LUETTUJA KIRJOJA 2004

Hitto vie, enpäs tiennytkään tätä kirjailijaa näin maittavan kirjallisuuden tekijäksi! No, hyvä, että tuli tsekatuksi. Painajaisuni on 12 novellin kokoelma, jonka tekstit on kirjoitettu 1800-luvun lopulla. Realismiksi Maupassantin novellit kaiketi voisi luokitella, mutta kyllä mukana on muutakin, jopa lähes kauhukirjallisuuteen saakka. Mutta pääosa näistä novelleista keskittyy arjen ja varsin karujen elämänolojn kuvaamiseen. Sota, nälkä ja luokkien välinen epätasa-arvo ovat vahvasti läsnä. Maupassant kuvaa varsin suoraan ja romantisoimatta ihmisiä, jotka kamppailevat paitsi päivittäisten ongelmiensa, niin myös mieltensä ja tekojensa tuottamien yllättävienkin hankaluuksien kanssa. Novelleista ei puutu huumoriakaan, vaikka huumori onkin useimmiten aika lailla tummaa. Ja kurjien ihmiskohtaloiden kuvaamisessa voi nähdä myös yhteiskunnallista kritiikkiä. Mitenkään liian osoittelevia tai kuivakkoja Maupassantin tekstit eivät ole. Kaikkiaan novellit ovat viimeisteltyä työtä ja jotkut novelleista ovat suorastaan mahtavia.

Kihlman on yksi 1950-luvun jälkeisen suomenruotsalaisen kirjailijapolven tärkeimpiä tekijöitä, joka tunnetaan ennen kaikkea proosastaan. Kihlman on kuitenkin tekaissut aikanaan muutamia näytelmiä, kuten tämän vuonna 1987 Oulussa kantaesitetyn kaksinäytöksisen näytelmän. Henkikulta on jännittävä ja tarkkanäköinen perhedraama, jonka miljöönä on miljonääriliikemiehen asunto. Miljonäärin autonkuljettaja kidnapataan, vahingossa liikemiehen pojan sijaan. Tilanteesta seuraa välienselvittelyä niin liikemiehen perheen sisällä kuin myös rikollisten kanssa (mitä ei kuitenkaan suoraan näytelmässä kuvata). Varsin kylmästi laskelmoivan, aikoinaan köyhyydestä rikkauksiin itse itsensä nostaneen liikemiehen avioliitto on hataralla pohjalla, kuten myös hänen suhteensa alaisiinsa ja läheisiinsä. Töissä ja kotona menee huonosti, ja pattitilanne saa ratkaisunsa näytelmän lopussa. Henkilöiden nimet viittaavat Yhdysvaltoihin, mutta yhtä hyvin teos voisi kuvata suomalaista elämääkin. Teoksen yhteiskuntakritiikkikin soveltuu hyvin suomalaisen elämänmenon (rahan palvonta, työuran asettaminen etusijalle, ahneus jne.) kritisoimiseen. Kihlmanin teksti on varsin lakonista ja suoraan asioihin pureutuvaa, mikä korostaa liikemiehen perhe-elämän pysähtynyttä kalseutta. Vaikka näytelmä on varsin kiinnostaa luettavaa kirjanakin, niin näyttämöllä teksti on varmasti omimmillaan.

Puoleen väliin Hämyä päästyäni minua alkoi harmittaa, että kirja loppuisi ennen pitkää. Sen verran vetävää tekstiä tämä Burroughsin käsittääkseni jo 1950-luvulla kirjoitettu, mutta vasta vuonna 1985 julkaisun saanut romaani sisältää. Meksikoon huumesyytettä pakoon lähtenyt Burroughs kuvaa Hämyssä alter egonsa Leen melko päämäärätöntä ja poukkoilee kulkemista eteläisessä Amerikassa. Lee yrittää päästä irti huumeista (varsinaista huumeiden käyttöä kirjassa ei juurikaan kuvata), mutta etsii samalla salaperäistä Yage-kasvia, jonka nauttimisesta saattaisi saada telepaattisia kykyjä. Kirja kuvaa paljon Leen elämää kapakoissa ja hänen pyrkimyksiään saada solmittua ihmissuhteita, lähinnä miehiin ja teinipoikiin. Hämyn päähenkilö Lee on tuttu Burroughsin muistakin teoksista, ja Lee tosiaankin on aika lailla Burroughsin alter ego. Hämy on Burroughsin tunnetuimpaan teokseen, huumehouruisen kiihoisaan romaaniin Alaston lounas verrattuna erittäin helppoa ja vaivatonta luettavaa, mutta yhtä lailla sykähdyttävää tekstiä, vaikkakin hieman laiskemmalla temmolla kuitenkin. Jos Alaston lounas on ainoa lukukokemus Burroughsista, niin suosittelen kyllä tsekkaamaan tämänkin kirjan (tai ehkäpä vielä hienomman Nisti-teoksen), sillä Hämyssä lähestytään Burroughsin aihemaailmaa hieman toisella tavalla kuin Alastomassa lounaassa.

Tämä kokoelma koostuu neljästä 1800-luvun lopulla kirjoitetusta novellista, jotka ovat kaikki mainiota novellikerrontaa. Maupassant osaa hyvin niin jännityksen luomisen, psykologisen ihmiskuvauksen kuin hienovaraisen ironiankin. Novelleissa on myös varsin tarkkasilmäistä ihmisyhteisöjen elämän ja ihmissuhteiden kuvausta. Maupassantin ilmaisu on välillä varsin hienovaraista ja niukkaakin, ja hän osaa edetä hiljalleen ja välillä salakavalankin huomaamattomasti aiheidensa ja teemojensa keskipisteisiin.

