Torna alla pagina principale

Teette parhaillaan uutta elokuvaa.

Kyllä, viimeistelen elokuvaa, joka on tehty yhteistyössä Italian, Ranskan ja Suomen kanssa. Sen nimi on “Il prossimo tuo” (“Lähimmäisesi”). Siinä on kolme toisiinsa liittyvää tarinaa, jotka on kuvattu Roomassa, Pariisissa ja Helsingissä. Näyttelijöinä ovat Jean Hugues Anglade, Maya Sansa, Laura Malmivaara, Sulevi Peltola, Matti Ristinen ja Vilma Melasniemi. Sain onneksi tukea elokuvaani Suomesta, Suomen elokuvasäätiöltä ja FS:ltä. Italiassa on sen sijaan aina vaikea toteuttaa mitään.

Milloin elokuva tulee elokuvateattereihin?

Se tulee valmistumaan helmikuussa, mutta vielä ei tiedetä, koska sitä aletaan esittää.

Italia sijoittaa aina vain vähemmän rahaa kulttuuriin. Italiassa on lähestulkoon mahdotonta toteuttaa kulttuuritapahtumia varojen puutteen takia. Paradoksaalista on, että kun rahaa ei löydy näiden tapahtumien edistämiseen, olemassaolevilla varoilla maksetaan korkeita palkkoja erityisesti kulttuuri-instituutioiden työntekijöille. Lisäksi niillä rahoitetaan seremonioita, joille suomalaiset usein nauravat.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten ulkomailla käytetään kulttuurille suunnattuja varoja. Olen viime keväästä asti kuulunut “100 Autori” -liikkeeseen (www.100autori.it), jota on arvosteltu paljon varsinkin lehdistön taholta Italiassa. Tavoitteenamme on huolehtia Italian kulttuurin terveydentilasta. Viime kuukausina olemme taistelleet uuden elokuvalain sekä julkisten varojen läpinäkyvän ja moniarvoisen hallinnan puolesta. Mutta meitä kiinnostaa erityisesti meidän kulttuurimme ja erityisesti elokuva. Viime kesänä valmistelimme käsikirjaa; yritimme selvittää paljonko elokuvan hyväksi käytetään rahaa Italiassa ja paljonko muualla Euroopassa. Meitä syytetään siitä, että haluamme vain tukia elokuvalle, mutta totuus on, että Italia on yksi maista, joissa valtio tukee vähiten elokuvaa.
Italiassa ollaan menossa kolmannen maailman maan tasolle, yhtään dramatisoimatta. Kuinka voidaan hyväksyä, että politiikassa ja instituutioissa on ihmisiä, jotka ansaitsevat huimia summia, kun nuoret parit sinnittelevät 1000 eurolla kuukaudessa maksaen 500 euroa asuntolainaa? Se on masentavaa sosiaaliselta ja inhimilliseltä kannalta enkä sano sitä kateudesta, vaan koska on olemassa ihmisiä, jotka eivät muutoin voi mennä edes pizzeriaan kerran kuussa. Vaarana on, että ellei vastaan tulee syvää kriisiä, asiat eivät muutu: liian monet hyväksyvät tilanteen tällaisenaan.

Onko nykyinen keskusta-vasemmisto-hallitus ollut pettymys myös Anne Riitta Cicconelle?

Toivoin kulttuuriministeri Francesco Rutellin tekevän enemmän. Ainakaan elokuvan suhteen asiat ja erityisesti ihmiset eivät ole juurikaan muuttuneet. Toivon kuitenkin, että lähitulevaisuudessa oltaisiin rohkeampia, jotta edellisen hallituksen aikaansaama täystuho saataisiin korjattua.

Miksi Cicconea voidaan pitää elokuvan puolestapuhujana?

Olen yleisesti ottaen ollut aina taistelijaluonne. 18-vuotiaana päätin lähteä elokuva-alalle ja ymmärsin heti kyseessä olevan hyvin vaikea ympäristö myös siitä syystä, että elokuva, kuten kaikki muukin Italiassa, on liiaksi politiikan saastuttama. Tunsin heti joutuneeni suden kitaan. En ole luonteeltani sellainen ihminen, joka vaikenee epäoikeudenmukaisuuksien edessä, en pidä kompromisseista enkä ole kovin vaikutusaltis. Elokuvaohjaajan työ on jotain älykön ja klovnin väliltä, joten sitä ei pidä myöskään dramatisoida liikaa. Mutta meidän tehtävämme on myös ilmiantaa enkä kyllä ole koskaan sulkenut silmiäni.

Mitä mieltä olette amerikkalaisesta elokuvasta? Ovatko rapakon takaiset ohjaajat italialaisia ohjaajia parempia?

En pidä amerikkalaisista viihteellisistä popcorn-elokuvista eivätkä ne kiinnosta minua. Filosofian maisterina voin sanoa, että elokuva ja filosofia muistuttavat toisiaan: ne liittyvät ajatukseen, ne tarkkailevat ihmisen käyttäytymistä yrittäen ymmärtää sitä ja asettaa kysymyksiä. Pidän elokuvista, jotka asettavat kysymyksiä ja saavat ajattelemaan. Jotkut pitävät hullutteluelokuvista, mutta pilke silmäkulmassa voisin sanoa, että Italiassa on tällä hetkellä valtavasti hulluttelevia yksilöitä, joten ehkä on todellakin tullut aika alkaa ajatella... Pidän kovasti riippumattomasta amerikkalaisesta elokuvasta, se on erittäin mielenkiintoista.
Amerikkalaiset ohjaajat ovat teknisesti hienostuneempia, mutta he eivät ole missään nimessä italialaisia ohjaajia parempia. Ohjaaja tekee teknistä työtä, jonka voi oppia muutamassa viikossa, suuresta ohjaasta tekee suuren hänen katseensa, sen mitä hän päättää leikata meitä ympäröivästä todellisuudesta. Joka otoksesta kukin valitsee mitä ottaa mukaan ja mitä poistaa: tämä tekee eron. Tavassa kertoa hellä hetki tai riita piilee ohjaajan todellinen kyky.

