
Ensimmäisenä vuorossa J. Michael Straczynskin viiden tuotantokauden pituinen tieteissarja Babylon 5. Sarja kertoo samannimisen avaruusaseman elämästä viiden vuoden aikana, johon mahtuu erilaisia välienselvittelyjä avaruusolentojen välillä kuin myös ihmisten sisällissotia ja jumalolentojen kohtaamisia. Toisin kuin vaikkapa monissa Star Trek -sarjoissa, juoni ja hahmot kehittyvät sarjan edetessä, varsinkin toisesta tuotantokaudesta alkaen kun pääjuoni alkaa selkeytyä. Sarjan erikoisuutena JMS hahmotteli koko viiden tuotantokauden tarinan ennen kuin sarjaa alettiin edes kuvata. Tämän takia kokonaisuus onkin harvinaisen eheä, ja juoniaukkoja saa etsiä todella tiheällä kammalla.
Mikä sarjasta sitten tekee niin hyvän? Vetävä juoni, mielenkiintoiset ja sympaattiset hahmot, jotka kehittyvät ja muuttuvat sarjan aikana, asetelmat, jotka monimutkaistuvat kausi kaudelta, tunnelma ja erikoiset yksityiskohdat, kuten joka tuotantokaudella vaihtuva, kauden ilmapiiriin sopiva alkutunnus ja -puhe sekä Christopher Franken musiikki, joka on ehkä parasta mitä tieteissarjoissa on koskaan kuultu. Lisäksi monet sarjassa käsiteltävistä aihepiireistä ovat ajankohtaisempia nyt kuin 25 vuotta sitten.
Jos jotain negatiivista pitäisi mainita, niin sarjalla
on vähän hidas sytytys. Jotta sarjasta saisi oikean
kuvan, niin vähintään toinen tuotantokausi kannattaa
katsoa loppuun. Sarjan tietokone-efektit ovat myös vähän
ikääntyneitä, mutta niin ne olivat jo silloin kun sarja
esitettiin Suomessa 2000-luvun vaihteessa, eikä se
estänyt sarjaa saamasta suosiota täällä (kuten vaikka
Star Wreck VI: In the Pirkinning sen todistaa).
Perinteinen maskeeraus sen sijaan on erinomaista ja
ajatonta.
Toisena vuorossa fantasiasarja Buffy, The Vampire Slayer. Sarjan alkuvaikutelma on huijaava: supervoimilla varustettu high school -teiniblondi, joka hakkaa pahoja vampyyreitä varsin mustavalkoisella otteella. Sarjan asetelma monimutkaistuu ja syvenee kuitenkin nopeasti jo ensimmäisen tuotantokauden aikana, ja kauden viimeisen jakson lopputaistelu onkin jo päätähuimaava. Mikä on vielä päätähuimaavampaa, sarja vain paranee ja muuttuu entistä mahtipontisemmaksi kausi kaudelta.
Kuten Babylon 5:ssä, myös Buffyssä sarjan laatu on
pääosin yhden henkilön ansiota: Joss Whedonin, sarjan
tuottajan ja käsikirjoittajan. Whedonin ansiosta sarjan
vahvuuksia ovat sen käsikirjoitus, dialogi, sekä
huumorin ja draaman onnistunut yhdistelmä. Sarja käyttää
Salaiset kansiot -tyyliä, jossa vuorottelevat "viikon
hirviö" -tyyppiset jaksot ja pääjuonijaksot. Buffyssä
tämä on kuitenkin toteutettu mielestäni paljon paremmin,
sillä jako ei ole yhtä selkeä, ja aikaisempien jaksojen
tapahtumiin viitataan jatkuvasti. Juoni on harvoin
ennalta-arvattava ja monet kliseet on käännetty
päälaelleen. Pelkästään uskomattomat juonenkäänteet
pakottavat seuraamaan sarjaa jakso jaksolta, mutta
fantasia-aiheesta huolimatta sarjan juoni on silti
uskottava ja hahmot helposti samaistuttavia. Dialogi on
toimivaa ja kekseliästä, ja huumori sekä draama ovat
yhdistetty toimivasti, eivätkä ole koskaan toisiltaan
pois: jakson alku voi tarjota parasta naurua pitkään
aikaan, kun samaisen jakson lopussa odottaa jo kyynel
silmäkulmassa.
Sarjan edetessä hahmot ja aiheet aikuistuvat, symboliikkaa ja ironiaa on löydetty useankin väitöskirjan tarpeisiin ja viidenneltä tuotantokaudelta löytyy Se Yksi Jakso. Yllättäen sarjan heikoimpana pidetty kausi onkin sen neljäs, eli keskimmäinen, ja sekin johtuu lähinnä eräästä epäuskottavuustekijästä. Muuten sarjan laatu pysyy mielestäni varsin korkealla, ja huippujaksoja on ripoteltu tasaisesti aina viime metreille saakka. Yhteenvetona teinix-kielellä: Buffy on paras, muut vampyyrisarjat vedetään vessanpöntöstä alas.
Tähän väliin tulee tietysti mainita Angel-spinoff,
jonka tapahtumat sijoittuvat rinta rinnan Buffyn
neljännestä kaudesta alkaen. Molemmat sarjat muodostavat
ns. "Buffyversumin", 254 jaksosta koostuvan eepoksen
(vrt. Salaiset kansiot 202 jaksoa, Game of Thrones 73
jaksoa, Supernatural 309 jaksoa). Angelista voin sanoa
vain, että se on vähintään yhtä hyvä kuin emosarjansa.
Viimeisenä mutta ei ja vähäisimpänä
Battlestar Galactica, 1970- ja
1980-luvun vaihteessa tuotetun, lyhyeksi jääneen mutta
kulttistatusta nauttineen tv-sarjan uusioversio.
Sarjassa seurataan ihmiskunnan viimeisiä eloonjääneitä
pakenemassa cyloneita, ihmisten luomia robotteja, jotka
kääntyivät isäntiään vastaan. Päänäyttämönä toimii
pakenevan avaruuslaivaston taistelualus
("taisteluplaneetta") Galactica, komentajanaan Adama
(Edward James Olmos, tuttu mm. Blade Runnerista ja Miami
Vicesta). Sarjan juoni ja hahmot ovat syvällisiä ja
tarjoavat paljon pohdittavaa. Valitettavasti sarjaa
piinaavat samat ongelmat kuin muissakin nykysarjoissa:
kamera heiluu kuin kofeiinipiikin saanut hyttynen,
musiikki on mitäänsanomatonta rummunhakkaamista ja
tunnelma menee välillä turhankin ylidramaattiseksi.
Haukkumisistani huolimatta arvostan sarjaa kovasti, sillä se edustaa valiomallia siitä, millaisia uusioversioiden pitäisi olla: parannettuja versioita alkuperäisistä, potentiaalisista mutta syystä tai toisesta epäonnistuneista tuotoksista – tässä tapauksessa alkuperäisestä Galactica-sarjasta. Uusioversioita kun on tapana tehdä tuotoksista, jotka ovat jo muutenkin Laadukkaita ja tunnettuja, minkä seurauksena on että uusioversio ei ole parempi kuin alkuperäinen, tylysti sanottuna siis turha. Ottakaa oppia Galacticasta!
Lopuksi vielä pieni tietoisku minusta: en ole scifi-, teini- tai supersankarisarjojen ylin ystävä, mutta pidän silti kaikista kolmesta sarjasta (ja suorastaan rakastan kahta ensimmäistä). Ristiriitaista? Ei, sillä Laatu ylittää genrerajat.