1950- luvulle tultiin ulkoisesti suotuisissa olosuhteissa.Sotavuosien jälkimainingit siirtyivät historiaan ja kotimainen elokuvatuotanto kukoisti. Elokuvaesitysten leimaveroa helpotettiin ja raha alkoi taas liikkua. Korean sodan aiheuttama vientikaupan elpyminen ja erityisesti puutavaran menekin kasvu vaikutti osaltaan syrjäiseen Kuhmoonkin.
Vuonna 1949 Aarne J. Kontion tilalle johtokuntaan oli tullut Pekka Määttä ja Paavo Komulaisen tilalle Yrjö Komulainen. Vuodesta 1950 vuoteen 1953 johtokunnassa Arvo Karikon sijalla istui Paavo Keitanen ja Yrjö Komulaisen tilalle astui jälleen Paavo Komulainen. Vuosiksi 1953 - 1958 Paavo Komulainen korvautui Yrjö Komulaisella. Vuodesta 1958 vuoteen 1960 Aarne Keitasen jälkeen johtokunnassa istui Paavo Keitanen. Vuosikymmenen lopulla johtokunnan toimintaan mukaan tuli Akseli Riihosen poika Ahti Riihonen.
Elokuvatoimintaa verotettiin 1950- luvun puolivälistä alkaen jälleen tehokkaasti: korkeimmillaan elokuvavero oli 50 % myytyä lippua kohden. Kun tähän lisätään elokuvavuokraamoiden veron jälkeen jäljelle jääneestä osasta perimä 35 - 60 prosentin filmivuokra, ei elokuvateatterille jäänyt lipunhinnasta paljoakaan omiin tarpeisiin.
Toiminnan kannatus perustui pitkälti siihen, että katsojamäärät olivat suuret. Korpilinnan sali oli useimmiten täysi ja elokuvissa käyminen kirjaston ohella kuntalaisten ainoa kulttuuriharrastus. Ainoastaan Korpilinnan ja Työväentalon tanssit kilpailivat elokuvien suosiosta.
Korpilinnan 1940- luvun lopun ja 1950- luvun lipunmyyjät, A. Juntunen, Inkeri Kähkönen, Impi Larikka, Liisa Merentie ja Vieno Raassina saivat usein varata lippuja vakioasiakkaille, jotka kävivät katsomassa jokaisen esitetyn elokuvan.
Korpilinnan seiniä pullistanut, erittäin raskas tiilikatto (yhden tiilen paino 4,5 kg) korvattiin kesällä 1950 peltikatteella. Varat eivät riittäneet kuparikattoon eikä galvanoitua peltiäkään ollut saatavissa, joten katteeksi tuli tavallinen rautapelti, joka maalattiin ulkopinnalta hopeavärillä. Talon sisältä noussut kosteus tiivistyi kuitenkin katteen sisäpintaan ja pelti alkoi varsin pian ruostua altapäin. Vanhat tiilet kävivät kaupaksi: ostajina Korniloff, Ruha, seurakunta ja säästöpankki.Kattoremonttiin jouduttiin ottamaan Kansallis-Osake-Pankista lainaa ja 1950- luvun alku olikin Korpilinna Oy:lle taloudellisesti tiukkaa: vekseleitäkin jouduttiin käyttämään.
Vuonna 1950. Etualalla nousee Kansallis-Osake-Pankin uusi toimitalo. Korpilinnan kattoremontti käynnissä taustalla. Kuva: Tauno Rautiainen.
Elokuvavuokraamot pyrkivät myymään elokuvateattereille koko ohjelmistonsa. Kiertäviä matkavuokraajia vieraili usein Korpilinnassakin ja kaupanteossa oli joskus "kiristämisen makua." Jonkin menestyselokuvan saaminen vuokraamolta edellytti yleensä useamman heikomman tekeleen ottamista teatterin ohjelmistoon ja tästä aiheutui vuokraamoiden jateatterin välille erimielisyyttä. Kun ensi-iltaelokuvia tarjottiin läpi 1950- luvun lähes 400 vuodessa, oli teattereillakin mahdollista jopa ottaa tai jättää vuokraamonsa. Useimmiten sopu löytyi silloin, kun viimeisenä valttikorttinaan Akseli Riihonen ilmoitti: "Jos ei näitä saada, niin annetaan olla loputkin."
