Markku Väisänen ja Jouni HaikolaElokuvateatteritoiminnan jatkuminen oli Kino Miilun toiminnan loputtua keväällä 1985 vaakalaudalla. Kuhmon Sos.-dem. Työväenyhdistys r.y:n puheenjohtaja Antti Alanko tiedusteli Kino Miilun koneenhoitajana työskennelleeltä Markku Väisäseltä, olisiko tämä kiinnostunut jatkamaan elokuvayrittäjänä. Väisäsen päätoimi oli kuitenkin Marikko-Sportissa, joten vakituisesta työstä pois jääminen ja yksin yrittäjäksi ryhtyminen tuntui uskalletulta.
Markku Väisänen sai mukaansa Suomussalmelta, Evox Oy:ltä irtautuvan laitosmies Jouni Haikolan. Miehet olivat tutustuneet muutamia vuosia aikaisemmin Kostamusradan työmaalla ja päättivät perustaa 30.9.1985 allekirjoitetulla yhtiösopimuksella kommandiittiyhtiön, Kuhmon Elokuvat Kino Ässä Ky:n. Vastuunalaisiksi yhtömiehiksi tulivat Haikola ja Väisänen ja äänettömiksi yhtiömiehiksi vastuunalaisten yhtiömiesten aviopuolisot, Pirjo Haikola ja Anneli Väisänen. Kaupparekisteriin yhtiö merkittiin 5.12.1985 rekisterinumerolla 362.089. Yhtiön toiminnan laatua luonnehti parhaiten kaupparekisteristä löytyvä ilmaisu: "Elokuvateatteritoiminnan harjoittaminen. Toimintansa yhteydessä liike myös myy makeistuotteita asiakkailleen. Yhtiö voi toimintaansa varten omistaa ja hallita kiinteää omaisuutta."
Markku Väisänen ja Jouni Haikola
Perustettavaa ja alulle pantua yhtiötä varten tehtiin luonnollisesti sopimuksia Kino Miilun/Tapio Elopuron nimissä olleen elokuvateatterin kaluston siirtämisestä uudelle yhtiölle. Kaupat tehtiin nimismiehen kansliassa. Jatkoa selviteltiin syyskuun 1985 aikana.
Elokuva-asioita jo pikkupojasta harrastanut Jukka Lankinen valittiin kesällä 1985 Kuhmon kaupungin peruskoulun yläasteen uskonnonlehtoriksi. Kuhmoon muuton jälkeen kiinnitti Lankinen huomiota elokuvateatteri Kino Miilun mainoskaapissa olleeseen viestiin:
"Olemme kesälomalla. Jatkamme syksyllä. Hyvää kesää!"
Työväentalon tuolloinen talonmies Sirkka Määttä kertoi elokuvien olevan "poikki".
Muonion kulttuurilautakunnan alaisena toimineen "Kunnankinon" käynnistänyt Lankinen kävi tiedustelemassa Kuhmon elokuva-asioiden tilaa Kuhmon kunnan kulttuurisihteeri Toivo Mikkolalta. Ensikokemus kulttuurisihteerin kanssa oli hämmentävä: "Ei meilä ole elokuvateatteria..."
Työväentalon asukkaiden, Sirkka ja Veikko Määtän opastuksella Lankinen kävi tutustumassa Kino Miilun/Tapio Elopuron jälkeensä jättämään, vielä siivoamattomaan takahuoneeseen. Pitkään koneenhoitajana toimineen Lankisen huomiota herätti konehuoneen siivottomuus: kaikki laitteet olivat erittäin likaisia ja hiilipölyä oli joka paikassa, samoin oli toimistossa ainakin metrin korkuinen kasa elokuvajulisteita, valokuvia ja muuta paperitavaraa.
Sirkka Määttä antoi Lankiselle puheenjohtaja Antti Alangon puhelinnumeron - Alanko osoittautuikin seuraavana päivänä saman koulun (silloinen Tuupalan yläaste) ruotsin kielen lehtoriksi. Alanko oli pidättyväinen vireillä olleiden omistajavaihdosten suhteen, joten Lankinen etsiytyi eräänä elo-syyskuun taitteen iltana elokuvateatterin toimistosta kajastaneen valon opastamana jututtamaan uusia elokuvayrittäjiä, Jouni Haikolaa ja Markku Väisästä, jotka parhaillaan suunnittelivat toiminnan käynnistämistä. Valitettavasti Lankisen toinen käynti elokuvateatterilla osui sikäli myöhäiseen ajankohtaan, että irtaimistokaupat oli jo tehty ja konehuone ja toimisto siivottu. Siinä yhteydessä Elopuro oli ottanut mukaansa kaikki julisteet ja komeroista löytyneet, palauttamatta jääneet trailerit (elokuvien mainosfilmit) sekä muunkin aineiston, joita ei sen koommin Kuhmossa nähty.
Työväenyhdistys kustansi uusille yrittäjille matkan Iisalmen "elokuvakeisari" Sampo Satamon luokse. Hyväntahtoisen Satamon tapaaminen merkitsi - arvokkaiden vinkkien lisäksi - myös tien tasoittumista Filmikamariin päin. Suomen elokuvateatteriliiton hallituksessa tuolloin toimineen Satamon puheenvuoroilla oli varmasti merkitystä Kuhmon elokuvateatterin pahasti ryvettyneen maineen korjaamisessa.
Jukka Lankisen antamien vihjeiden perusteella Jouni Haikola ja Markku Väisänen kävivät liike- ja esittäytymismatkalla Helsingissä ja tilasivat ohjelmiston lisäksi Kino-Foto Oy:lta elokuvakoneiden huollon.
Esitystoiminta käynnistyi pikkuhiljaa lokakuussa 1985 kulttuurilautakunnan Römppäviikon ilmaisnäytäntöinä ja jatkui säännöllisenä huolletuin laittein. Konehuoneessa kaksi päivää töitä tehnyt Kino-Foto Oy:n Alf Biström kertoi kokemustensa perusteella, ettei ollut koskaan nähnyt niin huonosti pidettyjä koneita, joka paikassa oli "likaa, likaa ja taas likaa."
Elopuron jälkeensä jättämiä viritelmiä hämmästeltiin ja kummasteltiin: yliheitot koneelta toiselle oli hoidettu itse kyhätyllä luistimekanismilla, koska Dresden D 1- elokuvakoneisiin kuuluneen yliheittolaitteen elohopeakytkimet olivat aiemmista asennusvirheistä johtuen palaneet.