Gogolin Kuolleet sielut on mainio teos, hauska ja pistävä ironinen kirja. Tässä Päällystakki-nimisessä klassikkonovellissakin on paljon samaa huumoria ja yhteiskunnallista satiiria, vaikka ihan Kuolleet sielut -kirjan syvyyteen ei päästäkään. Päällystakin päähenkilönä on viisikymppinen pietarilainen virkamies, jonka elämä on köyhää ja kaikkien silmissä mitätöntä. Virkamiehen täytyy hankkia uusi päällystakki, sillä entinen on kulunut lähes olemattomaksi. Mies saa kuin saakin säästettyä rahat takin hankkimiseen, ja vihdoin hän saa takkinsa. Mies kokee arvonnousun uuden takin myötä, mutta tuo kohoaminen mitättömyydestä ihailun kohteeksi jää lyhytaikaiseksi. Novellissa kuvataan hierarkkista ja julmaakin virkamieskoneistoa, jossa byrokratian rattaat jauhavat rikki niin alemmat kuin ylemmätkin virkamiehet, taloudellisesti ja/tai henkisesti. Päällystakki on paitsi pienessä irvokkuudessaan ja onnistuneessa kirjoitustyylissään hauska, niin myös yhteiskunnallisuudessaan ajatuksia herättävä teos.

Tämä kirja on ilmeisestikin koottu kirjaksi Remun haastattelujen pohjalta. Äänessä on siis koko ajan Remu, nimenomaan puhujana, ei niinkään tämän kirjan sisältämän lopullisen tekstin kirjoittajana. Mutta tuskin olen hirvittävän väärässä jos väitän, että kirjan teksti on aika lailla suoraan Remun suusta tullutta. Ja jollei ole, niin sitten on kyllä erittäin onnistuneesti osattu käyttää "remumaista" kieltä ja kielikuvia, kyllä te tiedätte miä tarkoitan... Remu käy tässä kirjassa läpi lapsuutensa ja nuoruutensa ja siitä sitten melko nopeasti itse asiaan eli musiikilliseen uraan, joka Remun kohdalla alkoi jo melkoisen nuorena poikana. Teos on lähinnä erilaisia anekdootteja ja muistoja Remun vaiheikkaan elämän varrelta. Hurriganes-tarinoita on luonnollisesti eniten, vaikka Remu sivuuttaa jutuissaan vähän kaikenlaisia elämän alueita. Mielenkiintoisia tarinoita ja sitä välillä sekavaa, mutta myös hauskaa Remu-kieltä saa tämän kirjan myötä melkoisen annoksen. Remun jutut on pääosin hauskoja ja opettavaisiakin jopa, mutta välillä myös melko tyhjänpäiväistä jauhantaa ja itsensä kehumista (ja muiden haukkumista). Remun törppöilytkin ihmetyttävät ajoittain, mieshän oli vankilassakin useaan otteeseen ja naisiakin veti toisinaan turpaan yms. Kova jätkä? Mutta ei voi mitään, kiinnostavaa luettavaa tämä kirja oli (hieman yllättäenkin).

Kolme miestä veneessä on alunperin vuonna 1889 ilmestynyt englantilaisen Jerome K. Jeromen kirjoittama romaani, joka kuvaa kolmen lontoolaismiehen vajaan parin viikon mittaista veneretkeä Thames-joella ja tuota matkaa edeltänyttä kiivasta suunnittelua. Teoksen päähenkilöt ovat ilmeisen hyvin toimeentulevia, mutta myös aikaansaamattomia ja hyvin laiskoja nuoria miehiä, jotka päättävät kuluttaa aikaansa tekemällä jännittävän veneretken. Kirja kuvaa millaisia vastoinkäymisiä (joita he yleensä itse itselleen löysyydellään ja päättämättömyydellään aiheuttavat) miehet kohtaavat sekä miten he ylipäätään suhtautuvat koko matkan tekemiseen ja luonnossa olemiseen. Teoksen kertojana on yksi seurueen miehistä, jota kutsutaan J:ksi eli kyse lienee jonkinasteisesta kirjailijan alter egosta. Miesten venematka on kuitenkin kähestulkoon vain kehyksenä erilaisten tarinoiden ja uskomattomien sattumusten kertomiselle. Kirjassa saatetaankin siirtyä yhtäkkiä kertomaan jostakin jännittävästä tai vähemmän jännittävästä tapahtumasta kesken jonkin toisen asian kuvaamisen. Kirja hypähteleekin hauskasti asiasta toiseen, säilyttäen taustalla kuitenkin aina pääkertomuksen veneretkestä. Kirjassa on monia erittäin huvittavia anekdootteja ja hauskoja kertomuksia. Myös Jerome kirjoitustyyli on varsin hauskaa, tarinoinnin kiihtyessä välillä absurdiuteen saakka. Kertoja kuvaa tapahtumia ja etenkin päähenkilöiden puuhia pinnalta katsoen vakavasti, mutta vakavalla naamalla kerrotut jutut ovat piilevässä ironiassaan täyttä komediaa. Lukijan on myös oltava valppaana huomatakseen milloin kertoja liioittelee tai suorastaan valehtelee (yleensä esittääkseen itsensä paremmassa valossa, mutta näin itse asiassa tehden itsensä naurunalaiseksi lukijan silmissä), ja näitä kohtia kirjassa myös riittää. Kolme miestä veneessä on todellakin piristävä kirja, jonka huumori on salakavalaa ja hyvin viihdyttävää.

