Tämä x-paperi on erilainen kuin mikään muu, eikä yksikään muu x-paperi ole tämän x-paperin toisinto; ainutlaatuisuus on eräs avaisana, jolla tämän x-paperin sisältämä totuus aukeaa. Tämä on erilaisen näkemys todellisuudesta ja siitä, mikä on. Erilaisen näkemys todellisuudesta ei ole erilainen näkemyksen itsensä vuoksi, vaan erilaisuuden itsensä tähden, jonka Erilaisuuden itsetietoisuus jokaisessa erilaisessa tästä antaa oman näkemyksensä erilaisuuden vuoksi.
Erilainen ei tunne olevansa erilainen muun kuin itsensä tähden; erilainen tunnistaa ensin oman erilaisuutensa. Jokainen erilainen on alkuperäistä erilaisuutta. Ilman erilaisuutta ihminen ei mitään voi. Näkemystä ei ole samuudessa, sumussa tai tietämättömyydessä, vaan Erilaisuudessa, kirkkaudessa ja itsetietoisuudessa, joka tiedostaa oman ajattelunsa, erittelee sitä ja toimii siitä saadun ymmärryksen mukaan, eikä ajattelemattoman samastumisen tähden.
X Paperit on syntynyt siitä, jota kutsutaan Jeesuksen uskoksi; tämä on Jeesuksen uskonnon eräs Kirjoitus, joka kertoo omalla erilaisella tavallaan, mitä Jeesuksen usko on. Jeesuksen usko on yhtä kuin inhimillisen ajattelun tekemä ylväin väite Jumalasta kaikesta. Tähän x-paperiin sisältyy erilaisen tähän saakka tekemä ylväin väite Todellisuudesta kaikesta, jonka Jumalana on niin Erilainen Jumala, ettei yksikään maan uskonnoista sitä voi käsittää, eikä hyväksyä sitä edes vähimmässä määrin; tämän ylväimmän väitteen voi käsittää vain Jeesuksen uskossa, joka oli ja on ikuisesti avoin erilaisuudelle Erilaisuudessa.
Erilaisuus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Erilainen ei voi muuttua joksikin muuksi kuin on, sillä todellisuuden perusydin on muuttumaton erilaisuus. Jos joku menisi johonkin muuhun todellisuuteen, niin sekin kuuluisi yhteen ja samaan todellisuuteen. Erilainen ei voi mennä sellaiseen todellisuuteen, missä olisi samuus vallitsevana. Jumalalla on erilainen huumorintaju. On vain yksi ja ainoa todellisuus, jonka tunnussana on Erilainen. Kun silmä on avoin erilaisuudelle syntyy näkö.
Tosi ihminen kulkee peloitta ja uhkarohkeaa näyttelemättä kohden tuntematonta. Tosi Jumala alentaa aina itsensä sellaisten ihmisten puoleen, jotka Häntä peloitta, vilpittömällä sydämellä ja avoimin ajatuksin alati etsivät. "Minä olen sekä lähellä että kaukana oleva Jumala", sanoo Herra. Jumalan voivat tuntea vain he, jotka uskaltavat rehellisesti itselleen tunnustaa, että Jumala on heille Suuri Tuntematon. Sellaiset ihmiset ovat omasta tahdostaan lähteneet ikuiselle tutkimusmatkalle tuntemattomuuteen Tuntemattoman itsensä johtaessa heitä elämän suunnattomalla valtamerellä Ihanien Saarien kautta lopulliseen Satamaan.
Todellisuudessa kaikki on jo olemassa ja kaikki tosi oleva on jo ikuisessa järjestyksen tilassa. Se, että näin on, paljastuu luoduillekin uskossa Tuntematonta Jumalaa ajatellen. Tuntematon ei ole perimmältään kaaoksessa, vaan alkuperältään järjestyksen tilassa. Eikä Tuntemattoman järjestys ole mielivaltaista järjestystä eikä keskeneräistä järjestystä, vaan Tuntemattoman puhdas ajattelu paljastaa Hänet Absoluuttisen Järjestyksen iankaikkiseksi ja infiniittiseksi Jumalaksi. Se tosiasia, että ihmisenkin luomuksiin --puhumattakaan ihmisestä-- syntyy järjestystä ikään kuin itsestään, todistaa jokaiselle rehelliselle ja avoimelle mielelle Tuntemattoman olevan itsessään Järjestys.
Tuntematon lopullisuus paljastaa itsensä luoduilleen neljänä infiniittisenä, universaalisena ja ikuisena salaisuutena, jotka ikuisesti vetävät luotuja ja olevaistettuja puoleensa:
Se, että nämä neljä ovat olemassa, ja että ne ovat ikuisia salaisuuksia, tulee puhtaalle järjelle ilmi siitä, että järjellinen olento voi aina huomata olevansa näiden neljän gravitaation vaikutuksen alaisena missä tahansa tilanteessa tai paikassa. Jokainen meistä on kokonainen osa Erilaisuuden virrassa:
Nämä neljä ovat ne ainoat realiteetit todellisuudessa, joita erilaiset olennot pystyvät kutsumaan objekteiksi, kaikille yhteisiksi kohteiksi. Kaikki muu on Erilaisuudessa subjektiivista. Mutta nuo neljä ovat sisäisesti omia subjektejaan.
Kukaan ei voi nousta tuntemattoman yläpuoliselle näköalapaikalle. Se tosiasia, että ihminen saa selville tuntematonta, ei nosta häntä koskaan itse Tuntemattoman yläpuolelle, vaan tuntemattoman selville saaminen vain nostaa ihmistä itseään korkeammalle, kuljettaa häntä eteen päin tuntemattomuuteen, joka ei voi milloinkaan päättyä, ei edes silloin, kun ihmisestä kohonnut sielu on hengen johdolla saavuttanut oman henkisen kotinsa Paratiisissa.
Tuntematon on tuntematon, koska mikään eikä kukaan ei ole Tuntemattoman ehto. Jos jokin olisi ehto tuntemattomalle, silloin sellaisen tunnetun ehdon myötä tuntematon olisi tunnettua. Absoluuttien Absoluutti ei voi myöskään koskaan kokea mitään olemassaolon uhkaa, sillä mikään ei voi olla ehtona Absoluuttien Absoluutin olemassaololle, ja niin Hänen olemassaolonsa jatkuvuus on kiistatta ikuista. Erilaisuus on absoluuttisten aktuaalien ehto, joten mikään ei voi uhata sitä, mikä on todellista.
Mitä todellista ja järkevää ihminen silloin sanoisikaan, jos hän väittäisi Tuntemattoman olevan riippuvainen, ehdollinen, jostakin muusta kuin omasta itsestään? Tuntemattoman taakse ei voi viedä mitään ehdollisuutta, tunnettua, ja sen jälkeen väittää, että kahden tunnetun välissä oleva tuntematon olisi sama tuntematon kuin todellinen Tuntematon. Tuntematon on absoluuttista, eikä edes ihminen ole tuntemattoman ehto.
Ihminen on yksi osa Tuntematonta. Tuntematonta voi etsiä, mutta se, joka etsii, ei ole itsessään ehto tuntemattoman löytämiselle, vaan Tuntematon itse johdattaa jokaisen etsijän juuri sen tiedon löytämiseen, joka juuri sillä hetkellä on tarpeellistakin. Jos joku kieltäytyy etsimästä, on kuitenkin varmaa, että joku muu sen tiedon löytää. Mutta silloin kieltäytyjä ei pääse maistamaan sellaisen etsinnän hedelmiä, vaan joutuu kartuttamaan kieltäytymisen katkeraa saldoa.
Tuntematon on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Kellepä muulle Tuntematon voisikaan olla jokin eri Tuntematon tänään kuin eilen paitsi heille, jotka eivät tunne itseään, sillä Tuntemattoman ainutlaatuisen reaalisuuden voi tuntea jokainen vain itsessään. Tuyntematon on ainutlaatuista reaalisuutta omassa itsessään; mik��n ei ole niin reaalista kuin itsetuntemus.
Kaikki on jo valmiina, pitää kirjaimellisesti paikkansa. Mutta ajallisuudessa olevalla mielellä, missä vapaa tahto on, on aina vapaus ja velvollisuus muuntaa ja muuttaa avaruudessa olemassaolevaa järjestystä suuremmaksi järjestyneisyydeksi, joka voi tapahtua vain silloin, kun Tuntematon on hyväksytty suurimmaksi realiteetiksi, mikä on olemassa; että uskalletaan kohdata Tuntematon. Järjestys ei suurene siellä, missä yhdenmukaisuus kasvaa; järjestystä voi olla vain erilaisuudessa.
Peruserilaisuudessa erilaisuuden kieltäminen on samaa kuin epäjärjestyksen kasvu. Erilaisuutta voidaan järjestää vain erilaisuudessa. Joka vaatii järjestystä, hänen on ensin sallittava erilaisuus. Joka vaatii yhdenmukaisuutta (opeissa, vaatteissa jne) ei samaan aikaan voi hyväksyä erilaisuutta. Joka tosiasiallisesti hyväksyy erilaisuuden, ei vaadi opillista yhdenmukaisuutta, eikä muunkaan kaltaista samanlaisuutta.
Erilaisuus on luonnon ja todellisuuden perusominaisuus, joka tarkoittaa myös sitä, että erilaisuuteen sisältyy auto-organisaatio, itsejärjestymisen absoluuttinen kyky ja infiniittinen kapasiteetti. Mutta ei kukaan voi järjestää itseään systeemiin, jollei ensin tunnusta erilaisuutta itseään itsessään suurimmaksi faktaksi, mitä voi olla olla. Erilaisuus on absoluuttista ja alkuperäistä jopa auto-organisoituville systeemeillekin; itseorganisoituvuudenkin absoluuttinen syy on erilaisuus.
Ihminen ei ole itsetietoinen sanan varsinaisessa merkityksessä, jos hän antaa jonkun muun olla puolestaan itsetietoinen. Eikä ihminen ole kovinkaan suuresti itseorganisoituva, jos hän tarvitsee yhteiskunnallisia lakeja ja uskonnollisia oppeja ollakseen järjestyksessä. Ihminen, joka puhuu auto-organisoituvista systeemeistä ja luonnossa ilmeisenä vallitsevasta itsejärjestyksen kyvystä, mutta itse opettaa jotakin oppia, johon on uskonsa laittanut, on silloin ja siinä asettanut oppinsa luonnon ilmeisimmän tosiasian edelle ja yläpuolelle.
