Torna alla pagina principale

Folco Quilici on kodissaan luonnon keskellä Umbriassa. Hän on juuri herännyt iltapäiväuniltaan, mutta hän on heti täynnä energiaa, aivan kuin lähtiessään seikkailuilleen valtamerten syvyyksiin tai Amatsonin sademetsiin. Lapsena “ahmin” hänen dokumenttielokuviaan ja katsoessani niitä tuntui kuin olisin ollut itse paikan päällä hänen kanssaan valtamerten kätköissä, ihmeellisissä vedenalaisissa maailmoissa.

Niiden kaukaisten aikojen tunteet heräävät yhtäkkiä eloon, kun Folco Quilici alkaa puhua paikoista, joissa hän on käynyt, luonnosta ja matkoistaan. Hänen sydämellisyytensä, avoimuutensa ja kohteliaisuutensa tekevät hänestä suurenmoisen persoonan, kuten hänen dokumenttielokuvansa ja hänen videokameransa vangitsevat kuvat.

Miten intohimo työhönne syntyi?

Se syntyi heti sodan jälkeen. Menin meren rannalle perheeni kanssa, mikä oli mahdotonta sodan aikana, ja siellä tapasin amerikkalaisen miehen. Hänellä oli sukellusnaamari ja hän antoi minun käyttää sitä. Sinä hetkenä syntyi intohimoni sukellukseen, mikä on verrattavissa intohimooni lentämistä kohtaan. Ne liittyvät toisiinsa hyvin läheisesti, sillä veden alla painottomassa tilassa tuntuu kuin lentäisi. Harrastin samanaikaisesti molempia nautintoja yhdistäen ne samalla työhöni.

Vuonna 2006 arvostettu aikakauslehti Forbes sijoitti Teidät maailman sadan vaikutusvaltaisemman ihmisen joukkoon dokumenttielokuvienne sekä ympäristöä ja kansoja käsittelevien kirjojenne ansiosta. Olitte varmasti erittäin tyytyväinen, mutta siihen liittyy myös suuri vastuu.

Minulla on samalla vastuu, joka Italiassa on vain harvoilla, harkita tarkkaan sanani ympäristöstä puhuttaessa. Kun puhutaan ekologiasta, lörpötteleviä ja tietämättömiä ihmisiä löytyy vaikka millä mitalla ja he saavat ihmiset hämilleen. On liian helppo huutaa sutta siinä vaiheessa, kun keskustelu alkaa käydä vakavaksi. Äskettäin minua haastateltiin tulipaloihin liittyen ja sanoin, että pohdittaessa johonkin ympäristöongelmaan liittyvän draaman perimmäisiä syitä lukuisat epäpätevät äänet johtavat meitä harhaan. Onneksi en päätynyt ympäristöalalle poliittisista syistä, jotka ovat kovin kaukana minusta. Mielestäni suhde vasemmiston ja ympäristönsuojelun välillä on päinvastoin haitallinen, jopa dramaattinen. Se on pelkkää poliittista propagandaa. Minä kasvoin ensimmäisen suuren ympäristönsuojeluliikkeen, Rooman klubin, mukana. Sen julkaisema teos Kasvun rajat ja professori (Aurelio) Peccei ovat raamattu kaikille, jotka haluavat puhua aiheesta.

Mitkä ovat mielestänne suurimmat ympäristövaarat?

Kysymys ansaitsisi syvällisempää tarkastelua, mutta lyhyesti sanottuna suurin vaara on, että ihmiskunnan tärkeät ihmiset eli päättäjät eivät havahdu ongelmiin ajoissa. Kaikki ongelmat voidaan ratkaista, jos vain päätetään kohdata ne. Olen hyvin pessimistinen asian suhteen, sillä tähän päivään asti ihmiskunta on osoittanut olevansa kykenemätön reagoimaan sitä uhkaaviin vaaroihin: barbaarien hyökkäyksistä Hitlerin valtaannousuun ja islamilaisen terrorismin uhkaan. Tunnemme kaikki nämä asiat, mutta siitä huolimatta emme tee tarpeeksi taistellaksemme niitä vastaan.

Mitä kertoisitte Suomesta?

Jotta en olisi ollut “nuori fasisti”, kävin 9-11-vuotiaana katolisissa yhdistyksissä, joiden parissa oli mahdollisuus kasvaa hieman eri tavalla. Intohimoni Suomeen syntyi juuri silloin, Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan kautta. Luin senaikaisesta sanomalehdestä, Il Vittoriososta, kauniita sarjakuvatarinoita suomalaisten voitoista ja kansan rohkeudesta vastustaa valtavaa venäläistä jättiläistä. Myöhemmin tutustuin suomalaiseen ystävääni Ossi Skurnikiin, jonka kanssa kävin elokuvakoulua, ja hän kertoi minulle monia asioita ihmeellisestä isänmaastaan. Lopulta saavuin Suomeen kuvaamaan happosateiden vahingoittamia metsiä kahden nuoren suomalaisen tutkijan kanssa, jotka Ossi oli minulle esitellyt. Vierailuni aikana minulla oli mahdollisuus tutustua modernin arkkitehtuurin myytteihin kuuluvan Alvar Aallon teoksiin. Ostin myös joitakin Aallon suunnittelemia puuesineitä. Todella harmi, etten ole vielä voinut palata Suomeen.

Kirjoititte esipuheen Ulderico Munzin kirjaan “Gli Aquiloni non volano più” (“Leijat eivät lennä enää”). Sanotte siinä näin: “...itsepäinen, sitkeä halu tuhota hiljaisuus, pinttyneet uskomukset, vääristyneet tulkinnat ja tuoda esiin totuus suurenmoisista henkilöistä...” Myös tämän takia halusimme perustaa Suomeen Diego Manzocchille omistetun yhdistyksen. Mitä kehottaisitte meidän yhdistyksen jäsenten tekevän, jotta Diego ei jäisi taas hiljaisuuteen eikä joutuisi vääristyneiden tulkintojen uhriksi?

Haluan ensinnäkin sanoa, että olin heti innostunut kirjoittamaan esipuheen Munzin kirjaan, koska tein kymmenisen vuotta dokumenttielokuvasarjaa “Italian 1900-luvun historia” (Renzo) De Felicen kanssa. De Felice oli puhunut minulle Italian vuonna 1939 Suomelle lähettämästä avusta, joten tiesin tästä natsien ja kommunistien vastaisesta salakuljetuksesta.

Palaten kysymykseenne, mielestäni asiasta pitäisi ensinnäkin puhua Munzin avustuksella mahdollisimman paljon. Lisäksi Suomessa vieraileville italialaisille turisteille voitaisiin näyttää Manzocchin hautapaikka ja kertoa heille italialaisen sankarin urotöistä. Voitaisiin järjestää opastettuja kierroksia ja julkaista esitteitä. Siten turistit eivät veisi mukanaan ainoastaan muistoa kauniista suomalaisista naisista, järvistä ja metsistä, vaan he ymmärtäisivät myös Italian ja Suomen välisen yhteyden.

Kiitos miellyttävästä keskustelusta. Oli erittäin suuri ilo puhua kanssanne ja huomata, että Folco Quilici ei ole ainoastaan suuri dokumenttielokuvien tekijä, toimittaja ja kirjailija, vaan hän on myös äärettömän sydämellinen ihminen.

Kiitos paljon, toivottavasti tapaamme vielä jonain päivänä. Myös minusta oli erittäin miellyttävää tehdä tämä haastattelu kanssanne. Terveisiä kaikille Suomessa asuvulle italialaisille ja Loggionen lukijoille. (31.8.2007)

Käännös: Sanna Autere