Elokuvien hankinta helpottui, kun Akseli Riihosen poika Altti Riihonen aloitti opintonsa Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja pystyi Helsingistä käsin päiväämään Korpilinnan ohjelmiston. Menettelytavat olivat samankaltaiset: neuvottelujen kiristyessä Altti Riihonen ilmoitti Korpilinnalla olevan varaa ottaa tai jättää koko vuokraamon ohjelmisto. Ohjelmiston taso saatiin näin pidettyä verraten korkeana ja joskus Korpilinna sai elokuvia esitetäväkseen ennen Kajaania. Kuitenkin elokuvien valinta perustui Korpilinnassa edelleenkin elokuvavuokraamoiden aktiivisuuteen. Luonnollisesti kotimaiset elokuvat olivat pitkälle 1960- luvulle suosituimpia. Niiden esittämistä kuitenkin rajoitti korkea esityskorvaus, joka saattoi nousta jopa 60 prosenttiin myytyjen lippujen nettotuotosta. Halvemmalla saatujen ulkomaisten elokuvien esittämistä rajoitti puolestaan kotimaista elokuvaa korkeampi elokuvavero, joka saattoi nousta jopa 50 prosenttiin.
1940- luvun lopulla ohjelmistosta kokonaan puuttuneet Suomen Filmiteollisuuden (SF) suositut elokuvat palasivat tilanteen normalisoituessa takaisin Korpilinnaan. 1950- luvun alussa ajettiin jopa uusintana sota-ajan militaristista korpraali Möttös- elokuvaa "Niin se on, poijjaat!" vuodelta 1942. Elokuvasta oli SF tosin sodan jälkeen poistanut noin 10 minuuttia eli kaikki ne repliikit ja laulut, joissa puhuttiin ryssistä ja Suur-Suomesta, samaten oli poistettu Staliniin kohdistunut pilkanteko. Suomen Filmiteollisuuden tuotannon kasvaessa SF-elokuviakin tuli ohjelmistoon kiihtyvällä vauhdilla: "Rillumarei"- elokuvat ja Pekka Puupäät olivat erittäin suosittuja Kuhmossakin.
Pekka Puupää 
Hilja, maitotyttö
Kotimaisista elokuvista jäivät Kuhmossa kokonaan esittämättä SDP:n, SKDL:n ja tärkeimpien poliittisten vasemmiston järjestöjen elokuussa 1945 perustaman Kansan Elokuvan tuottamat ja levittämät 1950- luvun elokuvat, joiden joukkoon kuuluivat mm. Erik Blombergin maineikkaat elokuvat "Kun on tunteet" ja "Kihlaus". Korpilinnan jäämistössä on Kansan Elokuvan tyhjä esitemappi - lienevätkö syrjimisen syynä poliittiset ennakkoluulot vai Kansan elokuvan taitamaton kaupankäynti...
Heimo Lepistö ja Mirjami
Kuosmanen elokuvassa "Kihlaus"
Myöskään ei Korpilinnassa nähty neuvostoliittolaisia elokuvia: ne alkoivat ilmaantua ohjelmistoon vasta 1960- luvulla. Altti ja Ahti Riihonen ovat kyllä vakaasti sillä kannalla, että ohjelmistovalintojen taustalla saattoivat vaikuttaa entisen Saksan jääkäri Akseli Riihosen asenteet, jotka eivät olleet aivan ennakkoluulottomia vasemmalle tai itään päin. Sodanjälkeisten ponnistelujen muistoilla oli varmasti myös osuutta asiaan. Kun Kuhmossa myös "rajan kirot" olivat muokanneet maaperää, ei Korpilinna ainakaan ennakkoluulojen ja tietämättömyyden eturivin poistajien joukkoon kuulunut, vaikka Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tilaisuuksiin tilojaan vuokrasikin.
Korpilinna kuvattuna vuonna 1953 valmistuneen paloaseman tornista. Alakulmassa kunnantalo Louhelan katto. Vieressä Aug. Korhonen Oy:n väliaikainen myymälä "Piippula", Tähtelä vastapäätä Korpilinnaa.
Joulukuussa 1950 ilmaisi huolestumisensa nuoriso- ja raittiustyön tehostamisesta Kuhmon kunnan raittiuslautakunnan toimeenpanema neuvottelukokous, johon osallistuivat raittiuslautakunnasta Eeti Huusko, Hjalmar Huotari, Saimi Ahlakorpi ja Tauno Rautiainen sekä nuorisolautakunnasta Eetu Kemppainen, Lauri Mikkonen, Kirsti Hyvönen, Eemeli Immonen, Hanna Immonen sekä Lea Mattila, Arvi Kinnunen ja Saara Huotari. Kokouksen sihteerinä toimineen raittiusohjaaja Oili Suovalan pöytäkirjaan merkitsemänä on erääksi syyksi nuoriso-ongelmaan kirjattu:
"...vanhemmat...antavat heidän liiaksi käydä elokuvissa ja olla myöhään ulkona."