Reko Lundan on varmaankin yksi tämän hetken arvostetuimpia uusia suomalaisia näytelmäkirjailjoita. Tämä viime vuonna ensiesitetty ja julkaistu näytelmä on satiirinen katsaus Suomen talouskriisiin ja syihin, jotka johtivat lamaan 80-luvun lopulta 90-luvun alkuun. Henkilöinä hääräilevät mm. Iiro Viinanen, Mauno Koivisto ja Christopher Wegelius. Pankkimiehet ja poliitikot käyvät dialogia ns. kansalaisen kanssa, joka yrittää ymmärtää miksi Suomeen tuli lama ja miksi pankeille syydettiin tuhottomasti rahaa. Välillä ekonomisti yrittää selventää kansalaiselle mistä oikein oli kysymys. Näytelmässä kysytään monta tärkeää kysymystä, mm. miksi pankkien selviytyminen oli tärkeämpää kuin työväestön hyvinvointi ja miksi jotkut pääsivät kuin koira veräjästä tuhottuaan tuhansien ihmisten mahdollisuudet työssä käyntiin. Dialogien välissä esitetään lauluja, jotka ovat lähinnä vanhoja, tunnettuja kappaleita, joihin on väännetty uudet, talouselämää koskevat sanoitukset. Lundanin kirjoitustyyli ja osin aiheetkin, sekä tapa käyttää suoraan todellisten ihmisten nimiä (sitä ei kai niin moni uskalla ainakaan Suomessa tehdä) muistuttaa välillä hyvinkin paljon Jouko Turkan teoksia. Lundanin ja Turkan huumorikin on mustuudessaan samankaltaista. Tämä näytelmä on kyllä ihan kiinnostava tapa lähestyä Suomen valtion taloudellista ja henkistä kriisiä reilu 10 vuotta sitten.

Vastoin ennakko-odotuksiani tämä kirja ei ollutkaan kovin kevyt tai humoristinen tapaus (vaikka huumoriakin kirjasta löytyy), vaan enemmänkin alakuloisen traaginen kertomus kysymyspalstan pitäjästä, jonka työ on alkanut tuntua ahdistavalta. Tämä "Miss Lonelyhearts" -nimellä paikallisessa lehdessä palstaa pitävä mies (muuta nimeä hänelle ei kirjassa ainnetakaan) on psyykkisesti aika epävakaa, osin työnsä aiheuttaman stressin vuoksi. Hänen ihmissuhteensakin tuntuvat olevan aikamoisessa sotkussa, tuosta henkisestä puolesta puhumattakaan. Sekoamisen partaalla oleva miekkonen pohtii onko uskoontulo ainoa keino päästä ulos ahdistavasta tilanteesta. Tarina saa lopussa ratkaisunsa. Tätä teosta on pidetty Westin parhaana kirjana, mutta minusta huima Iisi miljoona on kyllä vaikuttavampi, vaikka tämäkin teos on pätevästi, osittain jopa nerokkaasti kirjoitettu. Teos antaa amerikkalaisesta elämästä sekä ihmissuhteista aika kalsean ja tylynkin kuvan. Kirjan päähenkilö on kuin yhdistelmä Camus'n Sivullisen ja Dostojevskin Rikos ja rangaistuksen päähenkilöitä. Absurdiutta ja yllättäviä tekoja teoksessa myöskin riittää. Suosittelut.

Johnny Kniga -kustantamo on tehnyt näköispainoksen tästä aika klassisesta rokkikirjasta. Jytinää Eestissä paneutuu Sleepy Sleepers -yhtyeen tarinaan, bändin perustamisesta hieman ennen 70-luvun puoliväliä aina vuoteen 1987 saakka (jolloin tämän kirjan ensimmäinen painos ilmestyi). Ja 1980-luvun lopussahan Sleepy Sleepers alkoi jäädä taka-alalle Leningrad Cowboysin saadessa enemmän huomiota Sleepy Sleepers -jäppisiltä. Kirja on koottu haastatteluista, joten teos on vahvasti keskustelunomainen, paljon hauskoja anekdootteja ja kertomuksia sisältävä katsaus sekä Sleepy Sleepersin vähintäänkin sekavaan toimintaan että siinä sivussa myös Lahden ja koko Suomen rokkikulttuuriin 70- ja 80-luvuilla, jolloin ihmisiä sai järkytettyä vielä melko kevyillä tempauksilla (esim. housujen alasvetäminen lavalla johti lehtikirjoituksiin). Eniten äänessä ovat Sakke Järvenpää (joka oli lopulta myös bändin johtohahmo) ja Mato Valtonen, jotka tavallaan pitivät pystyssä koko Sleepy Sleepers -sirkusta, sillä muu miehistö vaihtui hyvinkin tiuhaan tahtiin. Kirjaa varten on kuitenkin haastateltu suurta joukkoa muitakin ihmisiä, ja mm. Sleeperseissä kitaraa veivannut Dave Lindholm puhuu teoksessa aika hauskoja. Kirjassa on paljon esimerkkejä siitä, mitä "Sliipparimeininki" oikein bändin tyyppien mielestä oli. No, aikamoista sekoilua, urpoilua ja (tarkoituksella) typerää huumoria se nyt ainakin näytti olevan. Viinaa vedettiin, tehtiin levyjä ihan lonkalta vetäisten, herätettiin pahennusta, käytiin sekoilemassa ulkomailla ja välillä saatiin menestystäkin, noin haastatellut puhelevat. Mikäs siinä, kaipa Suomeen mahtui yksi tuollainenkin bändi, joka pyrki ärsyttämään vähän kaikkia ja urpoili ihan urakalla. Hauska kirjahan tämä on, ei voi mitään.