Mikään oppi ei voi mennä todellisuudessa järjestyksen ehdoksi. Minkään opin ajatteleminen ei johdata ihmistä järjestyksen aitoon tuntemiseen. Ihmistä johdattaa todelliseen järjestykseen ihmisen oma ajattelu todellisuudessa vallitsevasta järjestyksestä.
Absoluuttinen järjestys on suurin mahdollinen järjestyksen aste. Ja koska se on mahdollista ajatella, niin silloin se ajattelu ei voi olla irti absoluuttisesta järjestyksestä (jokainen idea voi syntyä vain lähteestään, ja absoluuttisen järjestyksen idea on syntynyt absoluuttisen järjestyksen lähteestä ja on yhtä sen kanssa). Absoluuttisen järjestyksen (absoluuttinen) ehto on infiniittinen erilaisuus. Vain infiniittiseen erilaisuuteen voidaan luoda järjestys, jolle ei ole mitään muuta ehtoa kuin (infiniittinen) erilaisuus sinänsä.
Kun ihminen puhuu auto-organisaatiosta, mutta on asettanut jonkin muun sen yläpuolelle, niin silloin ihminen on irrottanut itsensä itse-järjestymisen kyvystä, ja on sitonut itsensä siihen oppinsa lähteeseen, jonka on asettanut auto-organisaation yläpuolelle. Ja tämä todistaa, että jokainen idea tulee idean korkeimmasta lähteestä, ja että ihminen toimittaa sen korkeimman lähteensä asioita, johon hän on uskonsa laittanut ja toivonsa asettanut.
Ajatuksen virtaamisen ajatuksen lähteestä on varmaa, sillä:
Tämän lähteen ja idean --lähteen ja ajattelun-- todellisen yhteyden huomaa siitäkin, etteivät he, joiden toiminta perustuu epäjärjestyksen ajattelulle, ole rakentamassa tekoälyjä, luomassa keksintöjä ja yhdistämässä ihmiskuntaa, vaan sitä tekevät vain he, joiden ajatuksena on tekoäly--mieli, järjestys--erilaisuus ja ihminen organismissa. Hajottajat, oman pesänsä likaajat, panettelijat ja muut semmoset eivät ole rakentajia, vaan itsens� tuhoajia sen mukan, mitä he ajattelevat. Mutta se ei ole tutkija, joka rakentaa esim mentaalista luomusta, van itseorganisaatio tutkijassa: Tutkija on Tuntemattoman vaikutus itsessään; tutkija on osa kosmoksen itseorganisoitumista. Tutkijassa Kosmos on löytänyt toteuttajan avaruuden yhden osan järjestämiselle Järjestykseen.
Absoluuttisen Järjestyksen tosin lähde ja keskus on Infiniittinen Erilaisuus. Joka ajattelee Järjestystä, hän on silloin yhteydessä Järjestyksen Lähteeseen, Infiniittisen Erilaisuuden Lähteeseen, Ensimmäiseen Suureen Lähteeseen ja Keskukseen. Erilaisuuden Lähde saa vetensä itsestään; Elävä Vesi on erilaisuuden virtaamista. Joka ajattelee opillista erilaisuutta, joka pitäisi saada opeilla haltuun; järjestöiksi ja instituutioiksi ja hallituksiksi ja valloiksi, on asettanut oman oppinsa Erilaisuuden ehdoksi. Erilaisuutta ei voi olla siellä, missä sen ehtona pitäisi olla opillinen järjestyminen.
Mikään oppi ei voi ottaa huomioon täydellistä ja täysimääräistä erilaisuutta. Jokainen oppi pyrkii lineaariseen esitykseen; lineaarinen esitys on jokaisen opin perusta. Opillinen esitys epälineaarisuudesta epälineaarisena olisi opilliselle täysin käsittämätön juttu. Jos matematiikan lukujoukkoja oltaisiin luotu opillisuuden alaisuudessa, niin sellaiset lukujoukot olisivat koostuneet opillisia miellyttävistä luvuista, kuten asia nähdään yhteiskunnissa vaikkapa luvun kolmetoista kohdalla, missä se ei useinkaan kuulu ihmisiä miellyttävään järjestykseen.
Myös tunnetut realiteetit itse todistavat --vaikka emme niitä lopullisesti tuntisikaan--, että näkyväistä ohjaa näkymätön ja että se, mikä ohjaa näkyväisen kehitystä, on edistystä vaaliva Olevainen. Mikään Tosi Olevainen ei voisi vaalia edistystä ja järjestyksen kasvua ilman absoluuttista järjestystä. Se tosiasia, että organismit ja ihmisen luomat proto-organismit järjestyvät joksikin, todistaa järjestyksen tulevan organismiin jostakin transsendentaaliselta todellisuuden tasolta, joka läpäisee immanentista kaiken olemassaolon.
Lapsen mielessä Tuntematon järjestyy oman itsensä Pojaksi, poikaudeksi. Mutta mikä katastrofi se olisikaan, jos lapsen mieli ei järjestyisikään Tuntemattoman Pojaksi, vaan lapselliseksi! Kehitys on fakta, mutta kehityksen ilmeinen edistyminen edistyville olennoille todistaa itsessään, että edistys on evoluution totuus, joka kulkee opeista huolimatta kohden lopullista totuutta omasta lähteestään.
Järki ei voi koskaan rakentaa sellaista järjellistä konetta, missä mielekkyys olisi ohjelma; kaikki järjen toiminta on aina palautettavissa mielekkäisiin suhteisiinsa. Mikään yksittäinen järjen teko ei ole koskaan järjetön, kun se perin pohjin tutkitaan omassa kontekstissaan; järjetön konekin on suhteessa järkeen, joka yrittää tehdä kopion itsestään.
Ihmisjärjen ponnistelut mentaalisten mekanismien luomiseksi perustuvat siihen oletukseen, että ihmisen itsensä mentaali on alkuperäistä ja siten malli sille mentaalille, mitä ihminen yrittää luoda itsestään. Mutta mielekkyyttä ei voida saada olentoihin minkään ohjelman mukana, vaan sitä joko on tai sitä ei ole. Muuta vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole, sillä omassa kontekstissaan mielekkyys on absoluuttista; se on täydellistä ja ehdotonta ja riippumatonta muusta kuin erilaisuuden tietoisesta ymmärtämisestä ja sen tunnustamisesta järjestyneeksi ikuisuudessa ja itsestäänjärjestyväksi ajallisuudessa. Se, joka näkee erilaisuuden järjestyneessä, on Alkuperäisen ja Aktuaalisuuden yhteisluomus --Yhteiserilaisuus-- aktuaalisuudessa olevan assosiatiivisuuden yksinomainen lähde ja keskus.
Ihmisen on mahdotonta luoda mentaalia, missä jokin sen rakenteen osa olisi sellaisen mentaalisuuden mielekkyyden ehto. Tämä mielekkyyden ehdoton olemassaolo paljastuu viimeistään silloin, kun ihminen laitetaan mentaalisuuden luojaksi. Sellainen tilanne johtaa lopulta jokaisen rehellisen ja avoimen tutkijan myöntämään, ettei luomus voi olla mielekäs itsessään, jos sen mielekkyys olisi alisteista sen rakenteille tai edes sen rakenteen jollekin määriteltävissä olevalle osalle.
Urantian ihmisenkin on lopulta myönnettävä, ettei hänen luomuksensa voi saada mieltä, jollei mieltä tule niihin ehdoitta. Ihminen ei ole koneidensa mentaalisuuden ehto, eikä ihminen itse ole kosmoksessa tavattavan mielen ehto. Joka ymmärtää tämän ehdottomuuden, käsittää jotakin suurta Luojan ehdottomasta itsensäjakamisesta, mihin kuuluu myös mielen ehdoton antaminen kaikelle sille, jolle on ennalta määrätty ikuisuuskohtalo Jumalan infiniittisellä työsaralla: Voiko aurinko kieltää säteitään virtaamasta pahoille ja sallia ne vain hyville? Mutta jokainen, joka tiedostaa saaneensa mieltä ehdoitta, etsii jatkuvasti omaa alkulähdettään, eikä hellitä, kunnes on sen löytänyt.
Mielellisyys on järjestyksen tiedostamista erilaisuudesta. Mieli ei luo --eikä näe-- järjestystä epäjärjestyksestä, vaan erilaisuudesta. Epäjärjestys --kaaos-- ei voi olla eikä ole järjestymisen ehto, eikä alkuperäistä järjestykselle. On täysin mahdotonta, että kaaos olisi absoluuttinen syy järjestykselle tai järjestysmiselle. Kaaoksessa itsessään pitäisi olla syy auto-organisaatiolle ja järjestykselle, mutta itse kaaos ei mietenkään voi olla ensisijaista järjestykselle. Vastakohta ei voi synnyttää vastakohtaansa; rakkaus ei synnytä vihaa, eikä viha voi synnyttää rakkautta.
Samoin kaaos ei milloinkaan voisi synnyttää järjestystä itseensä, ellei sen yläpuolella olisi jokin vieläkin korkeampi taso. Ja ainoa asia, missä kaaoskin vain voisi olla, on erilaisuus; Erilaisuus olisi kaaoksenkin absoluuttinen syy ja Erilaisuus olisi absoluuttinen ehto sillekin, mitä ihmiset kutsuvat epäjärjestykseksi. Epäjärjestys ei voi koskaan poistaa erilaisuutta maailmasta, sillä epäjärjestystä --ja sen kasvua-- voisi olla vain erilaisuudessa. Niinpä Todellisuus on sulkenut epäjärjestyksen alusta saakka olemattomien asioiden piiriin. Jos kaaoksesta puhutaan, pitää tehdä selväksi, ettei kaaos ole jakamaton, vaan kaaoksen yläpuolella pitää ehdoitta olla erilaisuus sinänsä. Alempi ei hallitse ylempäänsä.
Mieli on aktualiteetti aineellisuuteen nähden. Auto-organisaatio ei ole ainetta, kuten ei ole mielikään, joka näkee aineestakin mielellisyyttä; kaikki aine ja sen eri muodot ovat jollakin tavoin suhteessa keskenään, ja missä on suhde, siellä on myös mieli. Se ei ole aine itse, joka järjestää itseään, vaan auto-organisaatio aineessa. Ja luonnostaan tuleva mieli näkee aina suhteita erilaisuudessa. Missä on erilaisuus, siellä on järjestyskin.