Vielä seuraavana vuonna vastaavanlaisessa kokouksessa Onni Pulkkisen esittämään kysymykseen
"Voitaisiinko tehdä jotakin sen hyväksi, etteivät lapset kävisi katsomassa kaikenlaisia ala-arvoisia filmejä?"
kirjautui vastaukseksi:
"Asian hyväksi ei kuitenkaan tälläkertaa sen arkaluontoisuudesta johtuen katsottu voitavan ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin koska valtion sensuuri tarkastaa elokuvat ja määrää mikä on lapsille sallittu ja mikä kielletty."
Kuhmon raittiuslautakunta hankki vuonna 1950 Hugo Kaipiolta Helsingistä 225 000 markan hintaisen Revere- merkkisen 16 mm äänielokuvakoneen. Hanke oli vireillä jo alkuvuodesta, mutta vitkuttelun aikana Kaipion alkuperäinen 140 000 markan tarjous oli inflaation ja dollarin kallistumisen vuoksi kallistunut 85 000 markalla. Vuoden 1951 alusta kunta alkoi järjestää omia raittiuselokuvanäytöksiään ja syksystä 1951 alkaen elokuvakonetta lainattiin myös Kirkonkylän kansakoululle. Opettajat Viljo Haataja ja Kirsti Hyvönen olivat saaneet opetusta elokuvakoneen käytössä Valtion Filmiteknillisen Lautakunnan kurssin käyneeltä Oili Suovalalta. Vuonna 1954 kuhmolaiset järjestöt saivat lainata konetta maksutta, opettaja Kirsti Hyvösen vastatessa kuitenkin koneenhoitajan tehtävistä.
Yksipuoliseksi, tanssi- ja elokuvapainotteiseksi ajautuneen nuorison vapaa-ajanvieton vuoksi keskustelua heräteltiin myös teatteriharrastuksen elvyttämisestä. 19.5.1955 pidetyssä neuvottelukokouksessa opettaja Laina Riihonen käytti puheenvuoron, jossa hän mainitsi Korpilinnan roolin teatteriharrastuksen tyyssijana:
"Aikanaan Korpilinnassa yritettiin elvyttää henkistä kulttuuritoimintaa paikkakunnalla ja alku näyttikin lupaavalta mutta myöhemmin sali on muutettu elokuvateatteriksi ja siinä ei enään voi järjestää kunnolla muita tilaisuuksia kuin tansseja koska näyttämö on suljettu. Näin on jouduttu luopumaan varsinaiselta aatteelta jota varten talo on alunperin rakennettu."
Opettaja Eemeli Immonen herätti ajatuksen erityisen "valistustalon" rakentamiseksi ja Kuhmon ärjestöväki kokoontui marraskuussa 1955 keskustelemaan erityisestä "kulttuuritalosta". Nämä hankkeet eivät edenneet ajatuksia pitemmälle - Kuhmo- talon vuoro tuli vasta 1990- luvulla.
Edvin Laineen ohjaama "Tuntematon sotilas" tuli Helsingin ensi-iltaan jouluksi 1955. Yli kolmetuntinen sotaeepos kohosi pian kansalliseksi monumentiksi ja viipyi ohjelmistossa poikkeuksellisen pitkään.
Korpilinna sai "Tuntemattoman" vasta kesäkuussa 1956 ja sen esityksiin myytiin kolmattatuhatta lippuA.
"Tuntemattoman"
juliste 
Veikko Sinisalo ja Åke Lindman
Esitykset olivat täysiä ja perukoista syntyi jopa kansanliikettä Korpilinnaan: sodan kokeneita uittomiehiä ja tukkilaisia virtasi esityksiin ja "Tuntematonta" esitettiin 1960- luvun lopulle saakka uusintoina täysille saleille.