Tämä kirja on näyttelyluettelo suureen (ja mainioon) Olli Lyytikäisen näyttelyyn, joka pidettiin Kiasmassa muutama vuosi sitten. Lyytikäinen oli hieman Kalervo Palsan tapaan romanttista taiteilijamyyttiä toisintanut nerotaiteilija, joka ryyppäsi, sekoili, oli vieraantunut ja kuoli lopulta varsin nuorena. Ja siinä sivussa tietenkin myös teki taidettaan,. ja kuten Palsa myös Lyytikäinen oli äärimmäisen tuottelias taiteilija, joka jätti jälkeensä suuret määrät teoksia (vaikka huomattava osa Lyytikäisen teoksista tuhoutuikin hänen ateljeensa palossa vuonna 1979). Tässä melkoisen paksussa kirjassa on paitsi paljon kuvia näyttelyssä olleista teoksista, niin myös artikkeleja Lyytikäisestä ja hänen taiteestaan sekä mielenkiintoinen biografia. Teksteissä korostetaan Lyytikäisen loistavia piirtäjän lahjoja, hänen ehtymätöntä mielikuvitustaan sekä seuramiehen taitojaan. Samoin tuodaan esille Lyytikäisen kyky uusiutua ja tuottaa jatkuvasti taidetta. Teos valottaa paitsi Lyytikäisen taiteilijanlaatua niin myös selventää millaisessa kontekstissa Lyytikäinen taiteilijaksi alkoi. Lyytikäisen taiteen ominaislaatua ei kuitenkaan lopulta ruodita mitenkään kovin syvallisesti, mikä kenties johtuu siitä, että ilmaisukeinojaan (piirtäminen, maalaaminen, valokuvaus, esinekollaasit jne.) jatkuvasti vaihdellutta Lyytikäistä on kaiketi vaikea lokeroida kovinkaan helposti sekä siitä, että tällainen suurelle yleisölle tarkoitettu näyttelyluettelo ei kenties ole paras kanava mihinkään vaikeisiin analyyseihin. tiedä häntä. No, joka tapauksessa Lyytikäisen monesti varsin surrealistisvaikutteinen ja jollain mystisellä tavalla kiehtova taide on hyvin suositeltava tutustumiskohde kaikille niille, jotka eivät sitä vielä tunne. Lyytikäisestä ei käsittääkseni ole pahemmin kirjoja aiemmin tehty, joten tämä näyttelyluettelo on kätevä tapa tutustua tähän omalaatuiseen taiteilijaan.

Tony Halmeen aforismeja ohuehkon kirjan verran. Yksi huonoimmista koskaan lukemistani kirjoista. No, tulipa luettua. Paskaa.

Lokki on varsin tyypillinen Tsehovin näytelmä niin miljööltäänkään kuin teemoiltaankin. Lokin tapahtumat sijoittuvat (ainakin Kirsikkapuisto ja Kolme sisarta -näytelmien tavoin) melko syrjäiseen maaseututaloon, jossa viettävät aikaansa parempiosaiset venäläiset ihmiset, Lokissa lähinnä kulttuurialan ihmiset (Lokin henkilögalleria koostuu mm. kirjailijoista ja näyttelijöistä). Lokki on varsin traaginen tarina täyttymättömistä haaveista ja tukahdetusta rakkaudesta. Näytelmän ihmiset ovat kaikki melkoisen onnettomia ja tuntuvat olevan epämääräisen surun ja kaipauksen täyttämiä. He haaveilevat niin rakkaudesta kuin koskettavasta taiteestakin, mutta ovat kykenemättömiä saamaan tyydytystä kummallakaan alueella. Näytelmän keskeisimmissä rooleissa ovat nuori, aloitteleva kirjailija ja hänen dominoiva näyttelijä-äitinsä, joiden välinen suhde on hyvin kompleksinen. Nuori kirjailija kärsii, sillä kukaan ei tunnu arvostavan hänen kykyjään eikä hän itsekään tiedä, onko hänestä todella kirjailijaksi vai ei. Lokin henkilöille tuottavat päänvaivaa myös monimutkaiset ja epäselvät rakkaussuhteet ja mustasukkaisuus. Kaikki haluavat kuitenkin löytää jonkinlaisen tasapainon elämälleen ja jotkut heistä ovat valmiita kompromisseihin saadakseen asiat siedettävälle tolalle. Lokki käsittelee teemojansa (mm. rakkaus, onni, taiteilijuus) hienovaraisen oivaltavalla tavalla, sekä henkilöiden toiminnan ja dialogin kautta että myös symbolistisia keinoja (symboleista tärkeimmäksi nousee lokki) hyödyntäen.