Elopuron kyhäämä äänen ja kuvan yliheittomekanismi oli luistilla toimiva. Koneenhoitajan liikuttaessa filmikelan loppuessa vaakasuoraa tankoa pitimissään vasemmalle tai oikealle, siirtyi tankoon kiinnitetyistä kahdesta peltilevystä toinen (osan lopussa olevalta koneelta) koneen optiikan eteen ja toinen levy (uuden osan aloittavalla koneella) pois optiikan edestä. Kankaalla katsoja näki yliheiton ikään kuin kääntyvän kirjan sivuna. Mustavalkoisen kuvan värisävyt ja kirkkaus muuttuivat usein yliheittohetkellä, kun hiilet paloivat koneissa eri tavoin. Ihmeellinen oli myös äänen yliheitto: pitkin seiniä ja elokuvakoneiden jalustoja oli vedetty maalarin- ja pakkausteipillä kiinnitettyjä, konehuoneen etuseinässä projisointiaukon vasemmalla puolella olevalle mikrokytkimelle johtavia valkoisia kalustejohdinlenkkejä. Koneenhoitajan liikuttaessa yliheittohetkellä vaakasuoraa tankoa sen pää ohjasi mikrokytkintä, jolloin äänilampun virransyöttö - ainakin teoriassa - vaihtui koneelta toiselle. Kuitenkin mikrokytkimet olivat osoittautuneet liian heppoisiksi sekä äänilampun virroille että yliheittotangon ohjaukselle. Joskus ääni "ei kerinnyt mukaan" tai koko mikrokytkin irtosi kipsoniittiseinästä, jos koneenhoitaja tempaisi tangon liian rivakasti vasemmalle. Vaurion välttämiseksi konehuoneen etuseinään oli kyllä kiinnitetty kumisia ovi"stoppareita", mutta epäluotettava viritelmä voitiin purkaa vasta Kino-Foto Oy:n huollon jälkeen. Tällöin otettiin käyttöön alkuperäinen, elokuvakoneisiin sisäänrakennettu yliheittomekanismi ja kuvan ja äänen yliheitot tapahtuivat ripeästi ja huomaamattomasti.
Niinikään oli palanut kaarilampun sytytyskelan käämi: koko Kino Miilun toiminnan ajan kaarilamppu oli vanhan Korpilinnan tavoin sytytetty hiiliä yhdessä käyttämällä. Hiilien syöttö toki oli automatisoitu, vaikka joskus hiilet painuivat yhteen tai sammuivat.
Valkokankaan maskit (mustat sivurajaimet) oli käsin siirrettävä ennen näytäntöä pääelokuvan kuvakoolle ja sellaisiksi ne myös Kino Ässään jäivät.
Ensimmäinen huoltolasku oli yhtiömiehille järkytys: hiilihankintojen kanssa kulut nousivat reippaasti yli 6000 markan, eivätkä äänilaitteet sittenkään olleet asianmukaisessa kunnossa. Pitkin talvea 1985 - 1986 kuulivat katsojat äänessä pohjahurinaa ja silloin tällöin värinää, jonka syy paljastui vasta kesällä 1986 tehdyssä perusteellisemmassa äänilaiteremontissa. Oikeanpuoleiseen koneeseen oli huoltoliike vaihtanut kumisen paininrullan akselin, mutta kakkoskoneen vastaava akseli oli ruosteessa: rulla jarrutti filmiä ja pyöri epätasaisesti, aiheuttaen esimerkiksi "Amadeuksen" cembalosooloihin ylimääräisen tremolon ja uuden "Tuntemattoman sotilaan" Äänislinnan valtausparaatin taustalla kuuluvaan "Jääkärimarssiin" väräjämistä. Tartahtelevasta rullasta oli myös ikäviä seurauksia erityisesti yliheittojen kohdalla: filmi katkesi kakkoskoneen käynnistyessä esityskaudella 1985 - 1986 usein kuvaportin alapuolelle ja aiheutti näytöksessä ylimääräisen tauon. Erityisesti Milos Formanin "Amadeus" oli tuskallista seurattavaa: filmi saattoi katketa joskus jopa keskellä osaa!
Onkin ihmeellistä, että näinkin merkittävä vika jäi ammattimiehiltä huomaamatta syksyllä 1985. Toisaalta: Kino-Foton Alf Biström oli ilmoittanut huollon yhteydessä, ettei hänen uralleen ollut koskaan sattunut näin likaista ja huonosti hoidettua elokuvateatterin konehuonetta. Näkymättömissä olleen ruosteisen akselin unohtuminen tulee näin ymmärrettävämmäksi. Toisaalta työväentalon sähköjärjestelmän ja elokuvakoneiden maadoitusten heikkouksista kieli myös toisen koneen hiilensyöttömoottorin äänentoistoon kantautunut vinkuva sivuääni.
Uuden yhtiön toiminnan käynnistyminen ja sitä mukaa elokuvateatteritoiminnan jatkuminen Kuhmossa sujui aluksi suotuisasti. Elokuvatoimistot, erityisesti UIP, Warner ja Eini Carlstedt suhtautuivat uusiin yrittäjiin myönteisesti ja elokuvat saatiin entistä tuoreempina Kuhmoon. Esitettyjen elokuvien ja näytösten määrä arvioitiin uudelleen: molempia vähennettiin reippaasti.
Kuhmon Elokuvat Kino Ässä Ky:n toiminta alkoi kuitenkin sikäli onnettomana ajankohtana, että muutenkin erimielisyyksien koettelemaa elokuva-alaa tulivat ravistelemaan rajut sisäiset ja ulkoiset rakennemuutokset. Elokuvateatteriala muotoutui 1980- luvun puolivälissä erinäisten yrityskauppojen johdosta uudelleen. Kolme suurinta teatteriketjua, Adams Filmi Oy, Oy Kinosto ja Suomi-Filmi Oy lakkasivat olemasta, kun Suomi-Filmi Oy myi teatteriketjunsa vuonna 1983 Adams Filmille. Adams Filmistä oli vuonna 1983 irrottautunut Oy Savoy Filmi Ab (aluksi Biolinna Oy). Suurten elokuvateatteriketjujen "revolverihäät" johtivat uuden yhtiön, Finnkino Oy:n syntymiseen. Näin Suomeen syntyi vuonna 1986 Finnkino Oy:n 130 elokuvateatterin ketju, joka käsitti aluksi yli kolmanneksen Suomen elokuvateattereista ja jolla yhtiö saavutti lähestulkoon alan monopoliaseman. Finnkino luopui neljästäkymmenestä heikoimmin kannattavasta elokuvateatterista joko sulkemalla niitä tai myymällä ne uusille pienyrittäjille. Näin yhtiö luopui useiden pienempien paikkakuntien elokuvateattereista ja toiminta alkoi painottua suurimpien paikkakuntien useista saleista koostuviin rypäleteattereihin.