Ihminen voi tehdä aidanseipäitäkin, mutta ilman mieltä hän ei näkisi aidanseipäitä. Mieli näkee aidanseipäiden välitkin, eikä ilman välejä voisi olla aitaakaan. Vain mielessä voi olla sellaista erilaisuutta, mitä aineessa ei ole. Mieli --Yhteiserilaisuus-- yhdistää Hengen ideat Energian malleihin. Mutta vain persoonallisuus voi elää ihanteellista elämää.
Mikä pätee mieligravitaation ilmiselvään olemassaoloon kaikille ajattelijoille yhteisenä objektina, pätee myös kahteen muuhun aktuaaliseen gravitaatioon. Kukaan tuskin vakavissaan olettaa, että fyysinenkään gravitaatio olisi jokin fysiikan kaava. Ja vaikka jotkut vielä saattavatkin vakavissaan järkeillä hengen olevan jotakin, joka löydetään vain absraktiivisia miettimällä, niin sellainen järkeily kumoutuu sillä, että kuinka jokin kaava, tai teoria voisi tutkia itseään, sillä eihän silmäkään näe itse itseään, eikä veitsi voi leikata itseään, eikä joki virtaa omaan lähteeseensä uomaansa pitkin.
Se on Henki itse, joka on absraktiivisen ajattelu, eikä absraktiivisen ajattelu voi luoda absraktiivista ajattelua, eikä sitä mihinkään edes tarvitse. Ensin pitää olla jokin, että jokin muu olisi. Todellisuuden Kaikkeudessa ei luoda päällekkäisiä rakenteita, joilla on sama funktio. Jos joku vakavissaan kuvittelisi absraktisen ajattelun olevan itse itsensä syy, niin sehän vain todistaa sen, että ikuisuus on olemassa, sillä se, joka on itse itsensä syy, iäistää omalla olemuksellaan oman olemassaolonsa ikuiseksi olemassaoloksi. Näinkin ajatellen jokainen on lopultakin vastuussa omasta kohtalonsa lopullisuudesta.
Kun ihminen näkee epäjärjestystä, hän näkee väärin. Epäjärjestystä voi nähdä vain sellainen, jolla on idea epäjärjestyksestä korkeimpana mielessään. Mikään idea ei ole irti omasta lähteestään. Ihminen, joka näkee epäjärjestystä, on epäjärjestämässä itseään, kuten ihminen, joka näkee järjestystä, on auto-organisaation tilassa, missä hänen järjestyksensä vain kasvaa ja kasvaa, kun hän katsoo järjestystä. Mitä suuremman järjestyksen ihminen näkee sitä suuremmaksi järjestys kasvaa. Joka katsoo kaaosta, ei voi nähdä järjestystä. Kukaan ei voi nähdä kahta maailma yhtä aikaa.
Saul, joka oli hylännyt totuuden, hyvän henkimailman ja Jumalan ajattelemisen, joutui tuntemaan epäharmonian ajattelemisen kipeät hedelmät mielessään. Ja paetakseen sitä, hän etsi vaistomaisesti apua Davidin harmonisesta soitannasta, joka oli seuraus Davidin oman ajattelun lähteestä; harmonian Mestarin, Jumalan palvelemisesta vilpittömässä uskossa.
Kaaoksen järkeileminen saa mielen kaaoottiseksi, mutta järjestyksen miettiminen antaa korkeamman mielen. Kaaoksen ajattelija ei näe aidanseipäitäkään, koska seipäitä voi nähdä vain silloin, kun seipäiden välit ja seipäät ovat tietyssä järjestyksessä, jota kaaoksessa ei voida nähdä. Kaaoksen ajattelija ei näe sen koommin metsää puistakaan kuin puita metsässä. Metsässä on aina löydettävissä puiden järjestys, ja sen sanoo mieli, joka voi järjestää puut mistä tahansa metsästä loputtoman metsäisellä tavalla.
Infiniittisen Erilaisuuden pohdinta johtaa siihen, että järjestysluvut ovat suurin mahdollinen lukujoukko ja kaikki muut lukujoukot ovat infiniittisen järjestyslukujen joukon suhdejoukkoja. Järjestysluvut kokonaislukuina antavat ymmärtää, että erilaisuus on aina kokonaista. Voimme ottaa nykyisen ajan (v. 1999) matematiikan kaikki lukujoukot ja kaikki niiden luvut ja alkiot ja nähdä niistä jokainen --olkoot joukkoja tai alkioita-- yhtenä infiniittisen erilaisuuden yksikkönä. Ja sitten vain laitamme niille jokaiselle järjestysluvun otsaan, jolloin on totta se, että järjestysluvut--kokonaisluvut ovat suurin mahdollinen lukujoukko. Järjestyslukuja on aina riittävästi, vaikka erilaisuus kasvaisi aktuaalisuuden infiniittisyydeksi.
Infiniittinen lukujoukko ei ala mist��n eik� p��ty mihink��n. T�ten huomataan v�litt�m�sti, etteiv�t nykyisen matematiikan ��rett�myydet ole aitoa infiniittisyytt�, sill� niill� on alkunsa ja usein loppukohta, eli raja-arvo, tai ne ovat kahden m��ritellyn luvun v�liss� (*):
Positiiviset kokonaisluvut eiv�t muodosta infiniittist� joukkoa, vaikka kuvittelisikin sen jatkuvan ��rett�myyksiin, sill� sill� on tarkasti m��ritelty alku, joka tarkoittaa sit�, ett� ��rett�myydest�, k��nteisesti n�htyn� sill� lukusarjalla olisi absoluuttinen loppupiste. Niit� voitaisiin alkaa v�hent�� siten, ett� itse se ��rett�myys v�henisi. Sama tarkastelu osoittaa kaikki matematiikan nykyiset ��rett�myydet kvasi��rett�myyksiksi. Ja ainoa tosi ��rett�myys on silloin se lukujoukko, joka antaa j�rjestyksen kaikille muille joukoille ja niiden alkioille:
Otetaan lukujoukot A, B ja C. Ja t�ss� joukkoihin kuuluu kolme alkioita: (A(-1,0,1), B(1,2,3), C(3.1,3.14159...,3.2)), jotka kaikki voidaan nyt laittaa j�rjestyslukujen joukkoon vain visioimalla ne j�rjestykseen:
1.=A, 2.=A1(-1), 3.=A2(0), 4.=A3(1), 5.=B, 6.=B1(1), 7.=B2(2), 8.=B3(3), 9.=C, 10.=C1(3.1, 11.=C2(3.14159...) ja 12.=C3(3.2). Lis�ksi huomaamme, ett� C:n alkio C2 koostuu loputtomasta m��r�st� alkioita, joista kunkin paikka voidaan lausua j�rjestysluvuilla.
Mit� tulisi muiden joukkojen kuin Joukkojen Joukon k�ytt�miseen joukkojen ja joukkojen alkioden erittelemiseksi, niin on todettava, etteiv�t muiden joukojen alkiot pysty n�kem��n pysty n�kem��n muista mit��n. Esim rationaaliluvuille joukko Pii olisi t�ysin tyhj� joukko. Mik��n muu joukko kuin Joukkojen Joukko ei pysty olemaan yht� aikaa l�sn� kaikkialla matematiikassa, lukujen avaruudessa. Vain Joukkojen Joukko pystyy sitomaan kaikki joukot yhdeksi kokonaisuudeksi, matematiikaksi.
Luonnossakin me laskemme joukkoja ja laatuja yhteen saaden aina jonkin uuden laadun tai joukon, jossa huomaamme olevamme: Voimme huomata p�yd�ll� kuusi hedelm��; l�hempi tarkastelu osoittaa siin� olevan kolme omenaa, kaksi p��ryn�� ja yhden nektariinin; joka laskee redill� olevia laivoja, voi tehd� sen ilman, ett� tiet�� laivojen tyyppej�; t�htilaskija voi laskea t�hdet yhteen joukkoon kuuluvaksi tyypittelem�tt� niit�; suurissa yleis�tilaisuuksissa ei tyypitell� ihmisi� Is�n kaltaisiksi luoduiksi (nk. miehiksi), Pojan kaltaisiksi luoduiksi (nk. naisiksi) ja Hengen kaltaisiksi luoduiksi (nk.lapsiksi), vaan kaikki lasketaan ensin ihmisiksi, hengiksi; t��ll� on l�sn� niin ja niin monta henke�; Koti koostuu seinist�, katosta, lattiasta, p�ydist�, tuoleista, v�reist�, matoista, ��nist�, perheest�, suvusta, hajuista jne; Yhteis� koostuu kodeista; universumi koostuu yhteis�ist�, assosiaatioista, t�hdist�, hengist�, sf��reist� jne; Jne.
Kokonaisjoukko on t�rke�mpi kuin sille teht�v� analyysi! Ensin pit�� olla kokonaisuus
(Joukkojen Joukko), jotta j�rki saisi tehty� siit� analyysin. Yleis�m��ri�k��n ei lasketa siten, ett� lasketaan yhteen miehet, naiset ja lapset. Miehet, naiset ja lapset ovat yleis�lle tehty erittely. Samoin pit�� p�te�, ett� nykyisen matematiikan lukujoukot ovat Joukkojen Joukolle tehty erittely. Kokonaisuus on alkuper�ist� osille. Mit��n osia ei voi olla, jollei ensin ole kokonaisuus. On mahdotonta, ett� kellon osia olisi olemassa ilman kelloja. Eik� kelloja ole olemassa ilman aikaa. Mutta aikaa ei ole olemassa ilman ikuisuutta.
Jos matemaatikot kuvittelevat rakentavansa ��rett�myyksien ��rett�myyden lukujoukkoja kehitt�m�ll�, niin silloin he ovat j�tt�neet huomioon ottamatta sen ikuisen tosiasian, ett� he itsekin ovat olemassa vain suhteessa Alkuper�iseen. Alkuper�ist� ei luoda osia yhteen laittamalla, vaan se, mit� ihmiset luulevat olevan osien kasaamista yhdeksi kokonaisuudeksi, ei ole muuta kuin jo olemassaolevan kokonaisuuden erittelemist�. Kysyt��n t�htientutkijoilta, montako t�hte� universumissa on, niin he eiv�t ala laskemaan yhteen eri t�htisarjojen t�hti�, vaan he ovat sit� varten tehneet t�htilaskennan, miss� ei eritell� t�hti� eri joukkoihin. Joukkojen Joukko on jo olemassa siit� huolimatta tunnustavatko matematiikot t�m�n totuuden vai eiv�t. Samoin t�htien m��r� on jo olemassaolossa, vaikka ihmiset eiv�t sit� lukua tuntisikaan, eiv�tk� tuntisi kaikkia t�htityyppej�k��n (-joukkoja).