Ben Eltonista en nyt saa mieleen oikeastaan mitään, mutta muistaakseni mies on kirjoittanut useamman rankahkon teoksen. Tämä Popcorn ainakin on aikamoisen rujoa meininkiä, sekä aiheeltaan että osin myös kerronnaltaan. Teos kuvaa menestynyttä elokuvaohjaajaa, joka tekee äärimmäisen väkivaltaisia, seksistisiä leffoja, joissa väkivalta esitetään lähinnä ihannoituna cooliutena. Ohjaaja on juuri saanut parhaan ohjaajan oscarin viimeisimmästä, sarjamurhaajapariskunnasta kertovasta elokuvastaan. Pääosa kirjan tapahtumista sjioittuu Oscar-illan jälkeiseen yöhön ja aamuun, jolloin tähtiohjaaja joutuu tekemisiin todellisen sarjamurhaajapariskunnan kanssa... Popcorn on erittäin mukaansatempaava ja jännittävä kertomus todellisuuden ja kuvitellun maailman kohtaamisesta sekä aiheensa myötä luonnollisesti myös pohdinta väkivaltaviihteen olemuksesta ja vaikutuksista. Teos on satiiri, joka makaaberin huumorin lisäksi käsittelee moniulotteisia ongelmia, joita nykypäivän viihdeteollisuuteen liityy. Elokuvaohjaaja pyrkii kiistämään kaiken vastuunsa väkivaltaisia elokuvia katsovien ihmisten väkivaltaisista teoista. Myös raakoihin tekoihin syyllistyvä sarjamurhaajapariskunta kiistää oman vastuunsa väkivallasta. Popcorn kysyykin kenen on otettava vastuu länsimaisen kulttuurin järjettömältä näyttävästä väkivaltaisuudesta. Suoraa vastausta kysymykseen teos ei kuitenkaan anna. Eltonin teoksen aihe ja kirjoitustyylikin tuovat mieleen Bret Easton Ellisin, joka myös on kuvannut kirjoissaan menestyviä, rikkaita amerikkalaisia ihmisiä ja heidän keskuudessaan kukoistavaa silmitöntä väkivaltaa ja henkistä kylmyyttä. Bret Easton Ellisin tunnetuimpaan teokseen Amerikan psyko verrattuna Eltonin teos kevyempi ja viihdyttävämpi, mutta samalla myös osoittelevampi ja hieman suoremmin moralisoivampi. Popcorn tuo myös vahvasti mieleen Oliver Stonen elokuvan Natural Born Killers (joka on tehty muutama vuosi ennen tämän kirjan julkaisua). Samankaltaisuus tulee lähinnä molemmissa kuvattavasta murhjaajapariskunnasta, joka vaeltaa paikasta toiseen tuhoa aiheuttaen. Kaikkiaan Popcorn on paitsi (jopa petollisen) sujuvaa luettavaa, niin samalla myös osuvaa kuvausta väkivallan ja turruttavan viihteen kyllästämästä länsimaisesta elämänmallista.

Tämä Juha Turkan esikoiskirja on osa varsin maineikasta "Ihmisen ääni" -teossarjaa, johon ovat omat teoksensa kirjoittaneet monet hyvin korkealle arvostetut suomalaiset kirjailijat (mm. Saarikoski, Salama, Waltari ja Donner). Juha "Joukonpoika" Turkka on siis saanut tämän vähän päälle kolmekymppisenä rustaamansa kirjoituksen julki melkoisen kovatasoisessa seurassa. Juha Turkka käy (ei niin kovin yllättäen) läpi teoksessaan erilaisia traumojaan ja nyrkkeilijän uraansa sekä ajatuksiaan maailmasta, itsestään ja hieman myös vaikeista suhteistaan vanhempiinsa. Teos alkaa kuvauksena kellariin sulkeutuneesta minäkertojasta, joka aikoo kirjoittaa rakkaudesta kaiken selville saamansa (kertoja muuten väittää, ettei ole koskaan lukenut Dostojevskin teosta Kellariloukko, mutta kertojan sanaan ei välttämättä kannata pahemmin luottaa, sillä niin monesti hänen juttunsa kääntyvät äkkiä täysin päälaelleen). Kertoja palaa kellarista kuitenkin melko pian takaisin ihmisten ilmoille, kotiinsa ja baariin. Teoksessa ei kuitenkaan keskitytä kertojan toimintaan tai esimerkiksi miljöön kuvaamiseen kovinkaan tarkasti, vaan teos on pääosin kiihkeää kertojaminän sisäisen maailman purkamista, kertojan ikään kuin pitäessä loppumatonta monologia lukijalle. Kertojan tuskaiset kokemukset ja totuuden tai edes jonkinlaisen helpotuksen etsiminen luovat pohjaa teoksessa käsiteltäville asioille. Kirjan lukujen otsikot (esim. Nyrkkeilijä, Isä, Sortuminen) tiivistävät nimissään lukujen käsittelemät aiheet ja teemat. Teoksen luvut ovat paljolti itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka saattavat olla vailla suoria yhteyksiä edellisten lukujen tapahtumiin; kukin luku keskittyy paljolti jonkun tietyn aihepiirin käsittelyyn, luoden kuitenkin samalla kokonaiskuvaa ristiriitojen repimästä kertojaminästä. Teoksen sirpalemaisuus ja lähes tajunnanvirtamainen ajatusten purkaminen ja asiasta toiseen hyppiminen tekee Turkan kirjasta hieman hajanaisen, vaikka teos kyllä pitää otteessaan varsin hyvin ja onnistuu luomaan kiinnostavaa kuvaa kertojaminän ajatusmaailmasta. Juha Turkka on myös varsin taitava sanankäyttäjä, kärjistäminen ja ihmismielen syvyyksien ilmaiseminen onnistuu lähes isänsä Jouko Turkan malliin. Tätä Juha Turkan teosta onkin vaikea välttää vertaamasta Jouko Turkan kirjalliseen tuotantoon, sillä niin samanlaista kielenkäyttöä ja muotoja aiheista puhumattakaan Juha Turkka tässä teoksessaan hyödyntää. Vielä Juha Turkka ei ole aivan isänsä veroinen kirjailija (Jouko Turkan kirjoista mainioita ovat esim. Aiheita sekä Selvitys oikeuskanslerille), mutta Huutoja hiekkalaatikosta on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ajoittain hätkähdyttäväkin kirja.