Vanha etupeittosiipinen Bauer M 5 korvattiin samoihin aikoihin modernimmalla, uudella Bauer B 5 A:lla (numero 7L57).. Erikoisuutena vanhaan verrattuna oli mahdollisuus esittää pitempiä osia (900 metriä eli puoli tuntia). Jonkin verran osien liittämistä harrastettiin, vaikka Filmiteknillisen lautakunnan yllätystarkastuksen tekijä, tarkastaja Bertil Strunck rypistelikin otsaansa. Samoin huomautti Strunck katsomon pimennyksen puutteista ja huonokuntoisista tuoleista. Osa tuoleista oli irtonaisia, koska salissa järjestettiin myös tansseja ja osa tuoleista kasattiin tanssien ajaksi salin perälle. Tuolien asettelu takaisin oli ollut ilmeisesti huolimatonta, koska tarkastaja Strunck jyrähteli: "Kaikkien tuolirivien on ehdottomasti oltava paikoilleen kytkettyinä näytäntöjen aikana asetuksen mukaisin välimatkoin ja käytävätiloin."
Heikkisen veljesten, Eeron ja Olavin työskentely konehuoneessa ei antanut moitteen sijaa. Filmi saattoi katketa, mutta vakavilta vaurioilta säästyttiin. Paloherkät nitraattifilmit alkoivat korvautua turvallisemmalla asetaattimateriaalilla. Muuten asetaattifilmi oli nitraattifilmiä hauraampaa mekaanisesti ja liitosten teko ongelmallisempaa.
Vuoden 1956 kevään yleislakko ei Kuhmossa aiheuttanut erikoista liikehdintää. Kuitenkin monet kilpailevat ajanvietemuodot alkoivat suosiossa kasvaa elokuvien rinnalle ja ohikin: suurten ikäluokkien ehtiminen rippikouluikään ja tansseihin, baarikannan kasvu ja nuorison moottoripyörä- ja mopoharrastuksen moninkertaistuminen. Rahaa käytettiin myös vaatteiden ja muun kulutustavaran ostoon ja varoja ei liiennyt elokuvalippuihin.
Muistitietona on säilynyt, että pääministerikaudellaan Kekkonen oli kätellyt Korpilinnassa käydessään elokuvanäytäntöön pääsyä odottavat ja keskustellut tuttavallisesti kuhmolaisten kanssa. Jälkikommenttina arvailtiin Kekkosen saaneen tällä tempauksellaann "ainakin sata ääntä lisää".
Viipurilaissyntyisen liikuntaneuvojan ja itseoppineen elokuvamiehen Veikko Laihasen vuonna 1952 perustama Veikko Laihanen Oy kuului 1950- luvulla Suomen suurimpiin lyhytelokuvavalmistamoihin. Veikko Laihasen erikoisalana olivat moniosaiset kotiseutufilmit, joita yhtiö tilaustyönä teki useita satoja eri puolille Suomea. Laihasen maine kotiseutufilmien tekijänä oli varsin vahva ja elokuvakokonaisuudet pyrittiin leikkausvaiheessa työstämään moniosaisiksi, myös itsenäisinä veronalennusfilmeinä elokuvateattereissa esitettäviksi alkufilmeiksi.
Markkinoinnissaan ripeäotteinen Laihanen käytti hyväkseen myös tuttavaverkostoa. Kuhmon kunnan liikuntaneuvoja, kaitaelokuvakoneenhoitajan tutkinnon vuonna 1954 suorittanut Pentti Hieta kuului näihin Laihasen tuttaviin ja vuosina 1955 - 1956 Laihasen ja Kuhmon kunnan raittiuslautakunnan välillä käytiin lyhytkuva-aiheista kirjeenvaihtoa.
Määrärahoja ei raittiuslautakunnalla ollut, mutta ajatusta noin tunnin mittaisen kotiseutuelokuvan valmistamisesta ei kuitenkaan haudattu, vaan Kuhmon kotiseutufilmi kuvattiin vuosina 1956 - 1959. Käsikirjoitukset ja lopullisen selostustekstin laati opettaja Viljo Haataja. Viimeistelyvaiheessa kävi Haataja yhdessä kunnanjohtaja Tauno Rautiaisen kanssa Helsingissä perehtymässä työkopioon. Vilhonkadun matkustajakoti "Pilvilinnassa" Haataja naputteli lähes tunnin mittaisen selostustekstin yhdellä istumalla yön aikana valmiiksi. Selostajien hankinta jäi valmistamon huoleksi ja kiireessä kirjoitetun selostustekstin kömpelyydet siirtyivät lopulliseen filmiin.
