
Tässä lista muutamista pelimusiikkisuosikeistani aikajärjestyksessä:
Martin Galwayn 10-minuuttinen taidepaukku Parallax-peliin vuonna 1986. Tällaista kokemusta ei akustisilla soittimilla saisi aikaan.
8-bittisen grafiikan ja CD-tasoisen musiikin yhdistelmä on mielenkiintoinen kokemus, eikä vähiten laadukkaan japanilaisen pelimusiikin ansiosta.
Mahdollisesti yksi ensimmäisistä peleistä, jossa musiikkia käytettiin tarinankerrontaan.
Kaksi pelimusiikin klassikkoa. Ensimmäisestä osasta ei löydy ainuttakaan kappaletta, jonka melodia ei jäisi soimaan päähän, ja toisessa osassa taiteillaan johtoaiheilla vallankumouksellisen iMUSE-teknologian siivellä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en edelleenkään osaa sanoa, onko sarjan tunnusmusiikki iloinen vai surullinen. Lisäksi on pakko mainita toisen osan 10-minuuttinen lopputaistelumusiikki – vuosia ennen Final Fantasy VI:n kuuluisaa Dancing Mad -teosta.
Kiitos musiikin ja grafiikan yhteistyön, tunnelma on katossa jo alkuruudusta lähtien. Sen lisäksi, että peli sisältää mainiot sovitukset sarjan aikaisemmista teemoista, sisältää se myös liudan uusia klassikoita.
Tässä harvinaisessa tapauksessa sarjan tunnusomainen etnomusiikki on löytänyt enemmän yleisöä kuin sarjan varsinaiset pelit. Eräässä aikalaisarvostelussa ehdotettiinkin hankkimaan pelien sijasta niiden musiikki-CD:t.
Sensible Softwaren taktiikkapainotteinen toimintapeli haastaa Amigan äänipiirit äärimmilleen. Kaiken ylitsepursuavan satiirin keskellä soiva haikea Narcissus juurtuu varmasti mieleen, etenkin kun kuvaruudulla seisova kumpu täyttyy sodan edetessä hautakivistä…
Hektinen musiikkiraita yhteen maailman vaikeimmista ja ahdistavimmista videopeleistä. Harva peli on tavoittanut yhtä vainoharhaista tunnelmaa kuin tämä Neuvostoliiton viimeisiin päiviin sijoittuva trilleri. AdLib-äänikortin käyttöä parhaimmillaan.
Surullisenkuuluisalle CD-i -multimediajärjestelmälle kertyi vain kourallinen kelvollisia pelejä, joista yksi on tämä tetris-variantti harvinaisen rentouttavalla musiikkiraidalla.
Haiko Ruttmanin musiikki on Süßigkeit. Varsinkin ensimmäisen osan hypnoottinen teema sopii pelin rauhanomaiseen kulkuun.
Eric Heberlingin tyyli- ja tunnelmapuoleltaan monipuoliset sävellykset The Elder Scrolls -sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.
Philippe Vacheyn rennot ja lämminhenkiset musiikit, eritoten tunnusteema, tuovat mielenkiintoista kontrastia pelin välillä jopa ahdistavaksi käyvään ilmapiiriin. Sama taso jatkuu pelin jatko-osassa.
Kunnianhimoisen, mutta pelimekaniikoiltaan ontuvan susi-simulaattorin loisteliain saavutus on sen täydellisen susimainen musiikki. WolfQuest ja kumppanit jäävät rannalle uikuttamaan ja nuolemaan näppejään MS-DOS-susien laukatessa ylväästi ajattoman musiikin tahdissa.
Steven Spielbergin ideoiman pelielokuvan onnistunein tunnelmanluoja on Michael Landin säveltämä taustamusiikki.
Sädemiehen ensimmäinen osa pursuaa 90-luvun ranskalaisen musiikin viatonta mutta monivivahteista charmia. Jatko-osassa katu-uskottavuusnuppia on vedetty kaakkoon päin DJ-kikkailuilla ja dancemixillä, mutta siitä huolimatta musiikki uskaltaa välillä äityä sellaiseen mahtipontisuuteen, joka tuo mieleen kulta-ajan piirrosanimaatiot.
Pelin aihepiiriin sopivasta musiikista löytyy 1930–1940-lukujen animaatiomusiikkien mahtipontista hulluttelua.
1990-luvun edetessä teknojytä valtasi alaa kuin alaa, eikä videopelimusiikki ollut poikkeus – mikäpä sopisikaan paremmin loputtomaan toimintarytkeeseen ja putkijuoksuammuskeluun? Mutta entäpä jos kyseessä onkin pohdintaa ja taktista suunnittelua vaativa hidas strategiapeli fantasiaelementein? Onneksi tämän pelin tekijät eivät astuneet trendiansaan, ja niinpä monella pelaajalla oli varmasti ihmettelemistä kaiuttimien kajahtaessa soittamaan barokkilaista kuoromusiikkia.