Veitikka on omalaatuinen "tekodokumentaarinen" (paremman sanan puutteessa) kertomus Adolf Hitleristä ja hänen pirullisesta, "veitikkamaisesta" luonteestaan. Huovinen luo kirjassaan kuvan Hitleristä julmana kujeilijana ja pahansuopana ihmisten alistajana, joka halusi joko tehdä Saksasta maailman valtiaan tai jollei se onnistuisi, niin pistää maailman mahdollisimman sekavaan tilaan (jälkimmäinen yritys siis onnistuikin). Huovinen kertoo salakavalan hauskasti ja samalla hätkähdyttävästi Hitleristä ja hänen oudoista mieltymyksistään ja oikuistaan, joita useimmat Hitlerin tutkijat eivät olleet edes kunnolla panneet merkille. Teos tarkastelee Hitlerin elämää aina hänen syntymästään hänen epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaansa saakka (tosin Huovinen ilmaisee myös oman käsityksensä Hitlerin ns. viimeisistä päivistä ja siitä tappoiko Hitler todella itsensä Berliinissä sijainneessa bunkkerissaan...). Koska en ole mitenkään kovin syvällisesti tutustunut Hitlerin elämään tai Saksan armeijan toimintaan Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan aikaan, minun on mahdotonta sanoa mitkä kaikki Huovisen kuvaamista tapahtumista ja olosuhteista ovat totta ja mitkä Huovisen mielikuvituksen tuotosta. Veikkaisinpa kuitenkin, että suuri osa teoksen Hitleriä koskevista tiedoista on Huovisen itsensä keksimää. Monet sotiin liittyvät jutut sen sijaan arvelisin todeksi. Veitikka liikkuu jatkuvasti fiktion ja faktan välimaastossa, mikä suurelta osin luokin teoksen kiehtovuuden. Teos pitää lukijan jatkuvasti varuillaan, eikä koskaan voi olla varma milloin Huovinen keksii aivan omiaan... Hauskinta kirjassa ovat Hitlerin omituisuuksien kuvaukset (mm. hänen ruokailutottumuksensa ovat aika erikoisia...) ja ehkäpä puuduttavinta on pienoinen kiire siirtyä tapahtumista ja sotavaiheista toisiin. Huovisen ja mustan huumorin ystäville Veitikka tarjoaa joka tapauksessa varmasti mielenkiintoisen lukukokemuksen.

Ranskalaisen Werberin kirjoittama Muurahaisten kapina kertoo muurahaisista sekä ihmisistä, jotka ovat tekemisissä muurahaisten kanssa. Teos on tieteiskirjamainen, runsaasti seikkailuja sisältävä romaani, joka esittää muurahaiset älykkäinä otuksina, joiden kulttuuri on kehittyneempi kuin ihmiset osaavat (muutamia muurahaistutkijoita lukuunottamatta) kuvitellakaan. Kirjassa kuvataan muurahaisten elämää ja heidän tekemiään tutkimusretkiä ja heidän suhtautumistaan ihmiseen. Osa teoksen kuvaamista muurahaisista on alkanut palvomaan ihmisiä jumalinaan, kun taas osa ryhtyy ristiretkeen hävittääkseen ihmiset maan päältä. Tässä lähes 600-sivuisessa kirjassa on paljon jännitystä ja juonenkäänteitä, mutta myös aika paljon toistoa ja välillä turhan arvattavia tapahtumia. Myös muurahaisten inhimillistäminen on aika väsyttävää ajoittain. Juonen kuljetuksessa ja henkilöiden kuvaamisessa toivoisi myös hieman vakuuttavampaa otetta. Teoksen luvut ovat erittäin lyhyitä ja tapahtumia esitetään hyvin monista eri näkökulmista. En ole mikään tieteiskirjojen suurkuluttaja eikä tämäkään teos, jossa on vaikutteita niin biologiasta kuin uskonnollisista jutuistakin, saanut minua innostumaan ko. genrestä. Tämän teoksen voisi myös katsoa kokonaisuudessaan vertauskuvalliseksi kertomukseksi ihmisyhteisöistä ja niiden tavoista ymmärtää maailmaa, mutta ehkä tämä teos on kuitenkin enemmänkin vain vauhdikas tarina muurahaisten ja ihmisten kohtaamisesta, jossa molemmat osapuolet tulevat yllätetyiksi moneen kertaan.

Vuonna 1999 julkaistu Kari Hotakaisen Sydänkohtauksia on erittäin hilpeä kuvaus työttömän laitosmiehen fiksaatiosta toimintaelokuviin. Tämän elokuvahullun maunulalaisen miehen (ja samalla hänen perheensä) elämä mullistuu, kun hän kuulee, että amerikkalaista elokuvaa Kummisetä tultaisiin kuvaamaan Maunulaan. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -elokuvaa suunnattomasti ihaileva mies aikoo osallistua Kummisedän tekemiseen hinnalla millä hyvänsä, ja niinpä hän yrittää hankkiutua väleihin niin Niskasen, Coppolan kuin kummisetää esittävän Marlon Brandonkin kanssa. Tuloksena on hauskoja, tragikoomisia tilanteita, joiden kuvaamisessa Hotakainen on parhaimmillaan. Hotakaisella on taskussaan loputtoman tuntuisesti iskeviä, usein ironisia kielikuvia, jotka kuvaavat paitsi kutakin tilannetta, niin monesti myös varsin osuvasti suomalaista yhteiskuntaa. teos sijoittuu muutaman vuosikymmenen taakse (varmaankin lähinnä koska Kummisetä on tehty oikeasti 70-luvun alussa), mutta yhtä hyvin teoksen maailma voisi käsitellä nykypäivääkin, niin hyvin teoksen ympäristöt käyvät yhteen nykyhetkenkin kanssa. Sydänkohtauksia on paitsi kirja helsinkiläisestä lähiöelämästä, niin se on myös hauska kuvaus perhe-elämästä, avioliitosta ja amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin kohtaamisesta (niin, Brando, Coppola ja kumppanit puhuvat kirjassa Suomea). Teos on erinomaisesti kirjoitettu ja todellakin hyvin hauska, joten kyllä tämän kirjan parissa viihtyy erittäin hyvin.