Uudistuksista ja rakennemuutoksista huolimatta elokuvateattereiden katsojamäärät alkoivat 1980- luvun puolivälissä jälleen laskea. Vuosikymmenen alussa olivat kotivideot alkaneet yleistyä. Television elokuvatarjonta alkoi kasvaa Kolmoskanavan aloittaessa joulukuun alussa 1986 toimintansa. Myös muiden viestimien, kuten paikallisradion, kaapeli-TV:n ja satelliittikanavien tunkeutuminen vapaa-ajan viettomuodoksi lisäsi perinteisen elokuvateatterin uhkatekijöitä. Suomalainen elokuvateatteritoiminta on ollut hyvin altis muiden viestimien aiheuttamille häiriöille, etenkin kun kilpailuvälineenä on televisiossa runsaasti esitettävä elokuvateattereiden perinteinen ohjelmisto. Kotivideoiden tulo markkinoille loi täysin uuden tilanteen, koska muutaman elokuvalipun hinnalla vuokrattava tai kokonaan omaksi ostettava, helposti mukana kulkeva kasetti johti katsojan usein valitsemaan kasetin. Huolimatta siitä, että elokuvan Suomen ensi-illan ja sen videokasettilevityksen välillä pidettiin noin puolen vuoden viive, jäyti massiivinen osto- ja vuokravideolevitys perinteisen elokuvateatterin kannattavuutta.
Kuhmossa toimittiin kuitenkin optimistisesti. Jukka Lankisen antamien vihjeiden ja Kainuun maakuntaliiton silloisen elokuvasihteeri Olavi Sirviön suosituksen perusteella Kuhmon Elokuvat Kino Ässä Ky haki ja sai Suomen elokuvasäätiöltä 50 000 markan suuruisen avustuksen sekä 30 000 markan suuruisen lainan teatterin uudistushankkeisiin. Sirviön käynti ja puhelinsoitto edeltäjälleen, Suomen elokuvasäätiön elokuvasihteeriksi siirtyneelle Jouko Jämsälle olivatkin ainoa Kino Ässää koskeva konkreettinen "elokuvaneuvontatoimi". Kainuun maakuntaliiton elokuvakokeilu lopetettiin pari vuotta myöhemmin ja Sirviö kävi matkalaskuissa ja Kinosto Oy:lle välittämättä jääneissä 16 mm elokuvien esityskorvausasioissa ilmenneiden epäselvyyksien vuoksi poliisikuulusteluissa ja raastuvassakin.
Jukka Lankinen keväällä 1986 Kino Ässän konehuoneessa. Kelauslaitteen kelavarret on asennettu "äinpäin" ja käytössä on edelleen kelauskaari, josta jo Korpilinna- teatteria oli aikanaan kehotettu luopumaan (filmiä puu- tai muovikeskiölle kelattaessa väljäksi kulunut kaari rikkoi usein filmin reunan)! Viereisessä kuvassa 6- vuotias Urpo Lankinen Kino Ässän toimistossa.
Kesällä 1986 salissa ja konehuoneessa tehtiin perusteellinen puhdistus- ja maalaustyö: salin punaiset seinät saivat vaaleanruskean värin ja kaksinkertaisesta lakanasta tehty valkokangas korvattiin rei´itetyllä muovipintaisella äänielokuvakankaalla. Putkitasasuuntaajan tilalle asennettiin Esko Riikoselta (Riikos-Filmi Oy:lta) hankittu, suurempitehoinen piidiodeilla varustettu tasasuuntaaja ja uudet etuvastukset. Hiilien läpimittaa pienennettiin ja kuvan kirkkaus kasvoi huomattavasti, samoin hiilien kulutus.
Sähköliike Kyllönen&Merentien johdolla korvattiin putkitasasuuntaaja piitasasuuntaajalla. Nurkkaa vasten nojallaan vanha yliheittotanko. Seinällä kaarilamppujen etuvastukset.
Äänentoistojärjestelmä uusittiin, mutta avustus ei antanut myötä Dolbyn laitteille. Tällöin Jukka Lankinen hankki G.W. Bergiltä 2 kappaletta Dolbyn stereokennoja ja rakensi "Jokamiehen elektroniikkaa"- kirjan ohjeiden perusteella 2/4- kanavamatriisin sekä 4 x 30 watin esi- ja päätevahvistimen. Myös hurinaa aiheuttaneen äänilampun virtalähteen suotoa parannettiin kondensaattoreilla ja lisävastuksilla, koska aiempia venäläisiä kennoja herkemmät Dolbyn valodiodit tarvitsivat vähemmän äänilampun valoa toimiakseen tyydyttävästi. Kennoja seurasi G.W. Bergin huoltoteknikon, Veli-Pekka Suutarisen ohjelippunen: "Äänilampun jännite pudotettava 6 voltista noin 4 volttiin, muuten ääni säröytyy!" Kennojen sovitteen teki Jukka Lankinen paikan päällä. Niiden asentaminen oli tarkkaa puuhaa ja ainakin kerran Dresden D 1:n äänirummun sisään käpertynyt filmin pää vei kennon mennessään kesken näytöksen. Vian korjaukseen käytettiin pikaliimaa.
(klikkaa kuvia isommaksi!)
1.
2.
3.
4.
1. Punaisen salin etuosa. Lakanakankaasta tehty valkokangas on mytyssä penkillä.
2. Valkokankaan takaiset kaiutinviritykset. Seinä piti maalata mustaksi uuden rei´itetyn valkokankaan vuoksi. Sivussa näkyy myös kaistale Työväentalon salin alkuperäistä turkoosinsinistä seinää.
3. Pirjo Haikola puhdistaa tikkaiden avulla salin seinää ennen maalausta. Juoksevat pikkupojat Jukka-Pekka Haikola ja Urpo Lankinen.
4. Vastamaalattu Kino Ässän sali ovelta katsomoon päin.
5.
6.
7.
8. 
9.