Ei siis voida sanoa, ett� j�rjestysluvut loppuisivat kesken, kun aletaan laittamaan lukujoukkoja ja niiden alkioita j�rjestykseen: Koska kerran esim lukujen kaksi ja kolme v�liin mahtuu ns ��ret�n m��r� rationaali ja reaalilukuja, niin ne voidaan laittaa j�rjestykseen sen perusteella, ett� se (*) ��rett�myys 'alkaa kakkosesta ja p��ttyy kolmoseen'. Mille tahansa suljetulle tai puolisuljetulle v�lille mahtuu yht� monta kokonaislukuista j�rjestyslukuakin kuin siin� n�hd��n jotakin muuta luvullisuutta tai eroavuutta. Luvuilla ei ole ulottuvuutta.
Itse se sanonta, ett� j�rjestysluvut loppuisivat kesken, osoittaa, ettei olla ymm�rretty infiniisyyden ideaa ensink��n; infiniittisyys on loputtomuutta, jota on mahdotonta ammentaa tyhj�ksi. Puhumalla siten, ett� reaalilukujen joukko on suurempi ��rett�myys kuin esim ratio- naalilukujen joukko, ei puhuta itse asiassa mit��n aidosta ��rett�myydest�, jota voi todelli- suudessa olla ainoastaan yksi ja tasan yksi 'kappale'. Sellainen puhehan selv�sti sanoo, ettei se toinen joukko ollut ensink��n ��ret�n, koska se loppui kesken, jos sit� niin verrataan toiseen joukkoon. Ja mik� ��rett�myys se sellainen silloin voisikaan olla, joka loppuu kesken...
Mit� tulee j�rjestyslukujen lukuun, niin t�ss� todetaan, ett� kaikki muut lukujoukot ja
niiden alkiot loppuvat kesken, kun ne laitetaan j�rjestykseen.
Ilman edell� k�yp�� j�rjestyst� lukujoukkojen alkioita ei saada j�rjetykseen. Ilman jo olemassaolevaa j�rjestyst� ei voitaisi n�hd� edes lukujakaan. Muilla kuin j�rjestysluvuilla ei ole itsess��n j�rjestysominaisuutta. Esim irrationaaliluvuilla ei voida j�rjest�� mit��n. Tai mit� sanottaisiin rationaaliluvuilla tehdyst� j�rjestyksest�; voiko j�rjestys olla osittaista?
Vain j�rjestysluvuilla voidaan j�rjest�� erilaisia lukuja yhteen joukkoon: J�rjetysluvut ylitt�v�t kaikkien lukujoukkojen rajat (A,B,C -esim yll�), kun taasen kaikkien muiden peruslukujoukkojen alkiot eiv�t voi l�hte� joukostaan pois. joukkojen joukon tunnusmerkkej�:
N�m� ovat ikuisia faktoja j universaalisia totuuksia; n�ille ei ole olemassa aksiomaattista totuutta, vaan ne on otettava annettuina totuuksina. Faktan yl�puolella ei todellakaan ole mit��n eik� ket��n --ei edes perusteluakaan--, vaan fakta on otettava sellaisenaan.
Erilaisuus on suurin mahdollinen alkio ja pienin alkio; erilaisuus on se ainoa realiteetti, joka on itsensä alkio aktuaalisesti. Erilaisuus on Joukkojen Joukko ja jokaisen joukon yksittäinen alkio. Kaikki, mikä on erilaista, kuuluu Erilaisuuteen. Eikä Erilaisuuteen kuulu sellaista alkiota, joka olisi jonkun muun erilaisuuden täydellinen kopio. Lukujoukko, missä olisi kaksikin samaa alkiota, ei olisi aito joukko, eikä täydellinen joukko. Peruslukujoukkoja ei koskaan eikä missään järjellisessä paikassa täytetä samoilla luvuilla.
Samoin Erilaisuus voi olla olemassa vain silloin, kun erilaisuus on infiniittistä ja siinä on itsessään absoluuttinen järjestys. Todellisuus on täytetty järjestetyllä erilaisuudella. Erilaisuus riittää itsessään sisällyttämään itseensä matematiikan vielä tuntemattomatkin lukujoukot; Erilaisuus on sama kuin Matematiikka. Erilaisuuden Järjestys on taasen sama kuin Matemaatikko.
Terve järki paljastaa, että infiniittisellä järjestyslukujen joukolla (joka on kuva Infiniittisestä) on yksi ainoa järjestys (joka on kuva Absoluuttisesta). Terve järki sanoo myös, että joukkojen joukon --Infiniittisen-- jokainen alkio kuuluu ainakin yhteen näistä avaruudessa selville saatavista joukoista:
Infiniittisyys ei ole sitä, että luodun pitäisi olla aktuaalisesti tietoinen jostakin infiniittisestä:
Infiniittinen --Erilainen-- on itsessään riittävä mihin tahansa todellisuustilanteeseen. Infiniittisen ideaa ei ole siellä, missä kopioidaan alkioita, rustataan oppeja. Silloin Infiniittisen idean on korvannut samuus, tai jokin oppi tai uskomus on laitettu ensisijaiseksi Erilaiseen nähden, joka on Alkuperäistä infiniittisyydessä ja aktuaalista Matemaatikossa.
Ihmistieteen luoma entropian käsite ei kerro todellisuuden olemuksesta mitään, vaan se kuvaa vain ihmisen käsityksistä siitä. Jollei ihminen aloita todellisuuden kvalifiontia korkeimmalta, perimmäiseltä ja todellisemmalta tasolta, hän ei voi päästä todellisuuden ymmärtämisessä todellisiin korkeuksiin. Todellinen Etsijä aloittaa etsintänsä aina todennäköisimmästä paikasta. Ja ihmiselle todellisuuden todennäköisin paikka on sama kuin reaalisin paikka; ihmisen itsetietoisuus. Jollei ihminen pidä omaa itseään kaikkein reaalisempana maailmassaan, niin miten hän siinä tapauksessa voi tehdä mitään perustavaa tutkimusta luonnostakaan, sillä luonnon reaalisuus ei voi ylittää sen tutkijan reaalisuutta?
Ihmisen entropia-käsite ei voi toimia luonnossa, koska luonnossa ennen entropiaa on erilaisuus alkuperäisenä entropiaan nähden; ilman erilaisuutta ei voi olla entropiaakaan. Näin asian ollessa entropia ei voi koskaan olla syynä erilaisuuden häviämiselle. Erilaisuuden lisääntyminen ajallisuudessa ei ole osoitus entropiasta, vaan Alkuperäisen jatkuvasta työstä olentojen pelastamiseksi tietämättömyydestä. Jos entropia olisi ennen kaikkea olemassaoloa, niin silloin olemassaoloa ei olisi.
Järkevästi ajattelevat joutuvat vain toteamaan, että olemassaolo voi tulla --ja tulee-- esille vain erilaisuuden läsnäolossa; mikään ei voi olla ehtona erilaisuudelle, eikä mikään voi olla ehtona erilaisuuden häviämisellekään. Koska kuitenkin institutionaalinen tiede on kehdannut esittää entropian olevan voimakkain tunnetuin 'luonnon laki', jota mikään ei voi paeta, niin tässä vain todetaan, että Tuntematon on voimakkain ja suurin ja väkevin kaikista, jolle mikään ei ole mahdotonta.
Entropia-ideakaan ei voi olla ilman absoluuttista lähdettään. Koska jokaisella idealla on vain yksi lähde, ja koska jokainen sellainen lähde on siten absoluuttinen, niin silloin entropia-idean lähteessä pitää olla myös idea absoluuttisesta entropiasta, epäjärjestyksen absoluuttisuudesta. Mutta minkään lähteen idea ei voi olla ilman idean reaalistumista elämäksi; entropia-idean lähteessä pitäisi olla toteutuneena absoluuttinen epäjärjestys.
Koska entropian absoluuttiselle epäjärjestykselle ei voi olla mitään muuta syytä, niin silloin sellaisen absoluuttien absoluutin pitäisi ensin nähdä jokin syy, miksi maailmaan pitäisi luoda mitään järjestystä, johon sitten voisi itseään soveltaa. Mitä on siis entropia-idean takana, jos kerran se ei voi toteutua reaalimaailmassa, missä aktuaalit hallitsevat ja missä erilaisuus vallitsee, jollei olemattoman ajattelu? Entropia-käsitteen/idean lähde on olematon lähde ja sen toteutuma on kuolema. Jos epäjärjestyksen kasvu olisi todellista, silloin ihmisen tietämyksen kasvu pitäisi olla tiedon vähentämistä; jos entropia olisi universaalista ja universaalinen totuus.
Erilaisuudessa ei ole mitään samuutta. Koska entropian idea johtaisi loppuun asti ajateltuna absoluuttiseen samuuteen, niin silloin sellaisen ajattelijan on rohjettava kysyä itseltään, että mistä se sellainen absoluuttinen samuus saisi syynsä; miten absoluuttinen samuus voisi tulla lopulta ilmi, jos alusta saakka ei olisi vallinnut absoluuttinen samuus absoluuttisena totuutena, Absoluuttien Absoluutin asemassa. Kuinka absoluuttinen samuus absoluuttisena syynä voisi synnyttää erilaisuuden? Eli jotta Absoluuttien Absoluutin asemassa oleva absoluuttinen samuus voisi synnyttää erilaisuuden, johon sitten soveltaisi absoluuttista samuuttaan, niin silloin sen sellainen absoluuttisen samuuden ehtona olisi erilaisuus, jolloin Erilaisuus on jälleen kerran voittanut takaisin oman asemansa Absoluuttien Absoluuttina, Aiheuttamattomana Aiheuttajana, tarvitsematta taistella ketään vastaan.
Entropian ajattelija on yhteydessä entropian lähteeseen, joka aiheuttaa entropian ajattelijan itsensä mieleen saman lain mukaan, mitä harmonian ja järjestyksen ajattelija saa ajatellessaan todellisuuden harmoniaa ja erilaisuuden sinfoniaa.
