Artikkeli ei sisällä juonipaljastuksia.

Televisio ei ole koskaan saanut korkeakulttuurillista asemaa. Toisinaan televisio kuitenkin tarjoaa laadukkaita yllätyksiä. 1990-luvun ja 2000-luvun taitteessa tv:ssä näkyi kolme behmeällä beellä alkavaa laatusarjaa, joista kerron tässä lyhyesti.

Ensimmäisenä vuorossa J. Michael Straczynskin viiden tuotantokauden pituinen tieteissarja Babylon 5. Sarja kertoo samannimisen avaruusaseman elämästä viiden vuoden aikana, johon mahtuu erilaisia välienselvittelyjä avaruusolentojen välillä kuin myös ihmisten sisällissotia ja jumalolentojen kohtaamisia. Toisin kuin vaikkapa monissa Star Trek -sarjoissa, juoni ja hahmot kehittyvät sarjan edetessä, varsinkin toisesta tuotantokaudesta alkaen kun pääjuoni alkaa selkeytyä. Sarjan erikoisuutena JMS hahmotteli koko viiden tuotantokauden tarinan ennen kuin sarjaa alettiin edes kuvata. Tämän takia kokonaisuus onkin harvinaisen eheä, ja juoniaukkoja saa etsiä todella tiheällä kammalla.

Mikä sarjasta sitten tekee niin hyvän? Vetävä juoni, mielenkiintoiset ja sympaattiset hahmot, jotka kehittyvät ja muuttuvat sarjan aikana, asetelmat, jotka monimutkaistuvat kausi kaudelta, tunnelma ja erikoiset yksityiskohdat, kuten joka tuotantokaudella vaihtuva, kauden ilmapiiriin sopiva alkutunnus ja -puhe sekä Christopher Franken musiikki, joka on ehkä parasta mitä tieteissarjoissa on koskaan kuultu. Lisäksi monet sarjassa käsiteltävistä aihepiireistä ovat ajankohtaisempia nyt kuin 25 vuotta sitten.

Jos jotain negatiivista pitäisi mainita, niin sarjalla on vähän hidas sytytys. Jotta sarjasta saisi oikean kuvan, niin vähintään toinen tuotantokausi kannattaa katsoa loppuun. Sarjan tietokone-efektit ovat myös vähän ikääntyneitä, mutta niin ne olivat jo silloin kun sarja esitettiin Suomessa 2000-luvun vaihteessa, eikä se estänyt sarjaa saamasta suosiota täällä (kuten vaikka Star Wreck VI: In the Pirkinning sen todistaa). Perinteinen maskeeraus sen sijaan on erinomaista ja ajatonta.

Toisena vuorossa fantasiasarja Buffy, The Vampire Slayer. Sarjan alkuvaikutelma on huijaava: supervoimilla varustettu high school -teiniblondi, joka hakkaa pahoja vampyyreitä varsin mustavalkoisella otteella. Sarjan asetelma monimutkaistuu ja syvenee kuitenkin nopeasti jo ensimmäisen tuotantokauden aikana, ja kauden viimeisen jakson lopputaistelu onkin jo päätähuimaava. Mikä on vielä päätähuimaavampaa, sarja vain paranee ja muuttuu entistä mahtipontisemmaksi kausi kaudelta.

Kuten Babylon 5:ssä, myös Buffyssä sarjan laatu on pääosin yhden henkilön ansiota: Joss Whedonin, sarjan tuottajan ja käsikirjoittajan. Whedonin ansiosta sarjan vahvuuksia ovat sen käsikirjoitus, dialogi, sekä huumorin ja draaman onnistunut yhdistelmä. Sarja käyttää Salaiset kansiot -tyyliä, jossa vuorottelevat "viikon hirviö" -tyyppiset jaksot ja pääjuonijaksot. Buffyssä tämä on kuitenkin toteutettu mielestäni paljon paremmin, sillä jako ei ole yhtä selkeä, ja aikaisempien jaksojen tapahtumiin viitataan jatkuvasti. Juoni on harvoin ennalta-arvattava ja monet kliseet on käännetty päälaelleen. Pelkästään uskomattomat juonenkäänteet pakottavat seuraamaan sarjaa jakso jaksolta, mutta fantasia-aiheesta huolimatta sarjan juoni on silti uskottava ja hahmot helposti samaistuttavia. Dialogi on toimivaa ja kekseliästä, ja huumori sekä draama ovat yhdistetty toimivasti, eivätkä ole koskaan toisiltaan pois: jakson alku voi tarjota parasta naurua pitkään aikaan, kun samaisen jakson lopussa odottaa jo kyynel silmäkulmassa.

