet sielut kolahtaa niin takuulla tämäkin.

Tämä teos on tehty taidemaalari Markku Kolehmaisen kesällä 2005 Salon Taidemuseon Veturihallissa pitämää suurta retrospektiivistä näyttelyä silmällä pitäen. Teoksen esipuheen pitääkin Salon taidemuseon johtaja Laura Luostarinen. Mukana on myös pätevä Kolehmaisen uran ja elämän historiikki, jonka on kirjoittanut Kolehmaisen vaimo Paula I lvetsalo. Lisäksi sanansa Kolehmaisesta, hänen taiteestaan sekä hänen värikkäästä, energisestä persoonastaan sanovat Jörn Donner, Kari Hotakainen, Elina Karjalainen sekä Filosfi Eeva Sillman, joka lähestyy Kolehmaisen taidetta Heideggerin taidetta koskevien kirjoitusten kautta. Myös Kolehmaisen lapset pääsevät ääneen, runon ja sarjakuvan kautta. Luonnollisesti mukana on myös paljon kuvia nykyisin Tammisaaressa vaikuttavan Kolehmaisen (joka on mun perhetuttu, pitää vissiin mainita) teoksista, aina varhaisista piirroksista ja 80-luvun alun rajuista ekspressionistisista maalauksista (Kolehmainen oli Kalervo Palsan ystävä ja osittain taiteellinen hengenheimolainenkin) aina muotokuviin ja nonfiguratiiviseen teoksiin (joita onkin suurin osa Kolehmaisen tuotannosta).

Kafkan hengessä tehty kirja, jossa kirjallisuuden professori Kepesh muuttuu äkkiä naisen rinnaksi. Teos on hauska (välillä jopa makaaberilla tavalla) ja traaginen kuvaus itsestään hyvin tietoisen akateemisen miehen muuttumisesta itseään hallitsemaan kykenemättömäksi ruumiinosaksi, joka kuitenkin pystyy vaivoin kommunikoimaan ihmisten kanssa, vaikka ei näekään mitä hänen ympärillään tapahtuu. Teos kuvaa Kepeshin näkökulmasta hänen yrityksiään ymmärtää ja sopeutua muuttuneeseen olomuotoonsa. Samalla Roth käsittelee hänen aiempaa elämäänsä ja hänen suhteitaan ihmisiin. Pääpaino on Kepeshin ajatusmaailmassa ja hänen yrityksissään saada tolkkua itseään kohdanneesta onnettomuudesta. Seksuaalisuus ja kirjallinen kulttuuri ovat Rothin tapaan hyvin keskeisessä osassa Kepeshin ajatuksissa. Viihdyttävää, mutta myös herättelevää kirjallisuutta.

Alvin Gibbs on entinen UK Subs -basisti, joka on ollut myös bändeissä entisten Hanoi Rocks miesten (Andy McCoy ja Nasty Suicide) kanssa. Tämä kirja on nimensä mukaisesti kertomus Iggy Popin kanssa vuonna 1988 tehdystä, 7 kuukautta kestäneestä maailmankiertueesta. Gibbsin ohella Iggy Popin kiertuebändissä soitti tuolloin myös Andy McCoy, jonka alkoholi- ja huumesekoilut saavat melko paljon tilaa kirjassa. Gibbs kirjoittaa vetävästi ja hauskasti ajoittain raskaasta ja vaativasta, mutta vastaavasti myös hyvin antoisasta keikkailusta pääosin väsymättömän energisen Iggy Popin mukana. Teoksessa on lukuisia kiinnostavia rock'nroll-elämään liittyviä anekdootteja aina Gun's 'N Rosesin kanssa bailaamisesta pallokalan syöntiin. Myös Iggy Popin persoonaa valaistaan teoksessa varsin mielenkiintoisesti. Neighbourhood Threat on kaikin puolin hyvin viihdyttävää luettavaa.