Iisi miljoona on huiman hauska ja jännittävä satiiri nuoresta Lemuel Pitkinistä, joka lähtee kodistaan maailmalle rahaa ansaitsemaan. On 1930-luku Yhdysvalloissa ja poliittinen sekä taloudellinen tilanne on maassa hieman sekava. Pitkin kulkee vastoinkäymisestä toiseen, menettämättä kuitenkaan uskoaan menestykseen, sillä Amerikassahan mies menestyy kunhan vain sitä haluaa, vai? Pitkin menettää rahansa ja erinäisiä ruumiinjäseniäkin taivalluksellaan, mutta jatkaa sinnikkäästi matkaansa koko kirjan ajan. Tähän suhteelliseen ohueen kirjaan mahtuu suuri joukko meheviä tapahtumia, joissa on juonenkäänteitä ja välillä suorastaan absurdiksi yltyvää huumoria yllin kyllin. Kirjasta tulee välillä mieleen monien ironisten vaellustarinoiden vanha esikuva Voltairen Candice. Uskomatttoman hauska ja viihdyttävä (ja opettavakin?) kirja.

Tämän kirjan luettuani innostuin aika tavalla Nathanael Westistä. Balso Snellin unielämä on surrealistisen unenomainen, absurdeja yksityiskohtia pursuava lyhyt kirja Balso Snellistä, joka menee Troijan hevosen sisälle ja tapaa siellä erilaisia ihmisiä ja kuulee monenlaisia tarinoita. Teos käsittelee ennen kaikkea kirjallisuutta, varsin ironisin ottein. Sekava ja erikoinen, mutta myös hauska ja oudosti kiehtova kirja.

Arto Salmisen kirjat ovat kohtalaisen karuja kuvauksia nykypäivän Suomesta. Varasto on siloittelematon kirja puutavaravarastossa työskentelevästä nuorehkosta miehestä, jonka tyttöystävä on raskaana. Kirja kuvaa paljon työnteko varastossa, jossa mies saa pieniä lisätuloja myymällä tavaraa pimeästi. Myös miehen ja hänen tyttöystävänsä suhdetta kuvataan paljon, yleensä melko lakoniseen tapaan, joka tuo kerrontaan armotonta realistisuutta. Varaston henkilöt yrittävät tulla toimeen yhteiskunnassa, jossa heille on annettu melko tukalat oltavat. Mitenkään valoisaa kuvaa päähenkilöiden elämästä kirjassa ei rakenneta, vaan heidän jokapäväinen elämänsä näyttäytyy lähinnä apaattiselta tarpomiselta eteenpäin. Varasto on kuitenkin tehokkaasti kirjoitettu teos, joka pitää otteessaan. Salmisen kirjoitustyyli ja aiheistokin muistuttaa Hannu Salamasta, jonka monien teosten alter egohan oli nimeltään Harri Salminen... Tiedän, että jotkut pitävät Arto Salmisen kirjoista todella paljon (eräskin henkilö koki elämänsä tyhjäksi, kun oli jo lukenut kaikki Salmisen kirjat), mutta minua ei ainakaan tämä teos sykähdyttänyt mitenkään huiman paljon, vaikka ei tämä hullumpi kirja ollutkaan.

Etelä-afrikkainen Coetzee sai viime vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Ei hullumpi valinta, ainakaan tämän kirjan perusteella. Häpeäpaalu on tiivis kirja kirjallisuuden professorista, joka joutuu yliopistossaan skandaaliin ja lopulta eroamaan virastaan. Professori muuttaa maalle tyttärensä luokse ja yrittää paeta kohua, joka oli syntynyt hänen suhteestaan oppilaaseensa. Kirja tarkastelee paitsi yliopistomaailmaa, niin myös Etelä-Afrikan monin paikoin kaoottista tilannetta, joka on kärjistynyt etenkin maaseudulla, ja varsinkin mustien ja valkoisten vaikeissa suhteissa toisiinsa. Professori etsii omaa paikkaansa muiden omaa paikkaa etsivien joukossa. Elämä ei näyttäydy helpolta professorille tai hänen tyttärelleen. Coetzeen teos on mainiosti kirjoitettu, ja lukeminen tuntuu vaivattomalta, luultavasti yksinkertaisen, mutta tehokkaan kirjoitustyylin ansiosta. Kirjassa on myös jännitystä luovia tapahtumia sen verran, että kyllä tämän teoksen parissa viihtyy oikein hyvin. Ja paitsi, että kirja viihdyttää, niin se myös laittaa ajattelemaan. Ainakin minulla kirjan tapahtumat jäivät mieleen varsin pitkäksi aikaa.