Pelaajien hädin tuskin toivuttua Bachin kuoro-oratorioista haastoi HoMM2 tekno-orientoituneet korvat uusintaotteluun – tällä kertaa oopperamusiikilla . Ja sitä saakin sitten kuunnella reippaissa annoksissa, sillä tämä peli hotkii aikaa kuin koira aamupalaa.
Nathan McCreen minimalistinen, mutta mieleen jäävä musiikki luo tunnelmaa juuri sopivassa määrässä. Haikeasta ja kauniista pääteemasta huokuu pelisarjan ensimmäisen osan viattomuus, ennen kun pelin julkaissut Eidos äkkäsi neiti Croftin rahalliset ja muodolliset mahdollisuudet.
Japanilaisilla tuntuu olevan hallussa taito yhdistää söpöä ja vakavaa toimivaksi kokonaisuudeksi. Klonoa-sarjan aliarvostettu esikoinen on malliesimerkki tällaisesta taituruudesta, joka ulottuu musiikkeihin saakka.
Microsoftin aluevaltaus RTS-peleihin lupasi olla Warcraftin ja Civilizationin ristisiitos. Ensiksi mainitun vaikutusta on vaikea kiistää, mutta Sid Meierin klassikkoa ei muistuta muu kuin historiallinen aihepiiri – mukaan lukien sopiva ja rikas äänimaailma. Tällaista musiikkia kelpaa kuunnella samalla kun omat joukot taistelevat vihollisten sijaan reitinhakutekoälyn kanssa.
Mark Morganin synkkämielinen ja ruosteenmakuinen musiikki on ajatonta, eikä siis ole mikään ihme, että kappaleita kierrätettiin vielä yli kymmenen vuotta myöhemmin Fallout: New Vegasissa.
GTA-pelisarjan alkuosien pelillisistä ansioista voidaan olla montaa mieltä, mutta niiden musiikillisista ansioista ollaan poikkeuksellisen yksimielisiä: ne ovat täyttä tavaraa. Toisin kuin pelisarjan myöhempien osien lisenssimusiikit, näihin alkuosiin pelintekijät tekivät musiikin kokonaan itse, mikä pelien radiokanavien monimuotoisen annin huomioon ottaen on yksi videopelihistorian kunnianhimoisimmista saavutuksista. Uskottavuutta lisäävät fiktiiviset laulajat, bändit, orkesterit ja DJ:t. Löytyypä sellainenkin mielikuvitusyhtye kuin Ohjaamo.
Clint Bajakian sävelsi LucasArtsin lyhyeen mutta sitäkin ytimekkäämpään länkkäriräiskintään täydellisesti istuvat musiikit. Ennio Morriconen teemoja ammentava ääniraita saattaa jopa sijaita länkkäripelimusiikkien kärkipaikalla.
Impressions-pelistudion historialliset rakentelupelit saavuttivat huippunsa antiikin Roomaan sijoittuvassa Caesar III:ssa ja muinaiseen Egyptiin sijoittuvassa Pharaohissa. Molempien ääniraita saa nuo ajat heräämään eloon tietokoneen sisällä, mutta Caesar vetää pitemmän korren, sillä kaupungin kasvaessa taustamusiikki kehittyy enemmän ja enemmän mahtipontisemmaksi, kunnes loppupeliä säestää tämä uljuus.
Will Wrightin luoman elämäsimulaattorisarjan ensimmäisen osan musiikkeja ei ole voittanutta. Jerry Martinin musiikissa paistaa rakkaus ja luomisen vimma. Varsinkin ostos- ja rakentelumusiikit lähentelevät taidetta siinä missä myöhempien osien vastaavat lähinnä ajavat hermoromahdukseen.
Alexander Brandon on peliteollisuuden harvoja säveltäjiä, joka käytti peleissään tracker-ohjelmilla tuotettua musiikkia, mikä mahdollisti rikkaamman äänimaailman moneen muuhun aikansa peliin verrattuna.
Tämä peli saattaa aiheuttaa itkupotkuraivareita, mutta lohtua tähän tuo toinen toistaan mahtipontisempi taustakipale. Toiminnantäytteinen musiikki saa pelin tuntumaan enemmältä kuin pelkältä pulmapähkinältä.
Samalla kun muu pelimaailma siirtyi yhä
elokuvamaisempaan musiikkiin, tämä aliarvostettu MMORPG
luotti rohkeasti MIDI-musiikin ja yksinkertaisten
melodioiden voimaan.
Pelimusiikkisuosikkilistani päättää LucasArtsin joutsenlaulu ja yksi videopelihistorian viimeisistä mestariteoksista niin pelillisesti, taiteellisesti – ja ennen kaikkea musiikillisesti. Tämän teoksen säveltaide elää aivan omaa elämäänsä.
Kunniamaininnan saa Super Nintendon
äänijärjestelmä, joka oli monipuolisuudessaan
aikaansa edellä. Tämän voi helposti huomata vaikkapa
vertaamalla Final Fantasyn neljännen, viidennen ja
kuudennen osan musiikkeja. Joissakin peleissä, kuten
Earthboundissa, on melkeinpä aivan oma äänimaailmansa,
ja muutamassa myöhemmin julkaistussa pelissä on mukana
jopa ääninäyttelyä.