5. Kino Ässän sali valkokankaalle päin. 6. Kino Ässän sisäänkäynti 1986. 7. Lastennäytöksen yleisöä 1992.
8. Jouni Haikola lippukopissa kesällä 1986. Mikko Niskasen "Elämän vonkamies" on tulossa syksyllä.
9. Uskolliset kanta-asiakkaat Jorma Mäntylä ja Kaija Kähkönen lipunostossa.
10.
11. 
12.
13.
19. 
20. 
21. 
22.
23. 
24.
10. Syyskauden 1986 elokuvajulisteita. 11. Kaija Kähkönen leimauttaa "Bonnie&Clyde"- asiakaskortin. Normaalin elokuvalipun hinta vuonna 1986 oli 23 mk.
12. "Kassanhoitaja" poistuu konehuoneeseen. Esitettävä elokuva "Viiltävä terä".
13. Konehuoneen sisäänkäynti ulkokautta oli varsinkin talvella ikävä. 14. Dresden D 1 elokuvakone.
15. Äänen tarkkailu tapahtui kuulokkeiden avulla.
16. Äänilaitteet. Ylhäältä lukien kasettidekki, Luxorin kotistereovahvistin, Starsound- autoboosterin virtalähde ja alimpana seinään kiinnitettynä äänilampun virtalähde.
17. Esitetty 600 metrin (22 minuutin) osa. 18. Kelauslaite - asennustapa poikkeava! 19. Filmin lataus koneeseen.
20. Kelausta. Pöydän alla muoviset osalaatikot (käytössä 1985 - 1993). Filmit kuljetettiin näissä teattereille.
21.-23. Kino Ässän kohtalon sinetöineet kaupunginhallituksen asiakirjat.
24. Poikkeuksellinen tiedoksi saattaminen: kirjastotoimenjohtaja kaupunginhallituksen kirjeenkantajana
Kino Ässä Ky:n varat eivät avustuksesta huolimatta riittäneet uusien kaiuttimien hankkimiseen, vaan yhdelle kankaan takana olevalle kaiuttimelle pyrittiin rakentamaan valmiista osista identtinen pari, joka kuitenkin osittain epäonnistui virheellisten komponenttien vuoksi. Keskikaiuttimeksi Lankinen luovutti Muoniossa kokoamansa suljetut painekammiokaiuttimet. Katsomon "surround"- kaiuttimina toimi epämääräinen 7 kaiuttimen kokoelma kotistereoista irrotettuja sekä kodinkone- ja osto- ja myyntiliikkeistä hankittuja kaiuttimia: Philipsin kokoäänielementin sisältäviä 3 kpl, Saloran valmisteita 2 kpl ja Hitachin 2 kpl. Kaiuttimet oli kytketty soimaan samalla voimakkuudella ja samanvaiheisesti. Näin saadulla yhdistelmällä lähdettiin kuitenkin syysnäytäntökaudelle 1986. Elokuvan "Uuno muuttaa maalle" ajaksi vaihdettiin laitteisiin kuitenkin takaisin monokennot, mutta hurina palasi takaisin ja esityksiä jatkettiin stereolaitteilla - joskaan ei Dolby- stereoilla. 2/4- kanavaisen stereomatriisin prototyyppiin oli jäänyt ilmeisesti kylmiä juotoksia, koska äänen voimakkuus saattoi heitellä kesken esityksen. Vasemman pääkaiuttimen ylikuorma aiheutti kanavan mykistymisen eikä äänentoisto vastannut sitä, mihin alunperin pyrittiin. Sen vuoksi Kino Ässän toiminnan vuosina vaihdettiin etukaiuttimet ainakin kaksi kertaa: loppujen lopuksi kankaan takana oli hyllyillä kolme kappaletta kaiuttimia, joista vasen - oikea pari itse tehtyjä 3- elementtisiä bassorefleksikaappeja ja keskikaiuttimena Radiotehnika S-90. Kankaan sivuilla oli lisäksi yleisön hämäämiseksi kaksi Hitachin valmistamaa kaiutinta, jotka eivät olleet käytössä. Pariinkin kertaan vaihdettu vahvistinjärjestelmä käsitti loppujen lopuksi Saloran Ortoperspekta 3001-viritinvahvistimen, jota käytettiin esivahvistimena ja keskikanavan (mono)pääte- sekä konehuoneen tarkkailuvahvistimena. Salora 3001- vahvistimesta johdettiin linjatason signaali Sonyn AV 501- Dolby- matriisilla varustettuun vahvistimeen, jonka yhteydessä olevalla Philipsin taajuuskorjaimella säädettiin vasemman ja oikean etukaiuttimen toistokäyrät. Sonyn AV 501- vahvistimesta saatiin myös 10 - 30 millisekuntia viivästetyt surround-äänet. Dolbyn yksinoikeus patenttiinsa liittyvien laitteiden valmistukseen loppui 1980- luvun lopulla ja Dolby- koodattuja kotistereolaitteita alkoi tulla markkinoille. Samalla laitteiden hinnat laskivat huomattavasti.
Suomen Elokuvasäätiön vuonna 1986 myöntämästä avustuksesta ja lainasta tehdyn selvityksen viivästyminen aiheutti yhtiömiesten ja säätiössä avustusta esitelleen, aiemmin Kainuun Maakuntaliiton elokuvasihteerinä toimineen Jouko Jämsän välille kitkaa. Jukka Lankisen tiedusteltua Säätiöltä omia vahvistinprojektejaan varten avustuksia, Jämsä pyysi Lankista konsultoimaan teatterin kanssa, koska säädökset tekivät mahdolliseksi ryhtyä avustusten takaisinperimistoimiin. Jämsän ilmaisema tieto oli lyhyt: "Uusia avustuksia ei Kuhmoon myönnetä ennen kuin entiset on selvitetty."
Uudistustoiveetkin menivät sikäli hiekkaan, että Elokuvasäätiö maksoi sekä avustuksen vuonna 1986 että lainan vuonna 1987 Kuhmon Elokuvat Kino Ässä Ky:lle juuri kesätauon kynnyksellä, jolloin pääsylipputuloja ei laisinkaan kertynyt. Elokuvasäätiön myöntämää investointiavustusta ja -lainaa käytettiin kesätauollakin juosseiden menojen, kuten Kuhmon Sos.-dem. Työväenyhdistys r.y:lle maksetun vuokran ja palkkojen maksuun. Kun Säätiön myöntämän lainan ehdot olivat yrityksen Kuhmon Osuuspankilta ottamia pankkilainaehtoja edullisemmat, maksoi yritys toiminnan käynnistämiseen ottamansa pankkilainat pois - käytännössä Suomen Elokuvasäätiön lainalla. Tällä toimenpiteellä pysyi toki paikallistasolla yllä mielikuva menestyvästä yrityksestä, mutta hintana olivat heikentyneet suhteet elokuvasäätiöön. Suomen elokuvasäätiölle olivat jo Kino Miilun edesottamukset aiheuttaneet harmia. Selvitykset myönnettyjen avustuksen käytöstä viivästyivät.