Oletteko lukenut Ulderico Munzin kirjan “Gli Aquiloni non volano più" (“Leijat eivät lennä enää”)?

Luin kirjan ja pidin siitä hyvin paljon. Tapasin myös Munzin Italian Suomen suurlähettilään Pauli Mäkelän luona ja keskustelimme mahdollisuudesta toteuttaa elokuva. Luonnollisesti ohjaaja ei päätä elokuvan toteutuksesta. Tärkein tekijä on taloudellinen kysymys, italialaisen elokuvan todellinen ongelma. Kyseessä olisi historiallinen elokuva, joten siitä tulisi myös melko kallis.

Miten Manzocchi, kirjan henkilöhahmo, erosi mielestänne tämän päivän nuorista? Ottaen huomioon, että nuoruudessa on psykologisesti jotain pysyvää huolimatta historiallisesta kontekstista.

Hän eli nuoruutensa täysin erilaisessa kontekstissa. En halua sanoa banaalisuuksia, mutta sinä aikana kasvatus ja ympäröivä todellisuus olivat aivan erilaisia kuin nykypäivänä, hyvässä ja pahassa. Manzocchi oli nuori fasisti ja ilmeisesti täynnä ideologioita ja ideaaleja, joita vastaan hän myöhemmin jollain tapaa rikkoi osoittaen suurta kriittisyyttä ja sisäistä vapautta. Ehkä hänen edesvastuuttomuutensa oli hänessä hellyyttävintä. Lentokoneen ryöstäminen mennäkseen tapaamaan tyttöä on mielestäni myös elokuvallisesti hyvin kaunista. Lopulta juuri hänen edesvastuuttomuutensa tekee hänestä sankarin. Elämäkerrasta sain sellaisen käsityksen, että hän oli henkilö, joka ei ottanut itseään liian vakavasti, ja pidän myös siitä paljon.

Uskotteko, että jonain päivänä voidaan toteuttaa Manzocchista kertova elokuva?

Toivottavasti, koska olen varma, että siitä tulisi mahtava elokuva. Toisaalta olisi kovin hyödyllistä kertoa talvisodasta, jota ei maailmalla juurikaan tunneta. Toisaalta se tarjoaisi myös mahdollisuuden kertoa ilman turhaa retoriikkaa tämän pojan rohkeudesta ja vapaasta sielusta.

Te tunnette erittäin hyvin sekä italialaisen että suomalaisen kulttuurin. Keskustellaanko mielestänne Suomessa objektiivisemmin ja vapaammin politiikkaan, historiaan ja historian merkkihenkilöihin liittyvistä asioista?

Suomessa ollaan ehdottomasti objektiivisempia kuin Italiassa. Italiassa on mielestäni kaksi poliittista linjaa, jotka pitävät vastapuoltaan vihollisena. Suomessa keskustellaan enemmän, mutta myös väitellään jatkuvasti eikä väittelystä synny koskaan mitään hyvää. Todellisuudessa ei etsitä totuutta tai ratkaisua, pyritään ainoastaan olemaan oikeassa. Yhtä lailla Italiaa ja Suomea rakastavana henkilönä sanon, että tuskallisinta on se, että lähimmäisen kunnioitus yhteiskuntaluokasta riippumatta on tunne, joka on Italiassa lähes täysin surkastunut. Kunnioitusta ei ole, on vain pelkoa ja alistumista niitä kohtaan, jotka voivat jotenkin vahingoittaa meitä.

Aina vain vähemmän kunnioittavia ja enemmän nöyristeleviä, kuten kirjoitin jokin aikaa sitten Loggionessa artikkelissa, joka koski Italian Suomen suurlähettilään Pauli Mäkelän haastattelua?

Juuri näin.

Viimeinen kysymys: käsitys naisesta on erilainen Italiassa ja Suomessa. Onko syy Italian kohdalla yksinomaan miesten? Suomessa naisia on paljon enemmän politiikassa ja "tärkeissä" viroissa. Suomessa on myös mahdollista nähdä työmailla naisia, jotka hitsaavat, tekevät kirvesmiehen töitä jne. Ehkä suomalaiset naiset, enemmän kuin italialaiset, ovat osanneet valloittaa paikkansa yhteiskunnassa?

Uskon sen olevan historiallinen kysymys. Suomen kaukainen historia muodostuu miehistä, jotka lähtivät hakemaan töitä kaukaa kotoa ja naisista, joiden piti huolehtia kaikesta, mitä perhe tarvitsi. Italiassa naiset alkoivat emansipoitua ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin he täyttivät tehtaat, joista miehet olivat lähteneet rintamalle. Historiallinen ja kulttuurillinen tilanne aiheutti sen, että italialaiset naiset emansipoituivat paljon suomalaisia naisia myöhemmin. Tänä päivänä italialaiset naiset ovat paljon taisteluhenkisempiä, vaikka miesten keskuudessa onkin hyvin voimakasta vastarintaa. Voitaisiin sanoa myös, että Berlusconi-ilmiö on muuttanut hieman 70-luvun taisteluhenkisen naisen kuvaa.

Kiitos haastattelusta ja toivon mukaan pikaisiin näkemisiin Suomessa.

Käyn usein Suomessa katsomassa äitiäni: voisimme vaikka tavata jonain kertana. Kiitos teille. Terveisiä kaikille Il Loggionen lukijoille. (28.9.2007)