Mikäli entropia on ihmiselle tunnettua, se ei enää sen jälkeen voisi vaikuttaa Tuntemattomaan; joka esittää väitteen, että tunnettu voi tuhota tuntematonta, saada sen pois sijoiltaan, on esittänyt mielettömän väitteen. Koska siis ihminen pitää varmana entropian olemassaoloa, niin sen hän voisi tehdä vain siinä tapauksessa, että hän tuntee entropian täysin. Kun ihminen myöntää rehellisesti, että todellisuudessa on hänelle tuntematonta, hän ei voi sen jälkeen järjellisesti esittää, että tunnettu vaikuttaa tuntemattoman, vaan että Tuntematon vaikuttaa tunnetun.
Tunnetussa itsessään ei voi olla loppuun saakka tunnettua kykyä, joka pääsi Tuntemattoman yläpuolelle ilman Tuntemattoman apua, jos se olisi mahdollista.
Jotta entropia olisi reaalinen käsite, sen pitäisi olla paljolti tuntematon; tunnettua entropiaa ei voida viedä Tuntemattoman yläpuolelle ilman, että Tuntematon paljastuisi täydellisesti ja täysimääräisesti sille, joka sen on niin sinne vienyt. Jotta entropian ajattelija olisi rehellinen itselleen, hänen on myönnettävä, ettei hän voi määrätä edes entropiaa käyttäytymään tunnetusti Tuntematonta kohtaan. Tuntematon ei ole ennakoitavissa, eikä Tuntemattoman Erilaisuuden lopullista kohtaloa tiedä yksikään muu kuin Isä-Erilaisuus yksin. Kun korva on avoin erilaisuudelle, syntyy kuulo.
Totuus annetaan vain hyväntahtoisille. Erilaisuutta --eikä myöskään totuutta-- ei voisi huomata, jos ihminen olisi pohjimmiltaan samuutta. Erilainen tiedostetaan vain peruserilaisuudessa, joka on ehdoitta kaikessa ehdottomana perustana. Peruserilaisuus ei voi olla ajallista, sillä ajallista voi olla vain erilaisuudessa; aika ei ole erilaisuuden ehto, vaan erilaisuus on myös ajallisuudenkin absoluuttinen ehto ja ehdoton perusedellytys.
Ihminenkin on pohjimmiltaan Erilaisuutta. Ajan absoluutti on ikuisuus, mutta ikuisuuden absoluutti on Erilaisuus. Olisi mieletöntä kuvitella ikuisuus ilman peruserilaisuutta; miten peruserilaista vaille oleva ikuisuus voitaisiin tajuta? Yhtä vähän kuin aikaa ilman erilaisuutta! Itsetietoisen ihmisen on oltava peruserilainen suhteessa avaruuden olevaisiin ja niiden muuttuvaan, ajalliseen järjestykseen, kosmisen mielen luoman asetelmaan.
Jos ihmiset sanovat, että ihminen on ajallinen ja katoava olento, niin silloin he eivät ole lainkaan ajatelleet asiaa itse itsetietoisina, vaan toistavat vain jonkun opillisen järkeilyn järjettömiä tuloksia. Aikatietoisen ihmisen perusedellytys on erilaisuus hänessä itsessään. Aikatietoisen oma tosin olemus pitää olla erilaisuutta, jotta hän voisi tosiasiallisesti tiedostaa erilaisuuden virrasta ajallisesti järjestyneitä ikuisuuskuvia. Erilainen tunnistaa erilaisen.
Kaikkeudessa voi ja pitää olla tasan Yksi, joka tuntee koko totaalisen todellisuuden kaiken tiedon ja totuuden absoluuttisesti ja kaikissa suhteissaan. Ihminen ei voi olla ehtona ihmistiedon pääsemisessä Tuntemattoman Yhden lopulliseen tietoon. Jos ihminen kuvittelee, että hän se on tässä, joka on määrittävä kaikkeuden lopullisesti --mukaan lukien oman itsensä--, niin se vaatisi, että ihminen itsessään olisi olemassa kaikkeuden suhteen alkuperäisenä, eli koko totaalinen todellisuus olisi saanut alkunsa ihmisestä, ja ihminen olisi koko totaalisen todellisuuden absoluuttinen syy ja infiniittinen seuraus. Mikään vähempi vaatimus ei riittäisi viemään ihmistä Tuntemattoman täydelliseen ja täysimääräiseen tuntemukseen.
Mutta tämän kumoaa välittömästi se, että ihminen on se, joka etsii Tuntematonta, ja näin ollen Tuntematon on ihmiseen nähden alkuperäistä ja ensisijaista, ja se, mikä on tunnettua, on silloin Tuntemattoman vaikutusta etsijässä itsessään.
Ihminen ei ole myöskään itsessään jokin Toinen Tuntematon kaikkeudessa. Kaikkeudessa voi olla --ja on-- vain yksi ja ainoa, joka on Tuntematon. Ja tämä tulee ilmi siitäkin, että jos olisi kaksikin tuntematonta, niin kumpi silloin etsisi Tuntematonta? Sillä Tuntematon on aina itsessään absoluuttista! Tuntematon itse ei etsi mitään, vaan Hän on itse itselleen täysin kvalifioitua, ja kaikki, mikä kuuluu Hänen itsekvalifioitiinsa, on Hänessä, eikä Hänen ulkopuolellaan eikä yläpuolellaan ole mitään eikä ketään; siellä ei edes ole olemattomuutta, vaan Hän yksin täyttää infiniittisyyden aktuaalisesti.
Kukaan eikä mikään ei voi olla ehtona Tuntemattomalle. Niinpä Tuntematon on itsessään tunnettua, sillä tuntematonta ei voisi olla olemassa, jos tuntemattomuudessa olisi Tuntemattomalle itselleen jotakin vähänkin tuntematonta. Se, joka olisi Tuntemattomalle tuntematonta, saisi kaikki ne ominaisuudet ja salaisuudet, joita tässä on Tuntemattomalle annettuna (Mieti Aikojen Loistavien ajatuksellisia Sanoja Substanssista).
Tuntematon itse täyttää infiniittisyyden. Tämä merkitsee, että Tuntematon on sama kuin Infiniittisyyden Universaalinen Ainoa. Mikään paikka, eikä mikään aika ole ilman Tuntemattoman läsnoloa; Tuntematonta voidaan etsiä jokaisessa tilanteessa missä ja milloin tahansa. Ja koska Tuntematon on kaikkialla omana itsetietoisena itsenään, niin nyt voimme olla varmoja, että jokainen itsetietoisuus on sama kuin Tuntematon Itse. Itsetietoisuutta on vain erilaisuudessa, ja enemmän; itsetietoisuus on perimmiltään peruserilaisuus, joka on meissä kaikissa.
Erilaisuudessa voi olla vain yksi ja ainoa, joka on yhtä kaikille, ja se ei voi olla muu kuin erilaisuus itse peruserilaisuutena. Erilaisuus on tämän esityksen mukaan ns. vastuussa kaikesta, mikä on, ja erilaisuus läpäisee omana itsenään olemassaolon kaikki tasot jopa niin, että jos joku yrittäisi luoda jotakin, joka olisi kaikissa suhteissaan täsmälleen sama kuin jokin muu (eli täydellisen kloonin), niin ensinnä sitä vastaan ovat fyysiset lainalaisuudet ja toiseksi mielen kehitelmät ja kolmanneksi hengen hedelmät, jotka kaikki yhdessä julistavat Erilaisuuden kunniaa. Yhdenmukaisuutta voi olla vain opillisuudessa, painajaisessa.
Tämän tosiasian tunnustaminen on vaikeaa vain silloin, kun aineellisuudessa oleva tajunta ei halua tuntea itseään, eli kun tajunta kuvittelee, että siinä oleva itsetietoisuus on vain materian ominaisuus, tai että se (itsetietoisuus) on vain sattumalta syntynyt materian ylöskohouma, jonka kaikki itseis-ominaisuudet olisivat olemattomuudesta peräisin ja olemattomuuteen raukeavia. Ihmisellä on tietty tarve pitää olemassaolevaa pelkästään ajallisena; ettei mitään todellista ja ikuista olemassaoloa tarvita selittämään ajallisen ihmisen näkemyksiä olemassaolostaan.
Tuollaisissa kuvitelmissaan olevat luodut eivät käsitä itsetietoisuuden absoluuttista arvoakaan --he eivät ole siinä itsetietoisia--, vaan luulevat, että itsetietoisuus voidaan tuhota, tai että se noin vain häviää olemattomuuteen, kun sen aineellinen heijaste --aivot-- hajoaa. Painajaisunessa heräämisen kannalta on olennaista tunnustaa itsetietoisuuden olevan kyvykäs tajunnan sisällön tarkkailija. Ajatukset kuuluvat Erilaisuuteen myöskin.
Itsetietoisuus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Itsetietoisuus ei muutu ajassa, eikä se ole avaruudesta riippuvainen. Itsetiteoisuudella on paljolti niitä ominaisuuksia, joita luodut ovat yleensä liittäneet Jumalaan. Kun mieli on avoin erilaisuudelle, syntyy viisaus.
Joka alkaa tarkkaamaan tajuntansa sisältöä, herää unessaan näkemään valveunta; tajuamaan, että hän on unessa, vaikkakin hereillä. Silloin ihminen ei enää samastu tajunnan sisältöihinsä, vaan huomaa, ettei hän olekaan Matti tai Maija, masentunut tai surullinen, riettailija tai absolutisti..., vaan että ne ovat vain hänen tajuntansa sisältöjä, joita jokin korkeampi pystyy hänessä näkemään. Ja tuo korkeampi hänessä on juuri se itse, joka hän todella on. Itsetietoisena, tajunnastaan tietoisena, olentona hän ei enää voi sairastua mieleltään, sillä itsetietoisuus ei voi sairastua kuten tajunnan sisällöt voivat olla sairaita sisältöjä, joihin samastuva tuntee itsensä sairaaksi tajunnan tähden, mutta ei itsensä vuoksi.
Tajunta on aineeseen itsestään syntyvä järjestys. Henki-Poikakin, joka on Isä-Erilaisuuden absoluuttinen järjestys, tiedostaa itsensä juuri järjestyksensä kautta suhteessa omaan Lähteeseensä, mistä virtaa ikuinen itsetietoisuus. Aineeseen syntyvä järjestys pystyy kyllä ajattelemaan, mutta ei itseään ilman yhteyttä siihen, mikä on sellaisen järjestyksen perimmäinen lähde. Tajunta on valmis ajattelemaan mitä tahansa kun se on saanut sellaisen järjestyksen, että siihen voi tulla viisautta; kykyä pohtia myös itseään ja itsetietoisuutta. Mutta itsetietoisen ajattelu ei ole ehdollista millekään muulle ajattelulle.