Paikan päällä Kuhmossa käynyt Suomen Elokuvasäätiön elokuvasihteeri Jouko Jämsä totesi teatterin tilan mutta antoi ymmärtää, ettei uusiin projekteihin rahaa tipu. Jukka Lankisen haettua pientä avustusta miniteatterin vahvistinkonstruktionsa koekappaleen valmistamiseksi ilmoitti Jämsä pullonkaulaksi juuri Kino Ässän viivästyneet selvitykset.
Lankaa pitkin tulivat Lankiselle Jämsän terveiset: "Jos minä olisin julma, niin rahat perittäisiin takaisin!"
Asiaa selviteltäessä jouduttiin vuonna 1991 toteamaan, että Kuhmon elokuvat Kino Ässä Ky:n taholta oli elokuvasäätiölle kyllä toimitettu luettelo teatterin maksuista, mutta listasta ei käynyt ilmi, mihin hankintoihin summat liittyivät. Sen vuoksi Jukka Lankinen Jouni Haikolan pyynnöstä, elokuvasäätiön avustustilityksistä vastanneen Timo Saarisen hyväksymänä ja neuvomana kävi läpi yhtiön koko viisivuotisen tili- ja kirjanpitoaineiston. Sen pohjalta laaditun selvityksen Elokuvasäätiö ilmeisesti säädöksiään teatterin eduksi tulkiten kesällä 1991 lopulta hyväksyi ja kiusallinen asia saatiin pois päiväjärjestyksestä. Säätiön ja teatterin välistä luottamusta kuvatun tapainen asioiden hoitaminen ei tietenkään ollut omiaan vahvistamaan. Muuan elokuvateattereita varten laaditun avustusjärjestelmän heikkous tuli tässä yhteydessä ilmi: toiminimet ja alle 20 henkeä työllistäneet kommandiittiyhtiöt eivät tuolloin tarvinneet tilintarkastajia, mikäli yhtiöjärjestys ei niitä edellyttänyt. Rahoja oli mahdollista siirrellä ja kauppoja tehdä yhtiömiesten hyväksyminä suhteellisen vapaasti. Näin ollen ei Kuhmon Elokuvat Kino Ässä Ky:n tilintarkastajiakaan voitu elokuvasäätiön vaatimien selvitysten teossa käyttää, koska niitä ei ollut.
Pienen kainuulaisen elokuvateatterin ongelmiin ei nähty aiheelliseksi isommin puuttua, varsinkin kun vuonna 1970 perustettu elokuvasäätiö oli samana keväänä 1991 joutunut siihenastisen historiansa pahimpaan julkiseen ryöpytykseen. Kirjailija Antti Tuuri syytti maaliskuussa Suomen Kuvalehdessä julkaistussa poleemisessa artikkelissa elokuvasäätiötä "varkaitten paratiisiksi". Säätiön taholta pystyttiin Tuurin väittämät torjumaan, mutta sen työrauhaa ja motivaatiota ryöpyttely tuskin paransi.
Videoiden yleistyminen ja ohjelmiston saantivaikeudet johtivat Kino Ässässä pelättyyn kierteeseeen: vähenevä katsojamäärä ja tuotot vaikeuttivat uuden ohjelmiston saantia, joka puolestaan heijastui katsojamääriin. Kun yhtiömiehille selvisi, ettei elokuvateatteri yksistään pysytä leivässä, eräelämää harrastava Jouni Haikola hakeutui kesäksi työhön mm. Lentuankosken koskenlaskijaksi tai kalatutkimusprojekteihin.
Eräänä kauniina ja lämpimänä toukokuun iltana Lankinen poikkesi Kino Ässälle.
Koneet olivat pysähdyksissä, joten näytöstä ei ollut aloitettu. Haikola istui toimistossa etäämpää tulleen vieraansa kanssa ja kertoi:
"Ei tullu porukkaa!"
Jutustelun jälkeen Haikola totesi:
"Ei maha tulla huomennakkaan porukkaa, kun on se sirkus."
Hetken hiljaisuuden jäkeen yksinpuhelu jatkui:
"Vaikka eipähän sitä porukkaa tullu tännäänkään, vaikka ei olekaan sirkusta!"
1980- luvun loppupuoliskolla Finnkinon teatteripuolella saavuttama asema johti myös elokuvien maahantuonnin keskittymiseen. Monet pikkuvuokraamot lopettivat ja elokuvien levitys keskittyi kolmelle elokuvatoimistolle, Finnkinolle, Warner Bros. Finlandille ja United Pictures Internationalille (UIP). Finnkino levitti kaikki kotimaiset elokuvat ja ulkomaisistakin elokuvista se toi maahan noin puolet. Yhtiö pyrki ensisijaisesti palvelemaan omia teattereitaan ja vasta sen jälkeen muita, lähinnä liikevaihdon mukaan suuruusjärjestykseen asetettuja elokuvateatteripaikkakuntia. Pienten, yhden elokuvateatterin paikkakuntien osuus koko alan liikevaihdosta oli ja on marginaalinen. Samoin oli vähäinen pienten elokuvatoimistojen (Cinema Mondo, Kinoscreen Illusion, Walhalla ry jne.) osuus: ne pystyivät tuomaan elokuvia yleensä vain yhtenä tai kahtena kopiona ja niiden kaupallinen merkitys Kuhmon kaltaisilla paikkakunnilla oli olematon. Kulttuuripoliittisesti pienten yhtiöiden tuomat elokuvat olivat arvokkaita, mutta suuri yleisö ei niitä omikseen tuntenut.