Sarjan edetessä hahmot ja aiheet aikuistuvat, symboliikkaa ja ironiaa on löydetty useankin väitöskirjan tarpeisiin ja viidenneltä tuotantokaudelta löytyy Se Yksi Jakso. Yllättäen sarjan heikoimpana pidetty kausi onkin sen neljäs, eli keskimmäinen, ja sekin johtuu lähinnä eräästä epäuskottavuustekijästä. Muuten sarjan laatu pysyy mielestäni varsin korkealla, ja huippujaksoja on ripoteltu tasaisesti aina viime metreille saakka. Yhteenvetona teinix-kielellä: Buffy on paras, muut vampyyrisarjat vedetään vessanpöntöstä alas.

Tähän väliin tulee tietysti mainita Angel-spinoff, jonka tapahtumat sijoittuvat rinta rinnan Buffyn neljännestä kaudesta alkaen. Molemmat sarjat muodostavat ns. "Buffyversumin", 254 jaksosta koostuvan eepoksen (vrt. Salaiset kansiot 202 jaksoa, Game of Thrones 73 jaksoa, Supernatural 309 jaksoa). Angelista voin sanoa vain, että se on vähintään yhtä hyvä kuin emosarjansa.

Viimeisenä mutta ei ja vähäisimpänä Battlestar Galactica, 1970- ja 1980-luvun vaihteessa tuotetun, lyhyeksi jääneen mutta kulttistatusta nauttineen tv-sarjan uusioversio. Sarjassa seurataan ihmiskunnan viimeisiä eloonjääneitä pakenemassa cyloneita, ihmisten luomia robotteja, jotka kääntyivät isäntiään vastaan. Päänäyttämönä toimii pakenevan avaruuslaivaston taistelualus ("taisteluplaneetta") Galactica, komentajanaan Adama (Edward James Olmos, tuttu mm. Blade Runnerista ja Miami Vicesta). Sarjan juoni ja hahmot ovat syvällisiä ja tarjoavat paljon pohdittavaa. Valitettavasti sarjaa piinaavat samat ongelmat kuin muissakin nykysarjoissa: kamera heiluu kuin kofeiinipiikin saanut hyttynen, musiikki on mitäänsanomatonta rummunhakkaamista ja tunnelma menee välillä turhankin ylidramaattiseksi.

Haukkumisistani huolimatta arvostan sarjaa kovasti, sillä se edustaa valiomallia siitä, millaisia uusioversioiden pitäisi olla: parannettuja versioita alkuperäisistä, potentiaalisista mutta syystä tai toisesta epäonnistuneista tuotoksista – tässä tapauksessa alkuperäisestä Galactica-sarjasta. Uusioversioita kun on tapana tehdä tuotoksista, jotka ovat jo muutenkin Laadukkaita ja tunnettuja, minkä seurauksena on että uusioversio ei ole parempi kuin alkuperäinen, tylysti sanottuna siis turha. Ottakaa oppia Galacticasta!

Lopuksi vielä pieni tietoisku minusta: en ole scifi-, teini- tai supersankarisarjojen ylin ystävä, mutta pidän silti kaikista kolmesta sarjasta (ja suorastaan rakastan kahta ensimmäistä). Ristiriitaista? Ei, sillä Laatu ylittää genrerajat.