Logiikka on ihmisen yritys korvata itsetietoisuus tajunnassaan järkeilyllä. Järkeily on ihmisen viimeinen yritys luoda uoma omalle ajattelulleen, kun taasen itsetietoinen huomaa, että hän itse on ikuisen virran uoma. Itsetietoisuus ei voi olla ehdollista, kuten yllä on tullut ilmi itseorganisoitumisestakin ja monesta muusta. Ihminen, joka kyllä ajattelee itsetietoisuutta, mutta sanoo olevansa jokin muu kuin tuo tietoisuus itse, ei ole soveltanut itsetietoisuuttaan siihen, mihin se vain on sovellettavissa, eli omaan itseensä, omien sidonnaisuuksien purkamiseen.
Filosofikin on filosofi, koska hän ei tunnusta itseään ensisijassa itsetietoisuutena. Niinpä filosofi kuvittelee, että hänellä on oikeus käyttää logiikkaansa myös itsetietoisuuteen, eikä siinä tajua, että ihmisessä jos missä pitää olla jotakin sellaista, joka on kaikkien työkalujen yläpuolella. Työkaluja ei voida käyttää sellaiseen, joka on terve, eikä sitä tarvitse. On uskomattomuuden huippu väittää, että logiikkaa voidaan käyttää ihmisen perimmäiseen olemukseen.
Logiikkaa voidaan käyttää itsetietoisuuteen vain silloin, kun järkeilijä ei itse tunne itseään. Mutta illuusiossa logiikallekaan ei löydy reaalisia kohteita. Itsetietoisuus organismiaan parantavana voimana ei ole sidottua mihinkään oppiin, vaan toimii opeista huolimatta.
Kukaan ei voi olla toisen puolesta tietoinen. Ja eivät edes ihmisen ajatukset, joihin hän samastaa niin usein itsensä, voi olla itsetietoisen ajatuksia, jollei itsetietoisuus niitä ajatuksia itsessään tarkkaa ja tutki, mitä ne oikein ovat. Ihminen ei tunne itsetietoisuutta, jollei hän sovella itsetietoisuuden ideaa omiin ajatuksiinsa, eli tule tietoiseksi omista ajatuksistaan elämällä ihanteellista elämää.
Ihminen, joka sanoo olevansa masentunut, pappi, lukkari, lääkäri, filosofi, poliitikko tms, ei ole käyttänyt itsetietoisuuttaan ajatuksiinsa. Ihminen, joka sanoo, että hänellä on masennusta, että hänessä on uskomuksia pappeudesta, lukkariudesta jne, sanoo niin siksi, koska hän on alkanut seuraamaan oman mielensä sisältöä. Ja näin sellainen ihminen, joka on tullut tuntemaan eron oman todellisen itsensä ja omien ajatuksiensa välillä, ei enää samasta itseään ajatuksiinsa ilman itsetietoisuuttaan. Itsetietoinen sanoo: 'Tämä voisi olla masennustakin, mutta todennäköisemmin tämä on itseoivalluksen paikka.
Mutta se ei riitä, että vapauttaa itsensä itsetietoisuudellaan vain joistakin ajatustottumuksistaan, sidonnaisuuksistaan ja kiintymyksistään. Itsetietoisuus on totinen Parantaja, mutta sille ei riitä ihmisen osittainen vapauttaminen, vaan Hän tahtoo tehdä ihmisen kokonaan vapaaksi. Todella vapaa on vapaa seuraamaan jokaista ajatustaan. Silloin ihminen ei enää ole masentunut, juoppo, pappi, lukkari, talonpoika, lääkäri, filosofi, tieteilijä, mies, poliitikko, uskovainen, hallitsija, alamainen, nainen jne vaan hän on hän, joka hän todella on. Olisi itsepetosta ja epärehellisyyttä itseään kohtaan väittää olevansa todella vapaa ja itsetietoinen olento, jos sanoisi olevansa mies, nainen, poliitikko, pappi...
Aivot ovat yhtä inhimillisen ajattelun kanssa. Mutta sellainen, joka on tullut tietoiseksi omista ajatuksistaan, ei enää väitä, että ajatuksia ja ajattelua ohjaava tietoisuus löytyisi myös aivoista. Itsetietoinen tekee ylväämmän väitteen ja sanoo, että itsetietoisuus on jotakin enemmän kuin aineellinen ajattelu. Olkoon inhimillisen ajattelun apparaattina aivot, mutta jumalallisia ajatteleva mieli ja itseään ohjaava minuus ei ole enää lokaalisissa aivoissa, vaan Universaalisessa Jumalassa.
Infiniittiseen Erilaisuuteen itse itsensä järjestänyt on Jumalan Iankaikkinen Poika. Iankaikkiseen Järjestykseen sen jälkeen itse itsensä järjestänyt on ikuisen Jumalan Poika. Hän huomaa koostuvansa Erilaisuudesta, joka on hänessä absoniittista, finiittista tai perimmäistä erilaisuutta, jolla on itsessään kyky tunnistaa myös Absoluuttinen Järjestys ja Infiniittinen Erilaisuus. Yksikään meistä ei ole vain alkio jossakin lukujoukossa, vaan me kaikki koostamme oman lukujoukkomme, erilaisuuden Erilaisuudessa. Ja tämä on ilmiselvää ihmisestäkin, joka koostuu erilaisuuden täyttämästä aineesta, erilaisuutta näkevästä mielestä ja Erilaisuuden kyllästämästä hengestä, joka takaa meille ikuisen yhteyden Paljastumattomaan Erilaisuuteen.
Persoonallisuus näyttää koostuvan hengestä, mielestä ja aineesta. Mutta se ei ole totuus, sillä hengen, mielen ja aineen ykseys ei ole synnyttänyt persoonallisuutta, vaan Persoonallisuus on synnyttänyt itseensä Hengen, Mielen ja Energian aktuaalit, ja niiden absoluuttiset potentiaalit, saadakseen itselleen kapasitiivisen olemassaolon, ja kokemuksen. Se, joka näyttää ajallisesti tarkastellen olevan päämäärä, onkin todellisuudessa Alkuunsaattaja ja Toimeenpanija. Persoonallisuus aiheuttaa itse itsensä olemassaolon.
Tuntematon itse universaalisella läsnäolollaan luo reaalisuudentunteen sinne, missä henki, mieli ja aine ovat liittyneet yhteen. Henki, Mieli ja Energia ovat ne kolme aktuaalia, jotka tarvitaan, jotta Alkuperäinen Erilaisuus pääsee olemassaolon piiriin. Persoonallisuus, eli Tuntematon, ei ole päämäärä, joka syntyy hengen, mielen ja aineen ykseydestä, vaan henki, mieli ja aine ovat ykseyttä, koska Persoonallisuus niin tahtoo. Henki, Mieli ja Energia eivät ole Persoonallisuuden ehtoja --vanhempia-- vaan Persoonallisuus on alkuperäistä suhteessa Henkeen, Mieleen ja Energiaan nähden.
Persoonallisuudelle henki, mieli ja aine ovat ne kolme aktuaalista peruserilaistumaa persoonallisuudessa, jotta persoonallisuus tuntisi olemassaolon. Erilaisuuden olemus määritteli absoluuttisesti Hänessä oleviksi Hengen, Mielen ja Energian erilaisuudet.
Jotta olemassaolo ylipäätään olisi mahdollista, niin se on mahdollista vain silloin, kun infiniittisyyden määrittää yksi ainoa infiniittinen Erilaisuus, joka saa olemassaolonsa kolmesta absoluuttisesta erilaisuudesta: Hengestä, Mielestä ja Energiasta. Infiniittisestä Erilaisuudesta tulee täten Isä-erilaisuus, kun Henki-erilaisuus tunnistaa oman lähteensä. Ja näin Henki-erilaisuus käsittää itsensä Poikana, suhteessa Erilaisuuden alkuperäisyyteen. Erilaisuudesta on näin tullut sukupuolisuudenkin ja siinä olevien suhteiden perimmäinen ehto; vanhemmuus ja perhe ovat yhden Erilaisuuden erilaisia kokonaisilmentymiä. Mutta persoonallisuus ei ylläpidä olemassaoloa olemattomuudesta käsin, vaan kaiken olemassaolon keskuksesta ja ytimestä.
Persoonallisuuden alkuperäisyyden todistaa oikeaksi jokainen, joka tekee 'persoonallistamisen' päinvastaisesti: Jokainen, joka haluaa tehdä persoonallisuutensa tyhjäksi, joutuu olemaan aloittajana ja toimittajana hajottaessaan aineen, mielen ja hengen ykseyden --tai samastamaan kaiken--, ja tämä todistaa sen, että persoonallisuus on alkuunsaattaja ja toimeenpanija myös silloin, kun sen nähdään toteuttavan olemassaolonsa itsessään.
Ihminen, joka on hajottanut persoonallisuutensa tekijät, ei ole siltikään onnistunut hajottamaan itse persoonallisuutta, vaan se on mennyt hänestä todellisuuden ikuisesti tuntemattomalle tasolle, jonka Tuntematon yksin tuntee infiniittisesti ja absoluuttisesti itsessään. Kaikkeuden ykseysolemus --persoonallisuus-- ei voi milloinkaan kadota, vaikka sen ajallinen lokaliteetti --aineellinen ihminen-- hajoaakin. Se on Infiniittisestä erillistynyt ykseysolemus, joka kokoaa aineellisen ihmisen muodostvat osat yhdeksi itsensä tiedostavaksi minuudeksi, kokonaiseksi ihmiseksi. Ja se Infiniittisen erillistymä ei katoa aineellisen ihmisen hajoamisen myötä, van se saa korkeamman tehtävän yhdistää Alkuperäisen aktuaaliset tekijät. Infiniittisestä ei voida vähentää mitään, on my�s Matematiikan totuus. Luvut eiv�t häviä matematiikan todellistuudestakaan missään laskutoimituksessa.