Kun yleisöä vielä riitti, tuli väkeä joskus saliin esityksen jo alettua. Pimeässä oli paikan löytäminen joskus vaikeaa. Salin vasemmalla puolella olivat muutaman portaan askelmat toimistoon ja konehuoneeseen. Portaiden eteen asennettiin kaide kesällä 1996, sen jälkeen kun eräs katsoja putosi rähmälleen portaita alas. Konehuoneeseen kuului rymähdys, voihkaisu ja sen jälkeen yleisön naurua. Onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
Terveyskeskuksen johtava lääkäri Jorma Mäntylä kuului (ja kuuluu edelleenkin) uskollisimpiin elokuvissa kävijöihin. Persoonalliseen tapaansa hän kyseli ja kommentoi elokuva-asioita. Kun Kino Ässän viimeisiin kuulunut suurmenestys, "Jurassic Park" syksyllä 1993 esitettiin, tuli Mäntyläkin luonnollisesti elokuvaa katsomaan. Tungoksen havaittuaan hän kommentoi: "Täällähän on väkeä kuin Emmanuellessa!"
Keväällä 1994 Mäntylä kyseli "Schindlerin listaa". Kun silloinen teatterinhoitaja Lankinen ilmoitti, että elokuva tulee ohjelmistoon heti syksyllä, uuden salin valmistuttua, totesi Mäntylä: "Hienoa. Laatutavaraa."
1980- luvun lopulla Kuhmon elokuvat Kino Ässä ky:n kannattavuus alkoi heiketä huolestuttavasti. Toukokuussa 1988 yhtiö pyysi hiljaisen kesäajan vuoksi halventamaan kesäkauden vuokraa ja 30. toukokuuta 1988 työväenyhdistyksen johtokunta vastasi kireässä tilanteessa pyyntöön: "Ellei tule vuokranalennusta hänen laatimansa laskelman pohjalta, tulee lappu luukulle."
Kostamus- rakentamisen hiipumisen ja sen seurausilmiöiden osittain aiheuttama katsojamäärien vähenevä trendi paheni television lisääntyneen tarjonnan ja kotivideoiden yleistymisen vuoksi: alimmillaan myytiin lippuja vuoden 1992 näytäntöihin vain noin 3 300. Pääsylipputuoton varassa toiminta oli veitsenterällä jo vuonna 1990, jolloin yritys lopulta lähestyi Kuhmon kaupungin kulttuurilautakuntaa kirjeellä, jonka laatimisessa Jukka Lankinen avusti yrittäjiä. Kirjeen perusteella kulttuurilautakunta päätyi neuvottelemaan asioista yrittäjien kanssa. Neuvottelijoiksi lautakunta nimesi kulttuurisihteeri Toivo Mikkolan ja lautakunnan puheenjohtaja Tuulikki Karjalaisen. Neuvottelut, joissa äänessä oli etupäässä lautakunnan puheenjohtaja Tuulikki Karjalainen, käytiin keväällä 1990. Kulttuurisihteeri Toivo Mikkolan rooli oli lähinnä "kuuntelevan yhtiömiehen."
Neuvottelujen tulos oli sikäli myönteinen, että Kuhmon kaupunki vuokrasi Työväentalon kulttuurikäyttöön vuosina 1990-1992. Kuhmon Sos.-dem. Työväenyhdistys r.y., joka keväällä 1990 oli sanonut irti vuokrasopimuksen Kuhmon elokuvat Kino Ässä Ky:n kanssa, perusteena vuokranmaksujen laiminlyönti ja viivästykset, kiirehti - varman maksumiehen saatuaan - korottamaan vuokraa Kino Ässän aiemmin maksamasta 3 500 markasta 5 454 mk:n kuukausivuokraan, johon tosin nyt kuului myös kahvio ja sähkö. Kuhmon elokuvat Kino Ässä Ky maksoi kaupungille jälkikäteen korvauksen käyttämistään näytäntöpäivistä 2.7.1991 solmitun, elokuvanäytäntöjen järjestämistä koskeneen sopimuksen nojalla. Arki-illoilta korvaus oli 50 mk ja sunnuntaipäiviltä 100 mk.
Kino Ässä vapautui käytännössä kokonaan vuokranmaksuun liittyneistä huolista, mutta järjestelyt eivät osoittautuneetkaan siksi piristysruiskeeksi, miksi ne oli toivottu. Kino Ässä vähensi näytöspäivien lukumäärää ja niiden kaupungille ilmoittamisessakin aikailtiin tarpeettomasti.
Elokuvateatteriyritykselle erittäin edullinen järjestely ei ilmeisesti toiminut odotetulla tavalla. Kaupungin kulttuuritoimiston erikoisnäytäntöjä, kahviossa pidettyjä kerhoja ja kansalaisopiston elokuvaesityksiä lukuun ottamatta tilat seisoivat pitkät ajat käyttämättä. Kaupunginhallituksen sanottua sopimuksen 16.2.1993 irti (124 §) joutui Kuhmon Elokuvat Kino Ässä Ky harkitsemaan toimintansa lopettamista, varsinkin kun samaisessa kokouksessa päätetyt neuvottelut "elokuvatoiminnan turvaamisesta ainakin syksyyn 1993 saakka" eivät riittäneet vakuuttamaan yritystä elokuvatoiminnan jatkuvuudesta.
Jo vuonna 1986, uutta "Tuntematonta sotilasta" esitettäessä tultiin Haikolalta kyselemään huvilupaa, joka oli edellissyksyn kiireissä jäänyt hankkimatta. Samoin oli esityksiin päässyt alaikäisiä vanhempien mukana ja sensuuritietoja etsittiin teatterilla pitkään, ennen kuin huomattiin niiden löytyvän filmilaatikosta!
Kiusallista julkisuutta Kino Ässän toiminnalle aiheutui myös maaliskuussa 1992 elokuvateatteriin tehdystä ratsiasta. Uusintana esitetty elokuva Terminator 2 - tuomion päivä oli houkutellut katsojiksi alaikäisiä kuhmolaisia. Maaliskuun 16. päivän iltana poliisipartio Jorma Keränen ja Markku Piipponen kyseli esityksen jälkeen muutamien poikien henkilötietoja ja Haikola joutui kuulusteluun, jossa myönsi myyneensä useita pääsylippuja alle 16- vuotiaille lapsille, vaikka Valtion elokuvatarkastamo olikin päättänyt po. elokuvan katsojien ikärajaksi 16 vuotta. Puolustuksekseen Haikola toi kuitenkin esille ikärajojen tarkastamiseen liittyvät ongelmat, varsinkin kun väkeä tuli paljon ja teatterinhoitaja yksin joutui toimimaan lipunmyyjänä, vahtimestarina ja koneenhoitajana. Vs. nimismies Eljas Pylväs esitti rangaistusvaatimuksena 12 x 20 markan päiväsakkoja eli 240 markan sakon, jonka Haikola ilman muuta hyväksyi, vaatimatta asiaa käräjille vietäväksi. Kyse oli loppujen lopuksi mitättömästä summasta, sillä uusintana esitetyn elokuvan kokonaistuotto Kino Ässä Ky:lle oli 3500 markkaa eli viisitoistakertainen maksettavaksi määrättyyn sakkoon verrattuna.