Myös Kuhmon seurakunta osallistui hankkeeseen kirkkovaltuuston osoittamalla 350 000 markan määrärahalla. Elokuun 5. päivänä 1956 pitämässään kokouksessa kirkkovaltuusto perusteli asiaa seuraavasti:
"Koska ilman seurakuntaelämän esittelyä jäisi tällainen kotiseutufilmi hyvin puutteelliseksi, päätti kokous kirkkohallintokunnan esitykseen yhtyen hyväksyä seurakunnan osallistumisen filmin valmistukseen ja mainitulla summalla sen rahoitukseen."
Kuhmonkin kotiseutufilmi jaettiin elokuvaverolainsäädännön perusteella noin 200 metrin mittaisiksi veronalennusfilmeiksi, jotka tiettyyn pääfilmiin liittyneinä tai esimerkiksi kolme vuotta kiertäessään alensivat elokuvateattereiden pääsylipuista maksamaa elokuvaveroa 5 prosenttia.
Valtion elokuvatarkastamo hyväksyi Kuhmon kotiseutufilmit seuraavassa järjestyksessä (filmin nimen jälkeen seuraa sensuurinumero, tarkastuspäivä, 35 mm leveän esityskopion pituus ja kesto sekä määräaikainen tai tiettyyn elokuvaan liittyvä veronalennusmerkintä).
Kuhmo - sosiaalista edistystä Kainuun sydämessä 8196/30.10.1958 220 m 8 min 3 sek. Va/"Luojan oma maatilkku"
Kuhmo - kappale Korpikainuuta 8399/22.1.1959 205 m / 7 min 30 sek. Va/"Jumalten hämärä"
Kuhmo - metsätalous työnantajana 8628/25.3.1959 210 m 7 min 40 sek. Va 3.
Kuhmo - Hengen ravintoa arkipäivän lomassa 8629/25.03.1959 300 m. 10 min 58 sek Va/"Miehen mitta"
Kuhmo - korpitöllistä komeaan kouluun 8741/05.05.1959 255 m/ 9 min 19 sek. Va/"Kuolema kulkee kannella"
Kuhmo - maatalouden saavutuksia 8784/29.05.1959 205 m/ 7 min 30 sek. Va 3.
Kotiseutuelokuvasta tehtiin kunnalle kahteenkin otteeseen 16 mm esityskopio, jotka taitamattomien koneenkäyttäjien ja huolimattoman hoidon vuoksi ajettiin loppuun ennen aikojaan.
Kuhmon kaupungin kulttuurilautakunta hankki 1990- luvun alussa elokuvaan video-oikeudet ja uuden 16 mm kopion koulujen ja kirjaston käyttöön.
Elokuvan lopun erikoisuutena on loppuun sijoitettu parin minuutin mittainen värijakso, jossa Jussi Kukkosen runo kuvastaa 1950- luvun maahenkeä:
"On Kainuu jylhien korpien maa ja köyhä sen luonto lie. Mutt´ Kainuun kauneus kiehtova on - se syömmeni sytyttää.
Kenet kerran Kainuun korpihin on johtanut kohtalon tie ei kaihoo hän konsaan etelään, hän korpien tenhoon jää.
Soi vaarain varjossa korkeiden kohu koskien kuohuisten ja siintää huipuille valtavat veet ja välkkyvät virtain vyöt.
Ja tienoot uinuvat iltaisin pois päivistä sinehen. Valon siunaamat sill´ on suvisäät ja juhannusjuhlain yöt.
Jo taatot kirjoitti kuokallaan omat mietteensä korpehen, he miekoin varjeli viljelmiään ja kallista Kainuutaan.
Suuri siunaus ollut toimille on polvien menneiden. Niin olkohon meidän töillä myös, kun kaadumme multaan maan."
Vaikka Carl Eric Creutzin ja Ansa Ikosen pateettinen selostusteksti saattaa nykypäivän katsojaa hymyilyttääkin, on filmeillä 1950- luvun nousukauden tallentajina korvaamaton arvo. Varat eivät sallineet koko elokuvan valmistamista värillisenä, mutta toisaalta mustavalkoista filmiä ei aika haalista värifilmin tavoin.
Etelä-Suomen asukkaita alkoi elokuvista pois houkutella televisio, joka vuonna 1957 aloitti voittokulkunsa Suomessa.
Televisio - elokuvan
musta surma
Kuhmoon ei tällä kilpailija ollut vaikutusta vielä 1950- luvulla, vaan tuhon tulvat tulivat vasta seuraavan vuosikymmenen lopussa.