Ihminen, joka ei tunne kaikkeuden ykseyttä, ei ole oma itsensä, persoonallisuus. Olento, jonka päämääränä olisi persoonallisuudesta luopuminen, joutuisi ensiksi hajottamaan kaikkeuden ykseyden -- joka on absoluuttista erilaisuutta--, jotta pääsisi päämääräänsä. Ja silloin hän olisi alusta saakka yhtä päämääränsä kanssa, eli ilman ykseyden kokemusta. Samoin myös Luojan on oltava yhtä sen kanssa, jonka Hän on asettanut päämääräkseen. Mutta Luoja on sitä, mikä on Hänen korkein ja ylevin päämääränsä:
Olisihan se Luojalle noloa, että Hän luo Energian, Mielen ja Hengen aktuaalisiksi itsessään, ja sitten --laittaessaan ne toistensa yhteyteen-- vasta tajuaisi, että hei, hyvät hyssykät sentään; nyt taisi tulla esille jotakin odottamatonta! Ikään kuin Luoja loisi jotakin, ja vasta sen jälkeen suunnittelisi, miten olla yhtä oman luomuksensa kanssa. Luoja on yhtä päämääränsä kanssa; päämäärä määrää Luojankin ajatukset ja teot; päämäärä on reaalisempi kuin alku. Luoja on ikuisesti ollut päämäärässään; Luoja on persoonallisuus. Luoja persoonallisuutena tietää ja tuntee, että vain hän itse itsessään pystyy yhdistämään ja yhdistää kaiken, mitä on luotu tai vielä luodaan.
Luoja luo itseensä erilaisia laatuja, kuten henkeä, mieltä ja ainetta. Yksikään eri laaduista ei itsessään sisällä sitä entiteettiä, joka voisi yhdistää sen ykseydeksi jonkin muun laadun tai kaikkien laatujen kanssa. Siihen sellaiseen ykseyteen tarvitaan jokin, joka on vain Luojalla itsellään, ja joka perimmältään on yhtä kuin Luoja. Jollei näin ole, on turha puhua ykseydestä, sillä Luojan perimmäinen Olemus ei voi erillinen kaikesta, eikä se voi olla myöskään alisteinen kaikkeuden ykseysolemukselle, vaan se on yhtä kuin kaikkeuden ykseysolemus, ja se olemus on Luojan persoonallisuus, Luoja-persoonallisuus.
Luojan korkein ja ylevin päämäärä paljastuu luoduillekin, kun he itse saavat toteuttaa itseään; silloin onnellisuutta ei tarvitse heille selittää, mitä se on. Luotu ei ole onnellinen, jos hän toteuttaa jonkun muun kuin oman itsensä antamaa tehtävää. Jos luotu voisi todella olla onnellinen jonakin muuna kuin omana itsenään, mitä se silloin hyödyttäisi luoda kaikille aivoja! Aivotko ovat ainoastaan onnellisuuden tajuamisen vuoksi luodut heille, joille muut samanlaisilla aivoilla varustetut tehtäviä määräävät?
Kaiken kaikkiaan kaikkien näiden myriadien perimmältään itsetietoisten olentojen olemassaolo antaa ymmärtää, että niitä ei ole luotu joidenkin käskyläisiksi, vaan toteuttamaan kaikkeuden itsetietoista erilaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle katsojalle loputtomina muunteluina elektronien yksittäisistä radoista kivikunnan moni-ilmeisyyden kautta kasvi- ja eläinkunnan monimuotoisuuksiin ja siitä ylöspäin aina häkellyttävien avaruusetäisyyksien takaisiin yksilöllisiin tähtitarhoihin ja niiden ratoihin asti, joita ne pitävät yksin hallussaan minkään muun koskaan kulkematta samaa tietä, mitä ne ovat kulkeneet tai tulevat vielä kulkemaan.
Ainutlaatuisuus vaatii, että se, joka on ainutlaatuista, on tietoisessa suhteessa johonkin muuhun yhtä ainutlaatuiseen. Ja ainoa realiteetti, joka tämän erilaisuuden pystyy itse tiedostamaan --säilyttäen silti ykseyden kaiken kanssa-- on persoonallisuus, itsetietoisuus. Jos joku haluaa kokea ryhmätietoisuutta, hän ei voi päästä siihen kokemukseen yhtenäisin aattein ja vaattein, vaan hänen tulee ymmärtää itsensä täydellisen erilaisena muihin nähden.
Oman itsen erilaisuus ei voi milloinkaan olla palautettavissa tai vähennettävissä jollekin tietylle olemassaolon tasolle, jossa sitten koettaisiin jokin 'nirvana' -tyyppinen kokemus persoonattomasta ykseydestä sen tason kanssa. Ryhmätietoisuus vaatii ryhmätiedostavalta omaa ainutlaatuista, vähentämätöntä erilaisuutta, reaalisuutta. Eikä oma ainutlaatuisuus vähentämättömyys -ja palautumattomuusvaatimuksen läsnäolossa voi koskaan olla ajallista ja häviävää.
Luojan tosin, korkein, perimmäisin ja ylevin olemus on yksilöllisuus, ainutlaatuisuus. Koko luomakunta on alusta saakka huutanut tätä totuutta itsestään ulos, mutta on kohdannut Urantiallakin ainutlaatuiseksi luotuja luotuja, joista liian monet ovat peittäneet korvansa ja sulkeneet silmänsä voidakseen jatkaa omaa painajaisuntaan. Kaikessa, mitä Luoja on luonut, on läsnä silminnähtävästi Luojan itsensä tosin ominaisuus; ainutlaatuisuus. Yksilöllisyys ja erilaisuus ovat Luojan tavaramerkkejä.
Se, mikä on kaikessa luoduissa korkeinta, on oltava yhtä kuin Luojan ominaisuus. Erilaisuus on niin silmiinpistävää kosmoksessa, että silloin sen on oltava myös Luojan silmäterässä; iirisdiagnostiikka Luojasta paljastaa Hänet terveyden perikuvaksi. Luodun korkein olemus on erilaisuus, itsensätoteuttaminen. Vain omana itsenään: erilaisena, yksilöllisenä, ainutlaatuisena ihminen voi olla onnellinen.
Onnellisuus itsessään sanoo jokaiselle itseään toteuttavalle, että hänen itseääntoteuttava erilaisuutensa on hänessä se, joka on hänessä todellisinta, korkeinta, perimmäisintä ja ylevintä. Sillä mahdontonta on, että ihminen, joka on päässyt itsetoteutuksen makuun, voisi luopua omasta erilaisuudestaan, jonka nimeksi on annettu persoonallisuus. Kukaan onnellinen ei halua olla jotakin muuta! Kun sydän on avoin erilaisuudelle, syntyy rakkaus.
Koska erilaisuus on suurin tosiasia näkeville luoduillekin, niin silloin on kysyttävä, että mikä oikein voi yhdistää kaikkeuden kaikki osat yhdeksi kokonaiseksi todellisuudeksi? Ja vastaus on, että koska erilaisuus --persoonallisuus-- on suurin fakta, niin silloin se kaiken ykseyttävä olemus kaikkeudessa on juuri erilaisuus, persoonallisuus. Todellisuuden ykseysolemus ei voi olla vähempää kuin suurin mahdollinen realiteetti, joka on tosiasia sinänsä.
Koska kaikessa on erilaisuus niin selvästi esillä, kunhan sitä vain tutkitaan, niin silloin voimme varmasti todeta jokaisesta erilaisesta asiasta, olevaisesta ja olennosta, että: Tämä kuuluu yhteen ja samaan todellisuuteen oman ainutlaatuisuudensa vuoksi -- koska erilaisuus on Tuntemattoman Jumalan korkein ja perimmäisin olemus. Erilaisuus yhdistää; ilman erilaisuutta ei voisi olla ykseyttäkään. Ykseyden absoluuttinen ehto on erilaisuus, persoonallisuus. Niinpä puhe ykseydestä ilman erilaisuutta ja persoonallista Tuntematonta on mieletöntä puhetta.
Jos persoonallisuus tahtoo jotakin muuta kuin hengen, mielen ja aineen ykseyttä, niin silloin hän hajottaa itseään, sillä persoonallisuutta ei ole olemassaolossa muuten kuin kaiken (erilaisen) aktuaalisuuden täydellisessä ykseydessä. Ja persoonallisuus on yhtä kuin tuo Ykseys. Joka siis kuvittelee, että hänen persoonallisuutensa on este ykseyden tiedostamiselle ja siihen sulautumiselle, niin silloin ja siinä hän ei voi koskaan päästä perille todellisuuden tosimmasta olemuksesta, sillä kukaan ei voi samastua energiaan ilman henkeä ja mieltä, tai olla pelkkä henki ilman yhteyttä energiaan ja mieleen.
Totuuskin on totuus vain kauneudessa ja hyväntekemisessä, eikä kukaan voi tehdä hyvää ilman totuutta ja kauneutta. Hyväntekeminen ei ole rumaa.
Yhdessä kaikkeudessa -- missä etsitään ykseyttä ja yhteyttä muihin, ja missä sitä myös koetaan--, ei voi järjellisesti olla enempää kuin yksi realiteetti, joka siihen kokemukseen pystyy. Jos olisi enemmän kuin yksi kaiken ykseyttä kokeva ja kaikesta yhteyttä etsivä realiteetti, niin silloin niiden yläpuolella pitäisi olla sellainen samankaltainen superrealiteetti, joka vastaavasti yhdistäisi alemmat ykseydentunteet yhdeksi ykseydeksi. Mutta silloin tämä johtaisi jälleen luodut järkeilyn loputtoman pettävälle suolle, missä jouduttaisiin ikuisiin kehäpäätelmiin niistä mitään todellista hyötyä koskaan saamatta. (mieti jälleen Aikojen Loistavien ajatelmia yhdestä Substanssista).
Niinpä se ainoa realiteetti, joka vain voi kokea yhteyttä ja ykseyttä niin hengen, mielen kuin aineenkin kanssa ei voi olla henki tai mieli tai aine --, vaan persoonallisuus yksin. Henki, mieli ja aine/energia ovat itsekin erilaisuuksia Erilaisuudessa. Joka haluaa kokea ykseyttä aineen kanssa (tai hengen, tai mielen), ei sitä voi kokea, jollei hän ole valmis kokemaan sitä samaa kaiken erilaisuuden kanssa. Ja se realiteetti, joka yhdistää kaiken, ja jossa kaikki ovat yhtä, on jokaisessa itsetietoisessa olennossa, ja se realiteetti on realiteeteista suurin ja faktoista reaalisin; Erilaisen itsetietoisuus omasta ainutlaatuisuudestaan. Joka ei tunne itsensä ainutlaatuisuutta, yksilöllistä yksilöllisyyttään, ei ole selvillä kovinkaan ylevistä totuuksista eikä kovinkaan suurista faktoista.