Sanomalehtikirjoittelua ikärajojen merkityksestä ja poliisiviranomaisen toiminnasta käytiin asian tiimoilta jonkin verran.
Kuhmon kulttuuritalon suunnitteluvaiheessa kutsui Kiinteistö Oy Kuhmon kulttuuritalo 2.10.1990 kuhmolaiset kulttuurialan yhdistykset valtuustosaliin esittämää käyttäjäkunnan edustajien kannanottoja ja ehdotuksia talon varusteiden ja kaluston hankkimiseksi. 11. lokakuuta mainittuna vuonna pidettyyn kokoukseen liittyen esittivät -elokuvateatteritoimintaa sekä elokuva- ja videoharrastusta sivunneet kannanotot ja ehdotukset yhdessä Kuhmon elokuvat Kino Ässä Ky:n vastuunalaiset yhtiömiehet Jouni Haikola ja Markku Väisänen pääosin tuolloin toimineen Kuhmon videokerho Kuvio r.y:n puheenjohtaja Jukka Lankisen laatiman muistion pohjalta.
Muistio saatettiin kiinteistöyhtiölle tiedoksi myös kirjallisena 6.10.1990.
Elokuvatoiveista esille tuotiin seuraavaa:
"35 mm elokuvien esityslaitteet sekä auditorioon että pääsaliin
-valkokangas kaikenmuotoisten (normaali- ja laajakangaselokuvien) elokuvien esittämiseen
-elokuvien äänentoistojärjestelmä stereofoninen (pääsaliin Dolby Stereo, auditoriossa edullisempi ortoperspekta (Voimaradion järjestelmä)
-auditorion konehuoneen syvyys vähintään 2 metriä, etuseinä yhdensuuntainen valkokangasseinän kanssa
-täydellinen pimennysmahdollisuus kaikkiin tiloihin, joissa esityksiä mahdollisesti järjestetään"
Lisäksi toimitettiin kiinteistöyhtiölle elokuvateatterin suunnittelua ja tekniikkaa valaisseita piirroksia ja ohjeita Suomen kaupunkiliiton vuonna 1984 julkaisemasta oppaasta "Kunnan kinon pelisäännöt".
Elokuva- ja videoharrastusten edellyttämät, samansuuntaiset laitehankinnat olivat osittain sisällytetyt myös silloisen Kuhmon kaupungin ku1ttuurilautakunnan esittämään lausuntoon.
Elokuvateatteriyrityksen ja kulttuurilautakunnan samansuuntaisista ponnisteluista huolimatta ainoastaan auditorion (myöhemmin Pajakka-salin) luonnospiirroksissa esiintynyt viiston takaseinän oikaisu osoittautui ainoaksi rakenteisiin liittyneeksi ja toteutetuksi toimenpiteeksi. Alunperin auditorioon ei konehuonetta ollut edes luonnosteltu!
Kuhmo-talon Pajakka-salin projisointiaukoista tuli vääräntyyppisiä - profiili ei ole viistetty vaan suorakaiteen muotoinen. Aukot sijoitettiin optiselta keskiakselilta syrjään. Lentua-saliin tuli mittasuhteiltaan asianmukainen valkokangas, mutta Pajakka-saliin "elokuvaväkeä ajatellen" sijoitetusta 5,3 metriä leveästä kankaasta tuli CinemaScope-1aajakangaselokuvien (projisoitavan kuvan korkeuden ja leveyden suhde 1: 2,35) esityksiin salin muut mittasuhteet huomioon ottaen pieni. Valkokangas oli alunperinkin väärin mitoitettu: kattorakennelmiin sijoitettu aukko oli tarkoitettu piirtoheitinkankaalle, mutta levennettiin sitten hieman yli 5 metriin. Pieneksi kangas kuitenkin jäi. Kiinteitä elokuvakoneita ei saliin hankittu ja ainoastaan Pajakka- salin äänentoistojärjestelmään ujutettiin Dolby- äänen toistoon tarvittavat päätevahvistimet ja kaiutinjärjestelmä (ilman subbass- vahvistinta ja kaiutinta). Elokuvaääniprosessorille jätettiin ainoastaan varaus. MS-Audiotronin/Kimmo Merikiven äänentoistourakkaan vaikutti osaltaan Tampereelta käsin äänentoistosuunnitelmasta vastannut Reijo Hammar/Teatec, jonka luona Jukka Lankinen pistäytyi Tampereella käydessään.
Kuhmon kaupungin kulttuurilautakunta lakkautettiin vuoden 1992 lopussa ja sen tehtävät siirtyivät sivistyslautakunnalle. Keväällä 1993 Kuhmon elokuvat Kino Ässän ja kaupungin sivistystoimen virkamiesten käymien elokuvatoiminnan vuokratukijärjestelyneuvottelujen sävy oli kireä. Tällöin kirjastotoimenjohtajan (syksystä 1992 myös Kiinteistö Oy Kuhmon Kulttuuritalon vt. toimitusjohtajana 7000 markan kuukausipalkalla istuvan) Eero Hartikaisen ja pääasiassa äänettömänä myötäilijänä neuvotteluissa istuneen koulutoimenjohtaja Pauli Huttusen sekä Jouni Haikolan ja Markku Väisäsen käymien keskustelujen jälkeen yrittäjät totesivat joutuneensa mahdottomaan tilanteeseen:, koska heidän olisi tullut investoida Kuhmo- taloon esityskalusto. Kuhmo-talolle siirtymisestä neuvoteltaessa ei yrittäjille pystytty esittämään laskelmia toiminnan aiheuttamista vuokrakuluista. Neuvottelujen päätyttyä tuloksettomina paikallisten yrittäjien kanssa kiinteistöyhtiö pyrki saamaan vuokralaisekseen mm. kajaanilaisen Nevskino Oy:n, mutta elokuvayrittäjä Tapio Nevalaisen näkemyksen mukaan investoinnit ja toiminnan laajentaminen sadan kilometrin päähän Kuhmoon olivat käytännössä mahdottomat toteuttaa.