Venäläiseltä absurdia huumoria teksteissään viljelleeltä Daniil Haarmsilta on julkaistu Desura-kustantamon toimesta n. pari vuotta sitten juttukokoelma Ensiksikin ja toiseksi, jonka sain toissa jouluna joululahjaksi. Se oli mainiota luettavaa, virkistävää sekoilua 1900-luvun alkupuolen Venäjältä. No, viime jouluna sain sitten yllättäen joululahjaksi toisen Haarmsin kirjan, Sattumia. Tämä parin sadan sivun mittainen novelli/juttu-kokoelma on julkaistu Suomessa alunperin vuonna 1988. Tuon tuoreemman Haarms-julkaisun tavoin myös Sattumia sisältää kuumeista, surrealistista arkielämän kuvailua, erittäin kieroa meininkiä kuitenkin. Itse asiassa Sattumia on vielä herkullisempi tapaus kuin tuo uudempi suomennoskokoelma. Haarmsin jutut ovat kuin äärimmilleen vietyjä lastentarinoita tai satuja. Kerrontatyyli tuo juuri satujen maailman mieleen, vaikka Haarmsin kuvaama maailma onkin näennäisesti arkisempi, pääosin ns. tavallisten, usein aika vaatimattomasti elävien venäläisten maailma, jossa kuitenkin näyttää voivan tapahtua melkein mitä tahansa. Tai sitten ei tapahdu mitään, koskaan ei voi Haarmsin tarnoita lukiessa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä onkin eräs hänen kertomustensa kiehtovimmista piirteistä. Haarmsin tarinoissa on myös väkivaltaa ja muita groteskeja piirteitä, jotka ne näyttäytyvät yleensä varsin absurdissa , mielivaltaisessa valossa, usein yllättäen lukijan. Sattumien hyvien venäläinen maailma ja maailmankuva on myös hyvin vakuuttava. Tarinoiden pituudet vaihtelevat puolen sivun mittaisista kuvista Eukko-nimisen tarinan reiluun kolmeenkymmeneen sivuun. Sattumia on kirja, joka naurattaa, kummastuttaa, hymyilyttää, innostaa ja hätkähdyttää. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, paitsi pahimmille tosikoille.

Kurt Cobain ei ollut mielestäni mikään idootti, vaan ihan fiksun oloinen kaveri, jolla oli paitsi paljon musiikillista lahjakkuutta, niin myös mielipiteitä asioista. Sitä paitsi mies tuntui ainakin näiden päiväkirjojen mukaan diggaavan hyvästä musiikista... Nämä päivkirjat sisältävät sekalaista materiaalia biisinsanoituksista kirjeisiin ja sarjakuvista henkilökohtaisiin pohdintoihin. Osa kirjoituksista on mielenkiintoisia (esim. juuri nuo pohdinnat eri aiheista sekä listat suosikkilevyistä), mutta valitettavasti suurin osa materiaalista on aika vähän kiinnostavaa (monet tekstinpätkät ovat aika sekavia tai vain tylsiä, eivätkä biisien sanoitusversiot ole kovin kiinnostavia). Toki kaikki sekavatkin tekstit ja kuvat tuovat varmasti oman lisänsä Cobainin hahmon tutkimiseen, mutta ei niistä välttämättä kovin mielenkiintoista kirjaa saa aikaiseksi. Mutta kyllä siellä täällä on ihan kiinnostaviakin yksityiskohtia. Tämän kirjan julkaisun aikaan puhuttiin paljon onko oikein julkaista näitä päiväkirjoja, jotka Cobain oli pitänyt eläessään yksityisinä. No, ei näissä teksteissä nyt mitään kovin mullistavia paljastuksia Cobainista ole, mutta olisihan nämä voinut jättää julkaisemattakin, tuskin maailma olisi silloin jäänyt paitsi mistään korvaamattomasta.

Tämä alunperin vuonna 1983 ilmestynyt teos kertoo sanoin ja kuvien Kalifornian (yllätys yllätys!) punk/hc-scenestä 1970-luvun lopulta vuoteen 1983. Kirja siis käsittelee hardcoren lisäksi paljon myös 70-luvun meininkejä ja kokeellisempaakin punkkia. Itse hardcore-bändien osuus kirjasta ei ole lopulta niin keskeinen kuin kirjan nimestä ehkä voisi päätellä. Joka tapauksessa tämä teos on oiva tapa saada runsaasti tietoa ja käsitystä Los Angelesin ja San Franciscon (kirja keskittyy näihin kaupunkeihin) bändeistä, keikkapaikoista, zineistä, ihmisistä ja yleisestä meiningistä. Kirjassa on suht paljon asiantuntevasti kirjoitettua tekstiä, mutta erityisesti hienot valokuvat tekevät teoksesta hankinnan arvoisen, sillä juuri valokuvien kautta kirja avaa lukijalle mainiolla tavalla Kalifornian punk-sceneä. Hyvin monet teoksessa käsitellyt bändit ovat sittemmin vaipuneet historian varjoon, joten monet nimet ja henkilöt eivät sano ainakaan minulle mitään. Mutta selväksi tulee, että Kaliforniassa on ollut hyvin rikas, vaikkakin hieman unohdettu (paitsi isot nimet, kuten DK, Circle Jerks, X ja Black Flag muistetaan aina) punk-kulttuuri 70-luvun lopussa/80-luvun alussa. Luin (tai vähintään tsekkasin kuvat, en muista enää) tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 90-luvun puolivälissä, löytäessäni teoksen Turun kirjastosta. Nyt olikin mukava ostaa teos ja saada se uudelleen luettavaksi.