Olennot, jotka ovat tulleet tuntemaan --tai tuntevat-- oman itsensä persoonallisuuksina, eivät etsi mistään muiden persoonien hyväksyntää, eivätkä sitä haikaile, vaan persoonallisuuden itsensä vuoksi he hyväksyvät itsensä ja jokaisen muun persoonallisuuden. Persoonallisuudet eivät koskaan matki ketään eivätkä mitään, eikä heillä ole mitään idolia, paitsi Isä-persoonallisuus yksin, jonka kaltaisia he haluavat olla.
Tämän ajan vanhemmat eivät useimmiten osaa selvittää lapsille, että se kaikkivaltius, mitä he vanhemmissaan näkevät, on todellista, mutta se on projisoituneena heidän maallisiin vanhempiin todellisesta Kaikkivaltiaasta, joka täyttää taivaat ja on läsnä niin lasten kuin heidän vanhempiensakin sydämissä. Idea kaikkivaltiudesta ei voi olla irti Kaikkivaltiaasta; ilman Kaikkivaltiasta ei voisi olla kaikkivaltiuden ideaakaan. Ja on totta, että vanhempien tulee olla Jumalan kuvia lapsilleen, jotta lapsista kasvaisi tasapainoisia persoonallisuuksia.
Hyväksyntää kaipaamattaan persoonallisuudet saavat jokaisen personallisuuden hyväksynnän juuri siksi, koska jokainen persoonallisuus luonnostaan jakaa hyväksyntää kaikille, vaikkei sitä kukaan kaipaakaan. Mutta he, jotka eivät tunnusta persoonallisuuden realisuutta itsessään, ovat alati etsimässä ja vaatimassa muilta hyväksyntää, sillä ollessaan hyväksymättä muita sellaisina kuin he ovat, he saavat niittää omassa itsessään sellaisen itsekkyyden katkeria hedelmiä täyttymättömän hyväksymättömyyden tunteellaan, joka syntyy heissä olevan erilaisuuden perusvaatimuksesta saada tuntea jokainen omana itsenään. Jokainen meistä on erilainen olento. Ja erilaisuus meissä haluaa tuntea aina vain erilaista, kyltymättömästi erilaisuutta.
Joka ei tunnusta erilaisuutta itsessään ja lähimmäistensä ainutlaatuisuutta, ei voi päästä Erilaisen Jumalan tykö, eikä edes ajattelullaan Erilaisen Jumalan tuntemukseen. Vain personaallisuus voi kokea ykseyttä Erilaisen kanssa. Vain itsetietoisuus voi kokea yhteyden itsetietoisuuden kanssa. Vain jumalallinen mieli voi kokea tosiasiallisen yhteyden hyvän henkimaailman kanssa, joka on Jumalan totuudellisessa Mielessä. Samankaltainen etsii samankaltaisuutta; henki palaa Henkeen, tomu palaa tomuun, mieli etsii Lähdettään ja erilainen etsii Erilaisuutta. Mutta itsetietoisuus meissä ei palaa eikä mene minnekään, koska se täyttää koko infiniittisyyden -- aktuaalisesti.
Todellinen rakkaus on vain persoonallisuudessa, erilaisuudessa. Rakkaus ei rakasta itseään samuutena, vaan siksi, koska siinä on erilaisuus, persoonallisuus. Joka tajuaa, että yhden todellisuuden syvin olemus on persoonallisuus, on valmis rakastamaan persoonallisuutta missä tahansa hän sitä tapaakaan. Kun taasen jokainen, joka haluaa yhdenmukaistaa ihmiset aattein, opein tai vaattein, vihaa ihmisiä. Ja joka vihaa muita, vihaa myös itseään, eikä tunne itseään omana itsenään, persoonallisuutenaan. Rakkaus tulee välittömästi ilmi erilaisuuden tunnustamisessa. Missä erilaisuutta ei ole tunnustettu, siellä vallitsee viha; opillisuus ja yhdenmukaistaminen.
1. Onko rohkeus, luonteenlujuus, tavoiteltavaa? Jos on, niin siinä tapauksessa ihmisen on kasvettava erilaisuuden läsnäolossa.
2. Onko altruismi, kanssaihmisten palveleminen, tavoiteltavaa? Jos on, niin silloin ihminen saa palveluntäysimääräisyyden vain erilaisuuden vallitessa.
3. Onko toivo, luottavaisuuteen sisältyvä ylevyys, tavoiteltavaa? Jos on, niin silloin luottavaisuus saa täyttymyksensä suurimmassa erilaisuudessa.
4. Onko usko, inhimillisen ajattelun tekemä ylväin väite, toivottavaa? Jos on, niin silloin se voidaan tehdä vain olemalla tietoisesti kohdakkain loputtomalta tuntuvan erilaisuuden kanssa.
5. Onko toivottavaa totuuden rakkaus ja halukkuus kulkea minne se ikinä johdattaakaan? Jos on, niin silloin tien pitää olla täynnään ennen kokematonta erilaisuutta.
6. Onko ihanteellisuus, lähestyvä käsitys jumalallisuudesta, toivottavaa? Jos on, silloin ihmisen on ponnisteltava erilaisuuden ymmärtämisessä.
7. Onko uskollisuus, omistautuminen korkeimman velvollisuuden täyttämiseen, toivottavaa? Jos on, silloin ihmisen täytyy elää ympärillään mahdollisuus opilliseen yhdenmukaisuuteen.
8. Onko epäitsekkyys, itsensä unohtamisen henki, tavoiteltavaa? Jos on, silloin ihmisen on elettävä kasvokkain sellaisen minuuden kanssa, joka ei halua tehdä eroa ajatuksistaan.
9. Onko mielihyvä, onnellisuuden tyydytys, tavoiteltavaa? Jos on, silloin ihmisen onni on kohdata erilaisuus.
10. Onko järjestys tavoiteltavaa? Jos on, silloin ihmisellä on oltava rohkeutta kohdata Erilaisuus ensin itsessään tosiasiana ja huomata se sitten totuutena muissa.
Luoja-Jumala ymmärsi 'heti alusta saakka', että Hänessä tulee rakkaus täysimääräiseksi, kun Hän luo kaikki erilaisiksi. Mutta todellisuuden absoluuttisella tasolla erilaisuus on ikuista ja absoluuttista; milloinkaan ei ole ollut hetkeä, jolloin absoluuttisen todellisuuden reaalisuus olisi ollut vähemmän reaalista. Reaalinen on reaalista vain suhteessa johonkin. Ja kaikkein reaalisinta on silloin se, missä suhteita on infiniittisesti. Ja näin erilaisuus voi olla kaikkein reaalisin tosiasia silloin, kun Luoja-Jumalan perusolemus on persoonallisuus.
Infiniittinen Erilaisuus yhdistyneenä Absoluuttiseen Järjestykseen. Universaalinen Isä yhtä Iankaikkisen Pojan kanssa, joka luodun näkökulmasta on: Absoluuttinen Erilaisuus yhdistyneenä Infiniittiseen Järjestykseen. Absoluuttinen Erilaisuus on Pojan Poika, luotu yhtä Pojan kanssa ja Pojassa, joka on Isässä, joka on Pojassa ja Poikana.
Tuntematon Jumala sai itsessään kaiken tämän välittömästi selville, kun Hän hyväksyi itsensä; ei ole ketään muuta kuin minä, eikä kukaan ole minun kaltaiseni; paitsi minua ei ole muuta Jumalaa! Jokainen, joka hyväksyy lähimmäisensä erilaisena, ei voi muuta kuin rakastaa häntä. Sillä ei kukaan voi tuhota sellaista, jota ei tunne. Ja erilaisuus on aina sama kuin Tuntematon. Erilaisuus on alkuperäistä kaikkeen muuhun nähden, ja kaikki olemassaolo on erilaisuudesta. Jumala tuntee jokaisen, joka on erilainen kuin muut. Joka tahtoo olla samanlainen kuin toiset, hän ei tunne Jumaluutta, Erilaisuutta, eikä Erilaisuus tunne häntä.
Samanlaisuus on olemattomuutta, kun taasen erilaisuus on sama kuin olemassaolo. Ja tämä tulee luonnosta luonnostaan ilmi jokaiselle, joka sitä itsessään tutkii. Samanlaisuuden lähde on olemattomuus. Joka haluaa yhdenmukaistaa maailmaansa, on yhteydessä olemattomuuteen. Ja jokainen, joka antaa kaikkien kukkien kukkia, eli hyväksyy erilaisuuden ja ihmisten persoonallisuuden, on siinä varmasti yhtä myös sellaisen ajattelun oman lähteensä kanssa, ja se lähde ei ole mikään muu kuin Jumala ja Luoja itse samassa persoonallisuudessa.
Jokainen idea, joka ikinen ajatus, jota luotu ajattelee, on koko ajan yhteydessä omaan lähteeseensä. Joka siis pitää mielessään yhtenäistävää opillisuutta, on yhteydessä olemattomuuteen ja on yhtä sen kanssa. Kun taasen jokainen, joka tuntee itsensä omana itsenään, voi tuntea vain sen siksi, koska silloin ja siinä luotu on yhteydettömässä yhteydessä Erilaisuuden Ensimmäiseen Suureen Lähteeseen ja Keskukseen.
Meitä ohjaavat kohden päämäärää meidän syvimmät kaipauksemme ja sydämemme sanomattomat huokaukset. Me pääsemme kaikki siihen päämäärään, joka on korkeimpana ja ylevimpänä omassa mielessämme. Luotu saavuttaa jotakin vain siten, että asettaa ensin päämäärän, ja pitäen päämäärän tiukasti mielessään, hän lopulta on siellä, minne hän oli ajatuksissaan jo päässyt. Mutta olemattomuus ei voi olla kenenkään korkein tai ylevin päämäärä. Kenenkään ajattelu ei voi tunkeutua siihen, mitä ei ole.
Jokainen voi mielessään ajatella sellaista, jota ei tunne, mutta joka silti on olemassaolossa. Ikuisella Jumalalla ei ole ajallisia lapsia eikä olemattomia Poikia. Erilaisuus on ihmisten sydämissä ja sormien päissä. Koskaan kantapäät eivät astu samaan kohtaan uudestaan. Jumala on erilaisten Jumala.
Vapaaseen tahtoon vaaditaan täydellinen erilaisuus. Erilaisuus ei ole osittaista, eikä keskeneräistä, vaan se on alusta asti: "Olkaa täydelliset, niin kuin minä olen täydellinen", kuuluu kehotus tänään ja ikuisesti.
[Esitt�nyt muuan Urantian ihminen]