Lähes 46 miljoonaa maksaneen Kuhmo-taloon suunniteltu elokuvalaitteiden hankinta jäi toteuttamatta.
Myötätuntoa ei myöskään herunut Kiinteistö Oy Kuhmon Kulttuuritalon hallituksessa istuneen kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Tuulikki Karjalaisen taholta. Jo vuonna 1992 oli kulttuurilautakunta jättänyt esittämättä - lautakunnassa vuosina 1989 - 1992 istuneen Jukka Lankisen eriävästä mielipiteestä huolimatta - Työväentalon vuokrauksen ("ainoastaan kerhotilat, lasten luovan toiminna kerhoja varten" olisi vuokrattu), mutta kaupunginhallitus ja -valtuusto päättivät kuitenkin vuokrata talon yhdeksäksi kuukaudeksi. Kulttuurilautakunnalle tuotu talousarvioesitys vuokriksi vuonna 1993 viittasi vain Kuhmo-talon vuokriin. Muutenkin oli mahdollista havaita, ettei elokuvan ystäviä "kulttuurikaupungin" kulttuuribyrokratiasta löytynyt: mm. Opetusministeriön vuodesta 1975 jakamaa elokuvatarjonnan kehittämiseen varattua harkinnanvaraista valtionapua ei Kuhmossa ollut ennen vuotta 1986 haettu koskaan. Vasta tuolloin Lankisen informoitua kulttuurilautakuntaa se heräsi asialle - ihmettelivätpä eräät kulttuurilautakunnan jäsenet ja kulttuurisihteeri Mikkolakin koko avustuksen olemassaoloa! Voidaan aiheellisesti kysyä, missä olikaan kulttuurisihteerin ja lautakunnan "asiantuntemus"? Varsinkin kulttuurilautakunnan vuonna 1992 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen kaupungin toteuttamien elokuvatapahtumien järjestäminen jäi täysin retuperälle ja enemmän sidoksissa elokuvaharrastajien ja elokuvateatterin hoitajien aktiiviseen toimintaan kuin kulttuuritoimen viranhaltijoiden aloitteellisuuteen.
Vuonna 1993 kehittynyt soppa oli lohduton: yrittäjällä ei varaa, kaupungin asenne välinpitämätön, ellei suorastaan vihamielinen ja työväenyhdistys menettämässä hyvän vuokralaisen.
Kuhmon elokuvat Kino Ässä Ky:n haaveilema ja ilmeisesti toteutetuksikin aiottu (mm. "Kuhmolaisen" pääkirjoitus 2.3.1993) näytäntöjen siirtäminen Työväentalolta Kuhmo-talolle vuonna 1993 kariutui lopulta siihen, etteivät kaupungin vuokratukea vaille jääneen yrityksen taloudelliset voimavarat riittäneet toiminnan edellyttämiin ja kiinteistöyhtiölle ehdotettuihin, mutta toteuttamatta jätettyihin laiteinvestointeihin. Olympiavuodelta 1952 peräisin olleiden Kino Ässän esityslaitteiden päivittäminen samoihin aikoihin uudistuneen esitystekniikan (mm. 1800 metrin filmikelat ja xenon-lamput) edellyttämälle tasolle Suomen elokuvasäätiön tuen turvin ei onnistunut säätiön Kuhmon sekavan tilanteen johdosta omaksuneen varauksellisen kannan vuoksi. Järjetöntä oli sekin, että Suomen elokuvasäätiö sai Kuhmosta ristiriitaista tietoa elokuvateatteriasioista. Säätiön esittelijöille oli syntynyt käsitys siitä, että Kuhmo-talolla elokuvaesityksiä järjestää joku muu taho kuin yrittäjä.
Kino Ässässä keväällä 1991 yllättäen pistäytynyt ja elokuvateattereiden kunnostusprojektia vetänyt Ari "Jaska" Saarinen oli tarkastuksessaan todennut laitteet ja tekniikan todella aikansa eläneiksi. Kirjallista raporttia Saarinen ei käynneistään laatinut. Ainoa moite, jonka Saarinen elokuvasäätiössä kesällä 1991 vierailleelle Jukka Lankiselle pystyi esittämään, kuului suunnilleen näin:
"Koneet olivat huonosti hoidettu - lamppukammioissa oli iso kasa hiilenpätkiä."
Perustelu oli ihmeellinen: lamppukammion pohjalle hiilien vaihdon yhteydessä tippuneet, tuuman mittaiset pätkät eivät vaikuttaneet esitykseen millään tavoin! Hyvään koneenhoitoon tietenkin olisi kuulunut hiilenpätkien välitön poistaminen, mutta käytännössä lamppukammiot puhdistettiin vasta pitemmillä kesätauoilla.
Ainoa konkreettinen hyöty Saarisen käynnistä oli ehkä se, että se rohkaisi työväenyhdistystä vuoden 1993 - 1994 aikana teatterin kokonaisremonttiin. Konsultointi johti myös siihen, että Lankinen sai arvokasta tietoa mahdollisesti vuokrattavasta Dolbyn prosessorista. Tämä operaatio toteutettiinkin myöhemmin.
Kino Ässä Ky lopetti toimintansa joulukuussa 1993 elokuvaan "Takaa-ajettu". Vuokria jäi työväenyhdistykseltä saamatta joulukuun ajalta. Kino Ässän kalusto osin kierrätettiin, myytiin, varastoitiin tai museoitiin.
Työväenyhdistyksen ainoa mahdollisuus oli ruveta vakavasti miettimään elokuvateatteriyrittäjäksi ryhtymistä. Työväenyhdistyksen jäseneksi 23.10.1988 hyväksytyllä ja johtokuntaan sen sihteeriksi vuonna 1992 tulleella Jukka Lankisella katsottiin olevan riittävästi kompetenssia asian hoitamiseksi.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuu kuitenkin vähintäänkin kummalliselta, että melkein jokaisessa elokuvaan liittyvässä asiassa mentiin vuosina 1991 - 1993 pieleen - Kuhmossa käyty sopora käy malliesimerkkinä siitä, miten hankalaksi voitiin hyvän tahdon ja asiantuntemuksen puutteen vuoksi tilanteita rakentaa. Kulttuurikaupungin uskottavuutta ei touhuilu lisännyt.
Eikä Lankinenkaan tuolloin tiennyt, millaiseen soppaan lusikkansa pisti!
